Lupasin edellisessä postauksessa avata hengissäselviytymiskonstin, jota läheiseni käyttää kestääkseen aikuisen lapsensa (merkitään vaikka kirjaimella P) vaikean tilanneen, jolle ei voi mitään. (Obs. GDPR huomiotu: on henkilön lupa avata asiaa blogissa, josko lohduttaisi ketään. )
Läheiseni perheenjäsen P siis sairastui psyykkisesti, mutta kieltäytyy kaikista auttamistoimista elellen syrjäytyneenä omissa oloissaan. Nyt on häätöuhka päällä, vuokrat rästiytyneet, laskuja maksamatta ja monenlaista muutakin ongelmaa kasautunut. P ei ilmeisimmin aiheuta häiriötä lähiympäristössään, eikä hänellä ole yhteyksiä rikollisuuteen. Ainoastaan tuo psyykkinen sairastuminen, oli sairaalahoidossakin, josta tiettävästi ei ollut apua. Ei koe itseään sairaaksi.
Läheiseni kertoo surevansa asiaa kovasti ja miettivänsä mikä aikanaan meni väärin, mitä olisi itse voinut tehdä toisin. Ei ole keksinyt, syyllisyys silti painaa. Hän muistelee Pn lapsuutta, nuoruutta, kotoa poismuuttoa. Läpikäy yhteisiä kivoja reissuja, hetkiä, pyhiä, rippijuhlaa, lakkiaisia. Muistelee Pn harrastuksia, ystäviä jotka kaikki ovat kaikonneet. Ja suree, kun seuraa marketin hyllyjä täyttävien iloisten ja reippaiden tyttöjen touhuja, tutkailee kassaneidin nopeita kädenliikkeitä ja apteekissa jonottaessaan seuraa sivusta nuoren apteekin työntekijän työntekoa. Miettii:
”Tuossa voisi olla lapseni P kiiruhtanmassa kaupan takahuoneeseen laatikon kanssa, lakaisemassa katukäytävää rautatieaseman pihalla, seisomassa R-kioskin tiskin takana vastaanottamassa iltalehden ostajalta maksua, lajittelemassa kirjastoon palautettuja kirjoja. Hän voisi nousta bussiin reppu selässä, istua ikkunan takana lukusalissa lukemassa tenttiin, pyöräillä viemässä lastenistuimessa istuvaa lastaan puistoon tai ulkoiluttaa kotisairaanhoidon asiakasta.”
Mutta P nukkuu iltapäivään, nousee unisena yön valvottuaan, valvoo yön ja heräilee taas siihen aikaan kun kirjaston työntekijä tulee töistä kotiin ja R-kioskin myyjän työvuoro päättyy.
Niinpä keksi henkisen pakotien. Hän luo kuvitteellisen todellisuuden, fake reality. Puhelee itselleen: ”Jaha, onkohan P jo päässyt töistä?” Tai ”Katsopas, siinä P lajittelee palautettuja kirjoja – hyvä kun pääsi kirjastoon töihin ja viihtyy! Vuokratkin on maksettu.” Tällä tavoin selviää eteenpäin itsensä ja surunsa kanssa.
Muistan nähneeni kerran teatterikappaleen, jossa vanhus ratkaisi liian kipeän todellisuuden tällä tavoin. Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä kehittää itselleen fake reality, jos elämän realiteetit käyvät liian raskaiksi. Hyvä ajatus! Toki on tietysti pidettävä kuvitelma ja todellisuus erillään niin, eivät oikeasti lähde sekoittumaan. Lähimmäiseni kohdalla tilanne on hyvin hallinnassa.
Tehtiin Talonmiehen kanssa kuhaa. Talonmies halusi vähän oikaista reseptissä ja vänkäsi, että Lidlin pottumuusi käy tuohon ihan hyvin. Mutta asiahan on kuten aina: minä kyllä tiedän miten asiat on 😉 Sivistyneenä ihmisenä en vain jaksa ruveta roskaväen kanssa vänkäämään. Mutta aina voi hiukan hymyillä arrogantisti vinoon, kun Talonmies tuumii Walewska-padan äärellä: ”Oho, tästä taisi tulla lusikkaruokaa.” Vain suuri ja jalostunut persoonani estää minua virkkomasta tuohon mitään.
@@@
Tässä kohtaa tulee mieleen, että pitäisi ehkä soittaa Wanhalle Äidille ja kysyä, onko siellä kaikki kammarit lämpimänä, vai luistaako kytkin taas kuten aika ajoin yhä useammin jopa niin, ettei tiedä, kuka luurin toisessa päässä on. Hitonmoinen huoli tuosta muorista on meillä, jotka näemme tilanteensa toisin kuin hän itse. Omasta mielestään nimittäin selviytyy mitä parhaimmin. Ainoastaan lapset ja vävyt pilaavat ilmaa häiriköiden selvää asiaa. Kuka sota-ajan lapsi nyt kotiinsa apuväkeä tarvitsee, kun sodastakin selvittiin! Nykyään ollaan liian tarkkoja siitä, että kaiken pitää mennä takitilleen.
Hyvää pääsiäisen jatkoa lukijalle toivoo
Klara von eglaH
Klara Saken kirjoittaa 