Kun nyt jatkan elämääni sappirakkoa keveämpänä on vatsa herkästi täysi vähälläkin ruokailulla. No, eipä haittaa! Johtunee kudosturvotuksesta tuolla alueella ja se on hieman lohdutonta, sillä kudosturvotus häipyy aikanaan. Jäljelle jää saavillisia vetävä, kyltymätön mahalaukku, joka kirkuu: ”Haluaa lisää, lisää tähän suuntaan, kaada ämpärillä, noh!” Ja siinä sitä taas ollaan ässehtimässä kaikki maailman sapuskat kuin vuosisadan nälänhätä odottelisi oven takana.
Lueskelin ET-lehden keskustelua sappirakon poiston jälkioireista. Voi hemmetti, kun ihmiset ei osaa olla kiitollisia siitä, ettei sen pahempaa. No ripulille voi mennä ja maha muuttua kuprustelevaksi, sou what! Kun näkee ihmisiä, joilla on oikeasti paha tauti (ei pelkästään syöpä), johon ei auta mikään, niin ajattelee, että he maksaisivat mansikoita, jos olisi pelkkä sappihapporipuli. Sellaisen saattaa näetsen saada sappirakon poiston jälkeen, kun sappihapot lurisee suoraan suoleen. Mutta kas – ja yllättävä tieto: elämähän ei ole täydellistä. Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt ihmisiä on muissakin kuin teineissä. Luulisi elämän opettaneet sietokykyä ja kiitollisuutta? – Sivumennen sanottuna: sappirakon tulehdukset lisäävät sappirakkosyövän riskiä. Siinä vaiheessa ei ripuli ehkä olekaan suurin ongelma.
Haluaako lukijani kuulla lisää narinaa, japatusta ja kärttyilyä? Hyvä. En tuota pettymystä 😀 Aion jatkaa kirjaamalla muutamia pärstäkirjahavaintoja viikon varrelta. Bonuksena lukija saa sellerikeittoreseptin urheudestaan. Jotakin sekin! (Pärstäopuksen seuraaminen ei tee minulle hyvää, mutta on siellä paljon tietoakin, työhön liittyviä pakkoseurattavia tiedotuskanavia ynnä sairaan sukulaisen voinnin seurantamahdollisuus, jota stalkkaamiseksikin kutsutaan.)
Viikon Pärstäkerroinkirjan ärsäykset.
Osa 1. Muistellaanpa ihanaa kouluaikaa. Miten suloinen opettaja olikaan! Ja kuinka olin sitten lahjakas oppilas sekä kädentaidoissa että laskennossa, laulussakin. Ja voimistelussa! Hiihdin bodiumille. Siitä oli kuvia Ryttykylän sanomissakin. Kuvassa minä ja Tinttaraisen Tellervo seisotaan palkintokorokkeella, minulla kultainen mitali jälleen kerran ja Tertulla pronssinen. Hopeaa ei jaettu, koska olin niin ylivoimainen. Silläkin kertaa.
Vasta-argumentti: kansakoulunopettajani Paula oli sadistinen pullero, jonka pedagoginen toimintamalli perustui muutaman mammanpojan (siistit neulevillatakit ja pikkukravatti) ja siistiä ketjusilmukkaa tuottavan hiljaisen tyttölapsen mielistelemiseen. ”Katsokaapa Marttia! Kynä suihkaa!” Ja narsistinen villatakkihyväkäs silmäilee ylimielisin katsein alamaisiaan. Sillä me, joilla kotona oli vastasyntynyt pikkuveli tai yötöitä tekevä äiti ei oltu suosiossa. Ei me kyllä silti jääty elämän kiertokulussa Mopenkaan osille. Vuorotyöläisen takkutukkaisesta lapsesta, kaveristani siis, tuli valtion korkea virkanainen, eikä tässä nyt niin huonosti käynyt ittellekään, noin niin kuin omasta mielestä. Ehkä pullea P olisi eri mieltä ? Lieneekö sittemmin menehtynyt valtimosairauteen – sen verran oli elintavat retuperällä. (Hyi hiivatti meikäläistä! Eikö ylitursuavaa sappeani saatukaan hallintaan? Valitus Valviraan!)
Osa 2. Mun Hani (honey, engl.)! Mun Hani osti mulle pullaa, mekon, lohen, säärystimet, pikkuhousunsuojia, konserttilipun, kanarisottoa, villahousut, käsipainot, pullon burgundilaista punaviiniä… you name it. Ja naiset kiljuu kuorossa: ihanaa! Ja napsuttaa peukkua ja sydäntä ja pinkkejä kuplia ja sydänsilmänaamoja. Mutta sisimmässään ajattelee: ”Vae niin. Tää on taas niin tätä, niin tätä. Ketä kiinnostaa. Oikeesti.”
Vasta-argumentti: on vilpillistä ja kieroa napsuttaa peukkua ja kiljahtaa ihqua, jos ei sydämessään kuitenkaan niin ajattele. Väitän, että napsuttelijoista monikaan ei jaksa Hanin ostamasta savulahnasta innostua. Siis laitan: ”Vae niin. Ketä kiinnostaa. Oikeesti hei!” … enkä laita kumminkaan. Miksen? Siksi, että sitten musta ei tykkää kukaan. Siis itseni takia valehtelen? Ei, kun siksi, ettei Sirpalle, Tarjalle, Tainalle, Mirrille, Sussulle tai Kitille tulisi paha mieli. (Haastoin siis tässä argumentaatiossa itseni, mutta suon nyt huojentavan vapautuksen, sillä viimeinen argumentti todistaa laupeuteni. Sentään joku inhimillinen puoli sappirakottomallakin.)
Osa 3. Hillopurkki-suppilovahvero-ankeuttaja. ”Taas täällä eli mun jokavuotisella, perinteisellä salaisella suppilovahvero-kantarelli-korvasieni-tryffeli- paikalla, jota ei tiedä kukaan muu. Että miten mä oikeen näiden kanssa taas selviän?” Siinä on sitten kuvassa metritolkulla vahakorkkipullotettua karpalomehua, sammiollisia puolukkakurpitsaa ja junalastillinen suolasieniä (loput kuivataan). Ja mitä siihen sanoo Kyllikki? Että näkisitpä hänen varastonsa – purkit ei mahdu sinne ja osan on joutunut viemään ”Luomujen Loihdintaa”- luonnonmukaisen viljelyn biohortonomipäivien myyjäisiin.
Vasta-argumentti: lopeta kaiken kerääminen, tee hyvä työ ja anna vahingon kiertää: paljasta aarrepaikka suorittamisen kanssakilpailijallesi. Tyrkkää hänet vuorostaan vahakorkkipullotuskierteeseen jakamaan suorituskuvia nassukerhonsa kaveriporukassa. Hanki marjat kaupan pakastimesta ja poimi sienet vakuumipakattuna marketin vihannestiskistä. Sou simple is thät. Säästyy bensiiniä, polttoainepäästöt vähenevät: ilmastoteko! Sienet ja marjat ei kuitenkaan kenenkään pääasiallista ravintoa nykyaikana ole. Mutta suorittaminen on ja sen voi lopettaa ja vaihtaa sienimarjasoseutukseen käytetyn suoriteajan vaikka hyvään kirjallisuuteen tai tälläisen loistokkaan blogin lukemiseen tahi pelkästään rauhassa olemiseen. Huono idea? (Vastaan itselleni: ei. Mutta niin tähdellinen olo siitä ei kylläkään tule.)
Pääsikö lukijani lorun loppuun eli sellerikeittolautaseen saakka? Mikäli näin olisi, niin julkistan reseptini tähän:
- Varsiselleriä yksi saunavastallinen
- 1 sipuli
- 3 valkosipulin kynttä
- ruokaöljyä
- 1-2 purkillista porkkana-peruna-Piltti-sosetta
- 1 vihanneskuutio
- 1/2 limen mehua
- mustapippuria
- timjamia (miksi se on ruotsiksi timjaN mutta suomeksi timjaMi?)
- 2 dl ruokakermaa
- lisäsuolaa, jos muuten ei riitä
Laittelin niin, että öljyssä tiristelin ensin sellerinpätkät ja sipulit, siihen keitettyy vesi ja sipelletty kasvisliemikuutio. Sitä keittelin miedolla tulella hyvän tovin, ruutasin sitten ruokakerman ja lopuksi mausteet ja limen. Surautin Pamixilla. Ja se on siinä.
Hyvää päivänjatkoa lukijalle!
Klara
Klara Saken kirjoittaa 