Kuvassa työpöydälläni asuva uskollinen koira ”Vainu”.
Tekninen tiedote blogini osoitteesta.
Lyhyesti: mikäli olet tottunut hakeutumaan laadukkaan ja aina niin elähdyttävän blogini äärelle näpyttämällä hakukenttään klarasaken.com, niin tuo osoite lakkaa toimimasta maaliskuulla. Sen sijaan muut kaksi aiempaa osoitetta toimivat kuten ennenkin, ks alla. Ihan sama kumman näpyttää hakukenttään, perille tulee. Jollei jostain syystä pelittäisi, niin postia vaan tänne, niin katsotaan sanoi puoskari: helgavkv@gmail.com.
Jatka siis näistä jommalla kummalla:
klarasakenkirjoittaa.com
klarasaken.wordpress.com
Sama tarinan muodossa 😀, samma på finska
Olipa kerran Klara Saken, joka osti blogilleen asunnot WordPress-talosta. Mutta voi onnetonta: osti vahingossa kolme asuntoa. Yhden ovessa luki klarasaken.wordpress.com, toisen ovessa klarasakenkirjoittaa.com ja kolmannessa klarasaken.com. Näistä Klara päätti pitää voimassa kaksi, siis nuo mustalla kirjoitetut. Koska siten säästää puhdasta riihikuivaa rahaa. Ja eläköidyttyään (melkein jo) Klarasta on tullut penninvenyttäjä (melkein).
rääppiäiskaakkua tarjoillen toivotan hyvää ystävänpäivän jälkiaikaa. Montako nettisovelluksesta lainattua puolivirttynyttä ruusukimpunkuvaa singautit linjoille? No, vitsillähän minä. Sain Sveanmaalta Alla hjärtans dag-toivotukset ja sveduille aina samalla mitalla takaisin, eikö totta. Svedut on niin sydämellisiä kansankotilaisia, ettei niillä ole ystäviä. Niillä on vaan kaikkien sydämet. On sekin jotain 😀
Ja nyt kun olen saanut pilkatuksi rakkaat länsinaapurit (muita rakkaita naapureitahan meillä ei ole), niin siirryn päivän eli 15.2.26 Hesariin, jossa oli oivallinen elämänviisaus professori Soile Veijolalta Lapin yliopistosta. Laitan oikein omalle rivilleen. Se menee näin:
”Luksusta ovat asiat, jotka ovat itselle erityisen mieluisia ja arvokkaita, mutta joista vallitsee omassa elämässä niukkuus.”
Ai, että on laittamattomasti sanottu. HS-juttu käsittelee Lapin luksusmatkailua ja sisältää muitakin viisauksia. Menemättä niihin tyrkkään Lukijani mietiskelyn polulle: mitkä ovat oman elämäsi luksukset? Kirjaan tähän omiani. Niistä ei vallitse niukkuus, kun tarkasti katsoo, vaan ne on arjen luksusta, joka minusta on luksuksen syvin olemus. Siis tässä ja nyt, juuri tänään. Huomisestahan ei voi tietää.
Aamuluksus: heräsin klo 5.30 siihen, että joku liikkui talossa taskulampun valo päilähdellen. Kuulohavainnon perusteella paikansin hiippailijan olohuoneeseen, jossa kuulosti aukovan vitriinin ovia. Säntäsin paikalle viittä vaille hiilihanko kädessäni. Hiippailija osoittautui Talonmieheksi. Oli havahtunut ilmalämpöpumpun sinivalon vilkkumiseen ja ryhtynyt Man Style-tyyppisesti etsimään laitteen säätökapulaa. Kas kummaa, sitä ei oudoista hakukohteista löytynyt, joten jumiutui keskilattialle tuijailemaan lampulla eeskahtaalle: ”Ei löyvy, ei mistään, ei näy, ei missään ole.” Nappasin kapulan maljakosta, joka sattui olemaan likipitäen lampun valokeilassa. Saatiin tilanne hallintaan. – Arjen luksus: iän myötä kehittynyt kärsivällinen ymmärrys, kun pitkäaikainen elämäntoveri ei ikinä löydä mitään. Mistään.
Aamupäiväluksus: kykenemättä enää nukahtamaan hyppäsin vaatteisiin ja painelin metsiin. Mikä upea keli, mikä ilman raittius ja hiljaisuus! Arjen luksus: liikkuminen upeassa, raittiissa kelissä hiljaisessa metsässä!
Takaovesta pääsee lähimetsiin. Kuva eiliseltä.
Päiväluksus: jälkeläinen viestitti palautuneensa raskaasta työputkesta ja toivoo voivansa viettää vapaapäivänsä kanssani paikallisilla poluilla alkaen huomenna klo 8, loistava starttiaika. Samoja polkuja muistan kulkeneeni häntä vatsassani kantaen, hän sittemmin kantorepussa lastaan kuljettaen. Nyt talsitaan polulla peräkkäin. Arjen luksus: hyvät välit läheisiin.
Iltapäiväluksus: saan kirjoittaa Lukijalleni monenlaisten kiireiden jälkeen. Oliko kiireissä arjen luksusta? Oli. Sain auttaa mukavia potilaita mukavien työkavereiden ympäröimänä. Ja työmatkalla junassa ilahdutti kuinka me suomalaiset huolehditaan toisistamme, luotetaan toisiimme ja vedetään yhtä köyttä vähäeleisesti. Menemättä matkan yksityiskohtiin kerron asuvani pohjoisessa ja kulkevani paljon junassa, joka etenkin sesonkiaikoina pullistelee ulkomaalaisia turisteja ja pohjoiseen lomalle matkaavia etelänvareksia. Näillä spekseillä tulee joskus vastaan nk. tilanteita, joissa toista tarvitaan avuksi. Arjen luksus: suomalainen yhteishenki.
Talven luksusta. Tässä oli roimasti pakkasta mukana.
Yhteenveto luksuksesta: Luksus koostuu pienistä asioista, pienistä teoista ja mielenlämmittäjistä, mun näkökulmastani. Ja avautuuko iän myötä luksus-sanalle suorastaan toinen merkitys kuin nuorempana?
Tätä mietin nyt, kun mieleen palaa taannoinen jutustelu ollessani asiakkaana erään ammattilaisen näpeissä. Tämä mukava rupattelija on erityisen kiinnostunut retkisuunnitelmistani ja kyselee niistä tarkkaan. Huomaan aina olevani suu soukalla, etten anna syttöä luksuselämäkateudelle. Sillä luksukseltahan tämmöisen puolivilliä ja vapaata eläkeikää rellestävän vanhuksen elämä näyttää, kun sitä sorvilta päin tutkailee.
Vai mitä?
kysyy Klara
Ei ollut terminaattorin toimia, vaan tahattomasti revähtänyt tuohenpala.
-22 C. Jotenkin kuin yli 30 asteen pakkanen olisi, hyytävää on!
Hyvä Lukijani,
saatiin wordpressin häiskien kanssa roottorit oikaistua ja ramppa kalakattaa (vanha sanonta). Mukava oli tsättäillä wordpressin Steven kanssa. Lopputulos olikin sama kuin jälkikäteen aatellen joku vuosi taapäin, jolloin sorruin samoihin säätöihin. Stevet ei silloinkaan kyenneet auttamaan. No, sama pää kesät talvet. Mulla ja stevellä.
###
Asiasta toiseen eli status praesens: Talonmies ajautui pakkaspäivinä synkkyyden esikartanoihin. Kun ammattikuntani maneeri on ratkoa asiat heti, sanoin: ”Lähdepä piristävälle pelireissulle?” Tuossa tuokiossa oli liput kourassa, pakaasit auton takaluukussa ja autonkeula kohti lähintä lentokenttää. Sitten vain, että ”Heippa! Haen tästä viikon kuluttua! Hauskaa reissua!” Ja sinne meni. :D. – Nämä eläkeläisten taajaan tapahtuvat lentoretkeilyt on tietysti ilmastosyntiä. Mutta joka siitä huolta kantaa lohduttautukoon, että kohta kuollaan ja ilmaston pilaaminen siirtyy muiden harteille.
###
Koiran yksinhuoltajana on kiirettä. Talonmies on opettanut sen tarkkaan rytmiin. Sillä soi herätyskello ennen seitsemää, joten ammutaan ulos ja puolijuoksua kus`tolpalta toiselle. Sitten rakettipaluu kotiin ruokakupille. Se on minun koirani, mutta herkästi ruohottuu Talonmiehen seurassa, koska ovat paljon yhdessä ja kuulemma ”vain hyviä kavereita”. Palautuu ruotuun, kun olen sen kanssa enemmän. Erikoinen luonne aiempiin samanrotuisiin koiriimme verrattuna. Äärimmäisen kiltti, miellyttämishaluinen ja ihmisrakas. Mutta myös kova puhumaan, kova hälyttämään äänistä ja oudoiksi tulkitsemistaan tilanteista. Vahtiviettiäkin on yhdistyneenä äärimäiseen ihmisrakkauteen. Varkaista hälyttäisi raivokkaasti ja rientäisi sitten ottamaan vastaan kuin kauan kaipaamiaan rakkaita ystäviä.
Hyt on hienoja värimaisemia pakkasen siveltimestä.
Allaoleva kuva ei ole kolaripaikalta, vaan keittiöstäni,välipala- tai aamupalavinkki.
Laitetaan astiaan alimmaksi 1 dl kaurahiutaleita, höyryttämättömät kaurahiutaleet on parhaita tähän. Päälle desi marjoja, tässä mustikoita. Sen päälle 1/2-1 purkkia jogurttirahkaa ja marjasoppaa. Jogurttirahkaa kun vähän venkoilee tuommoisille aivopoimuille, niin soppa sopivasti imeytyy kaurahiutaleisiin. Voi laittaa sokeria johonkin väliin. Käytän sokeritonta soppaa ja Hermesetas-liuosta.
Väripiriste.
###
Pakkaskausi saisi pikkuhiljaa hellittää.
Ikäkö tekee vai mikä, mutta hiton kylmältä on tuntunut, vaikka eihän nämä mitenkään poikkeuksellisia kelejä näillä leveysasteilla ole. Kevätauringon kilo mielessä päätin harkinnan jälkeen ilmoittautua mukaan Käsivarren hiihtoreissulle loppukeväästä. Sain suksetkin hommattua etelän myymälästä, josta olen ostanut kajakkeja noin 25 vuotta. Uskallan mainostaa: Bearwater Sipoossa. Asiakaspalvelu on aina ollut priimaa. Asun hyvin kaukana Sipoosta, mutta tavara on kulkenut ongelmitta susirajoille yörekkojen kyydissä. Täällähän ei retkiluistin- tahi tunturisuksikauppa kannata, kun välineiden ostajia ei ole suuria määriä poislukien jotkut hiihtokeskusten liepeillä olevat alueet. Eipä kyllä Tampereellakaan näyttänyt meikäläiselle sopivan pituisia suksia olevan jäljellä. Vanhat Madshusenit kävi aikanaan kanssani Haltin laella, mutta ajan patina on iskenyt sekä niihin että hiihtäjään. Tunturihiihtomonotkin on käyneet pieneksi. Ehkä jalkaterä vuosien käytöllä pikkuhiljaa venyy? 😀 No, Sipoosta rekka tuo monotkin. Alankin tässä iloita keväthiihdoista.
Näillä konehuoneelta pursuavilla puheillaTeitä tervehtii Klara v.d. Köchel-Verzeichnis
Ps. Bling, nyt ne wordpressin stevenit näyttää ottavan yhteyttä. Hyvää huolenpitoa on.
… että kohdallani wordpressin konehuoneella on jonkin verran pulmia. Ei mitään hakkerointia, eikä tietoturvaongelmia. Ongelmat liittyvät omaan kirjautumiseeni omalle blogisivulle Äpplen sisäänkirjautumista käyttäen. Steve ja kumppanit wordpressiltä selvittävät ongelmaa parasta aikaa.
Jos blogini nyt tilapäisesti joksikin päiväksi vaikenisi tai pimenisi, tulee se joka tapauksessa klarasakenina aloittaman uudelleen lähipäivinä. Katsotaan mitä chattiyhteydellä wordpressin poikain kanssa aikaan saadaan. Ovat kovin auttavaisia kyllä.
Minut saa tarvittaessa kiinni tästä gmail-osoitteesta: helgavkv ät gmail.com. Mikäli näyttää, että blogini katoaisi wordpressistä, voit laittaa tähän helgavkv-postilootaan viestin niin kutsun sinua takaisin. Helgalla on myös fasepuukki. Siellä on aika vähän päivityksiä, mutta pitäisi toimia normalisti kyllä. Kokeilen vielä kun chattaily wordpressin kanssa rauhoittuu.
Saattaapa ollaa, että jo muutamassa tunnissa piuhat ovat järjestyksessä ja homma pelaa kuin ennenkin.
Kaikenlaiseen on jo sähköisten järjestelmien kanssa tottunut, ettei uutta auringon alla.
lueskelin vanhoja blogitekstejäni ja ajattelin nuorison koodikielellä, että vmp. Tohtoritutkinnon suorittanut kollega, sivistynyt ja hienostunut, keskeytti kerran puheeni. ”Sanoit vmp… en tiedä sitä… mikä lyhenne se on?” Kehoitin kysymään vastaantulevalta murkkuikäiseltä. Tuntee kyllä medisiinisen vokabuläärin lyhenteineen, viinilajit ja haute couturen, mutta lapsettomana on teinien käyttämä puhekieli ja lyhennearsenaali jäänyt tuntemattomaksi. No, medisiinallakin pärjää melko pitkälle, shokeeraavia lyhenteitä nääs piisaa. Vmp elää sitten toisenlaisessa kasvuympäristössä. Vinkiksi kerron, ettei vmp tarkoita pelkästään ”vapautus muusta palveluksesta”. Näköjään google tarjoaa sitäkin. 😀 Tyrskähdin.
###
Yläkuvan tuntematon miesoletettu pääsi kameransilmään jouduttuaan oikean aivopuoliskoni uhriksi. Se alkoi askarrella miehelle anamneesia. Ana-mnesis, esitiedot.
Kas, lenkillä kulkenut mies on leski, joka pitkän ja hiljaisen viikonlopun jälkeen lähti sunnuntaikävelylle raitistellakseen. Vaimon kuolema on ottanut voimille, mutta kevättä kohden suru alkaa hellittää. Kaamoskin selätettiin ja on aika kaivaa kevyemmät lenkkikengät esiin. Elämä voittaa! Myöhemmin keväällä tullaan näkemään, kuinka mies puuhailee ahkerasti vaimon alullepanemassa hyötypuutarhassa, jardin potager. Naapurusto huokaisee helpotuksesta. (Päätän tarinansa hyvän sään aikana tähän ja päästän miehen menemään.)
Aivan totta ja tähän, täysin viattomalle, tuntemattomalle miehelle kehittämääni stooriin viitaten kysynkin itseltäni: aloitinko blogipäivitykseni vmp-lyhenteellä? Kyllä, ja kombinoin siihen tämän kappaleen vuoksi vielä M.O.T:n. Siis vmp + M.O.T.
Suohiihtelyä.
Joko Lukijani ajatteli allekirjoittaneen ajautuneen Linnunradan Käsikirjan viitoittamamiin sfääreihin? Vastaan reippaasti tulevalla virallisella kielellämme: njet. Nopealla väistöliikkeellä eliminoin Lukijan ällistyksen ja pelonsekaisen parahduksen: miten niin njet! Lukijani on oikeassa: vaihtoehtoja on. Viranomaistiedotukset voivat jatkossa olla kaatuneen risuaidan tyyppisisistä töherryksistä luettavissa ja eduskunnassa esitetyt puheenvuorot käsittämätöntä nokkahuilunsoittoa. Mene ja tiedä.
Asiaan liittyen kerron, että tultuani viikolla liikuntalajin harjoituksista suoristelin ls-rankaa parhaalla alustalla eli olohuoneen kovalla puupöydällä, matalajalkaisella. Ainut paikka, johon ei koira pääse kylkimyyryyn. Nojatuoliin viritin iPadin, aukaisin linjan Davosiin ja ryhdyin kuuntelemaan. Siellä alaraajalaskimoiden vajaatoiminnasta insufficientia venosa chronica ja kenties muustakin sairaudesta kärsivä vanhus luetteli loppumatonta tooraansa. Puheenparsi oli monipolvinen (kuten ovat kirjoituksenikin, mutta takaan: olen eri henkilö). Heräsin pöydältä koiran yrittäessä nuolla naamaani, mutta toosassa paahtavaa laskimovaivaista vanhusta torkahtaminen ei ollut häirinnyt tippaakaan.
Onni, että todennäköisyys päätyä kanssaan samaan saliin on hiiliatomin luokkaa. Jos hänellä olisi mikrofoni ja minulla näppäimistö, ei paikalla olisi muutamaa satraappia lukuunottamatta enää ketään muuta. Kaikki muut olisivat paenneet.
###
Komeaa suota.
Nyt kuukauden sairastelun jälkeen kunto alkaa palautua ja päädyin suolle liukulumisuksimaan. Lunta tarvittaisi lisää, niin takkuista on mättäikössä eteneminen. Pahin kanto kaskessa on kuitenkin sormien ja varpaiden palelu. Takuulla olen toistuvasti sitä täällä manannut.
Mutta harmittelen, sillä moni innon kiehauttama talvinen retkisuunnitelma tyssää heti alkuunsa kysymykseen: entäs sormet ja varpaat? Ostin lämmitettävät sormikkaat, jotka otin suohiihdolle kokeiluun. Pakkasta -11, ei siis paljon, mutta riittävää lämpöä ei näppeihin tullut. Tiettävästi valtimopuustossani ei ainakaan suurta häikkää ole selittämässä tätä. No toisaalta olen sitä ikäryhmää, jolla valtimoseinämät ovat enemmän tai vähemmän kalkkiset – realiteetti.
Keväthiihtoreissu olisi tarjolla Ylä-Lappiin, mutten taida uskaltautua, vaikka varaustupavetoisesti mentäisi. Tunturisukset ja monotkin olisi uusittava. Kokemustakin kunnon hiihtovaelluksesta on tosi vähän, sekin vielä. Mietin kuitenkin jonkun viikon mitä vastaan.
###
Näihin puheisiin ja hyvää alkavaa viikkoa, toivoo Klara
talvisydännä on hyvä tutkailla vanhoja kuvia. Se on ikääntyvän väestön perusharraste. Pääsee nääs luennoimaan nuoriso-osastoille, miten aikanaan sentään… ja nuoriso palaa halusta saada kuulla kaiken, yksityiskohtia myöten. Kun Lukijakuntani tiettävästi koostuu elämänkokemuksen ritarikunnasta, tohdin laatia satunnaisen sarjan.
Aloitetaan Kuusamosta. Se on Pohjois-Pohjanmaata, ei Lappia. Rukatunturi on oikeasti Rukavaara, mutta tulkittiin tunturiksi matkailusyistä. Rukan pääomistaja on Ahon perhe, jolla on myös Pyhätunturi. Varmalta taholta olen kuullut, että ”Levi”-tyyppinen liikeidea keskittyisi Rukalle. Siksikin, että Pyhätunturilla maanomistus rajoittaa ”levittymistä”.
Kuusamolainen lukijani tietää Kuusamon helpoksi asuinpaikaksi. Jollei siis satu synnyttämään tai saamaan tukosta sepelvaltimoonsa tai aivoverisuoneen. Sairaalan ovi on lähempänä kuin lähin lankapuhelin, meinaan 230 kilometrin päässä Kajaanissa tai Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Lanssiauto sinne huristaa tai kopteri lepattaa, mikäli lentosää sallii, eikä ole muita kuskattavia. Verrokkina: helsinkiläinen kärrättäisi synnyttämään Poriin, Mikkeliin tai Lappeenrantaan sillä erotuksella, että osa matkasta menisi ripeästi moottoritietä.
Kuusamossa, etenkin Rukalla, tuli nuorena pyörittyä, joskus oli kämppäkin. Luovuttiin jouduttuamme keskelle meistä riippumatonta juridista prosessia. Se alkoi kuormittaa ja siirryttiin tyynemmille vesille, henkisesti ja fyysisesti. Onhan se niinkin, että moni etsii yksinäistä rauhaa. Kansallispuiston kävijämäärätkin paisuivat, ulkomaalaisia alue kiinnostaa ja kotimaassa on retkeilybuumi. Kaikki ovat kuitenkin yhtä oikeutettuja luontoon ja erämaisia paikkoja maasta löytyy, jotkut niistä suorastaan erämaisempia kuin suositut erämaaksi nimetyt alueet.
Nettitiedot kertovat Rukalla olevan Iisalmen verran porukkaa sesonkiaikoina. Paljon on massatapahtumiakin kuten kisoja ja mm. NUTS-polkujuoksutapahtuma Karhunkierroksella (22.-23.5.26). Se juostaan myös Ylläs-Pallaksella (17.-18.7.26), Pyhällä (8.8.26), Syötteellä (12.-13.6.26) ja lisäksi pienempiä tapahtumia muualla. Järjestäjä ilmoittaa nuo ajat alustavina. Hyvä tietää retkisuunnitelmia tehdessä, ellei aio juoksijoiden sekaan.
Kitka on tuossa kuvanottopaikan ja kallion välissä. Kastuin kunnolla tuolla reissulla.
En pidä kirjanpitoa blogiteksteistäni, joten pelkään toistelevani samoja Seniorimuisteluita. Mutta mieleenpainuvimpia kokemuksia voinee toistellakin. Tohdin siis kirjata Kuusamon muistoja ja paikkoja. Lukijani hypätköön yli, jos on jo sata kertaa nähnyt. Osa kuvista on toki Lukijalle tuikituttuja paikkoja, mutta voinee vielä makustella. Myllykosken ja koko PKK:n skippaan Jyrävää lukuunottamatta, niitä kuvia on joka puolella.
Käylänkoski on hieno! Kuvaa ei nyt ole tässä, mutta karsea muistikuva on, vaikka tapauksesta on aikaa. Nostin Käylässä sillan levennyksellä kajakin auton katolle ja aukaisin takaluukun ottaakseni kiinnitysliinat. Hups, paattihan oli vielä irti! Onneksi oli puolituntematon, salamannopea melojaporukka kiinnittämässä omia veneitään valmiina ryntäämään hätiin. Ei posahtanut paatti keulapellille. Btw, koskea ei melottu, vaan tultiin melomasta Savilammelta Jäkälämutkaan (Taivalkönkään ohi tietysti kannettiin). Paatit tuotiin autojen luo erillisellä kuljetuksella.
Kiutaköngäs kompensaatioksi ja Reino Rinteen kunniaksi.
Kiutakönkäälla on sesonkiaikoina vilskettä. Kiutakönkään on jotkut huimapäät laskeneetkin. En suosittele, kellekään. Henkensä saa helpommallakin läheltä piti-tilanteeseen halutessaan.
Tämä taitaa olla Ruoppijärveltä, jos en ihan väärin lokalisoi. Tuolla ei ole ainakaan aiemmin ollut kulkijoita. Rotkojärvi, joitakin mökkejä siellä muistaakseni oli. Tämä on jonkun vuoden takainen kuva.Samoilla seuduilla on Akonlahden mykistävä tukinsiirtosysteemi! Eipä ollut sielläkään ketään. Kovan työn opvet aikanaan tehneet tukkien vuoksi! Rännejä pitkin on kampe siirretty Kitkan puolelta Livojärveen.
Tästä tulee nyt matkailumainospäivitys, mutta jos Livojärven ranta Posiolla (Posio-Taivalkoski- tien varrella) on käymättä, niin se on minusta yksi upeimmista paikoista pohjoisessa Suomessa. Kuvan pukkaan joskus myöhemmin. Kesäsesonkina siellä on paljon asuntoautoja ja kulkijoita, mutta kompensaationa tädit, jos vielä myyvät kotileipomotuotteita siinä.
Hyppään takaisin Kuusamoon ja Ristikalliolle. Lukijani toki täälläkin todennäköisesti käynyt.
Ristikallio siis yllä. Sinne ajellaan Rukan ohi kohti Sallaa eli käännytään Käylään ja siitä puotellaan Käylän ohi, kunnes tulee isohko P-paikka oikealla. Ennen P-paikkaa on kyllä selkeä opaste. Sanon tämän näin tarkkaan siitä syystä, että paljon tuolla ajelleena olen silti aatoksissani useamman kerran puoellut hyvän pätkää kohti Kemijärveä ennen havahtumista. Ristikallion polun alku on muuten alkuperäinen Karhunkierroksen lähtöpaikka. Hautajärven lähtöpaikka on tehty vasta myöhemmin ja kulkee ensin Savinajoen vartta, jossa on…
…Rupakivi ja mun retkipiriste. Pahoittelen kuvan huonoa laatua.
Noilla Savinajoen ja Rupakiven rantaseuduilla tuli kerran yksi nainen kiireisenä vastaan ilman kantamuksia ja kysyi multa kiertosuuntaa. Jäin sanattomaksi, joten jatkoi menoaan. Mistä lie kyse sitten. Kerran Pähkänän alapuolen polulla puolilta öin polkujuoksija kysyi missä on uimaranta. Oli juoksemassa luontokeskukselta Rukalle. Siinä on Kitkajoki, jossa silloin oli pitkälle saakka parikymmensenttistä matalaa kivikkoa. Oulankajoen rannalle kerran kajakilla pysähtyessäni melova pariskunta rantautui kysymään pitkäkö matka on vielä ”sinne missä tämä joki loppuu”. Joki loppuu Venäjällä. Oli kyyti odottamassa ja matkaa vielä jäljellä Jäkälämutkaan, jonne oletin heidän viimeistään pysähtyvän :D.
Nämä on jääneet mieleen samoin kuin monimutkainen rantautumissohellus Siikauopajalle Oulankajoen koillisrannalla. Siellä näyttää olevan geokätkö edelleen (GC2DBN7 Oxbow lake Siikauopaja). Mieleen on jäänyt myös pusikosta hyppääminen rantahietikolle Nurmisaarenniemessä parinkymmenen sadetakkiin pukeutuneen naisen eteen, ryhmämatkalaisia melontayrittäjän kanssa tauolla. Harvoin olen ollut tilanteessa, jossa parisenkymmentä sadetakkinaista hiljenee kuin veitsellä leikaten katsomaan puskasta pomppaajaa. Selitys: etsin geokätköä, minkä yritin selittää heille. Hullun maine ehkä silti leijui kauniin Oulankajoen rantahietikolla poistuessani.
Halosen uunin entrance.Halosen uuni.
Halosen uuniin kannattaa ehdottomasti kavuta. Mahtaakohan olla vielä sallittujen paikkojen kirjoissa? Komea uuni, jonne mahtui meikäläinen seisomaan. Luolan suuaukon vasemmassa reunassa näkyvät Talonmiehen kintut. Jäi henkivartijaksi uuninluukun ulkopuolelle. Luolassa kerrotaan asuneen Halonen, joka kävi tekemässä pahoja lähikylässä, karkotettiin ja asusteli jemmassa luolan uumenissa. Mene ja tiedä sitten. Mikäli Lukijani sattuu olemaan Halonen, olisin kiinnostunut kuulemaan sukukronikkansa 😀
Mun yksi kalleimmista aaerteistani on Suomen luolat-kirja (Aimo Kejonen et al. Salakirjat 2015), jossa on koordinaatit luolalle: N 66° 14′ 32.858 E 29° 17′ 28.886. Juumaan päin ajetaan, siitä oik. Ryötingintielle, josta 3 km ajon jälkeen vasemmalle Halosenvaaraan. Luola on jyrkässä kalliorinteessä, ihan helppo ei ollut sinne laskeutua, miten lie nykyään. Luolassa ei saa asustaa, tämä tiedoksi innokkaimmille. Hieno paikka!
Tontinkallio
Viimeinen kuva on paikasta, joka on Kuusamon Suorajärvellä. Tämän kuvan varmasti olen joskus esitellytkin, mutta näkymä tuosta rannasta on käynnin väärtti etenkin, jos haluaa vähän rauhallisemmille seuduille välillä ainakin.
Ja näiden kesäisten kuvatunnelmien kautta palatkaamme tähän vuodenaikaan Kuusamon metsään. Kuva on toki otettu useampi vuosi sitten. Valo tulee laskevasta auringosta, ei rinnevaloista.
Lompsis ja lompsis lumikengillä koira vasemmassa ja sauvat oikeassa kädessä. Hikisiä reissuja, vaan tulipa tehdyksi ja virkistävä reissu jokainen. Lumikengät on mieluisa kulkupeli, mutta ongelmaksi tullut sopivat kengät. Pitäisi olla pari numeroa liian suuret, jotta sukkia mahtuisi varpaiden palellessa. Mutta samalla pitäisi olla jämäkät, ettei jalan nosto ole liian rankkaa. Sähkösukat on hankinnassa. Jos on kokemuksia hyvistä merkeistä, niin mieluusti otan vastaan.
Tähän päättyy Tikulla silmään-sarjani Kuusamon osuus. Kiitos Lukijalle, kiitos Kuusamolle! Kuusamossa en enää juurikaan kulje, mutta etenkin eteläpohojalaaset tuntuvat siellä alavariisa ramppaavan. Kuulee kiivaimmat kuulumiset. 😀
Nuutti-Talonmies keräili joulukoristukset komeroon odottamaan tulevaa joulukuuta. Juuri ja juuri ehtii paatin laskea vetehen, kun Kulkuset taas :,: kilisee :,: marketeissa. Siihen mennessä ikäisekseen kovin vikkelä, rapakon takana asuva Don Nuutti ehtii hajottaa lelunsa. Mutten mene aiheeseen syvemmälle. 😉
###
Pannulappu pesty. Muu osa kuvasta on tekoälyn ideoimaa. Otin kuvan kuivauskaapissa kuivumassa olevasta patalapusta ja käskin tehdä loput, humoristisessa mielessä.
Pannulappujen pesemiseksi meni homma täällä ilmoja pidellessä ja yskiessä. Toivottavasti Lukijaani ei sisällä lusiminen ottanut yhtä paljon hermoon kuin meikäläisellä. Ja kun pannulappuja ruvetaan juuriharjalla jynssäämään, on aika kysyä peililtä: ”Tähänkö on tultu?”
Aikaa jäi myös kaikenlaisen joutavan miettimiseen. Kuten: kumpiko ensin on vanhaintalossa, Talonmies vai allekirjoittanut. Talonmies väitti olevansa ensin. Perustelu: ”Ei ne saa sua kaikkien telttojes kanssa mihinkään huoneeseen mahtumaan kumminkaan.”
Luojalle tms. kiitos tänään oli voimia ja etenkin ilmoja lähteä luistelemaan! Lähellä on luistinkenttä, jota tulee hyödynnettyä, kun alueen kläpit on koulussa ja areena auki! Yksin saa painattaa, ei siellä muita muoreja tapaa jäänpintaa kiitämässä, eikä vaareja lätkää lämimässä. Missä ne piileksii? Jokainenhan meistä on opetettu luistelemaan. Oi tuo laji! Pelkkiä euforisia tunnelmia, kun puolihokkareilla kiitää ja nenä puhkoo tuulta. Talonmies ei luistelusta piittaa. On aikapäiviä kuskannut hokkarinsa rottien pellolle. Muistaakohan Lukijani, koska viimeksi nauhoitti luistimet jalkoihinsa? Oikein hyvää tasapaino- ja lihasharjoitusta ikäisellenoi, kypärä päässä tietysti.
###
Maistiaiset päivän kelistä. Täällä en ollut luistimet jalassa, vaan oli koiranroikale narun päässä.
Luistimista puoli-Salkow suoraan soutuveneeseen, viikonlopun hermopelin keskusnäyttämöön. Lupaan: en rasita Lukijaa paljon, onhan stooria jo eri lähteissä pyöritelty. Kirjaan, mitä ajattelen.
Ensimmäätteeks: hyvä, ettei kuollut. Toiseksi: luin taannoin Annika Hytösen soutaja-Saariosta kertovan kirjan (WSOY 2024). Sai selitystä touhulle. Kolmanneksi: en ihokastani revi soutuhommien takia toisin kuin eräät, jotka ropottivat viikonloppuna äkäisiä viestejä puhelimeeni. Joku soutaa omia fiksaatioitaan, mitäs minä siitä hermoilemaan. No tunnustan, että vuorelta hyppijät (base jump) kyllä vähän harmittaa. Heitä ei tunnu hidastavan, vaikka vierestä kaveriporukka lakoaa. Kuoleman kanssa flirttailijoita.
Saario sen sijaan yritti etsiä paikkaansa merihistoriassa, elämyshakuisuuteen koukuttunut. – Nyt siis sain minäkin sanani sanoa aiheesta. Ja Saariolle kaikkea hyvää, vaikken faninsa olekaan. Ihminen hänkin kuitenkin on. Ja muistutan (ehkä olen kertonut) tapauksesta, kun syvästi säälin pakolla alttarille joutuvaa Monacon miniää saaden sairaalan kahvihuoneessa uskovaisen ihmisen silmilleni: ”Säälit tuommosta rikasta ihmistä!” Veti hiljaiseksi ja mietteisiin. Näinkö Raamattu opettaa? Eikö ihminen ole arvokas itsessään, an Sich ihokkaan väriin, kuosiin ja koruihin katsomatta, ihmisenä? Ja asetan heti jatkokysymyksen: kuinkas itänaapurin tsaarin ihmisarvon kanssa? Jään vaille vastausta itseltäni.
###
Kirjoista vielä: kuuntelen prof.emerita Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa ”Itsekkyyden aika”. Njaah. Taannoin näin jonkun haastattelunsa ja aattelin: ”Oukki-doukki, taas yksi elämänkaaren iltaruskossa katkeroituva syyttelemässä väärinkasvatettuja jälkeenjääviä”, näitähän meinaan riittää.
Kirjan alkuosa vahvisti käsitystä, mutta pitemmälle edettyään alkoi valoakin näkyä. En nääs yh-tään pidä ”pilalla, pilalla, pelkkää p*kaa tilalla”-mentaliteetistä. Sellaisen tunnelman lietsomisesta ei hyödy kukaan. Ja toisaalta: olen tavannut kuolemaansa silmästä silmään katsovia, joiden murheet liikkuvat muissa sfääreissä kuin se, kuinka pieleen joku on mennyt tai paljonko ”protskua” on ”vegehöttelössä”. Pahoittelen näkökantaani. Se on syntynyt vuosien myötä elämän arvon hahmottuessa. Ja että elämästään on joka päivä iloittava. Sillä niin omnipotentti ei ole kukaan, että pystyisi vuoria siirtämään. Meikäläinen on vaan 0,000000012 prosenttia maailman 8,3 miljardista ihmisestä. Joku muu voi olla omasta mielestään enemmän. Niitä tyyppejä näkee ainakin mediassa ja reaalielämässäkin.
Kääntäen: on helppo räpättää, miten pilalla kaikki on ja asiat vain huononee, kun
a) on vielä niin nuori, että ”elämän loppuminen ei vaan oo mun juttu, mut mä pelastan maailman vääryyksiltä” = nk. moraalinen ylemmyys
b)on jo niin vanha, että virkistää mieltä saadessaan ahdistaa pilaantuneita jälkeenjääviä. Joilta kadehtii elonpäiviä, sileää nahkaa ja tuoreita aivoja. Nk. paha noita-efekti (huom. noita = sukupuolineutraali henkilöoletettu)
###
Kas, näihin iloisiin asioihin päätän kepeän jutusteluni täältä tähän, toivotan Lukijalleni iloa lahjansa kanssa, elämänlahjansa siis, ja toivotaan, että pukki ei syö meidän kaalimaan vartijaa!
Voimia, iloa ja eloa toivoo Klara vdKV
…joka ei hitto vie taaskaan millään jaksa Sinuhe Egyptiläistä kuunnella loppuun, moneskohan yritys, joka jää puoliväliin. (Haukottelee.) Olkoon kuinka valtaisan arvostettu opus tahansa. Tiedän parempia, omasta mielestäni.
Tiaiset on ihan mun ottamastani kuvasta ja olivat sekunnin murto-osan noin. Myös talipallo ja teline on omistuksessani. Maiseman sen sijaan piirusti taustalle Teko Älynen. Aika huikea kyllä 😀
mitäpä tässä tylsyyttä kummempaa. Ehkä Lukijani posket hehkuen rimpuilee kuntosalin laitteistossa tai lätkii sulkapalloa? Leipoo suvulle hapanjuurileipää? Sahaa puita? Kolaa lunta naapurin pihalta? Jäädyttää lapsenlapsille luistinrataa? Temppuilee hallissa kiipeilyseinällä?
###
Meikäläinen sai rakennekynsiflunssan* jälkitautina poskiontelotulehduksen, sinuitis maxillaris. En vaivannut julkista terveydenhuoltoa. Osaan diagnosoida ja hoitaa sen itsekin. Säästyy ajat enemmän tarvitseville, sakkiahan päivystyksissä piisaa, tietää paljon päivystävä jälkeläinen.
•viite:blogitekstini 14.12.25
Vaiva on vienyt potkua pois ja puolikuntoisena on tullut laahustettua koiralenkillä pakkasessa, jotta edes pikkuannoksen saa raitista ilmaa. Nyt pakkasjakso kyllä vähän syö naista. Ehkä Lukijani jakaa kokemuksen? Naamaa palelee, näpit on jäässä. Vain Motonetin kaksi numeroa liian suuret moottorikelkkailuun tarkoitetut kengät riittää varpaiden lämpimänä pysymiseen. Suositus niistä! Oivat pelit, kumiteräinen kalossiosa, no kiinalaista halpatuontia kyllä. Mutta katselin ruotsalaisten, metsiin ja kylmiin talvioloihin tarkoitettujen (Känga?) ronttosten hintaa huopasyylinkien kera. Viitisensataa euroa, että pannaanko pakettiin? Ei! Käsintehdyt nahkaiset kyllä ja syylingit toisesta firmasta, mutta silti. Joku roti hinnoilla sentään on. Joissakin asioissa olen aika pihi (josta tuli mieleen, että uusi teltta on tullut postin jakelupisteeseen).
Pakkaspukeutuminen edellyttää näillä kymmenillä löysää kenkää, useita villasukkakerroksia, hupullista ja mielellään karvareunaista untuvatakkia, suuria rukkasia (en osta Hestroja, kalliit) jonne mahtuu kunnon vanttuut, pari villahousukerrosta ja toppahousut päälle, ohut ja paksumpi hupullinen villapaita, leualle nouseva kauluri, villahuppujen päälle otsapanta ja ylimmäksi tupsuton pipo, jotta mahtuu hupun sisään. Ainakin nämä.
Ruoka suussa ei kannata keskustella. 😀
###
Koska ajankohta on mitä otollisin telttailuun* 😉 sanon pari sanaa telttaostoksesta.
Ihan pakkosauma (?) on päivittää kamppeita keveämpiin, vaikka hyllyssä on jokunen muukin teltta. Aion myydä niistä pari pois jollekin köyhälle retki-ihmiselle tai antaa Suomen Ladun paikallisosaston jäsenkäyttöön, kun sellaista näyttää olevan heillä muutenkin. Poissiirtyvien jonon teltta nro 1 on sitä mallia, että sisäteltta pystytetään ensin, sitten vasta on päällysteltan vuoro. Huomasin heti, että sadekelillä se on onneton ratkaisu. Typeryydestä sakotetaan, olis pitänyt miettiä ensin.
Toinen teltta on kallis dyneemateltta, ei sisätelttaa. Kevyt kantaa, mutta jotenkin ahdistava akvaariotunnelma ja paukkuu kovassa tuulessa äänekkäästi, huomasin tunturikeikalla. Sekin olisi ollut pääteltävissä. Tuulta kyllä kesti hyvin ja pysyi ryhdissä.
Kolmannesta teltastani en luovu. Se on ikivanha Hillebergin Akto. Erittäin hyvä ja sen sisällä koen olevani kotona, jos kohta painaakin liki pari kiloa. Siitä on nykyisin kevytversio (Enan? tms.), mutten halua luopua ehjästä luottoteltasta, joku etiäinen on, ettei niin pidä tehdä. – Tämä ajankohtaisesta aiheesta ;D
…* ja tuo oli sarkasmia. Meikäläisestä ei ole hankitelttailijaksi.
###
Onneksi on lintulauta, en malta olla toistamatta. Olen asentanut kännykkäkameralle tripodin sille mallille, että saa pikanäppäyksiä, kun tiaisporukka ryysii ruokalautaselle. Tuota sinitiaisoletetun suussa olevaa kimpaletta täytyy pyrähtää muualle jyrsimään ja palata sitten hakemaan jälkiruokaa talipallosta.
###
Näihin pieniin tervehdyksen sanoihin jätän Lukijani toivotellen sietokykyä pakkaspäiviin, jos kylmä jäytää luitaan kuten meikäläisellä nykyään. Mitä hiukan ihmettelenkin, kun vuosi vuodelta vaikuttaa kylmänherkkyys lisääntyvän. Ettei sittenkin vain johtuisi ikääntymisestä? Ei-voi-olll…
paljon on kaikenlaista kuormittavaa uutisvirrassa nyt, joten ryhdyin uutisvirran sijasta selailemaan kuva-arkistojani. Tavoite on piristyä ja hyvässä lykyssä ilahduttaa Lukijaakin, joka istuu motoroitujen sanarivien sivuvaunussa nahkakypärässään ja suojalaseissaan.
Uskokoon ken tahtoo, mutta paljon on maailmassa iloakin, vaikka on itse kullakin saattanut välillä päästä unohtumaan. Siis muistelkaamme tänään ilon hetkiämme!
Aloitan komeasta pakkaspäivästä, kuva yllä. Kaipa tekoälyä saisi jostain säätimestä räpättyä sormille, ettei kuuta manipuloisi. Mutta olkoon nyt. Luin joskus jostakin, että kamerasovellukset manipuloivat kuvia parempaan kuosiin, jotta ihmiset olisivat tuotteelleen suotuisia. No, kirkuvalla värillä ilahduttaminen sopii päivän epistolaan, joten sallitaan.
Ilonaihe 1: komea pakkaspäivä.
Talitintti akvaariossani (työhuoneen ikkunan takana on lintulauta).
Iloa tuo lintulaudan sakki, joka nytkin kruisaa syömäpuuhissa. Tiaisia siinä pyörii ja joskus luulin, että lapintiainenkin. Silloinen pitkäaikainen siivoojamme, ornitologi, ampui lapintiaisen alas. Se oli pikkuvarpunen. No, yhtä kaikki, yritetty on, heh. Toki tiedän lintutietäjät aivan omaksi lajikseen. Kanssaan kannattaa olla varovainen. Ovat kuin filatelisteja, tarkkoja ja täsmällisiä tulkinnassa. Kerran oli koko konkkaronkka täälläpäin yhdessä ojassa teleobjektiiveineen aamusta iltaan. Koiralenkillä piti käydä kysäisemässä, jotta mitä on meneillään. No, siellä oli joku harvinainen tiiriliiriäinen jossakin sotkuisessa pajukossa. 😀 (Hyi, palaudun heti asialinjoille: kukin tyylillään.)
Mitä lintuihin tulee, niin mulla on kirjavat opinnot takanapäin, kuten Lukijani ehkä on huomannut. Että nk. Kaikkien Alojen Asiantuntija siis. Opiskelin jossain vaiheessa pätkän biologiaakin, kun luulin ryhtyväni opettajaksi – uskokoon ken tahtoo. Siinä yhteydessä tentittiin lintulajeja. Ennen tenttiä majailtiin eläintieteen laitoksen ”lintukadaveriporukkaa” tutkimassa. Täytetyistä näytelinnuista opeteltiin vääntyneiden kinttujen kulmia ja varvassojotuksia, esim. ”keltasirkku, vasen jalka vääntynyt oikealle”- tyyppisesti. Tentissä oli edessä nk. käytännön pila: oli otettu varastosta eri materiaali tunnistettavaksi ja tenttituloksen sen mukaiset! 😀 Lintuja en ole sittemmin opetellut, enkä oppisikaan, liian joustava kallo nääs. Sama koskee kasveja.
Ilonaihe 2: lintulaudan linnut!
Siinä paha missä mainitaan. (Jos kuva on jo ollut, niin pahoittelen – ja viittaan muistiini, ks. eteenpäin.)
Tämän kuvan otin kajakista jokipahasella, jonka majavat on tukkineet toisesta päästä. Lunttasin nyt netistä: suokukka (eipäs kun raate, kiitos Irma!). Tieto säilyy päässäni maksimissaan 24 h. Mutta kuten sanottu: iloitaan pienistä asioista ja laatuaikaa se vuorokausikin on, joten ei vaadita liikoja! 😀 (Iloitsen, kun Irma hoksautti kukan oikean nimen!)
Ilonaihe 3: koko luomakunta!
(Meinasin kirjoittaa tähän tuntemuksiani kuuntelun alla olevasta kirjasta, jonka aihe on susien suojelu. Mutta pidättäydyn sittenkin: ei tuo iloa, ei. Tutkin nyt kirjailijan julkisuuteen antamia tietoja elämästään ja ymmärrän enemmän. Kovia kokenut. Yritän antaa anteeksi kirjan sävyn, jonka koen ihmiseläimeksi syntyneenä masentavaksi ja ikäväksi. Enhän mitään sille voi, että minut on tänne ihmisenä eikä sutena tuotettu. Eipä sille taida voida kirjailijakaan.)
Ilonaihe 4: itsensä ylentäminen ja (omahyväinen) anteeksianto.
No oho, olipa siinä ilonaihetta kerrakseen. Mutta menköön.
Onko tähän sopivaa kuvaa? Kyllä on, tavallisen kansalaisen suorittama sudensukulaisen suojelu nimittäin. Kuva on otettu luvan kanssa ja julkisella tiellä. Tämä kärrykunta tuli vastaan ja riemastuin! Kärryä työnsi iäkkäänpuoleinen popliinitakkinen oikein mukava ihmiseläin, siis rouva ja kärryssä sudensukulainen, sydänystävänsä. Oikein ilahduttava oli juttuhetki rouvan kanssa, kiitos elämälle!
😀 Voiko tästä tulla muuta kuin iloiseksi?!
Kärrykaveri lienee jo siirtynyt koirien taivaaseen. Muistelen, että vaivana oli sydämen vajaatoiminnan oirekuva. Lääkärinä aatellen: onpa tietenkin, siksihän kielikin on ulkona suusta, että nielusta ilma kulkisi, voi ei. Ei enää jaksanut lenkkeillä. Lyhyt on nokkakin, eikös näillä lyhytnokkaisilla ollut juuri sydämen laajentumaan taipumusta, kuten Lennu-pienokaisella. Lähetän mielessäni rapsutuksia koirien taivaaseen!
Nämä ystävät myös kiikkuvat lintulaudalla ja kolistelevat palotikkailla.
Oravien seuraaminen on ilonaihe, ilman muuta! Niitä on tässä useita. Välillä tappelu ruokakupilla saa säpäköitä ratkaisuja, mutta toisiaan eivät vahingoita ainakaan niin, että ihminen sen havaitsisi.
Pääsin kerran silminnäkijäksi oravaemon kuljettaessa poikasensa toiseen pesään. Jotakin vaaraksi tulkittavaa lienee havainnut, koska roikotti pienokaisen kerrallaan kuusesta toiseen. Emohan on aina emo (… ja sananlasku jatkaa ”vaikka olisi hyeena”).
Ilonaihe 5. Oravat, nuo puunrunkojen kiitäjät, oksahyppelijät!
Lopuksi liikennemerkki-ilahtuminen, joka sattui silmään kännykän kuva-arkistosta. Monenlaisia merkkejä on tienposket pullollaan, mutta tämä lienee keräilyharvinaisuus.
Tähän liittyy tälläinen tarina: oltiin kaverin kanssa vaellusreissulla ja talsittiin viimeiset kilometrit uupuneena autolle. Matkalla pysähdyttiin kahville pieneen kuppilaan, jossa oli paikallisia ukkoja turisemassa puolivillaisia, puolihärskejä juttujaan. Kaverille tämmöiset selkosten ukonmöllit ei ole tuttua kauraa, eivätkä puolihuutoa messuavien ukkojen soopapuheet häntä ilahduttaneet. Oli siinä määrin puheista närkästynyt (ja väsyksissäkin oltiin), että kivahti: ”Tämmöiseen paikkaan en tule enää ikinä!” Sähhäytettiin pihasta kivet sinkoillen tiehemme ja samaa kyytiä nilkka suorana sillasta yli. 😀
Ilonaihe 6. Sortin sakki höpisemässä omiaan 😀
Olikohan tässä kaikki maailman ilonaiheet (katsoo mietteliäästi yläoikealle) ja monestakohan on jo ehditty tällä alustalla iloita? No, haitanneeko tuo. Ja kenties keksin niitä vielä myöhemmin jonkun lisää, mihin tottavie on tilausta, kun uutisvirtaa katsoo. Mutta tänään en katso kuin pääutiset. Lupaan. Varmaankin. Kai.
Voimaannuttavaa iloa jakaa kanssanne Klara, maailman tapahtumista huolissaan.
Kuvan ottopaikkaa en muista. Kuusamosta? Hossasta? Kyyvedeltä? Kuvassa pitkäaikainen retkikaveri, jonka kanssa ei viimeisin erämaareissu mennyt ihan putkeen. Suren sitä edelleen, vaikka kuva onkin ilonkuva ja otettu paljon aikaisemmin. Elämän kirjohan on tämmöistä, ups and downs anyway.
Joku maistoi kiellettyä styroksista hedelmää ulko-oven joulukranssista.
Hyvä Lukijani,
mitä sydämellisimmät uuden vuoden toivotukset ja potku perälautaan, että ensi vuosi toisi sinulle onnea ja iloa mihin ikinä ryhdytkään!
Minäpä kurkkaan kristallipallooni. ”Kerro oi kirkassilmä:mitä vuosi 2026 tuo tullessaan?” Pallosta kuuluu voimistuvaa rätinää ja se sinkoaa sähköisiä välähdyksiä. (Saman aikaan vieressäni matolla alkaa koira haukkua illan ensimmäistä rakettia. Kello on 17.57.)
Kristallipallo jatkaa: ”Vuonna 2026 Orpo tulee esiintymään televisiossa, joku ministeri syyttää Marinin hallitusta, jonka ex-ministeri syyttää Sipilää jne jne kunnes törmätään Kekkosen hallitukseen ja kuoro vaikenee.
Kristallipallo lupaa: ”Kaapeleita tulee katkeamaan, tarkkaa tutkintaa tullaan tekemään ja päättämään, ettei ketään syytellä vaikkolis kaapelinpätkä kädessä. Toisia ei nimittäin saa syytellä eikä osoitella sormella, se on rumaa, koska ollaan oikeusvaltiossa. Lisäksi sen katsotaan loukkaavan kaapelikuskin oikeuksia, joten korvauksia maksetaan kaiken varalta. Laki aina heikomman puolella täälläpäin ja ankkurinraahaajat kertovat niin olevan kotimaissaankin. Uskomme heitä, sillä ihmisiä ei saa epäillä.”
Ennustukset jatkuvat. Saan tietää: joku tulee kaahaamaan autollaan tuonpuoleiseen, joku katoaa jäihin, jossakin ammutaan omaan jalkaan. Mutta lääkärit sen kun vetää lonkkaa sairaalalla, nostaa kovaa palkkaa. Nähdään, että ilmaan nousee paarmoja ja itikoita, rakeet pommittavat tuulilaseja, metsää kaadetaan ja pitkospuita katkeilee, Mettähallitus viittaa kintaalla. Hevosia karkaa aitauksistaan, sudet syövät lampaat. Jossakin kerätään lahjoitusrahaa, jonka toiminnanjohtaja tulee kavaltaamaan. Vanhaintaloja suljetaan, hyvinvointialueita romahtaa. Taksikuski kähmii ja rahastaa, Valma-omaishoitaja auttaa halvaantuneen miehen pyörätuoliin, Veikko kylvettää vaimon pihasaunassa. Mutta nyt saa ennustukset riittää, tyrkkään kristallipallon kaapin perälle. Ilonpilaaja!
###
Tähän väliin rauhoittava rosolliohje, ennen kuin Lukijani lakoaa ahdingon alle. Rosollista tuli tuunattuna erinomaista, vaikka itse sanonkin.
Kas näin. Otetaan kaupan rosollia iso loota. Lisätään 1/2 limen mehu ja raastetaan rosolliin hiukan limehedelmän kuorta. Lisätään pari valkosipulinkynttä, pilkottua omenaa ja sipulihippua, jollei jo ole tarpeeksi. Ja siinä se! Kun antaa maustua vaikka yön yli niin voila! On hyvää ilman sen kummempia kastikkeita.
Harmittelin, ettei kaupassa enää ollut rosollia. Ostan punajuuria.
Lukijani on mitä suurimmassa määrin ymmärtäväinen ihminen, joten tarjoan vaivain palkaksi arabialaiskaakkua, jota leivoin aattona. Kun yskäisenä ei pitemmälle lenkille tohtinut lähteä, eikä tv-kanavien rallittaminen napannut, niin ei kun leipomaan. En juuri katso televisiosta kuin uutiset, enkä aattonakaan kauaa jaksanut seurata mitä joku suomalainen nätti urheilijatyttö vastaa visailukysymyksiin. Tarjolla oli myös joitain pitkästyttäviä jännityssarjoja. Raymond Chandlerin sanoin: ”Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessään.” Ei semmoista jaksa. Ehkä Lukijallanikin on kardemummahötösen verran tiukkapipogeenejä? Mulla taitaa olla enemmän.
Arabialainen maustekakku.
###
Hyppään kakusta viime päivien harrastukseen eli robotti-imurin wifi-verkko-ongelmien ratkontaan, johon tänäänkin kului pari tuntia. Joululahjaksi ostin meille toisen robotti-imurin, kun kämpässä on kaksi tasoa ja yhtä imuria on raahattu niiden väliä. It-osastojen vakioriesana eli sairauskertomusohjelmien riipijänä osasin odottaa ongelmia kuten niiden, keskenään täysin erilaisen neljän sairauskertomusohjelman kanssa, joihin urani aikana olen törmännyt.
No, imurihommakin tietysti eskaloitui. Toinen imuri putosi jatkuvasti offline-tilaan. On-line-tilan palauttaminen edellytti laitteen verkkomääritysten palauttamista alusta alkaen uudelleen. Mutta kaikessa on toki aina hyvätkin puolensa! Pystyn nyt puhumaan nokkavimmankin it-insinöörin suohon tai ainakin saavuttamaan tilanteen 1-1. Vedän nääs kehiin IoT:n, reitittimen, 2,4 GHz:n, 5 GHz:n ja esineiden internetin ryyditettynä tukiasemalla, verkko-optimoinnilla, WPA2-autentikoinnilla ja DHCP:llä. Kas näin!
Viittaan rakastamaani hokemaan, jossa puhutaan lääkäreistä ja latinasta. Mitä helkutin kieltä tuo sitten muka on! Ja imurinomistajanko se pitäisi heittämällä hallita, vai. Kun verkkoasetukset saa lähelle maalia jumittuu prosessi viimeiseen ruutuun, koska puhelinsovellus ei etene loppuun. Oletan, että syynä on hidas ja pätkivä 2g-verkko (?). Mutta kas vain, yhteys saattaakin yllättäen kotvan kuluttua edetä ilman mitään logiikkaa. Mutta ei voi tietää tapahtuuko lainkaan, meneekö tunti vai vuorokausi.
Huh, olipa se raskasta latinaa! Upottakoon Lukijani nyt päänsä hetkeksi kylmään ämpäriveteen! (Huom. sieraimet vedenpinnan yläpuolella.)
Vien toisen härveleistä takaisin kauppaan, ellei viisaus tipahda päähäni jostakin. Ks. eteenpäin.
###
Lopuksi kerron, että it-teknologiasta takykardiaa eli tykytyksiä saatuani virkistäydyin selvittämällä tekoälyn avulla toissapäiväistä tapausta. Tuolloin huushollissa kajahti räjähdyksenomainen pamahdus. Ampuiko joku? Kävi ilmi, että vessan katosta oli lampun suojalasi pudonnut laatalle ja räjähtänyt tuhannen sirpaleiksi. Toinen samanlainen lasikuuppa oli pytyn yläpuolella. Alkoi pelottaa putoaako se päähän pytyllä istuessa. Talonmies totesi, että pytyllä on jatkossa käytettävä kypärää. Vitsiniekka saa aina palkkansa: komensin Talonmiehen oitis kipuamaan katonrajaan ja poistamaan lasisuoja (painoa oli 538 g). Piti kuitenkin tiedustella tekoälyltä, mikä kuupan kiihtyvyys olisi ollut, entä kallon kohtalo. Arveli lopputuloksen riippuvan osittain siitä, kuinka joustava kallo osumakohteella on. Alla tekoälyn kannanotto kypäräpakkoon.
Klara Saken kirjoittaa 