Terveisiä junaverkosta.
Laitan tässä samalla vaasillisen kukkasia tulemaan putkea pitkin, jotta lukijani saa asetelluksi ne keskelle olohuoneen pöytää piristämään tätä omituista talvea. Olkaapatten hyvä!
Kukat on tietysti varastettu joltakin potilasparalta, jonka miniä tahi Ruotsinserkku on tuonut ne piipahtaessaan petillä. Kuten lukijani ehkä muistaa, harraselen myös hautausmaiden kukkien kääntämistä. Ja jotten joutuisi käräjille kerron heti selvyyden nimissä, että kyse on tietysti kukkien kuvaamisesta kameralla. Kukilta en tosin lupaa tullut kysyneeksi, enkä ole kysynyt hautuumaillakaan mikä on taatusti jonkun GeePeeÄrÄssä-asetuksen vastaista nykyisellään, sillä kuvauslupa tulee pyytää kaikilta kohteilta ja muutamilta, jotka luulevat tulleensa kuvaan. Lisäksi tulee pyytää anteeksi kaikilta kohteilta, joiden mielenkiintoisuusarvo ei ylitä kuvauskynnystä. Ynnä tietysti niiltä, jotka kokevat tavalla tai toisella tulleensa jossain kohtaa loukatuiksi.
@@@
Tuli tässä mieleen yksi ratkiriemukas junavitsi. Ehkä lukijani mielii sen kuulla? Ellei, niin kerron silti. Se menee näin: kondyktööri kuuluttaa matkustajille Etelä-Pohjanmaan radalla: ”Ja seuraavaksi Laihia, jonka ohitamme yhdellä raiteella.” Hauska, eikö totta. Tämän kun kertoo lapsilleen apauttiarallaa joka kerta, kun tulevat piipahtamaan ja muihin väleihin hoilaa, että vielä on viitonen kahviin ja pullaan, niin häipyvät nopeasti horisonttiin. Saa ottaa koekäyttöön, ilimatteeksi. Olen joskus kokeillut iloisen poikien kanssa vietetyn illan jälkeen sohvallani rapulassa rötväävään jälkeläiseeni ja todennut tehokkaaksi. Tämä häiskä kyllä on nyt pirun kaukana maailmalla ja voisi kyllä tulla jo kotimaahan, jos minulta kysytään.
@@@
Juna saapuu kahdella raiteella suomalaiseen pikkukaupunkiin. Aurinko piristää matkantekoa ja jollei kalenteri selkeästi kertoisi meidän elävän nyt helmikuuta, yrittäisin ohikiitäviltä pelloilta ja metsäsaarekkeista bongailla muuttolintuja. Omituinen talvi, joka ehkä unohtui matkalla jonnekin Siperian taakse kyläilemään? Kävin tosin viime viikolla Kuusamossa ja siellä oli lunta niin, että heikompia hirvitti. Ja kun etelänvarekset yhtenä köytenä lähestyivät hiihtolomavirityksissään, niin läksin pois. En pidä ihmisjoukoista metsissä enkä laduilla. Hiihtelin Rukan lähellä ja laskin vastaantulevat Korpikahvilan ja Lammentuvan välillä. Heitä oli 28. Mutta olemme ymmärtäväisiä: suomalainen ei selviä järjissään, jollei pääse suksille. Niin se vain on.
Viime viikot olen silmät kiiluen lueskellut retkeilyopuksia ja tutkaillut retkivideoita. Kovasti polttelee, mutta mikään talviretkeilijä en ole. Vanhoja luita alkaa kolottaa, joten kesää on odoteltava jos kohta se tätä menoa tulee kyllä liiankin nopeasti. Ja sitten talvi havahtuu Siperian kyläpaikassa, että herrattu sentäns, nyt on kyllä lähdettävä Suomeen! Ja sieltä se sitten tulee ja käy kuten viime toukokuussa, että kun oli jo kesärenkahat alla, niin piti työmatkalla pysähtyä ennalta suunnittelemattomasti erääseen kaupunkiin yöpymään, koska ei ollut mitään jakoa yrittää siinä kelissä kesärenkailla enää kilometriäkään eteenpäin.
Näissä retkihommissa kerään nyt rohkeutta, että uskaltaisin ruunan rusikoimine jäsenineni (jäsenineni, hauska sana :D) häipyä pitemmälle retkelle itsekseni. Mutta älköön lukijani kuvitelkokaan, että jotakin pallashettaa tai käynpäkaldoaivissa- tyyppistä soopaa suunnittelisin, ei. Pois se minusta. Menen semmoisiin korpiin, joista ei ole lapsille kertomista. Otanko kajakin eli en, siinäpä vielä mietittävää. Uuden rinkan olen ostanut, kevyttuotteen sellaisen. Josko vanha kanttura jaksaisi siinä kantaa kamppeensa. Riippumattokin on hommattuna hyttysverkkoineen ja tarppeineen, olisiko siitä matkakaveriksi vai menenkö vanhalla Hellebergillä, jää nähtäväksi. Ja lopuksi inhorealisti minussa lisää, että jääpä nähtäväksi jääkö koko reissu pelkän suunitelman tasolle. Mutta kajakkireissusta en luovu. Otan ne kerran meikäläisen Hossajoelle jättäneet luuserit mukaani (lepyin viime kesänä heille) ja lähdemme Lapin joelle. Se on jo lyöty lukkoon, kelivarauksella.
Nyt sai juna syttöä jostakin ja kuski ajaa nilkka suorana niin, että tukka hulmuaa. Viisain siis jättää lukijani jo jaaritteluilta rauhaan ja siirtyä ammattikirjallisuuden pariin – mikä tarkoittaa Svensk Damtidningiä, joka on auki edessäni. Ja kuulkaa kummaa: Belgian vanha, kruunusta ajat sitten luopunut kunkku Albert on saanut tyttären, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tytär on kuvasta päätellen jo kypsissä kymmenissä (50?) ja oikea sinnikko. Saanut pakotettua isyytensä tuimasti kieltäneen Alpertin DNA-testiin ja voilá: isukkihan se siinä! Tämmöistä se nykyisin on ihmisten elämä. Sukulaisia syntyy kuin itsekseen.
Hyvää viikkoa lukijalleni toivottaa Klara
Klara Saken kirjoittaa 