Almanakasta pudonnut tunkeilija runoreitillä

Hyvä Lukijani,

joku varasti taskunauriini ja putosin hetkeksi almanakan lehdiltä. Sanalla sanoen, kävi kuten pimeässä luolassa kuukausia viettäneelle aikakäsitteen tutkijalle. Koejakson päätyttyä palasi päivänvaloon ja arvionsa päivämäärästä heitti pahan kerran. (viite: YLEn radio-ohjelma ”Onko aika olemassa?” 18.7.26).

Nyt olen jälleen almanakan lehtien välissä, suorastaan maailmankartalla työhuoneen ikkunan toisella puolella. Toisella puolella on se lintulauta, josta Lukijani on useammankin raportin saanut.

Tuli piipahdeltua siellä ja täällä, mutta lyhyesti sanottuna kelluin erämaisella järvellä, ripittäydyin Hyrynsalmen Hiidenkirkolla. Sieltä taistelin tieni porotokan takapuskurissa Hyrynsalmi-Moisiovaara- tielle, josta jonkun päivän haakuroinnilla ajauduin lopulta Vienanreitille. Sinne olen suunnitellut meneväni useammankin vuosikalenterin verran. On kalenterin sivuille tehty erinäinen määrä merkintöjä otsikolla ”Muista käydä Vienanreitillä”. Nyt muistin. Viimeksi kävin yhden yön verran kirjausten perusteella vuonna 2021. Oli siis aika uusintaa käynti.

###

Rautiainen oli väkivoimainen kulkumies, joka pisteli rautavahvistetulla puulapiolla ruokapalkalla kyläläisille uoman, jotta saivat veden virtaamaan myllyn läpi ja pääsivät leiväntekoon. Tuolla paikalla on myös jokunen sotajoukko leiriytynyt sittemmin, sekä itärajan toiselta puolelta tulleita että meikäläisiä. Siunaa ja varjele meitä Korkein kärelläs.

Niissä merkeissä kävin rajan pinnassa Viiangin kylällä katsomassa mitä partisaanit olivat saaneet aikaa 40-luvulla. Vähän aikaa piti nieleskellä ja katsoa varovasti aitan seinille ripustettuja valokuvia. Jos minulta kysytään, niin sotakuvia ei ehkä tuossa muodossa kannattaisi ripustaa nähtäville. En osaa perustella, mutta luulen, että jokainen pelkkien sotatapahtumien pohjalta kykenee päättelemään millaista jälkeä sodassa syntyy. Ei ole sielulle, psyykelle eikä soomallekaan hyvää nähtävää, sanoo lääkäri. Osataan arvostaa ilmankin. Paikalta poistuessa mietin: mihin kuvilla pyritään?

Tässä yhteydessä kerrottakoon, että isoisääni en koskaan nähnyt. Menehtyi Keuruun porukassa Taipaleella. Osaan ilman kuvia päätellä miltä ruhonsa näytti venäläiskäsittelyn jälkeen. Makaa sankarihaudassa. R.I.P.

Viiangissa näin karhun. Suostui tähän kuvattavaksi.

Mutta takaisin ylärekisteriin ja yhteenveto Vienanreittiin. Ensinnäkin: ei pala mun kakkua. Jotenkin oli tunkeilijafiilis, kun reittien varrella on ihmisten koteja. Porttijoen pielessä oli voimallisia ilmaisuja peräti keltaisen sulkunauhan muodossa, että olet ei-toivottu, vaikka oli pari virallista reitin opastetauluakin sillä kohtaa.

Hyryn harjureitin alkumetreillä oli elävään puuhun ruuvattu kyltti: YKSITYISALUE. Kävelin pari sataa metriä puhelinlinjan ali polkua pitkin ja käännyin ympäri: en kenenkään yksityisalueilla halua kiusankappaleena hiippailla. Harjut ei tähän lopu. Vaihtoehtoja löytyy paljon, eikä kaukaakaan tarvitse hakea alueelta, jonne on tervetullut. Parempi mennä semmoisille harjuille.

Reittiä on kai sittemmin jouduttu pätkimäänkin. Se kulki tilan sivuitse (peräti läpi?). On ymmärrettävää, jos satunnaisten kulkijoiden liikkeet alkavat häiritä. Kieltoon on maan omistajalla oikeus. Mutta piruako niitä rustaa sinne, missä joku asustaa. Maata Suomessa riittää ja lääniä jotostella.

Vienaan vieviä reittejä on ollut useita. Minoan reitti ja mikä se toinen olikaan ja mitä muitakin ehkä. Lönnruutti jos tästä on mennyt, niin älkäämme jumittuko yhteen hahmoon paikallisväelle häiriöksi.

Ainakin toisen reitin seudut tunnen retkiltäni hyvin, eikä siellä kylttejä ole kuin rajavartioston puolesta. Ja nekin vain huomauttamaan, että tuosta jos etenet, niin päädyt venäläisellä virka-autolla Moskovaan. Ja sieltä se sulle vasta YKSITYISALUE löytyykin.

Mutta on niillä seuduilla sentään erillisiä aarteita.
Tässä on pätkää itärajan reitistä.

No, nyt tuli oikein reittiesittely, että sinne vaan 😀 Tämä siis vain meikäläisen, erakkometsien hobittin näkökulma. Minähän ehdin vain kurkistella ja nyreilijä minussa sai tarpeekseen. On niitä leppoisampiakin kulkijoita. Joten ottakkee tai jättäkkee, kokemus voi olla toinen kuin nirppanokalla.

###

Entäs sitten? No, joku päivä menee mailalla huitoessa. Sitten siirryn hetkeksi Enontekiölle. Ehkä sieltä tulee seuraava päivitys, kun jonkun päivän odottelen vaelluskaveria Norjan visiitiltä. Jää nähtäväksi. Keliennuste näyttää ainakin tällä hetkellä parantuneen. Nooo, kuten tälle kesälle on tyypillistä, niin ehtii vielä pariinkin kertaan muuttua.

###

Loppukevennyksenä Moskova-tunnelmien virittämä sanailu Talonmiehen kanssa. Hekottelin tätä ittekseni hyvän tovin. Se meni näin.

Minä: Herraparatkoon miten venäläisillä on hermot kireällä huoltoasemille jonottaessaan! Tunteet niin kuumina, että hakkaavat toisiaan! Voisitko kuvitella suomalaisten hakkaavan toisiaan bensa-asemalla?!

Talonmies: En. (miettii) ...mutta nakkikioskin jonossa kyllä.

Näihin kotimaisiin tunnelmiin! Klara

Kukkasia ja sulkakynän krahinaa

No on nämä silti kauniita! Ja omalta pihalta. 😉

Hyvä Lukijani,

virkistäydyn sateisena Herran päivänä tarttumalla blogin sulkavartiseen mustekynään. Kuulet varmaan sulkakynästä lähtevän kraapustavan äänen, kun se aivopulsaation rytmissä piirtää kirjasimia ruutuun.

Samalla vilkuilen vastapestyyn akkunaan, josta näkee nyt paremmin pihalle. Ja heti sisältövaroitus herkemmille: silmät kiinni, niin kerron syyn pesuhommiin. Piti pestä, kun taas lensi pari lintusta sitä päin. Innoittaneeko niitä kesäaikana tyhjä ruoka-automaatti vai mikä, mutta herkästi lintuset litulatuset ajautuvat tähän suuntaan norkoiltuaan ensin läheisissä puissa. Kumpikin siivekäs pääsi jatkamaan, rastaslaps pienen terassitauon jälkeen. Toinen oli taas se iso sepelkyyhkyn roikale, joka ei ollut moksiskaan. Eikä ikkunaruutukaan onneksi.

###

Kuvan lupiinit vaativat selityksen. Ankarista tappotoimista huolimatta niitä nousee pihalle joka kesä. Edellisen omistajan istuttama laji, joka joskus olikin suurta hottia.

Mitä pihaan tulee, niin edellisen omistajan siihen suunnittelema ja sittemmin räjähtänyt lajikevalikoima jää kaltaiselleni ei-puutarhaihmiselle epäselväksi. Mutta antaa kaikkien kukkien rehottaa rehottaa vaan! Eläköön hoitamattomien pihojen sekava monimuotoisuus, moniarvoisuus ja ja ja… Mutta hetkinen! Rajansa kaikella: lupiinissa löytää monimuotoisuuskin rajansa. Ja Lukija ottaa ja rauhoittuu siltäkin osin, että ainuttakaan juhannusruusua ei ole, eikä poksautuskukkia, eikä sitä karhunputkea vai mikä se tuhottava vieraslaji olikaan. Onneksi ei edellinen omistaja, tai oikeammin anoppinsa, hoksannut niitä hortonomisoida pihamaalle.

Ja kaiken yllä valtavat kuuset vartioivat sammaloitunutta nurmikkoa, myyräin valtakuntaa. Jos olen joskus jo tänne inventoinut puutarhamme, niin voin kertoa lajikirjon kukoistavan jopa voimallisemmin kuin koskaan ennen. Mutta iloitkaamme: Talonmiehen omenapuut kantavat taas hedelmää! Näyttää tulevan molemmille oma omena 😀 Viime vuonna tuli jopa kolme ja puoli per kärsä.

Olen jo kouluajoista ollut onneton muistamaan kasvilajeja, vaikka biologia oli lukiossa lempiaine. Liekö tämä karpalo vai mikä, tekoäly kyllä tietäisi. Tarkistin: sanoo isokarpaloksi. Oppia ikä kaikki: niitäkö on isoa ja pientä. Olen keräillyt vain kaikki, mitkä näkökenttään on sattuneet. 😀

###

Ja mitä vielä? Vähän täällä jäitä poltellaan, kun tunturireissu peruuntui keliolosuhteiden vuoksi. Eläkeläinen toki lähtee hyvän sään aikana koska vain, mutta retkikaverin menoja raamittaa työnantaja, toistaiseksi. No, löytyi se raamittaja sitten itsellekin muutaman vuoden ikäisen yökyläläisen muodossa. Piipahtaa vielä toisenkin yön. Velvollisuuksista selvittyäni ja niiden jälkeen vähintään vuorokauden laakereilla maattuani hyppään karttalehdille.

Mutta yksi on Väiski varma: pitempikestoisiin vesisateisiin en lähde. Melontareissuilla olen saanut tarpeekseni kostuneista kamppeista ja hytinästä.

###

Kun nyt tulikin puheeksi, niin seuraavaa saderintamaa odotellessa (näkyy jo ikkunasta) alan tutkailla karttalehtiä. Yksi reissu on sovittu muoniolaisen kanssa lähiviikoille, määrittämälleen reitille. Toisen reissun teen yksin ja siinä on jo viritteitä Enontekiön suunnalle. Sittenpä alkaakin jo olla ruskaviikot käsillä. Ne skippaan pääsääntöisesti. Kas, kun vieläkin kummastuttaa turkulaisen esittämä kysymys: ”Montako ruskavaellusta olet tehnyt?” Mitä hemmetin ”ruskavaelluksia”, aivan kuin se olisi joku vakiintunut käsite oikein.

Jänkhäläiset ovelasti hekottelee silmät viiruina: ruska alkaa 11. syyskuuta kello 12. Ja nauravat suut väärällään sen päälle. No, ruskan alkamisen ajankohdasta olemme kai kaikki kuulleet useammankin version. 😉

Näihin puheisiin ja vointitoivotuksiin Teidän Klara von Saken

Nautitaan kesästä vielä ennen kuin ”ruskavaellukset” alkavat puristaa kulmakarvoja.

Urkkimassa menneisyyttä ja iloitsemassa löydöstä

Hyvä Lukijani,

tervehdin kolean epävakaisesta kesäsäästä. Ei puhettakaan Etelä-Suomen helteistä ja Luoja varjelkoon Keski-Euroopan tappokeleiltä. Maamme on pitkä ja kansa paikoin juurevaa. Joten säätkin säätyy moneen asentoon ja kauppatorien hennot lierihatut ja kesäiset pitsihansikkaat vaihtuvat öljyisiin Hankkijan lippalakkeihin ja mutaisiin työrukkasiin. Näin on säädetty ja näin on.

###

Näistä raamatullisista sananparsista siirryn ilmiantamaan pakanallisen riitin, jonka äärellä vastikään vietin tovin umpimetsän uumenissa siunaten löytämääni karsikkopuuta, josta olin aiemmin saanut vinkin. Olin satavarma, että maasto on niin takkuista, etten perille pääse tai puu jää löytymättä. Mutta löysinpäs!

Karsikkopuita on pitkin itärajoja ja Virossakin. Karsikkopuu on äärimmäisen mielenkiintoinen osa kansamme historiaa. Ottaannuin siihen keväällä metsissä samoillessa. Pysähdyin tuolloin suosaarekkeeseen ja nojailin puuhun ajatuksissani. Puuta vilkaistessa hoksasin kaarnassa viillon, jonka äkkäsin pilkaksi. Pilkkaa tutkiessa havaitsin ikivanhoja kaiverruksia ja numeroita. Oli setvittävä asiaa. Olin kyllä Närängänvaarassa nähnyt karsikkopuun ihan nähtävyytenäkin ja merkityllä polulla. Tuolloin paikalle sattuneista turisteista johtuen huomio siirtyi muualle ja asia unohtui.

Karsikkopuu kertoo konkreettisesti maamme perin lyhyestä sivistyshistoriasta keskieurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna. Toki kaupunki-ihmisten asuinalueiden instituutiot Turun akatemioineen ja mitä niitä onkaan, ovat oma juttunsa, mutta eivät koko maan tulokulma. Pettuleipäalueilla eletään edelleenkin toisessa todellisuudessa, mikä tahtoo unohtua Yleisradiota myöten.

Karsikkopuulla oli useampi tehtävä. Etenkin se liittyi vainajapelkoon. Eipä monikaan kylmän viileästi suhtautuisi olohuoneen puolipimeään nurkkaan istahtaneen, haudasta nousseen äitimuorin tuijotukseen tai isäukkoon kirves kädessä. Tuohon aikaan edesmenneen käyttämiä teräaseita tuhottiin ja väänneltiin, jottei saa niitä käsiinsä kotinurkille liihotellessaan.

Ihmisellä on maailman sivu ollut pelkoja, kohteet vain vaihdelleet. Tämä vähän nykysäikkyä lohduttaa. Tahtoo unohtua, että elettiin sitä ennenkin, pelättiin ja kuoltiinkin. Puun juurella seistessä pysähdyin ajattelemaan kuinka puu seisoi vakaana mastona novgorodilaisten hiippaillessa ohitse ja sittemmin tykkien jylinässä. Onneksi ei saanut osumaa! Jäi kertomaan tarinaansa, toivottavasti kertoo jatkossakin.

Nämä kaiverrukset ovat 1800-luvun lopulta. Kristinusko toi mukanaan ajatuksen ylösnousemuksesta. Katajainen kansa otti sen konkreettisesti. Nääs äitimuori on ylösnousemukseen saakka vapaa nousemaan haudastaan ja palaamaan kotipirttiin. Muorille kannatti kiinnittää esteeksi viesti karsikkopuuhun: käännypä tästä kirkkomaalle ja könähdä takaisin hautaasi. Näin säästyttiin vainajan aiheuttamalta vaaralta ja uhkalta.

Siis liittyvätkö monimuotoiset uhkan ilmentymät vain omaan aikakautemme? Entä koetut pelkomme verrattuna vainajapelkoihin ja uskomuksiin? Siinäpä miettimistä.

No, back to basics: Janne Vilkuna on tehnyt väitöskirjan ”Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut”. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 1992. Löytyy verkkojulkaisunakin. Latailin itselleni ja tutkailen.

###

Kuva on ottamani, tausta on muokattu uudelleen.

Tämä harlekiinileppäkerttu* oli Hyrynsalmella, jossa kohtaa jarrutin ja nautin ruokatermoksen sisällön Hyrynjärven sataman rannassa seuraillen perhekunnan toimia nätin moottoriveneen äärellä. Ensin siinä oli nuoripari ja appiukko. Sitten paikalle kurvasi anoppi pikkuauton ratissa vänkärinä peräkammarinpoikaoletettu. Sukukunta aaltoili veneen kajuutasta laiturille, välillä kauhottiin vettä, ongittiin köyttä ja sitten kelkottiin kanistereita eeskahtaalle. Ruokaa lusikoidessa lennähti kuvan pilkkukuoriainen nokan eteen.

Harlekiinileppäkerttu on vieraslaji. Tuotu Itä-Aasiasta Eurooppaan biologisen torjunnan ajatuksella. Mopo karkasi biologisessa mekanismissakin käsistä ja laji levisi lähes koko Eurooppaan torjumaan paitsi kirvoja myös syrjäyttämään kotoperäisiä leppäkerttulajeja. Että nyt pitäisi siis tuoda joku uusi laji biologisesti torjumaan harlekiiniheppua, jonka jälkeen pitäisi tuod… ja niin edelleen.

*Ei vaiteskaan! Kuvassa on kotoperäinen ahopirkko, huokaus ja helpotus! Kiitos Irmalle hoksautuksesta! ❤ Harlekiinipirkolla on valkoiset täplät tuossa ”välipanssarissa”.

###

Viimeinen kuva kertoo jotakin. Näetkö sieltä naamasi? Kurkistapa tarkkaan. Se on lähteen pohjasannikkoa, josta pulpahteli pohjavesi Narkissoksen katsoa.

Olkoon karsikkopuun siunaus kanssanne, varjelkoon teitä pahoilta henkimaailman olennoilta ja mahdollisesti pahoissa aikeissa liikkuvilta potentiaalisilta novgorodilaisilta !

terv. Klara

Ps. Heikille tässä todistuskuva 😀

Juhannusta retriitistä ja tekoälykkäitä ajatelmia

Kuk-kuu! sanoi Kirjosiepponen.
Hän ja rouvansa ruokkivat hiki päässä lapsosiaan. ”Vie mennessäs, tuo tullessas” eli vie ruokaa luukusta,
tuo ulos käytetyt vaipat eli ulostepussukat.

Hyvä Lukijani,

hyvää juhannuksen loppua ja turvallista kotimatkaa, jos illan päälle on istahdettava rattiin.

Oman osani tein eilen mutkien kautta mökille puoliso jäädessä jystämään palloa vahtikoiran kanssa. Mutka ajolinjoissa johtui aikeesta piipahtaa luonnonmuodostelmalla. Vetelin kumminkin ohi koska kaksi autoa oli jo sinne kääntymässä ja kaksi tulossa pois. Ehdin syksymmälläkin.

Yöunet meni ukkosen kanssa vuorotellessa. Kun pelaamisesta ja lapsenhoitohukista jäi leporästiä ja kohonnutta leposykettä, niin pakotin itseni huilailemaan tänään. Tuulikin on kova, joten ulapalle ei ole asiaa. Suunnitteilla on retki lähialueille kiinnostavaan kohteeseen. Sen teen ehkä huomenna. Kohteeseen pääsyssä on haasteita, joten saapa nähdä. Kerron lisää myöhemmin, jos onnistun pääsemään.

Aamulla päilähteli aika ajoin hieno valo. Enpä tosin tiedä näkyykö tässä siitä jälkeäkään, mutta värejä en ole korostellut tähän kuvaan.

###

Päivä epistola koskee tekoälyä (AI). Aloitan kysymyksellä: oma kantasi tekoälyyn?

Jouduin tekoälyn takia taannoin morkatuksi ehdotettuani sen käyttöä kolopelituloksen laskennassa. Tekoäly laskee tuloksen luotettavasti ja luotettavan tuloksen luulisi kiinnostavan. Ehdotus masinoi lunta omaan tupahan, mutta joku panssariprikaatin pioneerigeeni se ekspressoituu meikäläisessä, kun tämmöiseen lähden. Keväällä tuli karttasuunnistajalta takkiin siitä, että kuskaan Garminin InReachia retkilläni. Sain armoa, kun selitin sovelluksen nimeltä MapShare toimivan kapulan kautta ja auttavan kotiväkeä näkemään sijaintini. Tunnetun retkeilijän menehdyttyä juuri voi ymmärtää omaisten osan. Yksinkulkijan paikantaminen voi tulla tarpeeseen. Mutta korostan, etten tiedä oliko hänellä paikanninta (voisin ajatella, että oli).

###

Tänä aamuna hekottelin naamakirjassa jaettua älytehtävää. Aina samat tyypit näitä jakavat, eikä koskaan ilman omaa, oikeaa tulosta. Vaihtelun vuoksi voisi edes kerran jakaa väärin menneen, eikö totta. 🙂 Jäin asiaa miettimään ja pyysin tekoälyltä selitystä ihmisen motiiveihin yleisellä tasolla. Pyysin kuvankin. Se on tässä, hah.

Kuten Lukija huomaa, kuvassa on sekä kökköä huumoria että parikin kirjoitusvirhettä. Jonka takia tekoälyä ei pidä ottaa kritiikittä kuten ei ylipäätään mitään elämässä, jos multa kysytään! Fasessa esitetyn pähkinän ratkaisuun tekoälyllä meni 3 sekuntia.

###

AI antoi ihan järkeviä selityksiä siihen, miksi jotkut keikaroivat tälläisellä. Jos Vanha Äitini vielä eläisi, olisi hän ensimmäisenä näitä ratkomassa 😀 Rakasti sudokun ratkomista ja tykkäsi luetella Suomen jokia ja saksan kieliopin ritirimpsuja.

Mutta vanhanaikainen ”knoppologinen pätevyys” tulee romahtamaan. Esko Kivikoski-klooneille ei ole enää sijaa. Eskon Lukija muistanee, tuon 60-luvun tietovisailijan. Kaikki pseudo-osaamisella brassailu tulee kokemaan inflaation ja ihminen alkaa käyttää kapasiteettiaan tähdellisempään – kuten vaikka laajempaan ajattelemiseen ja synteesien tekemiseen. Tekoäly saa tyrkätä tietovisailijat syrjään ja nousta itse bodiumille. No, realismin nimissä on sanottava, että saa nähdä miten käy terveydenhuollon. Muistan, kuinka internetin yleistyttyä alkoi vastaanotolle tulla tyyppejä A4-pino kainalossaan. ”Näissä intialaisissa ayrveda-tutkimuksissa on lueteltu just mun oireet.”

###

”Myydään yksiö lähiaikoina tapahtuvan paikkakunnalta muuton vuoksi”

Back to basics: Rantasipisten asunto on tyhjillään ja muuttavat lähikuukausina ulkomaille.

Riensin ensitöikseni tilannetta tarkistamaan. Ei munankuortakaan missään ja tuossa pesän oikealla puolella näkyvä vaalea lätkä on nurinpäin käpertynyt kuiva lehti. Aprikoitiin Talonmiehen kanssa tekevätkö vielä toisen pesueen tälle vuodelle. Katsotaanpa tekoälyn vastausta: ”Koska olet jo aiemmin kertonut mökkisi rantasipin pesässä olleen neljä munaa ja pesinnän onnistuneen normaalisti, kyseessä on todennäköisesti vuoden ainoa poikue.” Toivotaan että on oikeassa ja koiran voisi nyt päästää rantaan juomaan ja jaloittelemaan ja rauhassa mennä itsekin. Ensi kesäksi laitamme pesäpaikalle lapun: Ei pesintää tällä alueella! Yksityisalue! Rantautuminen kielletty! Kaikenlainen majoittuminen ei ole sallittua!

###

Nyt piti kuistilta tulla sisälle tuulen yllyttäessä petäjiä heittelemään kävyillä. Käpyosuma on yllättävän tuikea, kun korkealta ammutaan. Tuulikaan ei näytä iltaa kohti rauhoittuvan, joten rento melontalenkki vaihtuu saunanlämmitykseen. Alkukuvan kirjosieppopariskunta ahertaa nonstoppina lastenhoitotoimissaan. Kunpa oltaisi paikalla pienokaisten lähtiessä maailmalle!

Kiitos juttuseurasta! Klara

Pörriäinen yllättäen tulla tupsahti samalle apajalle.

Eponyymejä ja pulituuria

Hyvä Lukijani,

olen jonkinlaisen kakofonian syövereissä, joten pahoittelen etukäteen todennäköisesti tilkkutäkkinä ulossuoltuvaa tekstiäni.

Meneillään on monenlaista settiä, kun hupeneva kesä koputtaa olkapäähän: ”Kohta on routa maassa”. On pelihommia, metsäjotoksia ja sähköpostiin kilahti juuri ehdotus reissusta Reisan nasjonalparkkeniin tai Signaldaleniin. Suhtaudun skeptisesti, liian tiukka aika-akkuna. Lisäksi olen jo toisessa kombinaatiossa menossa erämaahan, säävarauksella lupauduin. Säävaraus on eläkeläisetu. Voi huomioida kelin työpaikan loma-aikataulujen sijasta. Niitä on riittävästi jo huomioitu.

Mutta kaasu pohjaan, että ehtii kesällä kaiken tarvittavan, ks. yst alle.

Kymmenen heittokuutiota. Tohtii ensi talvena lämmitellä kämppää ja tuikata tulet saunan piisiin.

Ehditty on, meinaan laskostaa klapit mökkiliiteriin, viittaan edelliseen postaukseen. Tarkoitukseni on poltella näitä juhannuksena, ellen lyö rinkkaa selkään ja etene polkua jollekin laavulle. Talonmies jää kotimökille taluttamaan vuoroin koiraa, vuoroin mailakärryä. Onko syntiä, jos sopuisa vanha pariskunta viettää juhannuksen satojen ja satojen kilometrien päässä toisistaan? Ei ole. Molempien preferenssiä kunnioitetaan. Fifty-sixty. Muistelen vieläkin yhtä purjehtivaa pariskuntaa, joista toinen inhosi purjevene-elämää, mutta puolison vuoksi kitui purtilossa. Kirkkaamman kruunun toivossa?

Viheriö on vetänyt minuakin puoleensa. Oikea pakara soi ja lonkka kivistää, joten alkaa olla forest time. Mailasta vierottuminen vie vielä pari päivää. Kun viime talvena ajauduin puolivahingossa treeniryhmään ja harjoittelu osoittautui ennakoitua mielekkäämmäksi, niin tekniikka parantui ja sehän koukuttaa.

Lukijani ehkä heittämällä keksii useammankin koukuttavan lajin. On juoksijoita, pyöräilijöitä, uimareita ja kuntosaliporukkaa. Yksi soittaa sormet ruvella sahaa, toinen kirjoittaa, yhdellä käryää pannu toisen ruopiessa puutarhaa. Rannan ohi vilahtaa koukkuuntunut leijasurffaaja, toinen rallittaa hevosella. Onhan näitä. Mutta naurettavin heistä on golfari, eikö totta! ”Kun en muuhun enää pysty, aloitan golfin”, sanoi tennisfriikki joskus. Vaan eipä ole vielä kentällä näkynyt, tosin on vasta lähemmäs kasikymppinen. Minä tartuin mailoihin kolmisenkymmentä vuotta sitten, eikä valmiiksi tule. Sanalla sanoen: vaikea laji. Kaikille, tasapuolisesti.

###

Vaikea laji se on tämäkin, nimittäin tomaatin ja mustikan kuivaaminen. Post festum muistin lukeneeni prosessin kestoksi parikin päivää. Oikea muistikuva, vaan tulipa kokeilluksi. Jos minulta kysyttäisi, niin sanoisin: ei kannata. Kaupan kuivatut tuotteet saa riittää. Mutta varoitus: kuivatut vihannekset ”Salliselta” on kamalia. Tuhosin niillä erän kuivaamiani ruokia ja tiedän toisenkin, jolle kävi samoin. Maku oli pilalla.

###

Lopuksi puran työpöydän muistilappuja aiheista, jotka olen varannut tänne.

Haluan laput roskiin. Kas tässä ensin eponyymejä, mikä tarkoittaa jonkun henkilön nimeen liitettyä määritelmää, ilmiötä, menetelmää tai käsitettä . Lääketiede on eponyymien aarreaitta (Parkinsonin tauti, Alzheimerin tauti, Bakerin kysta), mutten nyt laita tähän lääketiedettä. Btw, lääketieteessä etenkin kirurgia on täynnä näitä eponyymejä eli ukkojen nimiä, mistähän johtuu ja vino hymy päälle.

Dunning-Krugerin efekti. Tarkoittaa, että yliarvioi ymmärryksensä tai tietämyksensä laadun ja antaa vaikutelman asiantuntijuudesta, jota tosiasiallisesti ei ole. ”Luulee tietävänsä, koska ei tiedä, mitä ei tiedä.” Noh, tämä on vähän kuin insinööri vastaanottohuoneessa, heh, anteeksi, oli pakosta sanottava, huumorin kukka vain tähän.

Saganin standardi. Tarkoittaa, että poikkeukselliset väitteet edellyttävät poikkeuksellisen vahvat todisteet. Tässä tulee mieleen lapsena kuultu, totena kerrottu juttu, että yökuski huomasi autonsa takapenkillä surupukuisen naisen, joka katosi. Vahvoja todisteita odotellessa! 🙂

Occamin partaveitsi. Yksinkertaisin ja riittävä selitys on yleensä paras.- Siis yksinkertaisesti ottaen edellä kerrotun auton kuljettaja vain torkahti.

Godwinin laki. Mitä pitempään väittely kestää, sitä todennäköisemmin joku vertaa jotakuta natseihin. Tämä on mielestäni paitsi hauska, myös ajankohtainen venäläisestä näkökulmasta. Älä kokeile tätä kotona.

Brandolinin laki. Virheellisen väittämän kumoaminen vie merkittävästi enemmän energiaa kuin sen esittäminen. Tämän luin Talonmiehelle portaiden yläpäästä. ;D

###

Toinen muistilappu on listaus päihtymistarkoituksessa käytetyistä tuotteista, joita Talonmiehen kanssa muisteltiin. Kumpikin oli napannut joitakuita aikuisten välisistä keskusteluista. Lapsenahan osasi esittää välinpitämätöntä ja ottaa ymmärtämättömän ilmeen naamalleen, vaikka tosiasiassa rekisteröi kaiken. 😉

Tässä lista:

pulituuri, oodekolokni eli outo kolina, kompassinesteet, konekiväärin jäähdytysnesteet, jarruneste, metanoli ja tenttu.

Omalta erikoistumisajalta muistan hoitaneeni yösydännä teho-osastolla pariakin metanolia nauttinutta henkilöä ja ainakin yhtä, joka oli juonut jarrunestettä. Oli vielä joku muukin nautintoaine, jota hörppivät: lasinpesuneste? Käsidesipumput on monessa sairaalassa jo pistetty pois käytöstä.

Juomasuositus: alkoholiton olut, juomien kärkeä, jos minulta kysytään.

Gesundheit! Klara

Väsynyt rantasipi odottamassa, että pääsee pesälle vaihtamaan haudontahukia siippansa kanssa.
Talonmies väitti jopa ”herättäneensä yhtenä aamuna toisen vanhemman munien päältä”,
mutta pidän tarinaa Dunning-Krugerin ilmiönä.

Hossan kurkistus ja kajakkihommia

Lounatkosken mylly, Lavajärveltä tuotu entisen tilalle

Hyvä Lukijani,

Hossa tuli hosaistua. Eipä ollut vielä paljoakaan kulkijoita ainakaan, kun painelin mutkien kautta perspuolelta Lipposensalmeen ja takaisin kiertämättä Kokalmusta. Jo etukäteen olin suunnitellut skippaavani yleisöä eniten kiinnostavat paikat.

Pitihän se tietää ja aiemmasta muistaa, että kesäkuun alkupäivinä keskellä viikkoa on rauhallisin aika liikkua kansallispuistoissa etenkin, kun lämpömittari pysyttelee alle kymmenessä. Tuulikin oli reipas ja jäätävä. Rivakasti liikkumalla pystyi keskittymään muuhunkin kuin keliolosuhteisiin, kun päällä oli aluspaidan lisäksi ohut villapaita, kaksi takkia ja untuvaliivi ja jalassa kunnon villadamaskit ja paksut maastohousut. Älkäämme myöskään unhoittako paria kerrosta myssyjä ja kintaita.

Kun aamusella kello seitsemän siirtyy metsään, ei siellä ole kuin hööppänöitä eläkeläisiä. Tavan kansa kuoriutuu esiin vasta yhdentoista maissa.

Ihmishavaintoja tuli vain Lipposensalmen laavulla istuskellessa. Saldo: ohiajavia ja moikkailevia maastopyöräilijöitä 4+2 ja lisäksi 3, jotka jäivät laavulle. Yksi oli noussut väärällä jalalla ja olin innocent bystanderina nopeasti kireän ristikuulustelun kohde: missä yövytty, montako kilometriä kuljettu, kuinka paljon vielä ja millä aika-akkunalla jne.

Luirusin paikalta tutkailemaan luontoa. Pusikoissa vaaniessa sain äänihavainnon kahdesta neitosesta. Kahden yksilön rinkkakaravaani kulki ohitseni kuin idän pikajuna. Ääni alkoi kuulua jo hyvissä ajoin vasemmalta, voimistui kohdalla kovaääniseksi ja siirtyi hitaasti vaimentuen oikean kaiuttimen puolelle kunnes metsä nielaisi viimeisetkin tavut vihreään kitaansa. Tuulen suhina oli hetkeksi antanut äänitilaa, mutta otti paikkansa hanakasti takaisin. Muita rinkkailijoita tai ylipäätään ketään ei näkynyt. Luontokeskuksen pihassa ja parkkipaikoilla oli kyllä autoja ilahduttavankin paljon keli ja almanakka huomioiden. Maantiellä kiinnittyi huomio ulkomaalaisten asuntoautoilijoiden määrään.

Hossassa ja Kylmäluomassa olen söhläillyt kajakkini kanssa ja ilman sitä kolmisenkymmentä vuotta, kun matka sinne ei ole ollut este, eikä oikein hidastekaan. Mutta itä-Suomen rajamailla on samankaltaisia hienoja paikkoja muutoinkin. Ne pitää vain itse hoksata kartasta tutkailla.

Hossan hypekohteita ei monikaan kai viittä kertaa enempää ajele ihailemaan, joten muualle kannattaa siirtyä. Toisaalta sinne on helppo tulla ja siellä on hyvät mahdollisuudet päästä nk. kohteisiin heidänkin, joiden vointi tai kunto ei riitä päivämatkojen päähän.

Yhteenvetona sanottakoon, että kyllä sinne porukkaa mahtuu ja uuden yrittäjän otettua luontokeskus haltuunsa oikein toivonkin yleisömenestystä. Saattaahan tuolla silloin tällöin käydä. Polut on leventyneet helposti kuljettaviksi, nuotiopaikkoja ja laavuja edelleen on, vaikka paljon nyt jääkin huollon ulkopuolelle. Että mikäs siinä. Mutta muuta on seuraavaksi kiikarissa.

###

Lopuksi lähetän terveiset täältä rajan vierestä, jonne kurvasin Hossasta Talonmiehen aputytöksi. Tuli nääs kymmenen kuutiota koivuklapia liiterin viereen, että romps vaan. Ne piti kelkkoa suojaan. Jäin sitten vielä tänne vähäksi aikaa itsekseni melomaan. Nähtyjä ihmisiä 1 kpl, kalalla.

Kuten sanottua, kajakilla pääsee minne vain, ks. kuva :D. Kävin tutkailemassa aiemmin havaitsemaani omituista kulkureittiä suomaisen ranta-alueen laitamilla. Lähistöllä on ollut majavan pesä vielä viime kesään saakka. Nyt lätkähäntä näyttäisi kaikonneen. Olen aiemmin tutkinut paikkaa ”reitin” toisesta päästä. Uoma on kaikkinensa satoja metrejä, joten luovutin kuvan kohdilla väylän uhkaavasti kaventuessa. Arvelin, ettei läpi pääsisikään. Tuoltahan ei sitten tulla, eikä tultukaan, muuten kuin peruutusvaihteella. Kajakki on lähemmäs viisi metriä ja jää mukavasti hakauksiin, jos yrittää kääntymistä, nimimerkillä Kokemusta on – uhkarohkea kun on (ollut?).

No, löytyi sitä avoimempaakin vettä. –Hyvää nousuviikkoa! Klara S.

Otsa Karjalan männyssä, mela vedessä ja lintusia pesillään

Rouva Rantasipinen-Oletettu päätti taas perustaa perheensä mökkipolun varteen. Mikäs siinä, mahdutaan tänne viime vuoden tapaan molemmat. Yksi muna vielä munimatta? (Post scriptum: oli yön aikana pyöräyttänyt neljännenkin lapsiaihion.
Pakko oli tuhkaämpärin kanssa kulkea ohi ja vilkaista.)

Hyvä Lukijani,

terveisiä kuistilta, jossa laannutan aallokkoa tuijottamalla. Laihat lopputulokset: noin neljän pykälän lasku 10 m/s:sta. Kajakkikin lepää eväänsä liikauttamatta rannassa. Eilisiltana kävin ensikertaa tälle vuodelle kastelemassa sen vatsapuolta. Kaikkinensa kuutisen tuntia liipottelin sinne tänne ketään näkemättä, kuulematta tai kohtaamatta. Järvellä jos kaatua rojahtaa, ei ihan heti ole pelastusviranomainen paikalla. Siksipä en tahallani koviin tuuliin hakeudu, vaikka merituulessa olen paljon melonut. Muistan kuitenkin kunnioituksella kokenutta melojapariskuntaa, joka menehtyi Helsingin edustalla, vaikka pelastustietämystäkin oli kosolti. Mahdottomasta ei selviä edes teräshenkilö ja vesi on tulen (ja tuulen) sisarpuoli: niskan päälle päästessään ovat säälimättömiä.

Pohjoispuolen hyytävä tuuli vaihdattaa kirjoittajan paikkaa auringonkierron mukaan. Nyt ollaan mökkipäädyssä. Yläpuolella herra Kirjosiepponen jauhaa virttään kolmatta päivää tarjotellen lintutinderissä pariakin huvilaa, tuloksetta. Liekö luetellut törkeyksiä linjoille, kun naiset karttelee. Sitten on peippoperhe (korjaus: olikin leppälintu, melkein sama ;D) ahertamassa osoitteessa Hyysikännurkka 5. Rantasipinen-Oletettunen puolestaa asustaa Mökkipolku kuudetta. Rastahaiset ovat asettuneet puisen kerrostalon yläoksille. Sieltä joutuvat tuon tuosta häätämään mustanharmaaseen, persuuksista venähtäneeseen ja polvista kiiltelevään miestenpukuun sonnustautuneen imurikauppiaan kauemmas. Se tunkee nokkansa toisten koteihin nääs. Onneksi Rantasipi-Oletettuset saavat ainakin toistaiseksi pitää munansa.

###

Piipahdin tapaamassa Karjalan mäntyjä Mujejärvi-Tetrijärvi-alueella, jossa meni useampi päivä sinne tänne tormatessa. Uuronrotko on aiemmasta tuttu, aina käynnin väärtti! Olen löytänyt sieltä kolmannenkin karhun talvipesäkuopan, lähdetieto kertoo kahdesta. (Siirryin nyt kottikärryn viereen. Saa nähdä minne päädyn auringon perässä.)

Mutta palataan Karjalaan. Mujejärvi-Tetrijärvi oli käynnin arvoinen. Hellettäkin piteli, joten osa suunnitelluista visiittipaikoista jäi toiseen kertaan vauhdin hyytyessä. Hyvä alibi palata vielä! Tämmöiset paikat etenkin toukokuussa on pelkkää retriittiä. Ei ketään missään, siis suomalaisen ideaalipaikka. Yksi auto oli Peurakankaan P-paikalle tullessa, Tetrijärvelle oli autoni viereen ilmestynyt auto ja tyhjä venetraileri, mutta ihmisääniä en kuullut, ketään en nähnyt. Olen kuullut Tetrijärven olevan loma-aikoina asuntoautoilijoiden suosiossa. En ihmettele. Kaikki fasiliteetit on liki. Toisin on Mujejärven puolella, jossa vesistöön on P-paikalta parikin kilometriä, mikä on asuntoautoilijoille liikaa. Sen ymmärrän, kun arvioin ratin takana istuvien asuntoautokuskien ikäjakaumaa. Paljon on ikäihmisiä ratissa.

###

Kilpikaarnapäivitys. Upeita harjupolkuja tallatessa ja vanhaa metsää ihaillessa heräsin ajatukseen, jotta mistä ihmeestä kilpikaarna tuli puheisiin! Ja mikä ihmeen kilpikaarna? Ennen oli vain yksinkertaisesti kaarna ja sillä hyvä. Mänty, honka, petäjä – muttei mitään kilpikaarnoja. Asia ei jäänyt siihen. Nyt selviteltyäni kilpikaarnan arvoitusta käy ilmi sen tulleen lähinnä retkiteksteihin joskus 90-luvulla. Wikipedia: ”Vanhoissa, vähintään 150 vuoden ikäisissä männyissä on kilpikonnankuvioinen paksu kaarna eli niin sanottu kilpikaarna.” Tulee siis kilpikonnasta, no jopas jotakin, niin suomalaistahan sakkiahan tuo kilpikonna on, hah! Velimiehelle tehtiin aikanaan kaarnalaivoja. Nykylapsi saa luonnonsuolejullisista syistä tyytyä muoviveneeseen. Lukija havaitsee ristiriidan, mitä ekologisiin näkökulmiin tulee.

Mujejärvi-Tetrijärvi-reissun aikoihin oli massiivinen hanhien muutto, upeaa katsottavaa. Kuva ei ole kaksinen, pahoittelen, mutta tunnelma oli juhlava, kun ilma oli sakeanaan suuria auroja. Kuolan niemimaalle menevät pesimään ja ihminen huokaa: noustapa siiville ja ollapa vapaa kuin taivaan lintu. Vaan tarkkaan ottaen eikö eläkeläinen sitä olekin?

Näihin ajatuksiin jätän Lukijani tarjoten palan painikkeeksi vielä pari kuvaa eiliseltä melontaretkeltä. Tuulikin näyttää tyyntyvän, mutta mitä! Aivan kuin ukkonen olisi jyrähdellyt. (Post scriptum: pääsin kuin pääsinkin vesille.)

yt Klara S.

Rinkanpakkauspuheita

Kas kuusenlatvassa oksien alla ol pesä pienoinen oo-o-ra-valla! Tässä ne nyt on, nämä pienokaiset litulatuset!
Äiteensä on useamman viikon roikkunut lintulaudalla nisät punoittaen mussuttamassa talon tarjoamia antimia.
Ja nyt nämä suloiset tulokset tässä ilahduttavat ikkunakyttääjiä.

Hyvä Lukijani,

terveisiä lintulaudalta ja vaatekomerosta, jossa olen viettänyt tämän päivän likipitäen kokonaan.

Kovan ponnistelun jälkeen on rinkassa noin 15 kiloa kuormaa ja suunta Pohjois-Karjalan metsiin. Koska tunnen jo pikkuhiljaa itseni, tiedän viipyväni noin 1-4 päivää, likipitäen summittain siis. En ole nk. määrämittaisten suunnitelmien ihminen ollut koskaan. Sen vuoksi lukion päättötodistuksessakin poissaolojen määrä oli mittava. Ihme, että olen kyennyt työni kuitenkin tekemään jämäkästi, vaikka itse sanonkin. Ehkä se on ollut yksi niistä asioista, jotka oikeasti ovat kutsuneet luokseen?

Yhtä kaikki elän toivossa, että määränpäässä viihtyisin ainakin pari päivää, sillä nähtäväähän siellä kyllä on. En vielä raota verhoa tuosta salaperäisestä paikasta, olisitte varmasti kaikki siellä, että söp-raiiis! 😀 Voisi toki olla ihan hauskakin tavata muutoinkin kuin tietokoneruudun kautta kurkistellen. 🙂

Lukija jo arvaakin, etten suuntaa kansallispuistoihin. En pidä genreestä, reilusti sanottava. Yritän käydä edes katsomassa joitakuita ja on niissä aikanaan jonkun verran kuljettukin. Mutta aikuisiällä on tulee joku suorittajafiilis pyörätien levyistä baanaa talsiessa ja paeten kymmenen muun kulkijan edestä jonnekin pusikkoon. Vähän kuin liikenteessä: takana roikutaan puskurissa, edessä jonkun perävalot tulee vastaan. Ja aika usein – jos suoraan sanon – puistonuotioiden äärellä lajitovereiden puheet alkavat väsyttää. Heittämällä tulee mieleen kaksi naista kypsissä kymmenissä luettelemassa (minulle?!) juoksukilpailuvoittoja ja marathon-osallistumisia. Joku kliimaksi oli Koillismaalla nuotiotulilla, kun lierillisiin ruskeisiin huopahattuihin ja staileihin retkivermeisiin sonnustautuneet isännät ryhtyivät kilpasille valkoviinilaaduista. Lienevätkö olleet jotakin sommelierihattuja, mene ja tiedä. Mutten tohdi sanoa mihin päin maata mainitsemansa viininannostelupaikat viittasivat, olkoon nyt tämän kerran. Jotenkin väljähtyneen markettiviinin maku puheista jäi nuotiotuleen tuijotellessa.

Epäilen, etten Pohjois-Karjalan metsissä näihin lierihattuihin törmää. Lupaan takuuvarmasti raportoida, jos näin käy.

###

Hah! Rinkkaa pakatessa törmää kaikenlaiseen – kuten vanhaan muistilappuun ennen ratsastuskisoja, jotka olivat todellinen suksee meikäläiselle 😀 Vanha äitimuorikin oli roudattu katsomoon. Siinä missä muu yleisö hymyili lempeän ymmärtäväisesti todennäköisesti silkasta myötähäpeästä puhkesi äitimuori, silloin lähemmäs 90 v, tuon tuosta raivokkaisiin aplodeihin. Hevoskisojen takuuvarma sisäänvetotuote on juuri tuo äkillinen metakointi maneesin seinustalla 🙂 Siitä pollet pitävät, hei hulinaa!

Siivouskomerosta etsiskelin kadonnutta retkikampetta, mutta löytyikin kuntosaliurani viimeinen merkkipaalu, purkamaton vaatekassi. Kuntosaliepisodi päättyi kuvottavan kuntosaliyrittäjän kanssa tappelemiseen. Syy: jäsenyydestä ei niin vain irrottauduttu. Olisi pitänyt tulla paikanpäälle oikein asiasta tehden selvittämään syytä, olisi pitänyt osallistua puhelinhaastatteluunsa ja osallistus siten markkinointiinsa (minun vastaukset olisi diskattu) jne jne. Mikä ihmeen markkinamateriaalin tuottovelvoitettu se kuntosalinkävijä on?! Ei mikään. Kyseinen saliyrittäjä liikkuu poliittisissa piireissä pyrkimässä eteenpäin. Toistaiseksi on epäonnistunut ja valehtelisin, jos sanoisin pahoittelevani epäonneaan. No, närkästyin tuosta episodista niin, että kassikin jäi vuosiksi hyllyn uumeniin. Heitin kassista heidän ovilätkänsä roskiin. Ei puhettakaan, että lähestyisin firmaa enää ikinä pihdeilläkään.

Mutta kuten aiemmin mainitsin, aina jotain (iloa ja naurua) löytyy! Löytyi tuo muistilappu, jossa oli koko kilparata laputettuna. Että väistätyksestä laukalle ja kaarto sinne ja käyntiä tänne! Heh, kaikkeen sitä on sotkeutunut. Eikä tässä vielä kaikki: kyseinen juhlava hevoskilpailusuorite on videolla tallella. Talonmies ei koskaan jätä tämmöistä tilaisuutta väliin, jos meikäläinen pollen kanssa rempattaa pitkin kenttää molemmilla eksyneen ilme naamallaan, sekä pollella että ratsasajalla. 😀 (Väitöstilaisuuden videota en aio katsoa i-ki-nä. Ikuinen häpeä ja kertainen kunnia, niin päin eikä toistepäin kuten jotkut väittää.)

###

Tässä alla vielä parit oravat. Välillä syötiin hanakasti, välillä kisailtiin. Ihan kuin elämässä yleensäkin!

Ja nyt: ”Minä lähden Pohjois-Karjalaan, vaihdan farkut verkkarihousuun!”

terveisin Klara S

Viime vuosien eeppisimpiä retkikuvia ja kesän suunnitelmia

Aiempien retkien tunnelmia suunnitteluvaiheessa. Nykytilanne kutakuinkin sama.

Hyvä Lukijani,

elän suurissa toiveissa: tulevasta kesästä melko varmasti (vino hymy) tulee kaikkien retkikesien äiti – oikea superretkikesä!

Ja heti palaa mieleen useampi räntäsateinen kesäkuu. Suunnitellulla kohdepaikkakunnalla tuli vettä vaakaan ja lämpötila oli +11. Mutta olkaamme uudelleen optimistisia! Aurinkoinen keli, kuiva maa ja hyvä leiripaikka, jossa järvinäkymällä löytyy tasainen telttapaikka. Tyrkkään syrjään muiston eteläisestä suositusta kohteesta. Leiripaikalle saapuessa oli kaikissa tasaisissa paikoissa teltta, joista suurin ja komein mahtaili toisten edessä liki vesirajassa. Kannattaa hyödyntää hyvä näkymä suoraan teltanovesta 😉 No ajattelen positiivisesti: ehkä oli ainut vapaa kohta.

Takana pensaan juuressa on meikäläisen kengät. Polkujuoksukengät + Seal skins-sukat on mun kenkäpolitiikka kesällä. Ja Thermos aina, koska pääasiassa kuivaan itse ruokani ja paiskaan lounaan purkkiin ennallistumaan aamupalalla keittovesillä.

Retkivarusteet, uutta hankittavaa? Takuuvarma note-to-self: ei mitään. Hyllyllä on läjä telttoja uusimpana sisäteltallinen Durston X-mid 1, kävelysauvoilla pystytettävä kevytteltta, painoa n. 800 g vaarnoineen. Pakatako varasauva myös, jos vaellussauva katkeaa tai häviää kuten kävi UK-puistossa toisen sauvan tipahdettua virtaan taiteillessani pöllien päällä. Metsässä on kepakoita, mutta niissäkin oma hommansa, retkellähän on aina kiire johonkin…Ehkä teen koereissun ja olen tyytyväinen kaluston säilymiseen ja vasta varsinaisella reissulla tuhoan tavaroitani?

Konkluusio teltoista: useimmiten mukaan lähtee kuitenkin yli 20 vuotta vanha Hilleberg. Ja yksi teltta joutaa jo myyntiinkin. Tuli ostettua vaelluskaverin suosituksista. Tietosuojasyistä, heh, en mainitse teltan(kaan) nimeä, mutta painoa on 1,6 kg ja pyykkinarujen tottuneelta virittäjältä pystytys käy käden käänteessä. Jos taasen ei ole sokeristakaan, niin teltta on nappiostos, sillä sateessa pystyttäessä saa palkinnoksi märän sisäteltan, joka pystytetään ensin. No, kaveri oli tyytyväinen, lainateltta tosin hällekin. Mutta näytti munkin mielestä kotoisalta, kun teltassaan opiskeli kieliä digiohjelmalla ja lueskeli dekkaria 😉 Opetus itselleni taas kerran: kulje aina yksin, niin et saa tartuntoja!

Muotkalta. Vinkki: Peltojärven suunta on muita lähtöpaikkoja suositumpi, kuten Lukijani varmaan tietää. Moni havittelee järveä ja Kuarvikozzaa, jonka huiputus on niitä ”miksi käydä Saanan päällä”-juttuja, viittaan edelliseen kirjoitukseeni. Moni haluaa käydä huipuilla, mikäs siinä.

Reissusuunnitelmia. Muotka on tullut kovasti kansan suosioon ja sinne vie kaverin kanssa meidänkin tiemme, ellei ihmeitä satu, ts. kelivaraus. Ajattelen hänelle sopivaksi: maasto selkeää, ei kivikkoista ja yhden kokemuksen perusteella helppo ja hieno erämaa. Ihmisiä tosin oli edelliskerralla oletettua enemmän, juttuetäisyydellä useampi, vaikka Peltojärvestä oltiinkin kaukana. Yksi porukan jäsen tuli kauempaa, joten ensin majoituttiin ulkomaalaistaustaisen yrittäjäpariskunnan vetämälle ex-Hans-paikalle. Siellä oli saksalaisryhmä toiminnan keskiössä, jäätiin mopen osille. Vastikään tapaamieni vaeltajien kokemus oli samansuuntainen. Lappiin on tullut paljon yrittäjiä Suomen ulkopuolelta ajatuksella, että keskieurooppalaisia ryhmiä saataisi Suomen Lappiin, kun yrittäjäkin on vaikkapa ranskalainen. Tiedä sitten, tilastoja en ole tutkinut.

Itärajan seuduilla pääteiltä sorateille poikkeamalla löytyy tilaa ainakin Lieksasta ylöspäin ties minne asti. Vinkki viitonen: selvitä ensin puskaparkkeeraajien suosikkikohteet vakoilemalla fb-ryhmiään. ;D Itärajan tie on kesällä asuntoautoilijoiden suosiossa etelästä Posion kautta Rovaniemelle, jossa sitten mukaan liittyy nelostien tuoma liikennevirta. Tiedän summittain itärajaseuduilta puskaparkkipaikat, josta ei kannata melojan vesille yrittää, kun parkkitila on asuntoautojen valtaama. Suon sen, sillä asuntoautoiljat ovat usein ikäihmisiä, joille lie helpompaa elellä omissa ympyröissä asuntoautossaan kuin vaikkapa teltassa. Kuusamo-aikoina tutustuin turkulaispariskuntaan, joka vielä korkealla iällä ajeli joka kesä sinne pitemmäksi aikaa. Sitten loppui virta.

Mihin tämä kuva liittyy? Kuusamoon. Löytyi Pyhäjärveltä siellä meloessa.

No mutta, miksi tuo raakku-tms.kuva on tässä? Äkkinäinen ei ymmärrettävästikään tiedä logiikkaa, siis selvitän. Nääs tämä joskus kovasti etsimäni kuva löytyi nyt. Perkaan vanhan kännykän kuvakirjastoa, kun etsin kadonnutta majavavideota. Ei löytynyt vieläkään, mutta tämä kuva kompensoi ja todistaa vanhan viisauden: aina sentään jotakin löytyy!

Ja mikäli killut vesipelillä Kuusamon Pyhäjärvessä, niin nämä joki-mitkäovatkaan olivat lähellä valtavaa rakennusta, joka on Pyhävaaran vastapäisellä rannalla eteläpuolella. Viereen laskee puro. Tuo valtava rakennus näytti yleensä tyhjältä ja mysteeri jäi selvittämättä. Kuka siellä asustaa tai edes yöpyy joskus? Jotakin jääveistoksia ranschin edessä joskus oli, kun hiihtelin, mutta elämää en havainnut. Ehkä väijyivät sisätiloissa? Jos tiedät keitä rakennuksessa piileksii tai kenen käytössä se on, niin kerro!

###

Nyt Lukijani ihmettelee, että no mikä se tuon allaolevan kuva idea on. Se on tottakai (nykyään aina tottakai tuossa kohtaa, ei esim. ”ilman muuta” tai ”tietysti”) myöhästynyt äitienpäiväruusu Lukijalleni. Ja kun ystävänpäiväruusu ja isänpäiväruusukin unohtui ojentaa, niin on tuossa pari terälehteä kaikille! Ilahduttiin meidän parhaasta äitienpäivälahjasta, kun nokkelin äitienpäiväkahville osallistuja bongasi kolmivuotiaan t-paidan selkämyksestä tekstin. Paidassa luki: ”Isoveli 26”. Heh! Sukuun on saatu huumorintajuinen ja ovela lappilainen pukemaan lastansa. Uutta polvea siis tulossa, kyllä vain! Mutta pitää kuulemma olla vielä varppeillaan, että kaikki menee kuin Strömsössä. Joten Lukijanikin vaiennee asiasta vielä toistaiseksi mediaan tai vastaavaan ilmoittaakseen 😀

Iloisiin kuulumisiin, Klara S

Kilpisjärven reissun tunnelmia

Hyvä Lukijani,

terveisiä Suomen äärirajoilta, josta palauduin vastikään. Vanha viisaus tietää, ettei reissuiltaan koskaan palaa ihan samana ihmisenä takaisin. Senpä vuoksi reissu aina kannattaa, vaikka lähteminen onkin työlästä, ainakin mulle.

Käsivarteen ajellessa alkoi jokin rassata mieltä. Piti pysähtyä P-paikalle raitistelemaan ja miettimään, mikä ahdistaa. Ei tarvinut aivojen kerroksia pelmuuttaa kun vastaus oli selvä: tuore kuolemantapaus hiipi mieleen ja ajatus siitä, että edesmennyt ajeli samaa tietä arvaamatta, ettei enää koskaan palaa. Tunturiin myöhemmin tuijotellessa päädyin konkluusioon: tietääkö sitä ylipäätään edes olohuoneesta keittiöön siirtyessä? Ei. Ehdottomasti ei tiedä.

###

Menomatkalla piipahdin yön yli Muoniossa tähdellistä asiaa toimittamassa ja sitten keula kohti Kilpisjärveä kelin parantuessa aurinkoiseksi. Ajelin ohi tienristeyksen, josta loppukesästä on suunnitelmissa edetä erämaahan. Jos tulee kaatamalla vettä, muutan kohdetta, koska tuolla ei ole autiotupaa, jossa kamppeita kuivata.

Mutta palatkaamme takaisin baanalle lähestymään Kilpisjärveä. Siinä piti pysähtyä ottamaan videonpätkä tervehdykseksi Ruotsiin. Siis, että on sitä meilläkin maisemaa, tunturia ja aurinkoa ;D Nääs svedukavereilla on hytta på fjällen Norjan rajaseudulla ja ovat siellä pirun leuhkoja poseeraamassa likipitäen polkagrisit kourassa miten fint väder o. vi ska ha lite räkor o. fika här också, o. helan går! Suoralla suomenkielellä: svedupellet marmeladimaastaan ihan kuvallisin tervehdyksin diivailee sotakorvausten runtelemalle pettuleipäpuolelle, että hyvin menee! Ei vaiteskaan, ovat hauskoja tyyppejä, pitkäaikaisia ystäviä ja suomenruotsalaisia lähtöjään, mitä seikkaa eivät ikinä karkuun pääse – multa ainakaan! (Nooo, videon otin kumminkin, kiero hymy ja hähä).

###

Kilpisjärven jäällä hiihtelijöitä, taustalla Ruotsin puolen Duoibal.

Kilpisjärvellä oli alkuun hyvä hiihtokeli. Tunturisuksille ja uusille monoille tuli käyttöä. Iloitsin: hyvät kuin mitkä siihen tarkoitukseen. Ilma kuitenkin uhkaavasti lämpeni, vettäkin satoi, joten lumikenkiin oli siirtyminen. Kiittelin itseäni älyttyäni survoa nekin kyytiin! Niillä lompostelin Saanan takana ja Mallan seudussa sinne tänne tutkailemassa ja ihailemassa maisemia. Retkiseurue kulki omilla teillään. Iltaisin saunottiin, syötiin ja jaettiin päivän kokemuksia ja yleisiä ajatuksia majoituspaikassa. Olen semmoinen retkeillessä parhaiten yksinviihtyjä, jonka soivat mulle kaikin mokomin – kiitos ja ylistys! Seurue on kuitenkin hyvä takuri sen suhteen, että osaavat reagoida, jos en olisi ilmestynytkään iltapuhteille.

Yläkuva ja alakuva samaan suuntaan Norjaan. Tuosta sokeritopasta oli pakko tsuumata lähempi kuva.

Saanan huiputtamisesta retkiseurue intoili: sinne sinne! Taisi kuitenkin jäädä tekemättä. Puheita kuunnellessa mietin tärvätäkö tosiaan voimansa kömyämiseen vai kruisaillako ”se-ku-vaan” imuroimassa tunturituulesta aivovirkistystä. Maailmaahan voi katsella pelkästään ihmisperspektiivistäkin – ja kunnioituksella ylöspäin. Palasin mietintään Saanan alapuolella. Tuli mieleen somekuvilla diivailija (anteeksi): ”X / Y / Z valloitettu – taas kerran! Ja taas mennään!” Valloitettu?! Ihminen, maailman valtias ja konkvistadori, vai? Ei, vaan yksi laji muiden joukossa, jos multa kysytään. No, en keksinyt yhtään järjellistä syytä miksi nousta Saanalle, joten jatkoin rompostelua. Ja kun nyt oikein mietin, en keksi vieläkään. Maisemat olivat riittävän mykistäviä muutoinkin. Ehtipä katsella laajemmin ympärilleen.

Tunturikoivikossa toisena päivänä oli hauska tavata herra Riekko, ä-ä-ä-ädrrrrrrr kopeuk kopeuk kopeuk. Seisoskeltiin siinä pitkät tovit kahteen pekkaan. Petolintupariskunta huuteli varoituksia Mallan kupeella, retkiseurue tiesi myöhemmin piekanoiksi. Mallan rinteillä join kahvit, jonka jälkeen tuli kiire palata alamäkeen lumen muuttuessa nopeasti hötöiseksi mössöksi lumikenkien alla. Olin kivunnut rinteelle vanhaa suksenjälkeä, josta alaspäin tullessa oli jäljellä enää haamu vain. Seurauksesta kärsi koko ruho, kun osa laskeutumisesta oli mahallaan mönkimistä alaraajan upottua apout joka toisella askeleella nivusta myöten hankeen. Kivikkoisessa rinteessä oli vähän kintutkin vaarassa, kun yritti kiskoa upoksiin jumittunutta lumikenkää takaisin näkökenttään.

Summa summarum.

Hyvä reissu, kannatti tehdä. Autoahan saa polkea sinne päästäkseen, jos kohta Eskelinenkin kulkee. Mutta autottomana pyörii sitten vain kylällä, ellei roikaise Kalottireitille, kuten vuonna kuokka ja jussi tehtiin. Kaivelin vanhoja Haltinvaelluksen kuvia esille, mutten tähän viitsi enää tyrkätä, lienen jo oleelliset laitellut joskus. Mitäs noilla omilla vanhoilla ”valloituksilla” enää brassailemaan. Käytiin silloin bongaamassa keskeiset nähtävyydet, Pihtsusköngästä, Saivaaraa, Meekonpahtaa ja sitä Haltia, jonne turisteja jo silloin kuskattiin moottorikelkoilla raapustamaan nimensä vihkoon ja saamaan jonkun numeron se-ja-se. Omaani en painanut mieleen. Nope: uusia pitää kehittää, niin kauan kuin jalka jaksaa nousta ja henki pihistä 😉 Mutta mikään ei estä rompostelemasta… äsh, estääpä. En enää toistamiseen lähde Kalottireittiä ainakaan Haltin suuntaan. Yksi kerta riitti.

Kaikkinensa avotunturin puuton maisema jaksaa ihastuttaa muutaman päivän. Sitten turtuu ja huomaa: olen metsien ja vesistöjen äärellä syntynyt ja elänyt, borta bra, hemma bäst. Puuttoman tunturin alkuperäisväestö on ylipäätään kovin vähäinen ainakin Suomessa. Ja vähän alempana elävien lappilaisten tuttavana kerron, ettei ainakaan heitä vois vähempää kiinnostaa jonnekin avotunturiin kapuaminen. Jos on lomaan varaa ja mahdollisuutta, menevät mieluiten kalalle tai hotelliin 😀

###

Näihin puheisiin toivotan hyvää viikkoa ja työpöydän takaa peippopariskunnat + punakylkirastas + keltasirkku + harakat ja (ilokseni!) kyyhkypariskunta vinkkaavat sinnepäin siivenkärjellään, että morjens!

Kuulumisiin, Klara