Hyvä Lukijani,

Nuutti-Talonmies keräili joulukoristukset komeroon odottamaan tulevaa joulukuuta. Juuri ja juuri ehtii paatin laskea vetehen, kun Kulkuset taas :,: kilisee :,: marketeissa. Siihen mennessä ikäisekseen kovin vikkelä, rapakon takana asuva Don Nuutti ehtii hajottaa lelunsa. Mutten mene aiheeseen syvemmälle. 😉

###

Pannulappujen pesemiseksi meni homma täällä ilmoja pidellessä ja yskiessä. Toivottavasti Lukijaani ei sisällä lusiminen ottanut yhtä paljon hermoon kuin meikäläisellä. Ja kun pannulappuja ruvetaan juuriharjalla jynssäämään, on aika kysyä peililtä: ”Tähänkö on tultu?”

Aikaa jäi myös kaikenlaisen joutavan miettimiseen. Kuten: kumpiko ensin on vanhaintalossa, Talonmies vai allekirjoittanut. Talonmies väitti olevansa ensin. Perustelu: ”Ei ne saa sua kaikkien telttojes kanssa mihinkään huoneeseen mahtumaan kumminkaan.”

Luojalle tms. kiitos tänään oli voimia ja etenkin ilmoja lähteä luistelemaan! Lähellä on luistinkenttä, jota tulee hyödynnettyä, kun alueen kläpit on koulussa ja areena auki! Yksin saa painattaa, ei siellä muita muoreja tapaa jäänpintaa kiitämässä, eikä vaareja lätkää lämimässä. Missä ne piileksii? Jokainenhan meistä on opetettu luistelemaan. Oi tuo laji! Pelkkiä euforisia tunnelmia, kun puolihokkareilla kiitää ja nenä puhkoo tuulta. Talonmies ei luistelusta piittaa. On aikapäiviä kuskannut hokkarinsa rottien pellolle. Muistaakohan Lukijani, koska viimeksi nauhoitti luistimet jalkoihinsa? Oikein hyvää tasapaino- ja lihasharjoitusta ikäisellenoi, kypärä päässä tietysti.

###

Luistimista puoli-Salkow suoraan soutuveneeseen, viikonlopun hermopelin keskusnäyttämöön. Lupaan: en rasita Lukijaa paljon, onhan stooria jo eri lähteissä pyöritelty. Kirjaan, mitä ajattelen.

Ensimmäätteeks: hyvä, ettei kuollut. Toiseksi: luin taannoin Annika Hytösen soutaja-Saariosta kertovan kirjan (WSOY 2024). Sai selitystä touhulle. Kolmanneksi: en ihokastani revi soutuhommien takia toisin kuin eräät, jotka ropottivat viikonloppuna äkäisiä viestejä puhelimeeni. Joku soutaa omia fiksaatioitaan, mitäs minä siitä hermoilemaan. No tunnustan, että vuorelta hyppijät (base jump) kyllä vähän harmittaa. Heitä ei tunnu hidastavan, vaikka vierestä kaveriporukka lakoaa. Kuoleman kanssa flirttailijoita.

Saario sen sijaan yritti etsiä paikkaansa merihistoriassa, elämyshakuisuuteen koukuttunut. – Nyt siis sain minäkin sanani sanoa aiheesta. Ja Saariolle kaikkea hyvää, vaikken faninsa olekaan. Ihminen hänkin kuitenkin on. Ja muistutan (ehkä olen kertonut) tapauksesta, kun syvästi säälin pakolla alttarille joutuvaa Monacon miniää saaden sairaalan kahvihuoneessa uskovaisen ihmisen silmilleni: ”Säälit tuommosta rikasta ihmistä!” Veti hiljaiseksi ja mietteisiin. Näinkö Raamattu opettaa? Eikö ihminen ole arvokas itsessään, an Sich ihokkaan väriin, kuosiin ja koruihin katsomatta, ihmisenä? Ja asetan heti jatkokysymyksen: kuinkas itänaapurin tsaarin ihmisarvon kanssa? Jään vaille vastausta itseltäni.

###

Kirjoista vielä: kuuntelen prof.emerita Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa ”Itsekkyyden aika”. Njaah. Taannoin näin jonkun haastattelunsa ja aattelin: ”Oukki-doukki, taas yksi elämänkaaren iltaruskossa katkeroituva syyttelemässä väärinkasvatettuja jälkeenjääviä”, näitähän meinaan riittää.

Kirjan alkuosa vahvisti käsitystä, mutta pitemmälle edettyään alkoi valoakin näkyä. En nääs yh-tään pidä ”pilalla, pilalla, pelkkää p*kaa tilalla”-mentaliteetistä. Sellaisen tunnelman lietsomisesta ei hyödy kukaan. Ja toisaalta: olen tavannut kuolemaansa silmästä silmään katsovia, joiden murheet liikkuvat muissa sfääreissä kuin se, kuinka pieleen joku on mennyt tai paljonko ”protskua” on ”vegehöttelössä”. Pahoittelen näkökantaani. Se on syntynyt vuosien myötä elämän arvon hahmottuessa. Ja että elämästään on joka päivä iloittava. Sillä niin omnipotentti ei ole kukaan, että pystyisi vuoria siirtämään. Meikäläinen on vaan 0,000000012 prosenttia maailman 8,3 miljardista ihmisestä. Joku muu voi olla omasta mielestään enemmän. Niitä tyyppejä näkee ainakin mediassa ja reaalielämässäkin.

Kääntäen: on helppo räpättää, miten pilalla kaikki on ja asiat vain huononee, kun

a) on vielä niin nuori, että ”elämän loppuminen ei vaan oo mun juttu, mut mä pelastan maailman vääryyksiltä” = nk. moraalinen ylemmyys

b) on jo niin vanha, että virkistää mieltä saadessaan ahdistaa pilaantuneita jälkeenjääviä. Joilta kadehtii elonpäiviä, sileää nahkaa ja tuoreita aivoja. Nk. paha noita-efekti (huom. noita = sukupuolineutraali henkilöoletettu)

###

Kas, näihin iloisiin asioihin päätän kepeän jutusteluni täältä tähän, toivotan Lukijalleni iloa lahjansa kanssa, elämänlahjansa siis, ja toivotaan, että pukki ei syö meidän kaalimaan vartijaa!

Voimia, iloa ja eloa toivoo Klara vdKV

…joka ei hitto vie taaskaan millään jaksa Sinuhe Egyptiläistä kuunnella loppuun, moneskohan yritys, joka jää puoliväliin. (Haukottelee.) Olkoon kuinka valtaisan arvostettu opus tahansa. Tiedän parempia, omasta mielestäni.

Hyvä Lukijani,

kannettu vesi ei kaivossa pysy. Oliko tämä jokin kansanviisaus piilotettuna kompaktiin pakettiin? Tunnustan tässä julkisesti, ettei se koskaan ole avautunut meikäläiselle. Siis miten niin ei pysy? Ei tietenkään pysy.

No, tuli tämäkin sananlasku testatuksi aivan empiirisesti omalla ruholla. Oli nääs niin, että… jaa, minäpä näytän.

Tuossa kävi sillä viisiin, että täällä kuumissa olosuhteissa pelaillaan autopeli apuvälineenä, siis golfauto. Talonmiehen pallo meni väylältä sivukässeikköön, ajoi auton väylän reunamille. Minä nousin autosta ja astuin oikealla jalalla maahan… jota ei alla ollutkaan, vaan astuin tuon teräslevyn reunassa osittain ruohon peitossa olleesta aukosta suoraan alas niin, että etenin vertikaalisuunnassa noin reiden puoliväliin, josta taituin sivuttain. Teräslevy jauhoi reiden ulkopinnalle kunnon lihasruhjeen. Onni onnettomuudessa oli kestäväkankaiset pelihousut jalassa, joten kangas esti ihon aukeamisen. Kunnon asfaltti-ihottuma toki tuli ja jalkaan ihon alle greipin kokoinen veripahka, jota aloin oitis hoitaa kuin kullanarvoisinta pienokaista. Kylmä ja kompressio ja pesu ynnä pasimysiiniä. Herraparatkoon, että suojelusenkeli mua varjeli joutumasta täällä terveydenhuoltoasemalle tai peräti sairaalahoitoon! No, nyt on sitten käytetty laulun sanoin omaa järkee ja tilanne on hallinnassa. Pelaamaankin on sitten pikkuhiljaa pystynyt joten kuten.

Mitä tästä opimme? Katso aina mihin astut, siitä voi olla hyötyä. Kuin myös hyvästä tuurista. Jos nimittäin olisin kävellen tuohon uponnut, olisi ilman muuta joku luu murtunut ja kotiin palattu kipsi jalassa. Kaikessa onnettomuudessa on siis aina joku pluspuoli, sanokaa mun sanoneen!

Maataan tässä hotellin sängyllä Talonmiehen kanssa kumpikin digilaite nokan edessä. Ulkoa kantautuu ravintolaterassin ääniä, lautasten kilinää, ruokailuvälineiden kolinaa ja lasten kätinää. Kaiken kuorruttaa ulkomaankielinen puheensorina. Täällä on paljon ranskalaisia, mais biensur, enkä voi sanoa, että olisivat ainakaan toistaiseksi kovin hyväkäytöksisen leiman itsestään antaneet. Semmoinen herrakansakäytös näyttää madameilla ja monsieureilla olevan, että pois alta risut ja männynkävyt.

Mutta siinä missä galliankukkoilijat sipsuttavat hopeasandaaleissaan, me suomalaiset vedetään yhtä köyttä. Vietettiin täällä itsenäisyyspäivää. Saatiin Suomenlipulla kuorrutettu kakku ja shampanjaa. Ja kas! Kuin yhdestä sopimuksesta pompattiin samppakaljalasit käsissä pystyyn, joku sanoi, että pitäiskö meidän laulaa Maam… siinä samassa joku aloitti ”Oi maamme Suomi, synnynmaa” ja me koko sakki laulettiin Maamme-laulu niin komeasti sydämen pohjasta, että ihan lamaannuttiin ihastuksesta, että wau! Ja saatiin ravintolasalista aplodit, vaikka ihan takuulla läsnäolijoilla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi ja mitä me laulettiin. Hieno äkkitilanne kerrassaan! Ollaan me sellainen yhteinen rakas heimo me Suomen pieni kansa! Ymmärrämme toisiamme ja luotamme toisiimme, on se vaan niin hieno asia. Osaan olla kiitollinen siitä joka päivä. Oma hieno kielikin, jolle ei oikein ole lajitoveriakaan (en ymmärrä viroa, olen kyllä yrittänyt monta kertaa).

Näihin yltiöisänmaallisiin sanoihin päätän raporttini ja lähetän kotimaahan terveisiä! Ja myös muuhun maahan (muihin maihin), joissa blogiani näyttää joku lukevan.

Teitä tervehtien, Klara

Hyvä Lukijani,

tervehdys etelänpuolesta, jonne päästäkseen saimme kuulla lentokapteenilta polttoaineen määrän. Siitä laskettiin Talonmiehen kanssa päästöosuus per nokka. Määrä vastasi itärajan autiotuvalle matkaamisen päästöjä – meidän osaltamme. Jokainen koneessa lusinut kantakoon kukin sitten oman ristinsä.

Omat hankaluutensahan teräskapulan sisällä on. Allekirjoittaneelle lentomatkailutapahtumia on sattunut vähintään yhtä paljon kuin junamatkailussa, kirjaksi asti olisi. Tulee tässä nyt mieleen tapaus, kun viitisen tuntia kuuntelin edessä olevan penkkirivin kovaäänisen tyypin taukoamatonta pälätystä. Kun noustiin koneen käytävälle poislähtöä tekemään oli pakko huikata tyypille kiitokseksi, jotta sinä se taidat olla gramofonineulalla rokotettu. Tuon jälkeen luikinkin sitten liukkaasti tieheni. Jospa hälle jäi joku ajatuksensiemen muhimaan seuraavien lentomatkojen vierustovereiden voitoksi, mene ja tiedä.

Nyt pilkkakirves kolahti koneessa omaan nilkkaan. Olin näetsen laittanut matkan ajaksi kesähousujen alle pitkät villahousut. Kun koneessa alettiin tehdä laskeutumisvalmisteluita, hiippailin toilettiin riipiäkseni villahousut pois ennen etelänvaloon astumista. Jonkun verran oli toilettijonoa siinä kolmelle pytylle ja huusinovesta sisään mennessä arvelin kertyvän vielä lisää. Tulee olla ripeä – toiset on aina huomioitava, että hekin ehtivät toimittaa toilettiasiansa! Harmittelin, ettei mitään kassia tullut mukaan, mutta sievällä kääröllähän villahousut saa tyylikkäästi kuljetettua istumapaikalle ja sujautettua reppuun.

Siis ensin kengät ja sukat jalasta, sitten kesähousut ja nopealla nykäisyllä villahousut ja pyöräytys kääröksi. Sitten vaan nopsasti kamppeet takaisin,mutta miraakkeli: missä hitossa alushousu on? Silloin tulee kuulutus siirtymisestä omalle paikalle, pöydät ylös ja selkänojat pystyasentoon. Nopea vilkaisu ahtaassa hyysikässä ei anna havaintoja alushousuista, jolloin älyän niiden lähteneen samalla kiireisellä nykäisyllä ja kyyryilevän villahousupakettissa. Ei ehdi enää lisäkiemuroita viritellä, vaan sipaista äkkiä housut, sukat ja naruttaa kengät ja syöksyä hyysikästä kiiruusti omalle paikalle ja hasta la vista vaan. Sanoin Talonmiehelle, ettet ikinä arvaa mitä sattui. Myönsi ettei, mutta totesi mahdollisuuksien kirjon olevan nimenomaan henkilöni kohdalla merkittävä.

Muutoin täällä näyttää pallopeli jotenkin kulkevan asiallisessa vaatetuksessa, ruoka on syötävää ja kentältä meidät äsken hotellille ajanut taksikuski molotti puolihuutoa koko matkan puhelimeen jotakin tuntematonta kieltä, joka ei tämän maan kieli ole. Majoituspaikan edessä kysyin mitä kieltä se on. Arabiaa, hän sanoi ja lisäsi (jos oikein kuulin sanan) beri-arabiaa. Kysyin, missä maassa sitä puhutaan. Marokossa, vastasi. Sanoin, ettei ole ihme, etten sitä osaa, muttei hänkään ehkä suomea? Hän naurahti: ”Finlandia?!” Ja lisäsi: ”Herreguud!” Vastasin hänelle: ”Yes yes, Finlandia, Herreguud!” Enpä ryhtynyt Marokonpojalle suomenopettajaksi.

Näihin puheisiin, Klara

Hyvä Lukijani,

sunnuntaiehtoo on painumassa mailleen. Olisi aika jo luopua konetöistä ja mennä kyljelleen. Ehkä Lukijani jo on makuuksillaan, yölampussa vielä valo ja kasvot peittää dekkari, joka toimittaa unilukkarin virkaa. Vai onko häneen iskenyt ilmiö, johonka törmäsin tällä viikolla raittiissa ulkoilmassa talvipäivän ollessa kauneimmillaan? No, avaan tämän tarinan ja toivon sydämeni pohjasta, ettei Lukijani herrattu sentään tunnista tästä millään muotoa itseään. Minäpä kerron…

Tarina eli tilannekuvaus. Tapahtumapaikka: kaunis mäntymetsä, pieni luminen metsätien pohja, täydellinen rauha. Kaksi kulkijaa, toisella digitaaliteknologinen huippumittari ranteessaan, toisella plantaarifaskiitti eli oikean jalkapohjan jännekalvon tulehdustila, fascitis plantaris levis l. dx. Lähdetään liikkeelle ja päästään noin sata metriä, kun kinttuvaivainen huomaa puhelimen jääneen autoon. Lähtee sitä hakemaan. Digitaaliohjus jatkaa matkaansa, koska mittari ranteessa raksuttaa eikä salli pysähtymistä ilman että matka, vauhti ja sen semmoiset tiedot sakkaavat. Kinttuvaivainen huudahtaa odottamaan, jolloin digiohjus hidastaa vauhtia, muttei pysähdy. No, päästään jatkamaan kulkua.

Tunnelma puristaa, mutta lenkki jatkukoon, ajattelee Kinttuvaivainen. Ja päättää odottaa, jotta syyt lähtevät spontaanisti avautumaan. Näin käykin: Digiohjuksen panta kiristää: on tullut sukulaisvelvoite sotkemaan joulun valmisteluaikaa. Siitä on syntynyt paineita. Digiohjus kertoo jouluvalmisteluiden vievän ”joka tapauksessa ainakin kaksi viikkoa ja pitäisi ymmärtää, ettei järjestä joulukuussa sellaista, joka sitoo osan kuukaudesta muuhun, sillä ihmisillä on kiire”. Kinttuvaivainen miettii keitä ovat nämä yleisilmaisun tarkoittamat ”ihmiset”. Kysyy sitten varovasti jouluvalmisteluiden sisällöstä. Mitä tapahtuu, simapullostako lensi korkki? Ei, vaan tulppa Digiohjuksen suusta. Alkaa verbaalinen kuohunta, jossa pursuaa itsetehtyä lanttulooraa, porkkanatuuvinkeja, pottulaatikoita ja kaikki mahdollinen ape sylkikuohussa maailmalle. Viimeisenä rusinana nassepullasta lentää Itse Käänteentekevä joulupöytäareenoiden loppuhuipennus, Arabialainen maustekakku! Nämä kaikki on valmisteltava – ”joulu EI tule valmistelematta!”

Kinttuvaivainen kuulee vasemmasta kaiuttimesta pienen, hyljeksityn Beetlehem-lapsen itkua. Oikeaan korvaan kantautuu astraalitasolta lähetetty kaatuneen joulukuusen rojahdus, jota seuraa latvatähden paukahtava isku olohuoneen ikkunaan. Alle jää romahtanut joulufiilis.

Tarinan opetus? Joulunaika, rauhoittumisen aikaa? Jos ei, niin mitä aikaa se on? Kiristyneitä pantoja, viulunkielihermoja, huonoa mieltä ja kiukkua? Jos panta kiristyy kohti aattoiltaa, on viisain katsoa lukemia peilistä. Ja verenpainemittarista. Siis, jos minulta kysytään. (Ei kysytä, tiedän. Sanon silti :D.)

###

Seuraavaksi on viisain piristää Lukijaani tuotetiedotteella. Se on jo useampaan kertaa paikkansapitäväksi todettu, mutta aina sitä sortuu, kun muutakaan ei satu valikoimassa olemaan. Kyse on Hetki-salaateista. Liian monta alla olevan kuvan kaltaista yllätystä on tullut. Tämä oli ehdottomasti viimeinen. Tuotetietojen perusteella käyttöaikaa pitäisi olla vielä kaksi päivää, sen verran voittajasalaatista on kyse, kuten kuvasta käy ilmi. Adjö Edsevö.

###

Koska ennen maatemenoa kannattaa aina miettiä jotakin hauskaa ja positiivista, niin sillä periaatteella kerron, että lapsenlapsi ilahdutti meitä tänäänkin läsnäolollaan. Kaivoi hupparinsa vatsataskusta keltaisen lötkön, joka osoittautui liskoksi. 😀 Kuljetti liskoa hellästi mukanaan ja oli siihen kovin mieltynyt. Meihin tuo löysä lisko ei erityistä vaikutusta tehnyt.

Toinen iloinen asia on se, että pikkuhiljaa ajatus kääntyy tulevaan kevääseen ja kesään ja retkiin, joita kannattaa nyt viime tipassa ja pikaisesti alkaa miettiä, heh. Sieluni silmin kuljen Muotkatunturissa, auto jätettynä Destian kuopalle – vai kuljenko poroaidan vierustaa Stuorraäytsille, siitä yhdestä kohtaa aitaa pääsee ali. Ehkä sittenkin Tuntsaan, oi tuo ihana paikka! Vai lähdenkö taistelemaan possujunassa Pallakselta Hettaan? (En.) Otanko sittenkin vain kartan pikkukätöseen ja roikaisen metsiin omille poluille jostakin kohdasta, jossa ei näy ketään? Jopa Routasenkuru käy mielessä, mutta koska liikun liki aina yksin, ei taida uskaltaa ottaa riskiä nilkan murtumisesta jossain kiveliössä. Järki sanoo senkin, että hyviä kohteita on paljon joka puolella maata, jos ihan eteläosaa ei lasketa. Ja kaikki kuitenkin elämässä etenee omalla painollaan, paikanvalinnatkin. (Vai meneekö pääosa kesästä ensi vuonnakin maila kädessä. Hiton lyhyt on kesäaika, kaikkea ei ehdi millään!)

…josta omalla painollaan etenemisestä tulikin mieleeni, että huomenna on soitettava sairaala x:n it-osastolle. Asia: voisivatko nikkaroida etäkoneeni yhteyden kuntoon päästäkseni tekemään etätyöt. Nyt se ei onnistunutkaan. Syy on todennäköisesti tuoreessa Windows-päivityksessä, eikä olisi ensimmäinen kerta. Päivityksen jälkeen sairauskertomusohjelman kaikki kohdat eivät useinkaan toimi. Ja juu: teen töitä joskus sunnuntaisinkin, jotteivät pirstoudu pitkin viikkoa. Alkuviikko joka tapauksessa nyt menee työreissussa.

No miksen soita päivystävään it-tukeen? Been there, done that: vastaavat jostain etäpaikkakunnalta, aina hyvin ystävällisinä ja yrittävät kaikkensa, mutta meikäläisen kohteena on sen verran spesiaalitiedostot, että pääsääntöisesti ulkopuolelta ostettu it-päivystys ei siitä selviä. Uskokaa pois, näin on. Ja ymmärrän erittäin hyvin. En minäkään selviäisi jokaisesta erikoisalasta, jos pitäisi niitä kaikkia samalla osaamisella päivystää.

Mitä? Pääsinkö iloisiin asioihin? Palautan liskon mieleeni ja lähden sen kanssa Kuivin reitille tai Kaldoaiviin. Ei, vaan muuraudun mielikuvissani hiihtovaellukselle neljän vuodenajan makuupussiin, enkä nouse sieltä palelluttamaan varpaitani ennen huomisaamua. Jolloin olen jälleen varma siitä, etten ikinä lähde lumihankiin nukkumaan.

Siis: hyvää yötä kaikki maailman ihmiset, sanoi yksi lapsistani aikanaan joka ilta. Toivotan sitä samaa Lukijalleni ja myös tälle lapselleni, joka kulkee jossakin omia teitään.

Teidän, Klara