Hyvä lukijani,
toivottavasti viikkosi on sujunut miellyttävissä merkeissä ja olet saanut nauttia lämmöstä, joka tänä kesänä ei juuri ole luita rikkonut. No, muutama hellepäivä sinne tänne, mutta tämä kesä ei jää muistojen arkistoon.
Istun työhuoneessani (vielä minulla on sellainen!) hiljenneessä sairaalarakennuksessa miettien syntyjä syviä. Pieniä pettymyksiä on tälle päivälle sattunut, mutta huumorintajuisen työkaverin kanssa ne jaettiin ja selätettiin. Hänellekin sattui harmittava takaisku. Ja kukas on paras lohdun tuoja muu kuin itsekin siipeensä saanut. Näinhän se elämässä on olipa kyse mistä vastaiskusta tahansa.
Työkaveriltani olen oppinut kaikenlaista elämään liittyvää. Hän on minua merkittävästi nuorempi ja kuuluu taustaltaan vähemmistöryhmään, jonka ymmärtäminen edellyttää perehtymistä. En tarkenna sitä tässä, mutta kerron, että piilorasismia on monenlaista, eikä kaikki liity ihonväriin tai uskontoon. Otan suurena lahjana elämältä, että saan mahdollisuuden tutustua ja tuntea ihmisiä laajalla sektorilla. Ehkä se avartaa edes jossain määrin.
@@@
Kansakoulussa luokallani oli oppilas, sanotaan vaikka Tarmo, jolla oli epilepsia, siis kaatumatauti silloisella sanastolla. Sairaudesta meitä oppilastovereita informoitiin ihan virallisella luvalla ja kerrottiin, että mikäli ”kaatumatautikohtaus” tulee, ei tarvi olla moksiskaan. En muista, että Tarmo olisi koskaan kouristellut, mutta sen muistan, että joutui ylemmän luokan poikien hampaisiin melko heti ekaluokalla, kun oli vielä habitukseltaankin eli ulkoiselta olemukseltaan hieman erilaisen oloinen ja näköinen. Kävi sitten niin, että joku kiusaustilanne sattui meikäläisen korpinsilmiin jossakin ison aulan tietämillä olevien portaiden alla. Muistan taistelleeni raivoisasti poikaporukkaa vastaan tehokkaimmalla aseellani eli sanansäilällä. (Saako tästä jonkun mitalin Suomen Kansallisarkiston Vanhojen Muistikuvien vuosipäivänä?) Kävi sitten niin, että joku päivä tuon jälkeen pulpettiini oli ilmestynyt kirjailtu nenäliina kauniissa paketissa, jonka päällä luki vain ”Kiitos”. Ikuiseksi mysteeriksi jäi se, liittyikö tämä mitenkään porranaluskäräjien ylituomarointiin, mutta tietty ajallinen yhteys näillä kyllä oli.
Kuten lukija huomaa, jouduin näillä sataan kertaan kerrotuilla tuoreehkoilla sankaritarinoilla pönkittämään tänään hieman kolhua saanutta itsetuntoani.
Viisain lienee siirtyä työpöydän ääreltä kotimatkalle. Ja ennen kuin keltainen lehdistö kirjoittaa ajankäytöstä maamme sairaaloissa, niin sanottakoon, että tästä pienestä lukijani kanssa käymästä turinatuokiosta en laskuta minkään sairaanhoidon yksikköä enkä leimaa kellokorttiini mitään ylimääräisiä aikajaksoja. Työaikani on jo loppunut. Vedän vain hieman henkeä.
Hyvää viikonloppua toivoo Klara S. v d Perzhofen
Klara Saken kirjoittaa 