Maailmanpyörässä

Ehkä lukijani on ihmetellyt, minne oikeastaan olen kadonnut. Ehkä hän on kysynyt itseltään: oliko meikäläistä ylipäätään olemassakaan? Jospa olenkin automaatti, kauko-ohjattu kirjoitusrobotti, tekoälyllä pelaava keskusyksikkö, joka suoltaa kaikenlaista soopaa eetteriin? Kuka tietää. (Käyn katsomassa peilistä: joo, kova kone, keinoemo, varapäre ja Pappilan hätävara – kaikki samassa kuvassa! Hep hep: Leelian lepotuoli puuttuu vielä.)

@@@

Hoi-jaa, onpa ollut karusellia kerrassaan. Tällä hetkellä olen työmatkalla eräässä kotimaan kohteessa, jossa suoritan pieniä askareitani niin, että nuppi on turvoksissa. Mutta luulen olevani hyödyksi ja se riittää. Pakko kuitenkin kysyä välillä itseltään, jotta onko hommannut itselleen liian monta rautaa samalle alasimelle. Aamustaa heräsin hotellissa klo 6 tarkastamaan opinnäytetyötä, johon minulle oli annettu tasan kaksi päivää aika-akkunaa, sillä asianosaisella oli kiire ja jouduin Hätävaraksi varsinaisen tarkastajan sairastuttua. Enkö osaa sanoa EI?

Siitä sitten työmaalle vetämään kaasu pohjassa hommia puikkariin. Hullun hommaa: enkö jäisi eläkkeelle kolopalloa lätkimään?! En. Rakastan ihmisiä, potilaitani. Tulevat tuntemattomuudesta suurella luottamuksella tyköni ja pystyn heitä ehkä auttamaankin. Mikä kiitollisuuden paikka, että saa tehdä tälläistä työkseen. (Enkä ole kyllä vielä eläkeiässäkään, sekin pikkuseikka tässä.)

Kaikenlaisista matkoista puheenollen, kerron tuosta karusellireissusta. Lienenkö jo kertonut? Päädyttiin kollegaporukassa pienessä hiprakassa tuohon maailmanpyörään, jossa hekoteltiin niin, että järki oli lähteä. Mukana oli italialainen kollega. Hän riemastui kaikista italiankielisistä huudahduksista, mitkä päähämme pälkähtivät, sopivatpa sitten tilanteeseen eli ei. Come stai ja arriveredci ja buena notte ja avanti! ja loput espanjaa ja obrigada päälle. Yhteenveto: mikään ei ole hauskempaa, kuin olla pienessä hiprakassa hyvällä iloisella porukalla maailmanpyörässä jossain päin Eurooppaa. Näitä hetkiä on vaan niin pirun harvoin ja jatkossa yhä vähemmän, kun pitää varoa saamasta yskää ja tuhoamasta ilmakehää ja lopun ajan väsyttää.

@@@

Omassa yksityiselämässä on nyt aika tiukka vaihe lähisukulaisen sairastaessa ja lähivanhuksen asioiden järjestelyvastuun kaaduttua lopullisesti meikäläisen niskaan. Ystäväni, joka kohta soittaa, jaksaa sanoa, että ihmiselle annetaan niin paljon kuormaa kuin hän jaksaa kantaa. Mutta ei se niin ole. Se on vain sanahelinää. Sillä joillekin annetaan kestokykyä enemmän ja toiset tanssii kevyin siivin läpi elämän. Älköön lukijani kumminkaan huolestuko: meikä kyllä porskuttaa! Kuuluisia viimeisiä sanoja? Totta puhuen olen siunattu rautaisilla lapsosilla ja viisaalla puolisolla. Moni joutuu selviytymään yksin tai kantamaan ristiään toinen toistaan horjahtelevampien perheenjäsenten keskellä.

Mutta on tässä aika paljon vartijana nyt tällä hetkellä (lukijani on ehkä kuullut sanonnan: laitettu Paljon Vartijaksi). Huomaan itsessäni tutun ajatuskulun, jolla voi pyristellä irti ympäröivistä ahdingoista: tekisikö taas jonkun uuden koreografian työkuvioissa, että edes jotkut nappulat vaihtaisivat asentoa? Kun työmaallakin on odotettavissa vastatuulta, sadetta ja korkeita aaltoja. Enkä nyt puhu koronasta, vaan pahenevasta henkilökuntapulasta. Enkä nyt tarkoita hoitohenkilökuntaakaan, jota kuitenkin valmistuu isoja määriä maamme oppilaitoksista. Tarkoitan alani edustajia, joita aikanaan on koulutettu (ja koulutetaan) liian vähän tälle erikoisosaamista edellyttävälle lääketieteen erikoisalalle. Sitä sitten saa, mitä yhteiskunta tilaa, kun kukaan ei ole ollut vahtimassa koulutusmääriä ja kaikki ovat halunneet ortospedeiksi tai silmälääkäreiksi. Kummallakaan porukalla ei meikäläisen alalla tee yhtään mitään.

Kas, päädyinkö narisemaan maailman murheet lukijani niskoille! Johan nyt on markkinat. Pyydän syvimmästi ymmärrystä ja toivotan tovereille mitä parhainta terveyttä ja mielentilaa! Kuulumisiin!

Teidän Klara