Ei savua ilman tulta, eikä tähtien välkettä ilman jaxuhaleja

Hyvä Lukijani,

tulin itärajalle tarkistamaan, että kelirikko varmasti vielä on vallitseva asiaintila. Näin näyttää olevan, jos kohta parempaan päin mennään – ennen takatal…öh. Mitäs minä nyt.

Löin kamiinaan tulet heti tultuani niin, että savu tuprusi ja laskeutui petäikköön. Voimassa on maastopalovaroitus. Ainuttakaan palopäällikköä ei ilmestynyt savun perään kyselemään. Tarkemmin sanottuna tänne ei ilmestynyt, eikä ilmesty ketään muutakaan.

Tullessani oli kämpässä +2, ulkona +12. Kalikkaa sai lappaa luukusta kahteenkin palopesään ennen sisälämmön nousua kelvollisiin lukemiin. Kamiinan lisäksi on kämpässä kivinen tulisija. Sen virittäminen on kellosepän hommaa, ellei erityisesti kaipaa savusaunafiiliksiä.

###

Paahtelin kaasukeittimellä leipäpalan, kanamakkara kyytipojaksi. Vihannekset eivät ole rekvisiittaa, söin nekin. Mökissä ei ollut mitään jakoa istua jääkaappiolosuhteissa, mutta terassilla sitäkin lokoisampaa. Ateria vaan meinaa aina jäähtyä kaikenlaisten impulssien perään laukatessa.

Nyt oli kaksi huomionkerääjää. Toinen lenteli pään yläpuolella oksistoissa vimmatusti laulaen, kaverinsa veti samaa virttä etäämpänä. Koska en käytännössä koskaan saavuta lintuja katseellani puhumattakaan kameranlinssistä (miten ne lintubongarit sen tekee!?), niin oli turvautuminen Jyväskylän yliopiston Muuttolintujen kevät-sovellukseen. Laulelijat olivat järripeippoja, Fringilla montifringilla. Latina tekee aina oppineen ja sofistikoituneen vaikutelman eikö totta! ”Se ornitologi ei puhunut muuta kuin latinaa!” tai ”Kasvitieteilijän puhetta ei ymmärtänyt – puhui pelkkää latinaa.” Tuota moitteensävyistä kommenttia käytetään myös eräästä muustakin ammattikunnasta. En mainitse sitä nyt tässä 😉

###

Terassilla istuskellessa ja korkeisiin petäjiin kaula kenossa tsuumaillessa osui silmään omituinen, korkealla liputtava ja tuulenvireessä kiemurteleva silkkisuikale. Mitä ihmettä! huudahdin itselleni ja aloin tähtäillä sitä kameralla (ruoka jatkoi jäähtymistään). Männyt tässä ovat korkeita, arviolta 25 metriä ja siimaliputtaja oli vielä korkeammalla. Siitä näytti lähtevän siima pohjoisen suuntaan, heh. Oliko vanjan virityksiä tämäkin (vino hymy). Kaivelin tekoälyn esiin. Se kertoi liputtimen olevan hämähäkin hommia. Melko paksun piuhan oli saanut kudotuksi.

Ei nyt sattunut tuossa kohtaa auringonkilo siimalippuun, mutta puiden korkeudesta saa jotakin käsitystä.

###

Tässä välissä tyhjensin kamiinasta kekäleet kiviuunin teräslaatikkoon ja vein ulos. Kottikärry sattui olemaan juuri sopivasti hollilla, joten siihen oli turvallista tulikuuma teräsloota laskea. Tuhkasankokin on, mutta jospa tuossa loota viilentelee tunteitaan.

Tuhkia tuumaillessa kuului melko läheltä ”hau-au…. hau-au”. Jäin kuulostelemaan äänilähteen laatua: nisäkäs vai siivekäs. Päädyin viimemainittuun, sillä hau-auttelija vaikutti lentävän jäisen järven yli. Veikkaan hanheksi, kuikkakin käy, vaikkei kuikkamaiseksi haukuksi ihan sovikaan. Kuikalla on sitten moninainen repertuaari äänilajela!

Sulapaikkoja on jo tarjolla lähivesillä, jonne epäilen hau-auttelijan suunnanneen, ellei pistellyt rajan toiselle puolelle. Voihan siellä olla -heh- kuumemmat vedet tällä haavaa. Kuikan ja hanhia olen täällä jo pääsiäisenä kuullut, satunnaisen kurjenkin. Ehdottomasti olivat vielä tunnustelemassa. Jospa pääjoukkoa alkaisi tulla nyt täällä ollessani, olisipa hienoa!

###

Huomenna on tarkoitus mennä isolle salolle, jos lähelle vielä autolla pääsee. Yritän päästä. Siinä on alue, jossa on paikallishenkilöltä saamani tiedon mukaan liito-oravia. Saatan suunnata siihen tai edetä pidemmälle, jää nähtäväksi. Oravat liitelevät melko takkuisen puulabyrintin seassa. Jossain määrin lienee helpompaa ryteikköpuskemista, kun maa on vielä jäässä, eikä puissa lehtiä. Karhut ovat jo heräilleet, joten lähitienoon näkee jossain määrin paremmin, kun puut ovat lehdettömät. No, kuusia siellä on paljon, eikä siihen tuuheikkoon ei niin hyvin näe. Silloin yleensä laulelen tai viheltelen. Enkä pelkää uroskarhun luulevan viheltävää naikkosta toiseksi karhuksi. Sitäkin on joskus kyselty. Hoipati hoi, urbaanisuuden riemuvoitto.

Pääsiäisenä suolla oli kyllä karhun jälkipainaumat satavarmasti. Sovitin saapastani painaumiin. Se mahtui siihen puolitoista kertaa. Kulkijalle tarvittaisi siis noin 62:n numeron saappaat 😀 Ketään ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut, vaikka istuin suon reunalla hipihiljaa lounastelemassa hyvän tovin ja kuuntelin kaukaisia hanhitörähdyksiä.

Ensin oli jää. Sitten oli jääjää. Nuorisojargonia noin 70-luvulta.
Vanhempi sisareni tätä aikansa jauhoi niin, että oli mennä hermot 😀

Käväisin äsken häthätää laiturilla kuulostelemassa oliko hau-au:kkujia enemmän liikkeellä vai yksinäisyyttäänkö huuteli. Mitään ei kuulunut. Auringonlasku vain liipaisi sydänalaa ja nostatti katseen taivaalle, jonne oli syttynyt tähtösiä. Aattelin sitä korkeimmalla olevaa, että samaa tähteä lajitoverit katselevat tuossa niin lähellä, mutta niin kaukana omissa aatoksissaan. Raja railona aukeaa. Mutta hiljaisia ajatuksia heillä on päätellen BBC:n kirjeenvaihtajan raporteista.

Vastikään venäläisessä sanomalehdessä oli pähkinä purtavaksi. Se oli piilosanatehtävä. Kun venäjänkielentaitoinen kirjeenvaihtaja purki sen sanoiksi, syntyi lause: ”Crazy. When will this all be over.” Uskon, ettei venäläisillä ole helppoa syvällä ajatuksissaan, ääneenhän ei tohtine paljon lausuakaan. Lähetän tuon tähden kautta rajan taakse tavan kansalaiselle voimia ja jaksamista.

… ja samaa sinnepäin! Kuulumisiin, Klara

Metsässä saapastelua, kuvia ja kärtettyjä lapsia

Hyvä Lukijani,

mitä parhainta pääsiäisen viimeistä päivää sinnepäin! Ja osoitan suosioni pääsiäisjänöselle, jos vaivihkaa kävi munimassa pari Mignon-munaa Lukijani petin viereen. Ystävä Riikinmaalla watsappasi ostavansa Mignon-munia joka vuosi ”hela kartongen”. Lisäsi vielä, että siis Fazerin tuotetta. Tirskahdin itsekseni: kyllähän me hyvän tähden täällä tiedetään kuka ja vain kuka ne tekee ja missä maassa.

Omalta osaltani kannoin korttani kekoon pääsiäismunien ja mämmin suhteen siellä, missä lieju valtaa alaa. Olisin ollut pitempäänkin, mutta Talonmiehellä oli toimia kotinurkilla.

Energiankulutus ja puuhasteluvelvoite on mökkiolosuhteissa merkittävä kaikkine vedenkantoineen ja halkoliiterihommineen. Nyt oli kuitenkin Talonmiehen Kattila&Kamina-palvelu paikalla. Sauna lämpesi, lohi savustui ja lensi pöytään – mitä luksusta. Täyden palvelun päivinä meikäläinen lyö repun selkään ja häipyy metsähorisonttiin palatakseen työpäivän pituisen rupeaman jälkeen, siis sellaisen ylitöiksi venähtäneen.

Hiljainen järvi vähän kallellaan, mutta maapallohan on pyöreä.

Itsekseen sai joka päivä metsissä saapastella: ei ketään edes äänilähteeksi. Sen sijaan teerien pulinaa, hanhien kaakotuksia, palokärki rummutti reviiritiedotetta, toinen vastasi omalta tontiltaan. Petolintukin taisi kiljahdella. Kävin katselemassa myrskytuhopaikkaa, istuskelin suonreunassa ja keittelin suovedestä saikkaa, tuijottelin järvenpohjia sulapaikoista ja kuulostelin kuusikon risahtelevaa kulkijaa. Arvoitukseksi jäi kuka oli. Kauris tai metsäpeura, kuka tietää. Suolla näin mielestäni karhun jäljet, saattoi olla ahmakin, parikäyntiä kun näytti menneen. Karhut lie jo heränneet.

Päivä oli jo kiirastorstaina painumassa iltaan, kun tässä kohtaa paarustelin. Tämä on kallellaan toiseen suuntaan kuin edellinen, kaarevahan pallon pinta on. Vesi kumminkin pysyy altaassaan.

Lankalauantaina sai ihailla revontulia varmaan vähän joka puolella maata. Pimeässä kun istuu ja kuuntelee hiirenhiljaa, on aidoimman sielunhoidon äärellä sanoisin. Ja kuuluuhan sieltä: pöllön huhuilua ja puputusta, ketun rääkäisyjä. Jotain sain videollekin, laatu ei ollut kaksinen. Laittelen videonpätkiä tähänkin kunhan taas uudelleen keksin, kuinka ne laadukkaimmin ominaisuuksin tälle alustalle saa. On jo mennyt mielestä. (Tekoäly neuvomaan?)

Olen mestarikuvaaja-Heikin valoanalyyseistä oppinut paljon valon ja varjon merkityksestä kuvan laadulle. Tempaisin oitis ”järjestelmäisen kännykkäkamerani” esiin, kun valonpäilähdys iski turppaaseen. Tulokset eivät päätä huimaa, mutta esittelen kuitenkin, kas olkaapatten hyvät 😀 Tulee tutkailtua kunnaita ja kumpareita tarkemmin ja toisesta näkövinkkelistä, joku ahaa-elämyskin iskee ajoittain. Kiitos Heikille hienoista valoanalyyseistä blogissaan!

Tästä tulee nyt kuvakirjastotyyppinen päivitys, mutta ylläolevan kuvan kohdalla piti seisahtua pitkäksi aikaa kuuntelemaan pienen sulavesipuron iloista pulpattelua. Tai oikeammin sopraanotyyppistä lirinää loppukadensseineen. Omat kadenssit on jääneet vähiin. Kun taannoin puhaltelin kokeeksi pilliin pari akordia, niin puolet äänistä kuulosti kuin savikukolla soittelisi. Instrumentti ei tykkää makuutuksesta, ei tosin ansatsikaan. Puolustuksen puheenvuoro: talossa asuu koiranruokaa syövä palotorvi, joka pistää koko arsenaalin kehiin pillinsoittoa kuullessaan. Virittää huulensa tötterölle ja lyöttäytyy taustakuoroon ulvomaan. Siinä jää toiseksi, sekä fysiikassa että hermoromahduspuolella.

###

Päätän kirjaukseni tähän, sillä pieni pääsiäispupu kuulostaa heräilevän päiväuniltaan. Sain kovat vieroitusoireet jo mökillä. Maalikylille toissapäivänä palattuamme piti pariinkin kertaan pyyhkiä miniälle suunnattu watsapp-viesti yli, etten häiritsisi. Viesti: ”Ei mulla mitään asiaa ole. Mutta, öh, semmosta vaan, että pääsisikö poika…” (poispyyhintää ennen lähettämistä).

Sauvakävelin kilometrin eteenpäin. Taas hakeutui luuri kouraan: ”Mitenkä on, voisiko…” (poispyyhintää). Jossa vaiheessa oli jo siirryttävä soittamaan. Ei vastannut, ennakoiko ja pisti estoon 😀 Soitin pojalle, jonka arvasin olevan töissä puolisotilaallisessa työtehtävässään, kun ei vastannut. Sitten soitti: ”Olit soittanut?”. Tunnustin, millä asialla liikun ja heti perään soitti miniä. Oli tunnustettava: soitin, koska kärtin lasta. 😀 Loppu hyvin, kaikki hyvin, lapsi on täällä! Vetäytyi välillä päiväunille ja tuntuu nyt heräilevän.

Hyviä kevätpäiviä sinnepäin! Klara

Teeriä ja tajunnan räjäyttäviä taivaankappaleita

Hyvä Lukijani,

viitaten edelliseen mutavellipäivitykseen kerron nousseeni kämpän yläpritsiltä aamutuimaan. Lennähdin siitä suoraan lämpömittarille toiveena pakkaslukema ja tien jäätyminen auton kantavaksi. Höh: ulkona 0, sisällä 12 astetta.

Teeret olivat heränneet kevääseen ja kuistille kantautui innokas pulina ja suihkiminen. Aamukahvit kiehumaan, mökin lähtökuntoon laittoa eli puolijuoksua tuhkaämpärin kanssa suuntaan A, biojäteastian kanssa suuntaan B, vesien tyhjennys ja talitintin tervehtiminen. Puut olin onneksi hakenut liiteristä jo edellisiltana valmiiksi seuraavaa käyntiä varten. Joten ei kun tavarat heittämällä autonperälle, ristinmerkki rintahan ja ratin taa. Vielä muutamat auton säädöt ralliasentoon ja baanalle.

Aamukoleus hyödytti autoilijaa. Savilillu oli vielä jähmeää ja tie tulomatkaan nähden helpompi ajettava. Takaraivoon nousi ajatus palaamisesta mökille. Oli pysähdyttävä sillalle miettimään. Mutta tiesin paikallisen traktorimiehen häipyvän vetopelinsä ääreltä viimeistään maanantaina ja koira oli päästävä hakemaan hoitolasta, niin jatkoin päättäväisesti ajamista – peräti parisataa metriä. Sen jälkeen olikin jo noustava autosta ja palattava jalkapelissä takaisin sillalle ottamaan tuota kuvaa. Mikä upean kuulas ja raikas aamutunnelma! Joelta nousi kaksi vesilintua, takana kohisi jokakesäinen vesilintuperheen majapaikka, pieni koski. Katselin ja kuulostelin ja odotin pääsiäistrullin lentävän luudalla tuomaan jatkotoimien osalta kirjallista päätöstä mustan hameen sivutaskussa. Oli ihan pääsiäisfiiliskin.

Kun ketään ei kahvipannun kanssa ilmaantunut, palailin autolle. Korppipariskunta saatteli lentelemällä kahden puolen tietä ja otti tilanteeseen kantaa. En kuitenkaan saanut kielestä selvää. Toisen koppanokan intonaatio oli niin hupaisa ja erikoinen, että kotona piti tutkailla netistä korpin äänivariaatioita. Samantyyppinen haukuntaääni löytyi Facebookin Yle Luonto-sivustolta, täältä: Facebook > Yle Luonto, viikon luontoääni 4.3.2024, kesto 39 sek.

Auton vieressä savisia saappaita putsaillessa kuului siipien kohinaa. Valtava teeriporukka lehahti hakkuuaukion leveydeltä latvuksiin ja raiskiolle jätettyihin, pystyyn kuolemassa oleviin petäjiin.

Siellä ne patsaan lailla aikansa poseerasivat ja yhteisellä sopimuksella lähtivät parvena jatkamaan matkaa. Arvioin niitä olleen yhteensä ainakin parikymmentä.

###

Laitan tähän vielä muutaman kuvan mökin varhaisaamusta noin kello viisi. Laiturille on aina aamulla kiiruhdettava tutkailemaan maailman ja taivaan tilannetta ja kuulostelemaan äänimaisemaa.

Nyt huomioi kiinnittyi taivaanrannassa punaoranssina säkenöivään valoilmiöön, joka välillä sirottui oranssinpunaiseksi rykelmäksi. Hätkähdin, sillä muita valoja ei taivaalla näkynyt. Äkkiarviolla lokalisoin rykelmän rajavyöhykkeelle, niukasti itänaapurin puolelle. Alla oleva kuva on surkea esitys, mutta olkoon taivaankappaleen todistuskappale. Kiiruhdin kämpälle hakemaan kompassin, annoin tekoälylle (AI) tarkan suunnan välkkeestä ja kuvailin näkymää. AI kalkuloi hetken tähtikarttaa suhteessa positioon ja poissulki planeetat Marsin ja Merkuriuksen. Värin ja position perusteella arveli Capellaksi. Nyt kun tutkailen Wikipediaa, Capellan kerrotaan muodostuvan kahden jättiläistähden ja kahden punaisen kääpiötähden parikaksikosta. Mitä-minä-sanoin: sirottuma suorastaan näkyi paljaalla silmällä. Sirottuman takia olin ehtinyt läpikäydä droonilaivueen mahdollisuuden. Tuosta naapuristahan ei koskaan tiedä. Nimittäin todennäköisyys, että tähtää droonilaivueen summanmutikassa keskelle asumatonta umpimettää on ilmeinen. Niin kiero se on.

Ja koska olen kiero itsekin, esitän Lukijalleni kysymyksen: mikä on atsimuutti? (kiero hymy) Sekin selvisi tähtiasiaa tutkaillessa, kun AI heitti kapulaksi rattaisiin. Vaan minäpä löin sille jauhot kurkkuun. ;D Atsimuutin mysteeri selviää seuraavassa postauksessa – kai. 😉

Terveisin Klara S

…tähtifriikki, jonka pienelle sopulinaivolle tähtitiede on aivan liikaa

Atsimuutti 320° Capella, Ajomiehen kirkkain tähti. Capella tarkoittaa kuttua, siis vuohinaarasta. Lähde: Wikipedia.

Hetkeä myöhemmin puuttui Aurinko peliin.
Wikipedia: ”Aurinko muodostui vajaa viisi miljardia vuotta sitten tähtienvälisestä kaasusta joka romahti palloksi oman painonsa vetämänä.” Romahti palloksi? Kuten sanottua, en älyä tähtitieteestä -sanoisinko että – tuon taivaallistakaan. 😀

Mutavellin vankina

Hyvä Lukijani,

terveisiä itärajalta, jossa istun pirtinpöydän äärellä odottamassa pakkasyötä. Jota ei tule. Kassit on pakattu, pihalla pakoauto ja niskassa hermoja raastava kauhu huomisesta ajomatkasta. Kuinka pääsen sutimaan kuravellin läpi puolisen tuntia ennen kuin saavutan ensimmäisen asfalttitien (jossa on reikiä). Valtionvarainministeriön Niemelän ei tarvi olla huolissaan. Mitään säästettävää näissä ”hiekkateissä” ei enää ole. Tien varrella on vakituisia asukkaita, mutta eivät mitään sen kummempaa tarvitsekaan, vai kuinka. Eläköön aluepolitiikka, eläköön diskriminaatio. Sanoo sarkastisesti kaupunkilainen veronmaksaja. Savonlinnalainen parahti: ”No miksi ne asuu tuommoisissa paikoissa! Miksi meidän pitää ylläpitää sitä, että ne haluaa asua noin vaikeissa paikoissa!” Totesin itseni keräten, että ne asuu siellä, kun niiden koti on siellä.

###

Mutta katsopas hauskaa herra Talitinttiä! Hän on kierrellyt asuntonäyttelyissä kämpän ympäristön pöntöissä. Rouvakin piipahteli ottamassa kantaa. Vaikuttaa, että päätös on vaikea. Teeret puolestaan on löytäneet huussinsa mökin seinustoilta, mutta häpeilevät nyt tekoaan ja pysyttelevät poissa. Saavat kyllä kompensaatioksi pitää taas kunnon kevätkonsertteja.

Kovin on vielä hiljaista eläinmaailmassa. Joku isompi tassunjälki oli harsuisessa lumessa, mutta vanhat jäljethän venyvät, kun lämpö levittää niitä. Susista ei ole ainakaan pariin vuoteen kuulunut inahdustakaan. Lienevätkö Rus-puolella? Tietääkseni koiriakaan ei ole mennyt suden suuhun täälläpäin. Siitä oli riesaa joku vuosi sitten.

###

Jäinen kulho. Kuljin aamusella jäällä lumikenkäpelillä.

Heräsin kello 3.38 ja nousin ylös 3.50. Menin nääs iltamassa ajoissa maate päästäkseni kukonlaulun aikaa metsiin. Aamutunnithan on niin upeita etenkin keväisin. Logiikka ei riittänyt siihen, että olisin ymmärtänyt kalkuloida arvioitua heräämisaikaa. En nimittäin tarvitse kuutta tuntia enempää yöunta ainakaan keväällä ja kesällä, joten sitä sai mitä tilasi. Mikäs siinä. Jäi kyllä sitten kokonaan lähtemättäkin 😀

Siihen oli syykin. Jäljellä oleva lumi on sosetta, joten liukulumisuksille ei ollut käyttöä, ei oikein lumikengilläkään siinä soseessa. Taapertelin niillä hetken jäällä, mutta alkoi alusta askarruttaa. Jää humahteli ja piti outoa ääntä, joten siirryin rannan tuntumaan. Vielä eilen metsähallituksen kelkkamiehet kaahasivat kaasu pohjassa huoltohommissa, onhan lähistöllä – kas kummaa – vielä yksi valtion laavu jäljellä. Tänään paikallismies ajoi aamutuimaan suuntaan A palaten muutaman tunnin kuluttua rantoja pitkin lujaa vauhtia vesi ympärillä roiskuen. Paikalliset tietävät h-hetket: päivän mittaan jää nopeasti tummeni, eikä enää ole sinne asiaa kellään.

Läheinen suolampi. No vähän kallellaan, sallittanee, mutta aurinko on suorassa ;D
Suolla on hyvä kävellä lumikengillä. Tuossa oli vielä mättäät jäässäkin.

Näin pääsen yhteenveto-osuuteen. Aamupäivällä oli siipi maassa, sillä mökkireissusta ei tullutkaan sitä, mitä niin kovin odotin. Koirankin vein hoitolaan päästäkseni kokopäiväretkille maastoon. Mutta ei täältä edetä mihinkään. Tie on kuravelliä, metsät sosetta ja jää sulaa. Lähden siis aamutuimaan kotimatkalle siinä toivossa, että tie vielä olisi edes hiukan jähmeä. Mielikuvissani täällä oli upeat hankikelit ja kerrankin lumettomat tiet. Että ei kun lapioi autolle levikkiä metsätien syrjään ja etenee auringokilossa kohti erämaista järveä. Mitä vielä! Hyvä, jos pääse mutalillun läpi huomenna asfaltille. Sinne on tästä hyvälläkin kelillä ainakin puolen tunnin ajomatka. Huh.

No, jotta Lukijani ei viettäisi unetonta yötä sanottakoon, että aina kannattaa tutustua paikallisiin ihmisiin. Kun edellä mainittu paikallismies tuli mönkijällä ensikerran vastaan kuutisen vuotta sitten mökin ostettuamme, pysäytin hänet jutulle. Näin olen tehnyt sittemminkin, eikä näytä pistävän pahakseen. Täkäläiset ei nimittäin omatoimisesti tuppaudu puheisiin, ovat juroja ja itsestään numeroa tekemättömiä. En häntä häiritse, ellei ole asiaa. Eilen oli pakko soittaa tiehuolesta, että kääntyäkö heti kotimatkalle ennen kuin lämpö pahentaa tien entisestään. Sanoi verkkaiseen tyyliinsä, että kyllä pääset pois, mutta soita vain, jos tulee ongelmaa, niin tulen raktorilla vetämään ja että saapi soittaa, milloin vaan.

Lähden siis aamutuimaan kokeilemaan onneani. Vilkaisu mittariin: +4 ja kuistille, josta vilkaisu taivaalle. Upea tähtitaivas ja säkkipimeä yö! Satelliittikin lensi pääni yli. Huomasitko näytöllä sirinää?

Nyt kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että pääsen urruuttamaan saviliejusta ilman traktoria.

Näihin puheisiin, Klara S

Hajuvettä, savuntuoksua ja romahtaneita haaveita

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä tuijottamassa ikkunasta tyhjää lintulautaa. Hangella on papanoita ja tunnelin suu, josta pieni myyrähäinen nousee illan hämärtyessä siivoilemaan hangelta sen, mitä siivekkäiltä ja pörröhänniltä putosi. Muita kulkijoita laudalla ei ole nähty. Toisin on itärajalla, jossa kollegan veli sai lintulaudalle ruokavieraaksi otson.

###

Etelän reissu tuli heitetyksi ratakiskoja pitkin. Pohjoisen junasta noustessa loksahti leuka: tulin tropiikkiin täysissä talvitamineissa. Niin on meillä pitkä maa ja olosuhteet vaihtelevia.

Koska rakastan junaraportointia, niin kerron junasattumuksesta numero noin sataseitsemänkymmentä. Henkilöt: parfymoitu, Kalvinklain-tms-käsilaukuin ja tietokonesalkuin varustettu saapikasmotoroitu kolmivitonen naiskaksikko ja trikoiseen taistelupäähineeseen sonnustautunut läskipohjakengitetty, parhaat päivänsä nähnyt reppuselkäinen harppu. Siis kaksi pinkkiä sähkö-Porchea ja yksi ruostunut manuaalivaihteinen Opel (Ascona, farmarimalli).

No, muori astui junaan suunnaten suoraan ravintolavaunuun kahvin ostoon. Kahvimuki oli piripinnassa kuten eläkeläisillä aina. Sen kuskaaminen huojuvassa junassa oli fakiirihommia siirtyessä kohti matkalipun mukaista erillishyttiä. No mutta, siellähän istui kaksi neitosta siro polvi toisen yli heitettynä. Nivelrikkoisin sormin ja ratsuhommissa rusikoituneen ranteen avulla keplottelin kahvimuki toisessa kädessä hytin liukuoven auki. Hytistä pölähti silmiäkirvelevä parfyymintuoksu. Kyllä juu, minun hytti. Toinen neito pomppasi oitis ylös, mutta toiselle tilasta luopuminen tuotti vaikeuksia: ”Meillä on palaveri. Meidät käskettiin jo ekstraluokasta pois. Mistä me nyt löydetään korvaava tila!?”

Jaa-a, kun äitikään ei tainnut sattua mukaan. Katsoin hitaasti ja pyysin väistämään päästäkseni käytävältä heiluvine kahvikuppeineni hyttiin. Vastahakoisesti survoitui hän hytistä huitaisten vahingossa kahvikuppiani, jonka sisällöstä osa läikähti lattialle. Jäin hytin oven väliin pitämään sitä auki loppuja kahveja siemaillen, jotta hyttiin kärsisi mennä. Niin oli väkevä hajuveden lemu. Hyvin keksitty suomen sana: hajuvesi, kirjaimellisesti! – Sen pituinen se junatarina ja uusia junakohtaamisia odotellessa. Toki on vielä lisättävä seuraava kappale, että…

…Lukijani ehkä muistaa yhden parhaimmista tapausvarastoni sattumuksista, kun ystävällisesti ja reiluna tyyppinä annoin ulkomaalais-suomalaisen pariskunnan olla hytikseni luulemassani buduaarissa. Huiskutin heille ikkunasta, kun poistuivat junasta. Katsoin sitten lippuani… ja menin siihen vaunuun, jossa hyttini oli odotellut minua jo parisataa kilometriä tyhjillään.

###

Tarjoilen nyt Lukijalleni hajuvedestä parhainta eli aitoa savuntuoksua! Nuotion sytyttivät vaari-ikäiset moottorikelkkamiehet, jotka olivat ehättäneet laavulle ennen minua. Mukavia paikallisukkoja olivat ja jutusteltiin siinä hyvä tovi. Tavoite oli kurkata laavua ajatuksella, että yöpyisin siellä lähiviikolla. No, toisin kävi, sillä seuraava reissu on tehtävä kajakilla. Toisessa päässä saarta kerran yövyinkin kuunnellen joutsenten jutustelua. Seuraavana päivänä palailin rantaan joka melanvetoa jännittäen melkoisessa sivuaallokossa, huh huh.

Koska kaikki nyt sulaa nopeasti, niin kehittelin pikaisen plan B:n. Aiemmin suunniteltu äijäporukan suoretkikin ehti peruuntua vetisen suon ja tulvivien virtavesien takia. Ei hätiä (melkein) mitiä: ahkioreissu itärajan parhaalle ja komeimmalle laavulle virittelemään riippumattoa lähipuihin, vai?

Turha luulo, sillä ilo himmeni kelikameraa katsellessa. Lumi ei itärajalla riitä ahkionvetoon, ei ainakaan suksipelillä. Eikä tässä vielä kaikki: kevytrinkkani kieltäytyy syömästä kaikkia riippumattokamppeita sisuksiinsa. Keittokampetta ja evästäkin pitäisi lisäksi tunkea. Yritin vaatehuoneessa hiki päässä puskea rinkkaan tämän vuodenajan makuupussia, riippumaton aluspeittoa ja itse mattoa, hoh hoijaa. Koitin sekä vermeiden omissa kuljetuspusseissa että ilman, turhaan. Aluspeitto ja makuupussi pursusivat hiivataikinan lailla rinkansuusta, vaikka täysin näppivoimin koitti leipoa niitä takaisin.

No, itärajalle suuntaan joka tapauksessa lähipäivinä oli rospuutto eli ei. Koira menee hoitolaan ja Talonmies reissaa.

Ja nyt tuli paikalliselta viesti: ei enää hiihtomahdollisuuksia, lumi on vetistä ja huokoista höttöä. Menneiden lumien muistolle tarjoan kuitenkin kuvamateriaalia, olkaapatten hyvät. Tuo valkoinen pumpuli tuossa on muuten semmoista kuin lumi, jos sattui jo menemään mielestä. ;D

Hyvää huomista päivää! Sanotaanhan, että torstai on toivoa täynnä!

t. Klara

Ratkottuja pähkinöitä ja latuaaa!

Hyvä Lukijani,

joskus on vain hypättävä suksille ja lähdettävä hiihtämään vailla sen kummempaa päämäärää. Kyllä sen sitten jossain vaiheessa huomaa, minne joutuu – sanotaan vaikka eksyksiin, kuten edellisessä postauksessa kävi.

Mutta kun keli on hieno, eikä edessä esteitä, niin siittä vain sanoi Sibelius. Tässä tapauksessa hiihdin Perämerta pitkin. Olen kova tyttö siirtyilemään paikasta toiseen, nytkin on junan lähtöön vain jokunen tunti. Aika kannattaa käyttää ilokseen, siis tässä nyt Lukijani akkunan takana sisään kurkistellen. Mitä mahtaa häiskä värkkäillä? Yksi kyykistelee työpöytänsä takana pudotettuaan lukulasit roskakorin viereen. (Kurkkaan toisesta akkunasta) Tjaa, siellä kurotetaan näemmän kahvipakettia ylähyllyltä, iltapäiväkahvin aika. Tuolla on verhot edessä, mutta postilaatikolla käyty. Ja tuolla: pois sieltä huteralta kevätjäältä pilkkiongen kanssa hosumasta! Näenkö tuolla metsänrajassa jonkun kiirehtivät kameran kanssa valon nopeudella ehtiäkseen vangita säteen? Käännän katseen toiseen suuntaan. Siellä nojataan mietteisin ilmein veneenlaitaan, haaveillaan vesien vapautumisesta ja muuttolintujen saapumisesta. Hienoa sakkia joka puolella ja hienoja tuloksia!

###

Omalta osaltani vietin juuri tovin erään sairaalan it-osaston kanssa puhelimessa pähkinöitä halkoen. Ensin puhelinjonossa, sitten kahdenkin kaverin juttusilla. Että mitäs pojat, ilmoja pidellyt? Ei vaiteskaan. Ratkottiin syytä etäkoneyhteyden tökkimiseen, jotta pääsisin etätöiden tekoon. Onneksi it-porukka on reipasta. Kuin Pähkinänsärkijän pikkusotilaita, vaikka takuulla hikikarpaloita valuu kypärän alta. Ja varsinaista pähkinän särkemistä hommansa onkin. Meikäläisten on ajateltu keskittävän työtarmonsa lääkärikoulutusta edellyttäviin pähkinöihin, mutta aikaa tärvääntyykin muuhun. Ja koska hyvinvointialueet ovat kuralla, on joku hyvinvointi-inkvisiittori ilmoittanut, ettei it-ongelmiin käytetty aika ole etälääkäreille palkallista. Lienee joku yrittänyt veloittaa. Enpä tiedä, mitä tuostakaan päätöksestä joku työtuomioistuin loppuviimetteeksi olisi mieltä. Ja voiko siitä palkkaa maksaakaan, jos ei käytä aikaansa tekemällä oman alansa töitä. Joihin tosin ei tosin pääse käsiksi työkalujen tökätessä. (Olen pitkään tehnyt vain yhteen sairaalaan tiettyä erityisosaamista edellyttävää etätyötä. Pitäisi jo luovuttaa ja jättää muiden murheeksi jatkajan rekrytointi.)

###

Retkiasioihin mennäkseni kelit on olleet hienot ja ihan priimaa ulkoilukeliä pukannut! Kun nyt on ne uudet tunturisuksetkin, niin mikään ei ole saanut pysymään pois testailemasta niitä monenlaisilla alustoilla. Ylläoleva kuppikuva on maastosta, jonne ajatuksissani päädyin. Lähialueilla tuossa olen paljon liikkunut koiran kanssa hoksaamatta, mitä metsän takana on.

Läksin hiihtelemään kokeillakseni varovasti moottorikelkkauralla suksimista korvat tarkkana, etten jää ärisevän rakkineen alle. Löysin yksinäisen kelkkareitin pohjan, jota oli mukava liipotella, kun päällä oli lumihuntua vain kymmenisen senttiä. Repussa oli evästä ja Talonmiehen vanha isompi kamerakin, mutta liitelin vain transsissa kelkkajälkeä metsänsiimeksessä. Kelkkailija näytti etenevän määrätietoisesti, joten päätin kurkistaa, minne jälki vie. Teeriä oli puissa. Ne lennähtivät porukalla aina lepatusmatkan verran etäämmäs, kunnes lopulta tiemme erkanivat. Jatkoin sinnikkäästi kelkkapohjaa ja kas: lampihan täällä! Olisihan pitänyt muistaa.

Mikä auringonkilo. mikä onni hiihdellä tässä. Kettukin oli kiertänyt samaa raviuraa 😀

Kelkkailija oli tehnyt kurvin toisessa päässä lampea palaten tulosuuntaansa, joten siinä oli hyvä baana hiihdellä urassa kuin raviradalla pitkin lampea. Mikäs kiire valmiissa maailmassa on minnekään! Oikein hekottelin ittekseni, miten leppoisa on vaan suksia menemään, kun takana ei kukaan rotjake ole kannoille kilkuttelemassa tai hosumassa lepakkona kädet (ja sauvat) levällään ohi niin, että silmiään saa varoa. Aurinkokin paistoi kuin viimeistä päivää!

Siitä sitten rantapusikkoon kaatuneen rungon niskoille istuskelemaan, nauttimaan kevään valosta ja kahvituokiosta. Koirakin metsän takaa tervehti isäntänsä kanssa. Viimemainittu äkkäsi suksenjäljet ja huikkasi: ”Oletko jumissa?” Oi kiitos, mitä huomaavaista ystävällisyyttä! Kaverista me suomalaisen on opittu huolehtimaan, tuntemattomastakin. Juroja ollaan ja hiljaisiakin jotkut, mutta kaikessa jurotuksessa aina toinen silmä vahtii, että vierustoveri selviää ryteiköistään.

###

Uusia retkiä pyörii mielessä, mutta nyt ei auta kuin nousta kohta junaan. Kiskot onneksi tuovat sitten myös takaisinpäin.

Näihin puheisiin, näihin tunnelmiin Klara S

Järki jäässä ja yöksi arkkupakastimeen

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, eikä mikään niistä palaa. Senpä vuoksi on edettävä puolijuoksua, ettei päivien langanpää saa kiinni. Tämä olkoon avauslauseeni, päivän epistola.

Yläpuolella oleva kuva muistuttaa muutamasta tärkeästä seikasta. Palaan niihin alapuolella, sillä en malta olla kertomatta, kuinka lähes täysin järkevä ja mitä neuvokkain ja oivallisin henkilö ajautuu amatööritason virheisiin. Sanalla sanoen: make hiking great again! Ja learning by doing kaupan päälle. Mutta mennäänpä asiaan…

###

Aamukahvipöydästä vilkaistessa näyttää keli hyvältä ja päätän lähteä oitis tutulle polkulenkille. Puoliso, edelleen sama Talonmies, aikoo lenkkeillä koiran kanssa. Varmistan aina, että tietää minne aion suunnata ja koska polku on tuttu ja lenkki alle kymmenen kilometriä, ei eväitä tai muuta tavallisesti mukana kulkevaa tilpehööriä tarvita. Vyötärölaukku saa riittää mehupurkin kera.

Lähden ajelemaan metsäseuduille ja käännyn pikkutielle. Se on aina talvisin hankalasti jäisillä urilla, niin nytkin, eikä aura-auto vielä ole käynyt. Jääurat väijyvät vaarallisen arvaamattomasti lumikerroksen alla. Auto lipsahtelee uriin ja urista pois ja ajettuani vuonna noin 1998 uraiselta tieltä katolleni ojaan päätän, etten ota riskiä. Kohdalle sattuu maastopyöräilystä tuttu sivupisto, luminen kyllä, mutta saan möyrityksi auton siihen. Kaivan lumikengät takakontista ja lähden metsiin tien toiselle puolelle. En ole aiemmin tuolla metsissä liikkunut, joten tutkin karttaa. Näyttäisi olevan jokin rakennus syvemmällä metsässä. Kiinnostun ja lähden lompsimaan. Kauriit ovat tehneet kapean polun, jota seuraan. Rakennusta ei kuitenkaan vastaan tule, kauriiden polkukin kääntyy ryteikköön. Jatkan omaa reittiä umpihangessa komeassa korkeassa metsässä.

Saavun hakatulle linjalle, liekö joskus ollut puhelinlinjaa siinä. Lompsin linjaa pitkin, latvustoissa punatulkkuystävät kommunikoivat keskenään. Hienoa on!

Vaivun aatoksiini eteenpäin lompostellessa. Saavun suon reunaan, josta suuntaan kauas suon saarekkeeseen. Kuljeskelen siellä ympäriinsä luontoa ihaillen. Katselen ylös puihin, taivaalle ja eeskahtaalle, kunnes nälkä muistuttaa itsestään. On aika palata autolle.

Arvelen paluureitin sen verran pitkäksi, että päätän oikaista suon yli sen toiseen laitaan ja siitä autolle. Tutkin karttasovellusta, tarkistan suunnan ja lähden lompsimaan. Suon toisella laidalla on vastassa hankala ryteikkö, lumikengät humpsahtavat kuoppiin, teen ehkä jonkinlaista kaarrostakin johonkin suuntaan selkeämpää kulkureittiä katsastellessa. Sitten nousen mäelle, jonka arvelen nähneeni oletetun rakennuksen takamaastossa. Laskeudun hirven jäljissä mäeltä ja saavun ryteikköiselle ojalle. Oja on tietysti jäässä, mutta maasto toisella puolella näyttää tosi takkuiselta. Siis sovellus esiin ja uusi suunta. Mitään paperikarttaahan ei ole, eihän tänne ollut edes tarkoitus tullakaan.

Katson sovellusta ja arvioin pääseväni oikealle kääntymällä helpompaa reittiä. Rompostan lumessa, nousen mäkeä, laskeudun toiselle suolämpäreelle ja pysähdyn sitten katsomaan karttasovellusta. Se näyttää auton suunnan vasemmalle. Vaihdan suuntaa ja kuljen parikymmentä metriä katsomaan sovellusta uudelleen. Nyt auto ehkä vaihtoi paikkaa ;D, sillä sovellusnuoli ohjaakin jyrkästi oikealle. Tarvon hetken aikaa ja pysähdyn miettimään. Teen konkluusion: en tarkkaan tiedä, mihin suuntaan tulisi edetä. Sovellus pyörittää, eikä siihen voi luottaa. Puhelimen akku on nopeasti huvennut, joten otan karttasovelluksesta kuvan, jossa sininen pallo näyttää sijaintini. Lähetän kuvan Talonmiehelle ja tiedon, etten ole siellä, minne oli tarkoitus mennä, vaan ks. karttaa. Kerron myös, ettei mukana ole luotettavaa opastinta, heh.

Jonkin aikaa metsässä samoiltuani päätän etsiä kohdan, josta nousin suolta mäelle. Hetken haahuiltuani ja metsää silmämääräisesti arvioituani se löytyy, huoh ja huoh. Päätän, että olkoon helkkari vaikka kuinka rankka paluupolku, niin palaan tulojälkiäni ennen kuin olen lopullisesti kierrellyt itseni uuvuksiin ja alkaa hämärtää. Olenhan liikkeellä ihan turistina ilman otsalamppua, ilman kunnon karttaa ja kompassia, yhden mehutetran varassa ilman eväitä ja ilman puukkoa ja tulitikkuja. Varpaitakin jo palelsi.

Autolla ihmettelen ääneen, miten tämmöiseen tilanteeseen voi joutua ihminen, joka kantaa naurettavan pienilläkin metsäretkillä perustason turvallisuusvehkeitä. Otsalamppu, varaparisto, tikut, puukko ja kompassi on aina mukana ja varavirta. Otsalamppuna on aina patterilamppu, jotta en ole virtapankin varassa, jos lamppu himmenee. Paperikarttaa ei käytännössä tutuissa paikoissa ole, mutta offline-kartat on. Nythän ei ollut sitäkään, koska tänne en suunnitellut tulevani. Ja kirsikkana kakussa: menen aina sinne, minne ilmoitan meneväni. Siis näköjään melkein aina. Outoja älyn jättiläisen hommia alkaa iän myötä esiintyä, sanoisin. (Liekö vieläkään Saariselältä löytynyt se ihan pikkuretkelle vaan hiihtelemään lähtenyt seitenkymppinen nainen?)

###

Ja asiasta melkein toiseen ja loppukaneettina kerron ajautuneeni aiemmasta tuntemattomaan miespainotteiseen vaellusporukkaan. Syystä, joka ei ole tiedossani, ajauduttiin ensitapaamisella siihen, että minua treenataan talvivaellusta varten. Aloitetaan kuulemma bensakeittimen käytöstä. En kissaa ehtinyt sanoa, enkä esittää vastalauseita, vaan hämmennyksissäni menin virran mukaan. Vasta kotona älysin: en ole pohjoisen tyttönä kaipailemassa kolmenkympin pakkasissa avotuntureihin telttoja liekinheittimellä lieskoittelemaan, vaihtoehtona häkämyrkytys, ei! Olen jonkun häkämyrkytykseen kuolleen pinkinpunaisen vainajan nähnyt ja toissa talvena herännyt itse kämpän häkävarottimeen (ratkaisu: vein sen ulos huutamaan*ja jatkoin unia), joten häkämyrkytyksestä olen saanut osani.

*Toiminnastani meni TTT:n eli Talonmiehen tietotoimiston kautta tieto pojallemme, joka soitti: ”No miten menee? …njaah… olet vissiin ottanut sen hälyttimen takaisin sisälle? Tuota… se ei kovin vähästä hälytä, että pitäiskö sun kumminkin usk…tai miten olet aatellut?”

Paukkupakkasista on riittävästi kokemusta jo lapsuudesta. Eivätkä kovissa pakkasissa avotunturissa teltassa makaa poromiehetkään, vaan pärräävät koteihinsa tai tupiin. Tietääkseni myöskään kotien arkkupakastimiin ei jonoteta yöpymään. Vai johtuuko siitä, ettei siellä ole kuin -18 ? Heti, kun keksin syyn siirtyä arkkupakastimeen tai -30 asteessa tuuliseen avotunturiin, otan vuoteeni ja käyn Varangin niemimaalle makaamaan. Siihen asti saa riittää talvikaasu viiteentoista pakkasasteeseen ja Sinoli pariin kymppiin. Jos tulee yövyttyä edes niissäkään lämpötiloissa.

Yksi ulkotelttayö olisi ensi kuuksi tällä edellä mainitsemallani porukalla ja toinen maltillisemman sakin reissu toukokuulla Kilpisjärvelle huollettuihin ja hallittuihin oloihin. Pohjoisen alueiden eräopas sanoi, että kun Kilpisjärvi muuttui ihmisen puheissa ”Kilppariksi”, lakkasi hän siitä kiinnostumasta. Ymmärsin, mitä tarkoitti. Mutta käyn silti katsomassa, miltä siellä nykyisin näyttää. Saattaa olla, että se riittää.

Näihin puheisiin jätän Lukijani tällä kertaa. Yritän nyt ottaa ilon irti näistä hiipuvista vuosista, jolloin on vielä mahdollisuus kruisailla maastoissa. Sitten lyön telttakankaan naulaan, otan mailan käteeni ja jään pelkästään muistelemaan reissujani. Että oli se ennen sentään! Vanhat Savotat oli selässä, kuivattua kapakalaa syötiin ja nötköttiä ja kouluun hiihdettiin kesät talvet puusuksilla. Ja hyvin pärjättiin ilman droonikuvia Didnojoelta.

Näihin puheisiin, Klara

Kevään valoa sielun perukoille

Latu johtaa teekupposelle. Omaa baarinpitoa kuusen alla viimalta suojassa. Mittarissa -16 C.

Hyvä Lukijani,

havahduin aamusella kello viisi käsivarren puutumiseen, hiivin nappaamaan valmiiksi sommitellun ulkokarsinapetini ja luikahdin takakuistille jatkamaan unia. Aamuyöstä pakkasmittari näytti vain -7, mutta aamulla -13. Kahden untuvan alla tarkeni kuitenkin hyvin ja alla kunnon R-kertoimien retkipatja + solumuovialusta. Hyvin nukutti. Mutta iskikö raikas ilma jonkun virtapiikin, kun päivä on mennyt kaikenlaista touhuillessa.

Blogiteksti on kummitellut mielessä jo useamman päivän. Onneksi virtapiikkipäivä on kuin perämoottori: kun sen kerran vetaisee käyntiin sitä ei pysäytä pirukaan. Vielä on tilkka löpöä tankissa blogia varten, vaikka kävin jo hiihtämässä. Sitten luutuilin laattioita robotti-imurin peesissä. En juuri anna sen pestä lattioita, soheltaa vaan pyörivien luutujensa kanssa puolivillaisin tuloksin.

###

Talonmiehen kananmunaostokset. 10 kappaletta etiketin mukaan ”erikokoisia munia”. Joku painovirhepaholainen lie, sillä kaikki munat olivat tismalleen samaa kutistettua mallia. Tekstin oli varmaan tarkoitus olla ”erikoisia munia”.

Hiihtolenkillä olin kieseissäni hyvästä ilmasta, joten tunnelmaa ei haitannut pakkanen, eikä santapaperiluisto. Toiseen korvaan tuli hyvää musiikkia ja ladulla oli tavanomaista vähemmän suksijoita, olivathan olympialaisten viidenkympin naiset vielä telkkarissa pyörimässä. Ihime homma: porukat istuu Olympialaisia (kirjoitetaanko se suorastaan isolla?) töllöstä tuijottamassa kuulemma kolme viikkoa (sic!). Ja sen päälle kaikki haluatkomiljonääriksi-systeemit. Eikä telkkaritöllötyksestä olla vuoskymmeniin enää oltu huolestuneita. Mutta annapa olla, jos lukee saman ajan kännykästä sanomalehtiä, tutkii kirjoja tai kuuntelee radiota ja musiikkia, niin on Kaikkien Kännykkäpahisten Ylipappi. Ihime homma, sanon uudelleen.

Disclaimer: mikäli Lukijani, jonka tiedän varsin maltilliseksi ja harkintakykyiseksi, lukeehan hän blogianikin, niin jos mielii sivusilmällä vilkuilla töllöä rentoutuakseen, suon kyllä. Uutiset tulee katsottua ja lauantaiaamun Seija-haastettelut. Nyt aion kyllä sortua MTV:n Summittiin. Jäin viimeksi siihen koukkuun. Joku siinä tangeeraa omia ”katsotaan pysyykö hengissä”- riskiretkiäni. (Jep, riskiretket.)

###

Kävin tässäkin, mutta tuo polku-ura on jonkun toisen. Mulla oli tässä uudet sukset jalassa ensimmäisellä koereissulla.
(miettii) En kyllä ihan heti olisi tuolle jäälle tosin mennytkään. Asun näillä huudeilla jonkun matkan päässä
ja tiedän, ettei ole viisasta. Joku tai jotkut on aatelleet toisin.

Mahtaako Lukijani jo viritellä Muuttolintujen kevät- sovellusta kännykkään (päivitetty, hoksasin)? Innolla täällä odotellaan siivekkäitä tulijoita. Ja kun vessan akkunasta kuulin mielestäni hyvin erikoisen linnun hassua laulua, hälytin oitis Talonmiehenkin kuuntelemaan. Ja kyl-lä, outo on! Talonmies oitis juoksujalkaa kännykkää hakemaan, ettei ehdi erikoinen lintu liidellä tiehensä! Pää kolmantena jalkana kännykkä kourassa takaisin vessan ikkunaan, jonne molemmat kurkottausimme: onnistuuko nauhoitus!? Kyllä! Ääni saatiin lakkariin ja ei kun ”lähetä”-painike pohjaan ja kaksi naamaa kurkottaa katsomaan kännykän näyttöä: mikä erikoisuus onkaan kyseessä!? Vastaus tuli nopeasti: punatulkku. 😀

###

Sitten ruokahommia. Maistuuko? Kyllä kiitos! Vaikkei meillä juurikaan ole mitään perinteitä oikeastaan minkään suhteen, niin jouluna ja helmikuussa syödään mätiä. Helmikuu on ihan must blinikuukausi, tiätsä ;). Aikanaan Talonmies teki blinit itse. Sittemmin on päädytty kaupan valmiisiin blineihin, eikä voi moittia niitäkään. Tasapainon vuoksi laitan kuvan alareunaan toisenkin ruoan, joka jakaa mielipiteitä. Nimittäin kesäkeitto, yksi mieliruoista lapsuudesta saakka, mitä moni on ihmetellyt. Mutta hyvän tähden, onhan se hyvää ja ravitsevaa 😀 Talonmies muistelee usein kauhulla koulun kesäkeittoa ja etenkin tillilihaa. Liekö Lukijanikin istunut kouluruokalassa lasittunein katsein tillilihalautasensa* äärellä, kun potut kylmenivät ja keittolantäti hoputti häipymään?

*Sanopa tuo nopeasti 10 kertaa. 😀

No eniveis, mäti ja siihen sipulia ja smetanaa blinimaton lämmittäessä selustaa, niin avot. Kyllä kelpaa! Kesäkeiton tein muuten ihan itse, kurmettitaiturin käsityönäyte! Mikähän länsirinteen viini sen kanssa sopisi, heh.

###

Palaan vielä ulkokeleihin. Joulu-tammikuu oli niin kamalaa settiä sairasteluineen ja hitonmoisine pakkasineen, että sisätiloissa oli tulla puolipäiseksi. Kun sitten kelit lämpesivät, aurinko alkoi enemmän näyttäytyä ja päiväkin piteni, niin meikäläinen on ollut kuin vasikka kesälaitumella.

Kaiken kruunasivat etelänpostin tuomat tunturisukset ja monot, molemmat istuivat kuin hanska. Laitoin kiitokset Sipooseen, tusen tack o. på återhörande. Helppoa on, kun myyjä osaa kysyä ja asiakas saa rauhassa selittää, mitä on hakemassa ja mitä ei. Metsäsuksetkin olisi kiikarissa, mutta toistaiseksi en ole saanut hommatuksi tähän autoon sopivia taakkatelineitä, sillä sisälle niin pitkät sukset ei mahdu. Mitä taakkatelineisiin tulee, on niissä semmoinen meininki, ettei edellisen samanmerkkisen auton telineet tähän malliin käy. Ne makaavat nyt autotallin hyllyllä. Kierrätyskeskus ei ota, eikä ota autokauppakaan. Ihme kerskakulutusta.

###

Metsässä aina mietin, miten riippuvainen olen metsäretkistä. Kuin kuumetauti: yhtenä päivänä huomaa, että jotain puuttuu. Tylsistyy, nuppipatterin valo kallon sisällä himmenee ja muuttuu lopulta harmaaksi. Kulku käy nuutuneeksi, mieliala apeaksi.

Jotkut kuulemma saavat samoja tuntemuksia, jos eivät pääse reuhtomaan lenkkipolulle, pyöräilemään sataa kilometriä yhdellä juomatauolla tai suksimaan spandexit vinkuen hullunkiilto silmissä. Meikäläiselle hullunkiilto iskee metsässä, käänteisenä. Sieluun tulee rauha ja levollisuus, ympäröivä luonto ui tajuntaan, lipuu kallon sisälle, tyrkkää kaiken kuormituksen tieltään ja kääntää himmenneen valon kirkkaaksi. Siihen vielä pyllynalus, mukillinen höyryävää teetä tai kahvia ja joku pieni syötävä, niin son siinä! Elämä hymyilee jälleen ja olo on voimaantunut.

Ehkä tunne on tuttu Lukijallenikin? Eikä tarvita valloituksia tai huiputuksia, lähimetsät riittävät. Isommat reissut on sitten erikseen ja kenties kesä tuo niitäkin. Lupaavalta näyttää: ensimmäinen palaveri on nousuviikolla tuntemattoman vaellusporukan kanssa. Tuleeko porukka ensi kesän vaelluskavereiksi, jää nähtäväksi. Suuntakin on vielä epäselvä, eikä se kohdallani oikeastaan ole relevanttiakaan. Oikeastaan ainut reunaehto on, etten lähde hikilenkkivaellukselle enkä suorittamaan mitään kilometripylväitä tai kansallispuistomerkkien keräilyä. Jos ajatukset kovin eroavat, teen kuten usein tähänkin saakka: menen ittekseni omine ajatuksineni. Siis miten huvittaa ja minne nokka näyttää. Tai paarustan muoniolaisen kaverin kanssa, ihan parasta seuhraa – heti itteni jälkhen ;D

Kevään valoa sieluun sinnepäin! t. Klara

Jonkun nätti kuisti, joka sattui eteen lapsenlasta kärrytellessä.

Koira tuo muistilapun blogisivuni osoitteesta.

Kuvassa työpöydälläni asuva uskollinen koira ”Vainu”.

Tekninen tiedote blogini osoitteesta.

Lyhyesti: mikäli olet tottunut hakeutumaan laadukkaan ja aina niin elähdyttävän blogini äärelle näpyttämällä hakukenttään klarasaken.com, niin tuo osoite lakkaa toimimasta maaliskuulla. Sen sijaan muut kaksi aiempaa osoitetta toimivat kuten ennenkin, ks alla. Ihan sama kumman näpyttää hakukenttään, perille tulee. Jollei jostain syystä pelittäisi, niin postia vaan tänne, niin katsotaan sanoi puoskari: helgavkv@gmail.com.

Jatka siis näistä jommalla kummalla:

klarasakenkirjoittaa.com

klarasaken.wordpress.com

Sama tarinan muodossa 😀, samma på finska

Olipa kerran Klara Saken, joka osti blogilleen asunnot WordPress-talosta. Mutta voi onnetonta: osti vahingossa kolme asuntoa. Yhden ovessa luki klarasaken.wordpress.com, toisen ovessa klarasakenkirjoittaa.com ja kolmannessa klarasaken.com. Näistä Klara päätti pitää voimassa kaksi, siis nuo mustalla kirjoitetut. Koska siten säästää puhdasta riihikuivaa rahaa. Ja eläköidyttyään (melkein jo) Klarasta on tullut penninvenyttäjä (melkein).

Hip hei, kevät tulee kohinalla! t. Klara

Kodin takametsästä, ei hiihtokeskuksesta 😀

Arjen luksusta – tässä ja nyt

Hyvä Lukijani,

rääppiäiskaakkua tarjoillen toivotan hyvää ystävänpäivän jälkiaikaa. Montako nettisovelluksesta lainattua puolivirttynyttä ruusukimpunkuvaa singautit linjoille? No, vitsillähän minä. Sain Sveanmaalta Alla hjärtans dag-toivotukset ja sveduille aina samalla mitalla takaisin, eikö totta. Svedut on niin sydämellisiä kansankotilaisia, ettei niillä ole ystäviä. Niillä on vaan kaikkien sydämet. On sekin jotain 😀

Ja nyt kun olen saanut pilkatuksi rakkaat länsinaapurit (muita rakkaita naapureitahan meillä ei ole), niin siirryn päivän eli 15.2.26 Hesariin, jossa oli oivallinen elämänviisaus professori Soile Veijolalta Lapin yliopistosta. Laitan oikein omalle rivilleen. Se menee näin:

”Luksusta ovat asiat, jotka ovat itselle erityisen mieluisia ja arvokkaita, mutta joista vallitsee omassa elämässä niukkuus.”

Ai, että on laittamattomasti sanottu. HS-juttu käsittelee Lapin luksusmatkailua ja sisältää muitakin viisauksia. Menemättä niihin tyrkkään Lukijani mietiskelyn polulle: mitkä ovat oman elämäsi luksukset? Kirjaan tähän omiani. Niistä ei vallitse niukkuus, kun tarkasti katsoo, vaan ne on arjen luksusta, joka minusta on luksuksen syvin olemus. Siis tässä ja nyt, juuri tänään. Huomisestahan ei voi tietää.

Aamuluksus: heräsin klo 5.30 siihen, että joku liikkui talossa taskulampun valo päilähdellen. Kuulohavainnon perusteella paikansin hiippailijan olohuoneeseen, jossa kuulosti aukovan vitriinin ovia. Säntäsin paikalle viittä vaille hiilihanko kädessäni. Hiippailija osoittautui Talonmieheksi. Oli havahtunut ilmalämpöpumpun sinivalon vilkkumiseen ja ryhtynyt Man Style-tyyppisesti etsimään laitteen säätökapulaa. Kas kummaa, sitä ei oudoista hakukohteista löytynyt, joten jumiutui keskilattialle tuijailemaan lampulla eeskahtaalle: ”Ei löyvy, ei mistään, ei näy, ei missään ole.” Nappasin kapulan maljakosta, joka sattui olemaan likipitäen lampun valokeilassa. Saatiin tilanne hallintaan. – Arjen luksus: iän myötä kehittynyt kärsivällinen ymmärrys, kun pitkäaikainen elämäntoveri ei ikinä löydä mitään. Mistään.

Aamupäiväluksus: kykenemättä enää nukahtamaan hyppäsin vaatteisiin ja painelin metsiin. Mikä upea keli, mikä ilman raittius ja hiljaisuus! Arjen luksus: liikkuminen upeassa, raittiissa kelissä hiljaisessa metsässä!

Takaovesta pääsee lähimetsiin. Kuva eiliseltä.

Päiväluksus: jälkeläinen viestitti palautuneensa raskaasta työputkesta ja toivoo voivansa viettää vapaapäivänsä kanssani paikallisilla poluilla alkaen huomenna klo 8, loistava starttiaika. Samoja polkuja muistan kulkeneeni häntä vatsassani kantaen, hän sittemmin kantorepussa lastaan kuljettaen. Nyt talsitaan polulla peräkkäin. Arjen luksus: hyvät välit läheisiin.

Iltapäiväluksus: saan kirjoittaa Lukijalleni monenlaisten kiireiden jälkeen. Oliko kiireissä arjen luksusta? Oli. Sain auttaa mukavia potilaita mukavien työkavereiden ympäröimänä. Ja työmatkalla junassa ilahdutti kuinka me suomalaiset huolehditaan toisistamme, luotetaan toisiimme ja vedetään yhtä köyttä vähäeleisesti. Menemättä matkan yksityiskohtiin kerron asuvani pohjoisessa ja kulkevani paljon junassa, joka etenkin sesonkiaikoina pullistelee ulkomaalaisia turisteja ja pohjoiseen lomalle matkaavia etelänvareksia. Näillä spekseillä tulee joskus vastaan nk. tilanteita, joissa toista tarvitaan avuksi. Arjen luksus: suomalainen yhteishenki.

Talven luksusta. Tässä oli roimasti pakkasta mukana.

Yhteenveto luksuksesta: Luksus koostuu pienistä asioista, pienistä teoista ja mielenlämmittäjistä, mun näkökulmastani. Ja avautuuko iän myötä luksus-sanalle suorastaan toinen merkitys kuin nuorempana?

Tätä mietin nyt, kun mieleen palaa taannoinen jutustelu ollessani asiakkaana erään ammattilaisen näpeissä. Tämä mukava rupattelija on erityisen kiinnostunut retkisuunnitelmistani ja kyselee niistä tarkkaan. Huomaan aina olevani suu soukalla, etten anna syttöä luksuselämäkateudelle. Sillä luksukseltahan tämmöisen puolivilliä ja vapaata eläkeikää rellestävän vanhuksen elämä näyttää, kun sitä sorvilta päin tutkailee.

Vai mitä?

kysyy Klara