Jos ei oikein tiedä, mistä päästä kirjalliset työnsä aloittaisi, niin on viisainta siirtyä kirjoittamaan blogia. Ohje pätee todennäköisesti kaikkeen muuhunkin keskeneräiseen toimintaan. Sanalla sanoen: odota aina otollisempaa hetkeä, kun tökkii. Ja junakin lähtee päivän mittaan, joten aikaakaan ei ruhtinaallisesti ole käytettävissä.
@@@
Kaunis pakkaspäivä. Aurinko viiltää kirkasta valoa takapihan kuusien välistä. Tulee huono omatunto, kun kaamoksen kynnyksellä häiriintyy auringonvalosta. Kuinka kiittämätöntä, kuinka moukkamaista! Auringonvalosta tulee tässä maassa olla kiitollinen aina, kun se näkyy. Auringonvaloa ei tule moittia. ”Odotapas vain kun se kohta ei edes näyttäydy! Kuinkas sitten suu pannaan!”
Viime viikkoina on ollut liikuttavia kohtaamisia sekä kasvokkain että virtuaalisesti. Ikivanha luokkatoveri oli yllättäen yhteydessä erään käytännön asian tiimoilta. Asia ei liity ammattiini. Onneksi, sillä inhoan hyväksikäyttötilanteita tyyliin ”muistatko-mut-vielä? voitko uusia mun reseptin / ottaa kantaa mun oireisiin / kääntää nämä latinankieliset sanat suomeksi.” Näitä on vuosien varrella on tullut. Ei suutarikaverikaan tykkää, jos lähetän hälle kenkäni korjattavaksi vedoten vanhaan kaveruuteen.
Luokkatoveri kertoi myös elämästään. Oli jäänyt suureksi surukseen ilman lapsia, vaikka kaikki yritettiin. Sainko itseni kiinni ajattelemasta, että luonto oli ehkä kuitenkin viisaampi? Tämä teräksenluja uranainen ei ehkä olisi ollut äitiyden hellin ruumiillistuma, mutta enhän toki voi tietää onko elämä pehmentänyt. Ehkä perusluonne ja elämänote kuitenkin kaikitenkin säilyy pitkälti samanlaisena? Olisin voinut kuvitella, että lapsi olisi heti viety uintitreeneihin, vauvasoittotunneille, suzukeihin, minestrone-kielikouluihin, gurmeekerhoon, tietokoneharkkoihin, tennistunnille ja matikkaryhmään suorittamaan elämäänsä suunnitellun määrätietoisesti äitinsä tapaan. No, eipä se kilvoittelu hukkaan mennyt äidilläkään. Pääsi urallaan pitkälle, korkeaan asemaan. Ja hyviin naimisiin, oikein hyviin naimisiin. Ehkäpä elämä silti oli armollinen ja näin kompensoi lapsettomuutta. Toivon niin. Ja hän vaikutti joka tapauksessa nyt elämäänsä tyytyväiseltä. Se on pääasia, tyytyväisyys tässä ja nyt siis.
Jos tuo vesipannu on jo esiintynyt tässä ohjelmassa aikaisemmin, niin pahoittelen tilannetta. Hän on tullut mukaani – usko tai älä – kiiltävästä kyljestään huolimatta liki kaksikymmentä vuotta sitten. Enkä kertaakaan ole nokipannuksi pistänyt, vaan antanut olla Trangian kaverina. Ja nykyisin mulla kyllä on sellainen merkittävästi Trangiaa näppärämpi keittovehje, jonka kuvan pyydystän tähän alle. Tämä on vallan mainio peli, keittelee vedet ja keitot siinä missä Trangiakin. Vinkki tuli melontakaverilta joku vuosi taapäin. Toistaiseksi olen selvinnyt ilman tuulisuojaa, jonka hankkiminen on venähtänyt vuodesta toiseen. Täytynee hommata, niin saa ehkä vielä enemmän tehoja irti.
Tässä syksyn mittaan on kyllä käynyt selville, että joku siru muhun on istutettu sen suhteen, että luontoon on päästävä. Viime vuosina on etenkin syksyisin ollut ihan kuin pakotusta sen suhteen, että pääsisi metsiin samoilemaan. Olen kylmissä ja kosteissa olosuhteissa huono yöpymään teltassa, mutta olen viime aikoina miettinyt sitäkin, pitäisikö hankkia ruumisarkkua isompi teltta nykyisen pikkuputken tilalle. Olisiko siellä parempi asustaa silloin, kun ulkona pauhaa syysmyrsky ja vettä heittää lorona taivaalta? Talvella lumien aikaan ei innosta teltoissa nukkuminen. Riippumattokin on kaikkine vermeineen, muttei ole rohkeus riittänyt vielä sen kanssa temppuilla maasto-olosuhteissa.
@@@
”Elämä on kuin polkupyörä. Kulkee niin kauan kuin pumppu kestää.” Petteri Koljonen.
Oikein hyvää loppuviikkoa toivottaa Klara… ja hyppää junaan.
Klara Saken kirjoittaa 