Hyvä lukijani,
olen nähnyt kovasti vaivaa saadakseni kommenttinne näkyville. Mutta toistuvin tarkistuksin jouduin siinä pettymään: no comments. Rustasin asetuksia uudelleen, muutin kieliasetuksen ohjauspöydässä suomeksi, vierailin nettien neuvontasivuilla hakusanoilla ”wordpress comments not showing”. Jossain vaiheessa epähuomiossa ajauduin jonkinlaiseen luuppiin, jossa sivunäpäyksellä tulin ostaneeksi WordPressin business-version (220€), kun sain ilmoituksen, että maksu puuttuu. Käsitin, etten ole tätä premium-versiota maksanut ajoissa ja maksoin epähuomiossa 220€ PayPalin kautta. Tuossa vaiheessa alkoi arveluttaa: eikös mulla äsken juuri lukenut, että tämä on premium-vesio? Ei kun selaamaan WordPressin neuvoja maksun peruuttamisesta, joka onnistui.
Tuon jälkeen havaitsin, ettei versioni enää olekaan ”premium”, vaan ilmaisversio. Premiumin maksun pitäisi olla voimassa 3/2021 saakka (8€/kk).
No yhtä kaikki, palasin taas tutkailemaan, ovatko kommentit tulleet näkyviin, kun olen ne hyväksynyt noin 16 kertaa. Ei, ei näy. Kunnes huomaan, että… nehän olivat viimeistä edellisessä tekstissä ja siellä myös koko ajan varmaan näkyneetkin. Menin pitsiliinoissa sekaisin 😦 Laitoin toki reklamaatiota WordPressin suuntaan. Sehän se koko sotkun sai aikaan, kun ei ilmoittanut, että kommentit ovat edellisten pitsiliinojen alapuolella 😉
Lopputulos: en laita enää ainuttakaan pitsiliinan kuvaa.
@@@
Lukijani ehkä haluaa tietää, mitä muuta sotkua olen tällä viikolla hoidellut. Lyhyesti sanottuna seuraavia sopankeittoja on tullut vastaan: sairauskertomusjärjestelmän toimimattomuus johtuen tehdystä päivityksestä. Parikin potilasta tuli hoidelluksi niin, ettei tietokone auennut laisinkaan. Että mikäs se teitin nimi on ja milläkäs asialla sitä ollaan liikkeellä ja onkos teillä tietoa, minkälaiset teidän laboratoriotuloksenne olivat enkä muistatteko mitä lääkettä olette syönyt ja kuinka paljon. Olikos mitä sairauksia teillä muistissa aiemmasta ja onkos teitä tutkittu koskaan missään ja muistattekos koska ja missä ja mitä teistä tutkittiin? Ja potilas sanoo: ”Mulla on niitä valkosia pillereitä aamua iltaa ja sitte se yks keltanen puolilta päivin ja sitten se yks semmonen oisko se nyt sitten vähän niinku vihertävä semmonen kapseli ja jotakin muutakin oli vielä…mitäs se nyt olikaan…tais olla semmonen puolikas pitkulaista pilleriä. Että siinäpä ne mun pillerit.” Ja sitten hän katsoo toivorikkaana tohtoriaan, että selevän teki ja kyllä se kumminkin tietää mitä lääkkeitä ne on.
Sitten mulla on menossa yksi auton kattotelineprojekti, jossa on nyt ostettu neljännet telineet, jotta saisin ne rimmaamaan yhteen kajakinkuljetussysteemiin, johonka satsasin viime syksynä. Pitää saada purtilo auton katolle, kun voimat ei ole enää kuin härjällä kai vanahuuven takia. Arvaakos lukijani miten neljänsien kanssa kävi? No niinpä tietysti. Ne ei passaa nekään. En oikeastaan ollut yllättynyt. Lisäksi olen yrittänyt toimittaa yhtä läheistä pakkohoitoon, mutta se ei oikein näytä onnistuvan sekään. Ei suostu lähtemään. (En lihavoi tätä viimeistä tietoa, ettei ihan hyppää silmille, mutta voin kertoa, että melkoinen urakka tuossa on kaikkinensa ja vaarana, että kohta on itsekin saman hoitopaikan tarpeessa. Mutta sen voin sanoa, että mikään ei ole niin voimakkaasti yksilövapauden puolesta kuin mielenterveyslaki. Pitää tapahtua kamalia ennen kuin koneisto ohittaa sairaan ihmisen oman tahdon ja systeemi reagoi. Sitä odotellessa siis.)
@@@
Kevyempänä asiana sanottakoon, että jos Luoja suo ja säät sallii, niin huomenna aattelin lähteä vesille ja yöpyä matkan varrella yhdessä saaressa. Talonmies hakkaa palloa, mutta meikäläisen veri vetää veden ääreen. Jos reissu toteutuu, niin koitan ottaa joitakin kuvia tässä jaettavaksi.
Kiittäen ja kunnioittaen monenlaisten viritysten kuluttama KlaraS
Ps. eikä tässä vielä kaikki. Kun päivänä muutamana kuljin pitkäaikaisen työtoverini työhuoneen ohi, huomasin aatelleeni jo pitempään, että kuinkahan hänellä menee. Tiedän, että on ollut kovassa työpaineessa ja yhden syövänkin sairastanut. Huoleni pukeutui ex tempore-ideaksi: kopautin oveen. Kurottauduin kuuntelemaan, onko sisällä ketään, kun ovi tempaistiin auki. Hän seisoi siinä kulahtaneen näköisenä, kasvoille nousi raivon puna ja hän ärähti: ”Mulla on töitä!” ja paukautti oven kiinni niin, että nenäni oli jäädä väliin. Ällistyin, tunsin suunnatonta häpeää häiritsemisestäni ja lamaannuin siihen paikkaan. En muista, koska mulle olisi noin äkäisesti paukautettu ovi nenän edestä kiinni. Nooo, on toki jokaisen oma asia millä käytöksellä ystävyyssuhteensa katkoo. (En anna tälläistä käytöstä anteeksi, punkt o. slut. Joku respekti sentään tulisi olla lähimmäistään kohtaan. Tässä tapauksessa lähimmäinen olen minä.)
Klara Saken kirjoittaa 