Kaipuuta selkosille, kiinalaista juttua ja outoja kulkijoita

Itärajalta tältä keväältä. Joutsenet tuossa kuohuksissaan,
kun oikealla puolella kuikkaporukka soitti heille suutaan.

Hyvä Lukijani,

leppoisaa lauantaipäivää missä ikinä liikutkaan.

Tuijotan ulos työhuoneen akkunasta sateiselle takapihalle. Tuuli vatkaa kuusikkoa ja lämpötila on ruhtinaalliset +10, pohjoisen kelit. Hän säät ja ilmat säätää, sanoisin ja lähettäisin terveisiä tuonilmaisiin, että kiitos, kun ei ole kolmenkympin helteitä sentään.

###

Tätä piti kauan pohdiskella: vakoilualus, saunalautta vai varasto? Päädyin järven tutkimusvälineistöön.

Mökille mieli halajaa, mutta jälkeläinen on siellä huoltohommissa ja metsästämässä, joten en mahdu sinne söhläämään. Metsä houkuttelee minuakin. Olenkin siitä vähän pistoksissani, minkä merkkinä silmä karkailee taas maastokartoille. Hyvä kumminkin, että saadaan mökkiä huolletuksi. Mutta jos kelit yhtään komistuu, saatan sinkoutua poluille muuhun suuntaan.

Pitäisi pakottaa itsensä altistumaan kylmälle yölle laavussa, teltassa tai riippumatossa. Olenkin riittävästi jo täällä tainnut toistaa taipumustani paleluun. Vaan olisipa upea herätä aamuvarhain ja kurkistaa teltanovesta! Ai, että!

###

Mutta on sitä virikkeitä ilman telttaöitäkin. Pelasin näetsen vastikään palloa tuntemattoman kiinalaisen kanssa. Ystävällinen ihminen, jolla enimmän aikaa oli kasvot täyttävä aurinkoinen hymy. Odotteli minua avauspaikalla jo hyvissä ajoin rientäen vastaan pyöreät kasvot hymyssä: ”Oleko Klara, tuleko pelaman?” Kyllä vain! Ja niin lähdimme taivaltamaan baanalle lätkien palloja. Lampeen, metsään, kivenkoloon ja hietikoille. Vaan mikä oli suurin ero maittemme välillä? ”Hiljasus, se on hiljasus. Tala on nin hiljanen, Kinasa ääni tala hilja, kaiki hilja”, hän sanoi ja leväytti aurinkoisen hymyn. Kerroin, että hiljaisuus on voimavaramme. Jälleen leveä hymy, mutta huomasin, ettei voimavara ehkä ollut tuttu sana hänelle.

Ihailin komeaa kiinankielistä merkkiä urheilupuserossaan. Väritkin hienot ja merkki kunnioitusta herättävä, vaikken ymmärtänyt, mikä merkki se oli. Kertoi harrastavansa kiinalaista taistelulajia. Olisiko merkki liittynyt siihen, en tiedä, mutta taistelulaji kyllä sopi pirtaan. Olin heti kiinnittänyt raameihinsa huomioita. Vaivihkaa kyselin, millä toimenkuvalla on Suomessa. Vastauksesta en saanut oikein selvää, joten ehdotin opiskelemista vaiko ehkä tutkimuspuolella, kielenopettaja? Kasvot levisivät taas aurinkoiseen hymyyn: ”Ej ej”. Kertoi olleensa Suomessa jo pitempään ja ikävöivänsä kotimaata. Pitempää täällä oloon nähden suomenkieli oli vielä puutteellinen. Taustastaan en tohtinut enempää kysellä, kun vaikutti kysymyksistäni kiusaantuvan. Vaihdoin puheen turvalliseen aiheeseen eli pelikuvioihin.

Totta puhuen jäin kuitenkin miettimään, mikä tämä muualta käymään tullut vieraspelaaja oikein oli. Hyvää peliseuraa joka tapauksessa. Pelityyli oli mekaaninen, jotenkin poissaoleva. Ystävällinen tyyppi, joka riemumielin kutsui minut Kiinaan pelaamaan. Viisumiakaan ei enää tarvita.

###

Mökkiseudulta aiemmin otettu aamusumukuva.

Kiinalaisista puheenollen tässä talossa on kummasteltu kulkijaa, jonka Talonmies tapaa säännöllisesti aamuisella koiralenkillään. Kumma kulkija liikkuu kuivalla kelillä, ei koskaan sateella. Talonmiehen ja kulkijan tiet risteävät aina samassa paikassa. Ollaan pohdittu, onko kulkija joka kerta sama vai käyttääkö stunttia vapaapäivinään. Talonmies suunnitteli ottavansa punaisen tussin taskuun piirtääkseen täplän sen kylkeen, jotta asia voidaan tarkistaa. Mutta tehtävä on teknisesti vaikea toteuttaa. Voisiko pannoittaa?

Tuo kulkija on hevosmuurahainen. Aina samassa paikassa aamuisin kiiruhtamassa pyörätien ylitse toimistolleen. (Poikkeus: yhtenä aamuna oli kuulemma toverin kanssa.) Emme vielä tiedä palaako neljältä kotiinsa, sillä Talonmies ja koira käyvät lenkillä jo kahden maissa. Päivälenkin siirto neljäksi on suunnitteilla.

…Olen näiden hevosmuurahaisseurantojen myötä miettinyt, pitäisikö sittenkin tehdä vielä joitakuita työpäiviä silloin tällöin. 😉

Näihin puheisiin, Klara S

Ps. Kirjallisuuspäivitys: yritän Anneli Kannon vastikään ilmestyneen ”Elämänlangalla”- päiväkirjateoksen kautta päästä sisään siihen, miksi tekstiinsä ollaan viehättyneitä. Kirjaryhmiä jos netissä seuraa, niin kovasti on teoksiaan kehuttu. Olen yrittänyt aloittaa useampia. Ei nappaa. Tämä uutukainen on mielestäni ihan tavallista kenen-tahansa-tyypin jorinaa. Jaa että paraskin puhumaan, vai? 😀

Ps2. Pitää muistaa tuo seuraajani Katveita- bloginpitäjän ”Haluaisin…”- muistilista seuraavalla kerralla. Ehtii kunnolla miettiä!

Pyöräilyä ja sosiologiaa henkilöltä, joka ei ole mistään kotoisin

Tässä poroäiree. Kaksi kläppiä jo kohelsi tiehensä. Mamma kulki lähes koko päivän lähelläni huolehtimassa,
ettei outo reppuselkäinen käyräsarvikko tule lasten kimppuun. (Kai tuo vaadin oli?)

Hyvä Lukijani,

kotikudelma palautui kuosiinsa: istun jälleen kirjoituspöytäni ääressä nypläämässä ikuista jälkeäni maailmankaikkeuden suureen internetverkkoon.

Liikuin Koillismaalla ja Etelä-Lapissa eeskahtaalle pyörä muassani. Jos näit tumman auton, jonka pyöränkuljetustelineillä kiilteli gravelpyörä, se olin minä 😀 Olisit vain räpsyttänyt valoja, tehnyt u-käännöksen ja kiilannut kärryni tien poskeen. Olisi paiskattu kättä, että ”Mor-jens!”

###

Gravelpyöräkö?

No, jonkinlaiselle äkilliselle kirjolle jouduttuani päädyin sen omistajaksi. Syyllinen: retkikaveri. Kaverin pyörä näytti näppärältä mummonpyörältä, käppyräsarvia en havainnut. Vanha maastopyöräni veteli jo viimeisiään ja kun puhkoi eturenkaansa, piipahdin luottopyöräkaupan poikain luo: ”Yksi kappale graveleita, kiitos”. Ottivat vanhan rukin vaihdossa ja tiesivät mulle sopivan gravelin. Voilá! Kulkeepa kevyesti! Nyt nousi mummon pyöräily nuorisokielellä NextilleLevelille, six-seven!

Gravelpyörä on maantiepyörän ja maastopyörän välimuoto. Sillä pärjää maantiellä, sorateillä ja metsäteillä. Käyrät sarvet, kevyt runko, leveämmät renkaat kuin maantiepyörässä. Maantiepyörä taasen on se anorektisen näköinen ”pelkkää luuta ja nahkaa”-tyyppinen pyörä, jolla kesäoravan näköinen huitula ajaa helkutinmoiseen kilpa-asuvarustukseen sonnustautuneena. Pyöräilyhän on kilpailua vauhdilla ja kilometreillä, joillekin. Satun tietämään. Olin kesäoravan työtoveri vuosien ajan. Ajeli herroiksi ajoradalla, mikä on yksi tämän lajityypin diagnostisista kriteereistä.

###

Kehuskelin uutta pyörää tyttärelle. Että sitä voi polkiessa heiluttaa puolelta toiselle saadakseen ylämäessä hyvän forcen. Tytär katsoi hiuspehkonsa takaa hellänsarkastisesti hymyillen: ”Mää oikeen nään sut heiluttamassa sitä pyörää puolelta toiselle ylämäessä, tirssk!” – Saablarin huonosti kasvatettu kakara! ;D (viidennelläkymmenellä)

Kieltämättä podin alkumetreillä salaamisen tarvetta. Kuulin mielikuvituksissani naapurin Teuvon hekottavan kuistilla kännykkään: ”Nyt vauhtimummo osti kilipapyörän, ha-ha! Nuorisopyörä, ha!” No, Teuvoa ei ole näkynyt sen jälkeen kun muistutin häntä kasvustostaan, joka aiheuttaa tiettyä haittaa invasoituessaan tälle puolelle lisääntyvässä määrin vuosi vuodelta. Liekö kaivanut tunnelin autonsa alle. Töistä tullessa liukuu luukusta ja luiruaa rottana viemärin kautta pesuhuoneeseensa.

###

Vaan minäpä kerron teille kaksi tarinaa ilmiöstä, joka on vuoskaudet askarruttanut. Aloitan siitä, etten ole mistään kotoisin, vaan asunut ympäri maata. Senpä takia aina ihastun, kun joku on oikeasti jostakin kotoisin! On juuret, murre, sukukunta, lapsuuskaverit ja oikeanlainen ylpeys kotipaikkakunnasta! Mutta entäs jos sen piilottaa, niin miksi?

Tapaus 1. Lapissa retkikaverin kanssa kohdattiin varhaiskeski-ikäinen tyyppi, jututettiin. Retkitoveri kysyi kotipaikkakuntaa. Henkilö hämmentyi: ”…tuota, olen Inarista…” Retkitoveri vilkaisi minua, luettiin toistemme ajatukset. Murre ei ole pohjoisesta. Retkitoveri otti nk. tiukennetun anamneesin, jonka jälkeen henkilö nihkeästi tunnusti olevansa varsinaissuomalaisesta kaupungista. Oli nyt Lapissa tilapäistöissä.

Tapaus 2. Taukopaikalle saapui nuorimies. Vaisu tervehdys, ylimielinen olemus, kännykän selailua. No, ei vetele, ajattelin. Jotain on tädille vaivauduttava sanomaan. Jututin tyyppiä. Räpelsi kännykkää vastaillen hajamielisen yksisanaisesti. Yllättäen aktivoitui: ”Montako kilometriä takana?” Kerroin tallustelleeni vain lähimaastossa, autokin lähellä. ”Aijjaa” sanoi ja kertoi kilometrinsä. Puheessaan oli mie-muodon intonaatio, joka ei ole lappilainen, ei mikkeliläinen, eikä oikein kotkalainenkaan, joten kysyin kotipaikkaa. ”Olen Rukalta” Häh: Rukalta!? Eihän kukaan ole ”Rukalta”, sen verran olen kuusamolaisia hoitanut ja tunnen muutoinkin. No ehkä Rukajärvet, Saapungit ja pari Määttää voi sieltä olla, mutta hekin sanovat olevansa kuusamolaisia. – Lopputulos: oli Imatralta, tilapäistöissä pohjoisessa.

Sosiologia tuntee ilmiön. Paikkakunta ei ole vain osoite. Se on osa henkilökuvaa, jonka ihminen joko haluaa tai ei halua itsestään antaa, millaisena haluaa näyttäytyä. Kotipaikkakunnan ”vaihtoarvo” on sosiaalisessa tilanteessa se, mitä itse kukin kohdallaan arvioi: etu vai haitta? Olen kaupunkien kasvattina aina ihaillut maaseudulla kasvaneita ihmisiä. Ovat siellä oppineet kaikenlaista sellaista, mitä kaupunkilapsi ei edes tiedä olevan. Miksi joku sitä häpeilee? Antaako kaupunkilaisuus jonkinlaisen hienostuneemman identiteetin, vaikka olisi rupisesta lähiöstä?

Sosiologit Pierre Bourdieu ja Erving Goffman (1922-1982) ovat tätä tutkineet. Goffman: käyttäytyminen on näyttämö, jolla ihminen esittelee ja säätelee vaikutelmaa itsestään, sopeuttaa esiintymistään yleisön ja tilanteen perusteella. Mielenkiintoista ja järkeenkäypää, eikö! Ja omakohtaista, tietysti. Vaikutelman hallinta on yksi ihmiskäytöksen peruselementeistä. Ehkä Imatra ei jonkun mielestä anna samaa vaikutelmaa kuin vaikkapa Inari.

Pierre Bourdieu (1930-2002) tuli tutuksi opiskellessani hetken aikaa sivuaineena sosiologiaa, uskokoon tämänkin ken haluaa. Saatiin tehdä Bourdieusta pullataikinaksi paisunut proseminaarityö opiskelukaverin kanssa. Mielenkiintoista oli ja avasi aivostoa käsittämään ihmisen taustan yhteyttä käytökseen. Ukko-Bourdieusta on lääkärintyössä ollut merkittävä apu sittemmin. On auttanut ihmisen ymmärtämisessä, näin väitän omahyväisesti.

Koillismaalta, hitosti oli hirvikärpäsiä tässä kohtaa ja purivat kuin pirut niskasta.

Tähän kotipaikan pimittämiseen liittyy Bourdieun käsie ”symbolisesta pääomasta”, jollainen kotipaikkakin voi olla. Tukholmassa voi östermalmilaisuudesta kokea symbolista pääomaa, jota rinkebyläisyys ei tuo. Bourdieun näkövinkkelistä on ajateltavissa, että Inari tuo siinä määrin enemmän symbolista pääomaa, jotta kotipaikkakunta voi hetkeksi ”unohtua”.

Ehkä Lukijani tykönään miettii, missä olisi kotimaassa se yksittäinen paikka, jonka voittaisi symbolisen pääoman huippupaikkakilpailun? Mietin sitä kohdallani minäkin, mutten keksi… vielä?

Tuosta Bourdieusta vielä se, että teorioistaan tehty proseminaarityö avasi oivalluksen. Bourdieu tutki kielellistä pääomaa. Lapsihan tulee kouluun niillä kielellisillä valmiuksilla, jotka on kotoa saanut. Kuinka niillä pärjää koulun kielellisessä ympäristössä? Puhetapa, keskustelukyky, käsitteet… Koulu ei Bourdieun mukaan kohtaa oppilaita samalta lähtöviivalta. Koulu käyttää ja palkitsee yhteiskunnallisesti arvostettua kieltä ja kielellistä ilmaisukykyä. – Mitäs siihen sanotte ja kuinkas koulussa Lukijalle kävi? 😀

###

Toivottavasti ei teksti käynyt liian raskaaksi. Kaikkea nääs tulee aatelleeksi ja tutkailleeksi 🙂 Ja kannattaa nopeasti aatellakin, sillä koskaan ei voi tietää huomisesta. Tässä yhteydessä lähetän aatokseni retkikaverilleni Etelä-Suomeen. On saattelemassa sisarustaan kohti viimeistä porttia.

Iloa ja eloa silti! Kaunis syksy tästä vielä tulee, sanokaa mun sanoneen! t. Klara

Juuri toteutuneelta reissulta Koillismaalta.

Kirjahyllyn siivoilua ja retkisuunnitelmia

Hyvä Lukijani,

jäitä poltellessa eli uusia retkiä kaavaillessa perkaan kirjahyllyä ja työelämästä jäänyttä ”luen sitten joskus”-materiaalia. Meinasin ensin referoida kaikkia propuskoja tähän, mutta alkoi itseäkin uuvuttaa. Lukijani olisi torkahtanut parissa sekunnissa.

Referoitakoon kuitenkin jotakin ja lyhyesti. Näpeissäni ja poisheittoa vailla on kurssimateriaali vaikean potilaan kohtaamisen kurssilta. Osallistuin siihen noin vuonna 200 e.Kr. Nappaan monisivuisesta materiaalista yhden viisauden:

”Reilua olisi, jos voisimme toista ihmistä rajatessamme kuitenkin säilyttää hyväntahtoisen asenteen siihen hyvään, jota toisessa osapuolessa on.”

Tämä koski vaikeiden, vaativien ja röyhkeiden potilaiden kohtaamistilanteita. Mutta sopii hyvin mihin tahansa tilanteeseen, jossa joutuu tekemisiin tälläisten ihmisten kanssa. – Ja nyt nakkaan prujun roskiin.

Erämaasta. Nämä kaksoset juoksivat äitinsä luo turvaan. Äiti on tuon puskan takana.

Lähipäivinä aion rajautua metsiin lepuuttamaan sieluani. Kuten Lukijani ehkä muistaa, oli kiikarissa Pohjois-Norja. Päätin korvata Norjan reissun lähtemällä tuttuun Lapin kohteeseen, jonka lähellä ei ole ainuttakaan matkailuyritystä. Varasin tukikohdakseni jonkun yksityisen mökin hevonjeerasta ja maksoin sen.

Ryhdyin jonkun päivän perästä tutkailemaan tarkemmin ajolinjoja tuolle mökille ja ylipäätään sen tarkempaa sijaintia. Samalla tuli vilkaistua esittelytietoja ja asiakkaiden kommentteja. Esittelytiedoissa ei selkeästi läpikäyty alueen yksityiskohtia esim. kuvan muodossa. Asiakastiedoista sen sijaan ilmeni, että mökille pääsyssä oli ollut vaikeuksia. Auton rikkoutumisen riskistä kertoi parikin asiakasta. Hybridiauto on alla ja jos akut ottaa osumaa, ei ihan muutama tuhatlappunen riitäkään. Pohjois-Karjalan reissulla puhkoin siitä toisen eturenkaan ja, uskokoon kuka haluaa, myös toisen takarenkaan ajellessani ”hieman” takkuisempaa reittiä Tetrijärvelle. Eturenkaassa oli naula, takarenkaassa joku piikki. Kun olen aiemminkin joutunut useammanlaiseen haveriin autojeni kanssa ja monenlaiseen soppaan ajautunut jopa ilman omaa syytäni (kumma kyllä), niin ei huvita joutua enää yhteenkään haveriin. Yksi kunnon kolarikin on sattunut. Syynä oli vastaantulijan käsistä lähtenyt auto jäisellä tiellä.

No, yön yli mietittyäni päätin perua varauksen. Toivottelin mökinomistajalle hyvää syksyä ja sillä sipuli. Sitten tarkastelin peruutusehtoja. Havaitsin, ettei maksusta palaudu pennin latia. Tyhmyydestä ja sakotuksesta on yksi viisas sanonta.

Take home message: lue hyvä ihminen airbeeänbeen varausehdot mikroskoopin kanssa! Ne eivät missään nimessä ole asiakasystävälliset. Ja sanon tämän myös itselleni.

Nyt aion suunnata kohteeseen, jossa on porukkaa, mutta loikin omille teilleni pois valtaväyliltä. Majoitus? Tuumin, viettäisinkö NukuYöUlkonaJaKastuPaleleJaKiroile- session. Mutta kohteessa, jonne suuntaan on koko kesän sateiden jäljiltä niin hemmetin märkää, että pitkokset kelluu ja polkusillat irtoilee. Sellaiseen maastoon en lähde makuuksille. Riippumatto tai varaustupa on ainut valinta tämänikäiselle. Jää nähtäväksi mihin päädyn. Jos vettä tulee taas joka rännistä, niin sisätiloissa yövyn. Se on harmi, sillä on uusi telttakin.

Joka tapauksessa lähden lähipäivinä, satoi tai paistoi. Täällä pohjoisemmassa Suomessa on koko kesän vain satanut. Onkin porukalla mietitty, miten hitossa vedet voi jossakin maamme osassa olla matalalla! Tännekö ne kaikki on kaadettu, kun joet pursuilee, järvivedet on korkealla ja metsät täynnä yllätyslampareita.

###

###

Toivottavasti Lukijani saa nauttia ainakin muutamasta kesäisestä päivästä. Niitä on kyllä ollut todella huonosti täälläpäin.

Ystävällisin terveisin Klara

Tötterehtimässä karhuhaaskalla

Hyvä Lukijani,

terveisiä vaihtelevista sääoloista. Ollaan iloisia, ettei taistella metsäpalojen kanssa. Monelle työläiselle kesä on ollut rankka pettymys: ”Oli kuusi viikkoa lomaa, eikä kyllä koe lomalla olleensakaan”. Etelä-Suomen kelit on ehkä olleet ainakin ajoittain armollisemmat.

Tarkoitus oli tällä viikolla lähteä Pohjois-Norjaan vaeltelemaan ja viettää pari yötä teltassa reittien ulkopuolella, loput tuvissa. Kuvittelin vissiin kesähelteiden makaavan Pohjois-Norjassa? Kävi ilmi, että samaa settiä siellä: kalseaa, märkää ja voimakkaita saderyöppyjä. Polut mutaisina puroina, joet täynnä, ylitykset haastavia. Kahlailisin yksin jäisessä vedessä ja tappelisin rankkasateessa hyytävän tuulen kanssa teltasta. – No, järki voitti. Ehtiihän sitä, jos päiviä ja vointeja suodaan.

###

Kuljen paljon luonnonsuojelualueella rajan pinnassa. Sain vinkin, että tietyssä paikassa voisi olla liito-oravia. Yritin sinne jo keväällä, mutta paikka paikoin oli vielä sen verran lunta, että luovutin. Havaitsin karhun käyneen samalla purolla juomassa, josta otin kahvivedet. Olen siellä tehnyt havaintoja karhujen liikkeistä aiemminkin.

Tällä kertaa päätin mennä sinne toista kautta ja suuntasin jonkun vuoden takaa tutulle metsätielle. Siellä on hienoja suoalueita ja ilmakuvista näytti, että ehkä pitkospuitakin. Ajelin metsätietä pitkin, mutta häh: tielle oli tullut portti. Pysäköin ja tutkailin porttia. Ei voinut olla viranomaisen, eikä hakkuualuekaan. Metsätiekin oli saanut uuden sepelipäällysteen, mutta siinä ei ollut puurekoille tyypillisiä kyydistä tippuneita kuorikkeita tai rekanrenkaiden uria.

Soitin virkamiestason laintuntijalle: portti, mitä teen? Virkamiestaho kertoi, että jos on lukossa, on se yksityisaluetta, jonne toki jalan voi mennä jokaisenoikeudella. Tutki sitten karttaa: joo, valtionmaata on, joten portin saa nostaa ja voit mennä sinne. Portti näytti huterasti kötöstellyltä ja vaikutti tilapäisviritykseltä. Arvelin, että voi kaatuakin, joten jätin auton siihen ja jatkoin kävellen.

Kruisailin komeilla soilla sinne tänne ja tutkailin metsissä näkyykö sieniä. Karhujen touhujen jälkiä noilla nurkilla näkee usein, niin nytkin. Näytti olevan tavanomaista enemmän kulkujälkiä, revittyjä kantoja ja pengottuja muurahaispesiä.

Jonkun päivän vanha muurahaspesän purkutyö, kuvakaappaus videostani.

Suosikkilintuni korppi seuraili touhujani levottomana kolmen lajitoverinsa kanssa. Yksi Korppinen tuli jopa pään yläpuolelle lentelemään. Lintulajeista rakastan eniten korppeja ja seurailen niitä mielelläni. Nyt oli käytös kuitenkin outoa ja levotonta, vaikkei pesimäaika enää ole. Upea, fiksu lintu ja äänirepertuaari kerrassaan mykistävä! Arvelin, että jotain sillä nyt on mielessään sellaista, jota en hoksaa.

Kuvakaappaus videoltani, jonka takia kuvakoko on poikkeava (osa näistä kuvista on myös itse kuvaamiltani videoilta kaapattuja)

Rompostelin uunituoreella sepelitiellä eteenpäin ihmetellen uusittua metsätien pintaa: kuka ehostanut ja miksi? Kun revittyjä kantoja löytyi lisää ja törmäsin muutamaan tuoretuotteeseen alkoi raksuttaa.

###

Sitten eteen tuli uunituore varoitustaulu valvontakamerasta. Kyltti oli siis keskellä umpimetsää, ehostetun tien reunassa. Pysähdyin katselemaan ympärilleni. Kameraa en havainnut. Sen sijaan hoksasin ahkerasti ajetun, suon reunaan vievän traktoritien. Aloin arvata kuka on tietä korjaillut ja traktorikuljetusta harjoittaa ja miksi.

###

Nappasin netistä puhelinnumeron kuvaushaaskayritykseen henkilölle X. Sain vahvistuksen kulkeutumistani tilanteeseen, jota metsissä hortoillessa olenkin jo odottanut. Vieressäni oli kuvaushaaska, jonne tuotaisi pian asiakkaita. Ehdotin luikkivani soratietä eteenpäin kohteelleni. Hlö X ei pitänyt sitä kannatettavana ideana: etenisin karhujen makuuksien viereen. ”Eläimet voisivat häiriintyä, mikä ei olisi asiakkaiden kannalta hyvä”. Eipä tietenkään! Asiakkaat lusisivat yön yli kopissa näkemättä karhun karhua. Minä sen sijaan näkisin ne kohta kaikki. Kopissa vietetty yö ei ihan pikkurahalla irtoakaan ja nettisivujensa perusteella asiakkaat tulevat oikein Keski-Euroopasta saakka koppiyötä kameroineen viettämään.

Kyseinen yritys on yhteisöveron piirissä. Julkisten tietojen perusteella se maksaa Suomeen veroja kymmenisen tuhatta euroa vuodessa. Toimitusjohtajan ja hallituksen jäsenten nimet yhtä lukuunottamatta eivät ole suomalaisia.

Vain koska olen reilu ja mitä mukautuvin ihminen (heh) päätin kääntyä takaisin. Kun lähestyvien autojen ääni alkoi kuulua roikaisin makuulleni puskaan. Latistuisihan asiakkaiden jännittävä pseudo-erämaakokemus kertaheitolla, kun karhujen sijasta tiellä lompostelisi joku eukonrutjake.

###

No, mitä mietteitä jäi itselle tästä? Lukijani lie jo havainnut blogissani yhden vakionäkemyksistäni. Se liittyy eläimen lajityypillisen käytöksen kunnioittamiseen. Kuvaushaaskat ovat mielestäni ankarassa ristiriidassa eläimen lajityypillisen käyttäytymisen kanssa. Ihmettelenkin, että luonnonsuojelijat ja karhunmetsästyksestä kiivailijat eivät näytä aiheesta kiinnostuneen.

Tämän alueen karhut lepäilevät päivät haaskan lähellä kömpiäkseen yösydännä vetämään kuvaelmaan oman roolinsa eli kömpimään kameranlinssien eteen valmiiseen pöytään. Ei villi petoeläin ilmesty valokuvaamoon, ellei ole houkuttimella opetettu. Epäilen, että ruokinnan syystä tai toisesta keskeytyessä lähtee karhu hakemaan helppoa sapuskaa muualta. Ihmisen hajun ja ruoan välisen yhteyden se on jo oppinut. Mutta ennen kuin Lukijani parahtaa kauhusta kehoitan lukemaan eteenpäin…

###

Tutkailin Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimustuloksia. Haaskakarhut liikkuvat vähemmän ja pyörivät pienemmällä alueella. Se on loogista, mihinkäpä ruoan äärestä kannattaisi lähteäkään. Luken tutkimus ei osoittanut, että kuvaushaaskat tekisivät karhuista vaarallisempia tai lisäisivät häirikkökarhuongelmaa.

Lopuksi edellä mainitusta portista. Alue on valtion maata, siis Metsähallituksen hallinnassa. Lainaus Metsähallituksen sivulta (metsa.fi):

”Metsähallituksen hallussa olevilla valtion mailla ja vesillä saa liikkua perinteisen pohjoismaisen jokaisenoikeuden perusteella.”

Edellispäivän sateiden uuvuttamaa mustikkasosetta

###

Lopuksi pyydän ystävällisesti lukijaa perehtymään muutamaan lupaan, joita Metsähallitukselta voi ja pitää hakea:

joulukuusilupa
geokätkön laittolupa (ilmoitus riittää)
ilma-aluksella laskeutuminen

Muista täyttää lupahakemus ajoissa, jotta pääset ilma-aluksellasi laskeutumaan parhaisiin kuusikoihin!

Terveisin Klara Saken

Hiiren häävieraana

Taivahaan asukkaan, sukulaisvaarin työpaikalta

Hyvä Lukijani,

osallistun hiiren häihin, pukukoodina jonkun rakennusliikkeen lippalakki, hääpöydän tarjoiluna jälkiuunileipää voi-margariinivalmisteen kera. Juomana poreilevaa, länsirinteiden kypsyttämää sokeritonta Fantajuomaa. Ei hullummat pidot lainkaan! Hälisevää vierasjoukkoakaan ei ole ympärillä. Etäämpänä joku Lokkinen valkoisessa frakissa (näyttävät olevan toistensa kraiveleissa kiinni par´aikaa) ja joku äänekkäästi kantaa ottava tuntematon, johon en saa näköhavaintoa. Ai mitkä häät? No ne juhlat, kun sataa ja aurinko paistaa yhtä aikaa. Vanha Emo aina muisti mainita ja tässä yhteydessä terveisiä hänelle tuonilmaisiin. Ja kun kukaan ei huomaa, tohdin ottaa toisenkin jälkiuunipalasen. Ja kolmannen. Lahjaksi toin läjän pikkuklapeja, siis niitä tikkumaisia koivusuikaleita. Tein ne nopeasti ennen häiden alkua liiterissä. Niistä tulee kiehisiä talvea varten, sillä juhlatilan kivipiisi on pirullinen sytytettävä, oikea savudiskon huippulinko. (Pidättäytyy neljännestä viipaleesta.)

###

Mökillä tässä ollaan mustikkaämpäreiden perässä. Ne poimii meille paikallinen henkilö ties monettako vuotta. Mustikanhakureissua on pitänyt tämmätä, sillä hiirenhäitähän tässä on koko kesä vietetty. Siis sadetta ja paistetta vuorotellen ja yhtä aikaa. Märkä mustikka tunnetusti on hankala perata tai rikkoa, kuten täällä sanotaan (rikka > verbi: rikkoa). Alkuun piti ihan kysyä, jotta minkäsmoinen soosi on lopputuloksena. Samoin ”oliko siellä siat lämpimänä” tuotti pulmia. Sija on peti, tottakai. 😀 Mutta menenpä vaikka valalle, ettei Lukijani tiedä mitä on tauro tai mikä on puittari, heh. Opin muohniolaisilta. Kerron myöhemmin, jos ei satu löytymään vokabulääristä. Hahaa, turha yrittää: tekoälylläkin oli vaikeuksia! 😀

###

Jahas, nyt loppuivat häät, kun Talonmies lipui pihaan mustikkaämpäreineen. Samalla toi ilosanoman marjanpoimijalta: hirvikärpäset on heränneet. Loistavaa!

Tässä ympärillä on mustikkaa vaikka hevoset söis, mutta halutaan työllistää paikallisia. Talonmies potee tunnontuskia: kolonialismiinko sorrutaan? Sanoin, että ei. Näillä raukoilla rajoilla ei työtilaisuuksia ihmisillä noin vain ole. Paikallinen teki meille laiturinkin ja hieno tuli! ”Tein sen kuin ittelleni olisin tehnyt”, sanoi hän. Uskottiin oitis, että totta puhui.

Aamusella läksin herkkutattijahtiin ja törmäsin paikalliseen pariskuntaan. Jäätiin jutulle ja nämä ihmiset on kyllä aivan sydämellisen herttaisia. Kasvot leviävät varauksettomaan hymyyn, että päivää, ootko mustikkaan tulossa! Heittämällä tulee mieleen taannoinen yrmeä katse parkkipaikalta, ikään kuin olisin tunkeutunut hänen omistamalleen alueelle. No, myöhemmin havaitsin saman tyypin nöyryyttävän miestään julkisesti. Kasautuvatko nämä ihmiset tiheämmin asutetuille seuduille, vai hermostuvatko kuin rotat liian tiheästä populaatiosta, mene ja tiedä sitten.

Tässä ihan lähellä on tälläinen rooppi ja jäin nyt miettimään, onkohan tuo pyyntikuoppa. Pitää tutkailla museoviraston tietoja.

Hiirenhääateriat näyttävät vaihtuvan kalakeittoon, joka invasoituu konettani vastapäätä. Talonmies on lämmittänyt valmiskeittoja, joten siirryn seuraamaan miten lusikka kulkee lautaselta kitusiin. Ehkä otan kupillisen itsekin.

Hyviä mustikkasatoja ja vointeja Etelä-Pohojammaalle ja muillekin! t. Klara

Kännykkäkamera ei ole hullumpi vehje – ja aina mukana.

Kilometritehtailua ja kaatosadetta ylä-Lapissa

Hyvä Lukijani,

palauduin takaisin kirjoituspöytäni ääreen lintulaudan taakse ja katselen hämärtyvälle takapihalle. Kiistatta on myönnettävä, että syksyn tuntua alkaa jo olla. Painaako siinä joku mieltä? Mietin ja tunnustan, että painaa. Mikä? Lintujen lähtö, hiipivä pimeys, synkkyys, jäätyvä maa. Sanalla sanoen: keskeneräiseksi jäänyt kesä keskeneräiseksi jääneen talven jälkeen. On sitä siinäkin. Mutta ylärinteeseen mars – ja ylärekisteriin!

###

Kävin erämaassa Suomineidon yläosissa muohniolaisen kanssa.

Hukkattiin hattujamme, jouduttiin mielettömään kaatosateeseen ja muohniolainen sai nivelkierukkavaivaa. Taisteltiin telttojen kanssa, siis tarkkaan ottaen minä. Otin typeryyksissäni mukaan uuden käänteentekevän (hah!) kevytteltan ja kaipailin sydän vereslihalla ikivanhaa tunnelitelttaa. Virhe, joka ei toistu! Värkkäilin ja ähersin sen kanssa siinä missä muohniolainen oli jo aikapäiviä vetäytynyt omaan tunneliinsa lepäämään.

No, käytiin me Norjassakin metrin parin verran. Ja sehän on aina Jotain, muka. Kovan vaeltajan merkki 😉

Välillä kohdattiin mönkijäpelillä liikkeellä olleita puheliaita poromiehiä. Olisi saatu hillaa ja siikaa ja rinkkoja olisi kuskattu mönkijöillä.

Muohniolainen kertoi, että niillä leveyksillä ei kuljeta noin vain nupikseen rinkka selässä vaeltelemassa, siis jos syntyjään on paikallista huonetta ja sukua. ”Etelän varekset on toihnen juttu.” Kuulun tietysti heihin sieltäkäsin katsottuna.

Muohniolainenkin oli ensimmäistä kertaa elämässään näissä toimissa rinkka selässä kuljeskelemassa, vaikka ihan on jo kunnon vuosilustot hälläkin. Moottorikelkalla ja mönkijällä toki ajelee kauaskin kaihraan kallaan, hillaan ja siehneen. Kyllä se vain on niin, että tämmöinen on meikäläisten kaupunkilaisten juttua ja eräretkeilyn historiakin on tätä tietoa tukemassa. Eikös Kemppinenkin ollut lakimies, vai muistanko väärin?

On meillä lantalaisilla muitakin eroja pohjoisemman pohjoisen ihmisiin. Kun poromies sammuttaa mönkijän viereen ja alkaa jutulle, niin eron elämän sykkeessä huomaa kyllä. Puheen kulku ja sanaparsi on erilainen, nuottikin toinen. On pitkiä taukoja (siis kerrallaan ainakin 30 sekuntia, kamalaa!) ja asia pyörii kuin hidas heiluri ees taas pysähtyen välillä yllättäen vasemmalle, välillä oikealle. Siinä kaupunkilainen jo naputtaa kenkää mielessään. 😀 Sukuselvitykset olivat oma lukunsa, kun muohniolaisen kanssa tuumailivat taustojaan. Mitä minulla siihen olisi ollut lisäämistä omalta osaltani? Ja kuka maalikylillä kadunkulmassa tavatessa on vähääkään kiinnostunut isoisästäni?

Vetäistiin vastoin kaikkia suunnitelmia puolentoista vuorokauden aikana 45 kilometriä, kun 10 km/päivä oli suunniteltu. Saatiin nääs puutarhaletkumainen kaatosade niskaamme, kun oltiin juuri tulossa lukituksi tiedetyn tuvan pihapiiriin, jonne oli aateltu leiriytyä. Liiterikin oli lukossa, ettei suojaan päässyt, mutta oli siinä liiterirakennuksessa vähän lippaa, joten littaannuttiin seinänviereen istumaan. Hajima kaltiosta (piti kysyä suomennosta: lähde) vettä ja laitoima ruokhaa. Ruoan valmistuessa sanoin itsellenikin yllätykseksi keksineeni juuri jotakin kamalaa, kun kello on 21.30. Että emme ryhdy taivaallisen vesikraanan alla telttojen kanssa taistelemaan, minä siis, vaan jatkamme matkaa aina tielle asti. Laskettiin sinne olevan kymmenisen kilometriä vielä eli puolentoista vuorokauden matkaksi tulisi vähän alle viitisenkymmentä kilometriä. En olisi uskonut itsestäni sitä irtoavan. No, syötiin ja lähdettiin kraanan alle talsimaan. Mikäs siinä, oltiin jo valmiiksi läpimärkiä.

Käveltiin tien reunaan, muohniolainen jalkaansa raahaten. Kyytimies tuli, vei minut kortteeripaikkaan (Luojalle kiitos, että hommasin!) ja muohniolaisen torpalleen. Sinnekin olisin ollut mitä suurimmassa määrin tervetullut. Kello oli puoli kahden maissa, kun rojahdin kortteeripaikan ovesta sisään, ripustelin teltasta lähtien kamppeet nahkurin orsille ja kaaduin kyljelleni.

Ensi vuonna muohniolainen saa lähteä elämänsä toiselle vaellukselle rallattuaan pilkillä talven yli. Mutta sitä ennen hänen täytyy hommata ikivanhan painavan Savotta-rinkan tilalle kevyempi kampe ja pari muutakin käytännön juttua ehkä.

Sen pituinen se. 😀

Hyvän yön terveisin Klara

Hoh hoijaa, vistoa homhaa sääikkunassa

Hyvä Lukijani,

tässä ihmettelen, eikö jo korkeat voimat kääntäisi sadekraanaa kiinni, että pääsisi lopulta huomenna maastoon. Hitonmoinen ukkonenkin ilahdutti tervehdyksillään tänään ja heitti vettä päälle. No saateri nyt katkesi sähkötkin näköjään. Uuttako rintamaa pukkaa vai mikä on.

Mukhaani lähtee muohniolainen kaveri, joka puhhuu niin hoon päältä, että mie en tiä ossankohan mie ennää kunnola puhua ko mie palhaan maahlikylile. Molen nyt jumissa kortteehripaikassa, kun emmie lähe kaatosatheseen telttailemhaan. Eikä lähe muohniolainenkhan. Son niin visto homma, jos sölkhä kastuu. Met olema tuntehneet kauan kauan ja tulema hyvin toihmeen erämaissa(kin), mutta kumpikhan ei halva mithän ekstremeä suohrittaa.

No mie luulen, ertä huohmena päässään lähtemhän.

Mie toihvotan kaikile hyvvää viikon jatkoa ja olema kuuhlola!

t. Klaahra 😁

Grammanviilausta leivonta-alustalla ja ammattitaitoista sääkartan säätöä

Hyvä Lukijani,

kurkistapa ruudusta tännepäin, niin huomaat nojatuolin vieressä jakkaran päällä keittiövaa´an, jonka päällä on kirkkaankeltainen muovilevy. Levy on hankittu aikanaan lapsenlapselle leivonta-alustaksi. Oli kova poika kaulitsemaan ja pyörittelemään pikkupullia.

Leivonta-alustalle on keksitty muuta käyttöä siihen saakka kunnes seuraava sänikkä tarttuu kaulimeen. Tuohon ei enää kauaa mene. Siihen asti aluselle on muuta käyttöä, sillä se toimii keittiövaa´an laajentimena, so to speak. 😀 Siihen voi leipoa vaikka pussiin survotun untuvatakkinsa ja katsoa montako grammaa: 320 g. Täällä on nimittäin laajat mittaustyöt juuri saatettu päätökseen. Rapiat 9 kiloa tavaraa ilman ruokaa ja vesiä.

Lopputulos ei yllätä: likipitäen gramman tarkkuudella sama kuin viime vuonna. Tavarat eivät olekaan vuoden aikana turvonneet. Ja kun tarkkaan ajattelee, niin ei ole ihmekään, ovathan ne lähes prikulleen samat kuin viime vuonna. O´sankta simplicitas! No, joka gramma on nyt eteisessä odottamassa starttia. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä ruoka on tunnetusti painavin yksittäinen ainesosa rinkkakeitoksessa. Tarkoittaa yleensä viittätoista kiloa yhteensä. No, ei se paha ole. Olen nähnyt merkittävästi pahempiakin tapauksia.

###

Hermosto käy kuumana Ilmatieteen laitoksen sääennustetta seuratessa, enkä taida tässä(kään) maassa olla ainut tätä lajia. Olen kehittynyt ammattilaistasolle säiden säätämisessä. Kas, mikäli kohdepaikkakunnan ennuste täplittyy vesipisaroilla kannattaa oitis vaihtaa hakukenttään kohdepaikan lähialue. Joka puolestaan on venyvä käsite. Ennusteen saa kätevästi muutamalla yrityksellä kohentumaan. Ja taas on optimistinen mieli.

Joka vuosi retkihommissa oppii uutta. Tänä kesänä on toistamiseen tilanne, että olisin jo polulla, jos menisin yksin. Molemmilla kesän retkikavereillani on oikea ja rehellinen force majeur. Molempien tilanne liittyy tavalla tai toisella iäkkääseen omaiseen ja molempia harmittaa. Ymmärrän tuon saman kokeneena, mitä on, kun kotisairaanhoito soittaa. No, kerran oli hyvä alibi. Kelluin Valamanjoessa autiotuvan edessä. Äiti ei päästänyt kotisairaanhoitoa sisään ja soittivat, että pitäisi tulla paikalle. Oli heleppo sanoa, että enpä pääse.

Retkiin palatakseni, niin ensi kesänä toimin toisin. Päätän lähtöpäivän ja kutsun kaverin mukaan, tulee jos pääsee. Nytkin voi käydä niin, että kuljen joka tapauksessa yksin, mikä ei haittaa minua. Katsotaan miten käy.

###

Nyt on laulut laulettu ja lährettävä on – maate siis, jotta huomenissa kone jaksaa kaasujalka oikosenaan niellä kotomaan maantietä.

Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä! Voimaa ja iloa! Klara

Ps. Etelä-Pohojammaalle salakirjoitusviesti: kyllä se siitä! Käyt valakotakkisen luona. Kyllä se jotaki keksii!

Almanakasta pudonnut tunkeilija runoreitillä

Hyvä Lukijani,

joku varasti taskunauriini ja putosin hetkeksi almanakan lehdiltä. Sanalla sanoen, kävi kuten pimeässä luolassa kuukausia viettäneelle aikakäsitteen tutkijalle. Koejakson päätyttyä palasi päivänvaloon ja arvionsa päivämäärästä heitti pahan kerran. (viite: YLEn radio-ohjelma ”Onko aika olemassa?” 18.7.26).

Nyt olen jälleen almanakan lehtien välissä, suorastaan maailmankartalla työhuoneen ikkunan toisella puolella. Toisella puolella on se lintulauta, josta Lukijani on useammankin raportin saanut.

Tuli piipahdeltua siellä ja täällä, mutta lyhyesti sanottuna kelluin erämaisella järvellä, ripittäydyin Hyrynsalmen Hiidenkirkolla. Sieltä taistelin tieni porotokan takapuskurissa Hyrynsalmi-Moisiovaara- tielle, josta jonkun päivän haakuroinnilla ajauduin lopulta Vienanreitille. Sinne olen suunnitellut meneväni useammankin vuosikalenterin verran. On kalenterin sivuille tehty erinäinen määrä merkintöjä otsikolla ”Muista käydä Vienanreitillä”. Nyt muistin. Viimeksi kävin yhden yön verran kirjausten perusteella vuonna 2021. Oli siis aika uusintaa käynti.

###

Rautiainen oli väkivoimainen kulkumies, joka pisteli rautavahvistetulla puulapiolla ruokapalkalla kyläläisille uoman, jotta saivat veden virtaamaan myllyn läpi ja pääsivät leiväntekoon. Tuolla paikalla on myös jokunen sotajoukko leiriytynyt sittemmin, sekä itärajan toiselta puolelta tulleita että meikäläisiä. Siunaa ja varjele meitä Korkein kärelläs.

Niissä merkeissä kävin rajan pinnassa Viiangin kylällä katsomassa mitä partisaanit olivat saaneet aikaa 40-luvulla. Vähän aikaa piti nieleskellä ja katsoa varovasti aitan seinille ripustettuja valokuvia. Jos minulta kysytään, niin sotakuvia ei ehkä tuossa muodossa kannattaisi ripustaa nähtäville. En osaa perustella, mutta luulen, että jokainen pelkkien sotatapahtumien pohjalta kykenee päättelemään millaista jälkeä sodassa syntyy. Ei ole sielulle, psyykelle eikä soomallekaan hyvää nähtävää, sanoo lääkäri. Osataan arvostaa ilmankin. Paikalta poistuessa mietin: mihin kuvilla pyritään?

Tässä yhteydessä kerrottakoon, että isoisääni en koskaan nähnyt. Menehtyi Keuruun porukassa Taipaleella. Osaan ilman kuvia päätellä miltä ruhonsa näytti venäläiskäsittelyn jälkeen. Makaa sankarihaudassa. R.I.P.

Viiangissa näin karhun. Suostui tähän kuvattavaksi.

Mutta takaisin ylärekisteriin ja yhteenveto Vienanreittiin. Ensinnäkin: ei pala mun kakkua. Jotenkin oli tunkeilijafiilis, kun reittien varrella on ihmisten koteja. Porttijoen pielessä oli voimallisia ilmaisuja peräti keltaisen sulkunauhan muodossa, että olet ei-toivottu, vaikka oli pari virallista reitin opastetauluakin sillä kohtaa.

Hyryn harjureitin alkumetreillä oli elävään puuhun ruuvattu kyltti: YKSITYISALUE. Kävelin pari sataa metriä puhelinlinjan ali polkua pitkin ja käännyin ympäri: en kenenkään yksityisalueilla halua kiusankappaleena hiippailla. Harjut ei Suomesta tähän lopu. Vaihtoehtoja löytyy paljon, eikä kaukaakaan tarvitse hakea alueelta, jonne on tervetullut. Parempi mennä semmoisille harjuille.

Reittiä on kai sittemmin jouduttu pätkimäänkin. Se kulki tilan sivuitse (peräti läpi?). On ymmärrettävää, jos satunnaisten kulkijoiden liikkeet alkavat häiritä. Kieltoon on maan omistajalla oikeus. Mutta piruako niitä reittejä rustaa sinne, missä joku asustaa. Maata Suomessa riittää ja lääniä jotostella.

Vienaan vieviä reittejä on ollut useita. Minoan reitti ja mikä se toinen olikaan ja mitä muitakin ehkä. Lönnruutti jos tästä on mennyt, niin älkäämme jumittuko yhteen hahmoon paikallisväelle häiriöksi.

Ainakin toisen reitin seudut tunnen retkiltäni hyvin, eikä siellä kylttejä ole kuin rajavartioston puolesta. Ja nekin vain huomauttamaan, että tuosta jos etenet, niin päädyt venäläisellä virka-autolla Moskovaan. Ja sieltä se sulle vasta YKSITYISALUE löytyykin.

Mutta on niillä seuduilla sentään erillisiä aarteita.
Tässä on pätkää itärajan reitistä.

No, nyt tuli oikein reittiesittely, että sinne vaan 😀 Tämä siis vain meikäläisen, erakkometsien hobittin näkökulma. Minähän ehdin vain kurkistella ja nyreilijä minussa sai tarpeekseen. On niitä leppoisampiakin kulkijoita. Joten ottakkee tai jättäkkee, kokemus voi olla toinen kuin nirppanokalla.

###

Entäs sitten? No, joku päivä menee mailalla huitoessa. Sitten siirryn hetkeksi Enontekiölle. Ehkä sieltä tulee seuraava päivitys, kun jonkun päivän odottelen vaelluskaveria Norjan visiitiltä. Jää nähtäväksi. Keliennuste näyttää ainakin tällä hetkellä parantuneen. Nooo, kuten tälle kesälle on tyypillistä, niin ehtii vielä pariinkin kertaan muuttua.

###

Loppukevennyksenä Moskova-tunnelmien virittämä sanailu Talonmiehen kanssa. Hekottelin tätä ittekseni hyvän tovin. Se meni näin.

Minä: Herraparatkoon miten venäläisillä on hermot kireällä huoltoasemille jonottaessaan! Tunteet niin kuumina, että hakkaavat toisiaan! Voisitko kuvitella suomalaisten hakkaavan toisiaan bensa-asemalla?!

Talonmies: En. (miettii) ...mutta nakkikioskin jonossa kyllä.

Näihin kotimaisiin tunnelmiin! Klara

Kukkasia ja sulkakynän krahinaa

No on nämä silti kauniita! Ja omalta pihalta. 😉

Hyvä Lukijani,

virkistäydyn sateisena Herran päivänä tarttumalla blogin sulkavartiseen mustekynään. Kuulet varmaan sulkakynästä lähtevän kraapustavan äänen, kun se aivopulsaation rytmissä piirtää kirjasimia ruutuun.

Samalla vilkuilen vastapestyyn akkunaan, josta näkee nyt paremmin pihalle. Ja heti sisältövaroitus herkemmille: silmät kiinni, niin kerron syyn pesuhommiin. Piti pestä, kun taas lensi pari lintusta sitä päin. Innoittaneeko niitä kesäaikana tyhjä ruoka-automaatti vai mikä, mutta herkästi lintuset litulatuset ajautuvat tähän suuntaan norkoiltuaan ensin läheisissä puissa. Kumpikin siivekäs pääsi jatkamaan, rastaslaps pienen terassitauon jälkeen. Toinen oli taas se iso sepelkyyhkyn roikale, joka ei ollut moksiskaan. Eikä ikkunaruutukaan onneksi.

###

Kuvan lupiinit vaativat selityksen. Ankarista tappotoimista huolimatta niitä nousee pihalle joka kesä. Edellisen omistajan istuttama laji, joka joskus olikin suurta hottia.

Mitä pihaan tulee, niin edellisen omistajan siihen suunnittelema ja sittemmin räjähtänyt lajikevalikoima jää kaltaiselleni ei-puutarhaihmiselle epäselväksi. Mutta antaa kaikkien kukkien rehottaa rehottaa vaan! Eläköön hoitamattomien pihojen sekava monimuotoisuus, moniarvoisuus ja ja ja… Mutta hetkinen! Rajansa kaikella: lupiinissa löytää monimuotoisuuskin rajansa. Ja Lukija ottaa ja rauhoittuu siltäkin osin, että ainuttakaan juhannusruusua ei ole, eikä poksautuskukkia, eikä sitä karhunputkea vai mikä se tuhottava vieraslaji olikaan. Onneksi ei edellinen omistaja, tai oikeammin anoppinsa, hoksannut niitä hortonomisoida pihamaalle.

Ja kaiken yllä valtavat kuuset vartioivat sammaloitunutta nurmikkoa, myyräin valtakuntaa. Jos olen joskus jo tänne inventoinut puutarhamme, niin voin kertoa lajikirjon kukoistavan jopa voimallisemmin kuin koskaan ennen. Mutta iloitkaamme: Talonmiehen omenapuut kantavat taas hedelmää! Näyttää tulevan molemmille oma omena 😀 Viime vuonna tuli jopa kolme ja puoli per kärsä.

Olen jo kouluajoista ollut onneton muistamaan kasvilajeja, vaikka biologia oli lukiossa lempiaine. Liekö tämä karpalo vai mikä, tekoäly kyllä tietäisi. Tarkistin: sanoo isokarpaloksi. Oppia ikä kaikki: niitäkö on isoa ja pientä. Olen keräillyt vain kaikki, mitkä näkökenttään on sattuneet. 😀

###

Ja mitä vielä? Vähän täällä jäitä poltellaan, kun tunturireissu peruuntui keliolosuhteiden vuoksi. Eläkeläinen toki lähtee hyvän sään aikana koska vain, mutta retkikaverin menoja raamittaa työnantaja, toistaiseksi. No, löytyi se raamittaja sitten itsellekin muutaman vuoden ikäisen yökyläläisen muodossa. Piipahtaa vielä toisenkin yön. Velvollisuuksista selvittyäni ja niiden jälkeen vähintään vuorokauden laakereilla maattuani hyppään karttalehdille.

Mutta yksi on Väiski varma: pitempikestoisiin vesisateisiin en lähde. Melontareissuilla olen saanut tarpeekseni kostuneista kamppeista ja hytinästä.

###

Kun nyt tulikin puheeksi, niin seuraavaa saderintamaa odotellessa (näkyy jo ikkunasta) alan tutkailla karttalehtiä. Yksi reissu on sovittu muoniolaisen kanssa lähiviikoille, määrittämälleen reitille. Toisen reissun teen yksin ja siinä on jo viritteitä Enontekiön suunnalle. Sittenpä alkaakin jo olla ruskaviikot käsillä. Ne skippaan pääsääntöisesti. Kas, kun vieläkin kummastuttaa turkulaisen esittämä kysymys: ”Montako ruskavaellusta olet tehnyt?” Mitä hemmetin ”ruskavaelluksia”, aivan kuin se olisi joku vakiintunut käsite oikein.

Jänkhäläiset ovelasti hekottelee silmät viiruina: ruska alkaa 11. syyskuuta kello 12. Ja nauravat suut väärällään sen päälle. No, ruskan alkamisen ajankohdasta olemme kai kaikki kuulleet useammankin version. 😉

Näihin puheisiin ja vointitoivotuksiin Teidän Klara von Saken