Työpöydälläni erään terveydenhuollon toimipisteen uumenissa on pieni kortti. Se on sujautettu pikkuriikkisen kuoren sisään. Kortissa lukee koukeroisin koristekirjaimin ”Osanotto suureen suruun”. Kortti on kaunis: pieni, kohotettu valkoinen lilja kansisivullaan. Se jäi kirjoittamatta ja unohtui antaa, kun kuvan mykistävän kaunis kimppu annettiin syvän surun kohtaamalle. Hän menetti nuoren omaisensa.
Pyörittelin korttia käsissäni ja mietin: säästänkö vai heitänkö roskiin. Se on kaunis ja maksoikin jonkun euron, miksi siis heittää roskiinkaan. Mutta kenelle sen annan? Seuraavaksi siis. Ajatus sai minut pysähtymään pitkäksi aikaa.
@@@
Kuoleman hetki on moninainen. On vanhuksen vapautus, on syöpäsairaan hidas lipuminen pois ajasta, pikkulapsen kuolema yöllä äidin viereen. On äkillinen lähtö saappaat jalassa. Jokainen meistä toivoisi viimemainittua – joka on omaisille kaikkein kivuliain.
Muistan vanhuksen lähdön, kuinka hän katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi valaistus kasvoillaan: ”Ihanaa! Pääsen Veikon luokse, pääsen kotiin!” Seuraavana päivänä hän nukkui nätisti pois. Hänen poikansa tuli kaukaa vainajaa laittamaan. Astui osaston kahvihuoneeseen kaunis vadelmakakku käsissään, vesi silmissään ja kiitolliset sanat huulillaan. Ei ehtinyt viimeiseen hetkeen, mutta ehti äidin hiuksia silittämään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi tulee sinun jälleen palaavan.
@@@
Tämä kuolemantapaus pysähdytti meidät, työkaverit. Kukkien luovutustilaisuudessa itkettiin ja pysähdyttiin sitten kollegion kesken hiljaiseen hetkeen miettimään maailmankaikkeuden visaisinta kysymystä: mikä on kuolema? Mitä se tarkoittaa? Mitä sitten tapahtuu? Onko se vain neuroniverkon sammumista vai onko sittenkin vielä jotakin, mitä emme tiedä? Kuinka tiede ei ole kyennyt sitä selvittämään? Kaikki muu on selvitetty. On menty solun sisälle nanoavaruuteen, on noustu raketilla stratosfääristä kaukaisuuteen. Mutta kuolema, Kuolema? Mikä se on? Istuimme pitkään hiljaa kukin omaan pisteeseemme tuijottaen. Edes meillä, kokeneilla lääkäreillä ja kuoleman työläisillä ei ollut siihen mitään järkevää sanottavaa. Kahvihuoneesta kantautui hoitajien naurunräkätys. Kuolevia kaikki, mutta ovat sen unohtaneet.
Konkluusio: en pelkää kuolemaa. Mutta en halua sen tulevan vielä. Elämästä on niin vaikea luopua kesken matkan.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Näihin aatoksiin Teidän,
Klara
Klara Saken kirjoittaa 