Tänään on huusholli hiljainen. Kupissa on maitokahvia, talonmies matkailee mailojensa kanssa ja koiranpoika on aamuriehunnan jälkeen rauhoittunut häkkiinsä työpöytäni viereen. Sinne se on alusta lähtien opetettu rauhoittumaan ja viihtyy siellä itsekin. Ja me viihdymme, kun se välillä vähän lepäilee. Häkkejä hänellä on heti kolme kappaletta. Häkkimaailmaamme kuvaili Talonmies vertaamalla kotiamme leijonankesyttäjien asuinsijaan. Sisähäkkien (2) lisäksi on kevyempi matkahäkki, jossa se nukkuu reissuolosuhteissa. Näitä virtakintaita meikäläisellä on ollut kauan. Tämä yksilö on oikea unelmapoika, fiksu ja miellyttämisenhaluinen. Mutta rotuominaisuuksilleen ei mitään mahda: omaakin päätä riittää.
Pentukoiran kanssa eleleminen on kuin lapsen kanssa konsanaan: silmät selässä ja korvat tarkkana. Touhujen kuulosteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Eilen se suoritti aamuriehuntaansa eteisessä. Kolahtelu oli siinä määrin erikoista, että pisti kurkkaamaan oviaukosta. Aivan oikein! Rotvaileri piteli kansiläpän lipareesta kännykkääni hampaissaan viskoen päätään villisti puolelta toiselle. Kännykkähän se siellä kolisi huonekaluihin ja ovipieliin. Ihme: ei naarmuakaan!
Asiasta toiseen.
Ilman luontoäitiä olisin huutavassa hukassa. Nythän on sienikelit parhaimmillaan ainakin tattien suhteen ja hyvä alibi kuljeskella siellä, missä sielu lepää ja ilma on raikas. Meikäläisen luontoretkien määrä saattaa äkkinäisempiä jo pikku hiljaa ihmetyttääkin, mutta olen harrastanut sitä nuoruudesta saakka.
Retkeilijöissä olen havainnut seuraavia prototyyppejä:
- 1 kerta vuodessa Kevon kanjoniin kymmenen päivän ajan. Indikaatio: Suuren Retkeilijän imagon ylläpitoon somemaailmassa.
- Yövytään 1 yö/ vko ulkotiloissa. Indikaatio: Yö Ulkona-kampanjaan osallistumiseen ja ulkona nukuttujen öiden suorittamiseen.
- Hetta-Pallas likkojen kanssa. Indikaatio: lihaskunnon esittelykuvien hommaamiseen. (”Tässä minä tiukassa timmissä Norjan vuoren huipulla. Tässä minä kiristän vatsalihaksiani Kebnekaisella. Tässä minä kurkotan…”)
- Hullut harhailijat. Indikaatio: päätön vaeltelu, pakkoneuroottinen kuvien ottaminen ja seikkaileminen.
Kuulun ryhmään 4. En koskaan, koskaan näpsi kuvia itsestäni julkaistakseni niitä missään. Hetkinen, valehtelen: olen ottanut jonkun kuvan Research Gate-profiilikuvaksi ja joskus jonkun epämääräisen varjon fasen vastaavaan paikkaan. Ehkä puoli päätä käsittävä lituska on Twitterissäkin?
Tunnen voimakasta pahoinvointia nähdessäni, kuinka (yleensä aina samat tyypit) näpsivät kaunisteltuja kuvia itsestään postatakseen niitä kavereiden ihailtavaksi. Aiheesta oli vastikään Yle Areenassa Johanna Korhosen kolumni. Ihan hirveetä piinaa on katsoa jonkun hammaskuvia ja jonkun jumppatrikoovenyttelyjä. Yksi etova ryhmä on naisporukka, joka eron jälkeen löysi uuden rakastetun. Imelät halikuvat ja pusuttelut ei mielestäni kuulu kypsissä kymmenissä olevien ex-rouvien repertuaariin ja vielä vähemmän somekavereittensa intressipiiriin. Silti eukot peukuttaa ja suurimmat huijarit vielä näpyttelevät ihailevia kommenttejakin. Bull shittiä, sanon mitä! Ne, jotka on jonkun muijia (kuten meikäläinen), ajattelee että yök! Vanhatpiiat ja muu ylijäämäkampe puolestaan ajattelee, että millä lihaksilla tuokin kurttunaama on ittelleen poikaystävän bongannut, kun mullekaan ei löydy mitään.
Loppupäätelmä: onneksi on Talonmiehenluuska jäänyt käteen, eikä tartte lavatansseista lähteä viistoista vuotta nuorempaa Reiskaa iskemään. Itseni ikäiset miehet kun alkaa olla jo melkoisen loppuunkaluttua sakkia. (Tämä on huumoria. Huonoa huumoria. Tunnen useita ikäisiäni ja vanhempiakin miehiä, jotka ovat oikein viehättäviä. Mukaanlukien Talonmies.)
Kas, kun kynäni kirpoaa hallinnasta, se muuttuu aseeksi. Lukijani sen varmaan paikoitellen huomaakin.
Tosiasia on se, että niin koukuttavaa kuin somemaailmaan onkin kurkistaa, se ei tee monenkaan sielulle hyvää. Jollei tietyt työ- ja harrastekuviot ja muutaman huonosti voivan sukulaisen voinnin seuraaminen pakottaisi avaamaan sivustoa, niin pistäisin linjat oksasaksilla poikki. Osan kuormittavimmista postaajista olen jo estänyt. Ja sitten on se yksi, jonka kaikki käänteet saamme lukea juoksevana nauhana. Emme saa silmiämme irti uusimman jakson tapahtumista ja tuskin maltamme odottaa, mitä seuraava osa tuo tullessaan. Se on kuin Peyton Place. Ehkä lukijani muistaakin tuttavamme Allison MacKenzien, Rodneyn ja muut peytonilaiset?
Kun eräs puolituttu kertoi itselleen sattuneesta virheestä, joka johti tosi vaaralliseen tilanteeseen ja kun harrasteryhmässä toinen raportoi karmivan hauskasta haveristaan, niin hoksasin, että nämähän on keräilyharvinaisuuksia! Ihmisille ei tosiaan näyttäisi tapahtuvan mitään mokia, jos somemaailman päivityksiin olisi uskominen.
Toivotan lukijalleni hyvää pyhäpäivän jatkoa ja ryhdyn valmistautumaan huomiseen työpäivään lueskelemalla muutaman sata kappaletta aa-nelosia. Kiitos kun sain virkistyä marisemalla täällä 😀 !
Teidän Klara S
Ps. Vieläköhän Anna-lehden julkkispalstalla vakiovierailee helsinkiläinen putiikinpitäjä? Joku muukin oli aikanaan bongannut hänen sosiaaliset ulottuvuutensa. Se mainittiin jossakin radion kolumnissa tai kirjassa (Stockmann Yard?), jota en nyt saa päähäni.
Klara Saken kirjoittaa 