Istun kokouksessa mökin ikkunan äärellä. Heräsin klo 5 upeaan aamuun. Kuljin rannassa ja kuljin tulotiellä vuorenpeikon näköisessä ilmiasussa kroksit jalassa ihailemassa erämaaluonnon kauneutta. Simahdin siitä vielä makuupussiin torkkumaan ja heräsin puhelimen herätykseen: kokous! Vesi kaasulle ja ZOOM-kokous auki peläten, ettei videoyhteys vaan ole auki ja vuorenpeikko ilmestyy kokousjoukon skriineille.
Päivä on kaunis, veden pinnalla vain hiuksenhienoa liplatusta ja melakättä jo syyhyttää päästä tuonne liipottamaan (loppuisipa kokous). Päivän mittaan tuuli ja aallokko yleensä lisääntyy. Kunhan kokous päättyy, laitteöen ruoan termokseen, pakkaan vähän sienestyskamoja mukaan ja melon vastapäiselle rannalle (kuvassa), joka on luonnonsuojelualuetta. Karhunmetsästys alkoi 20. elokuuta ja tällä alueella kaadetaan useita karhuja, mutta luonnonsuojelualueellahan ei metsästys ole sallittua, joten ovat kauempana. (Kas, tuolla kaukaisuudessa on vene. Ylläolevan kuvan oikeassa laidassa tarkemmin sanottuna. Näin eilen siellä veneen, jossa kiikarilla katsoen mies näytti laskevan verkkoja.)
Kokous jatkuu, korva kuuntelee, mutta aikalailla samaa asiaa pyöritellään. Asia on kyllä monimutkainen ja siinä on niin monta hallinnollista, kokousryhmän ulkopuolista toimijaa, ettei ihmekään, että asia pyörii vähän ympyrää. Vaan nyt saatiin piste ja leave meeting ja klik.
Nämä etäkokoukset on siitä hyviä, että kun Päivi Pälpättäjä alkaa kauhaa samaa jargonia, joka on asia, jolle ei voi mitään ja jota ei voi toteuttaa, mutta jota asiaa ei kerta kaikkiaan ymmärrä itse, niin samalla voi hoitaa sähköpostiasioitaan ja ajankäyttö tehostuu entisestään. Sitten voi taas terästäytyä, kun Laila Loogikko ja Annikki Asinatuntija saavat puheenvuoron. Pidän tästä työnteon mallista, jossa aikaa ei mene parkkipaikan hakemiseen, paikalle raahautumiseen ja tukan siloitteluun ennen kokousta.
Lukijani varmaan huomaa (huomasiko), että ajatukseni eläkeiän lähestyessä (jokunen vuosi) alkavat yhä enemmän luksoitua sielun vapauteen. Kuuntelen hyväntahtoisen sarkastinen ilme kasvoillani neli-viiskymppisten virkaintoisia puheenvuoroja, joissa lupautuvat ties mihin toimikuntaan, ties mitä raåorttia kirjoittamaan ja ties mitä vastuuta päälleen ottamaan. Ja minä ajattelen: hoh hoijaa, pääsisipä melomaan.
Vaan niinpä on tullut aika siirtyä melontakamppeisiin ja häipyä horisonttiin. Illan pyhitän työnteolle, kun aurinko on painumassa mailleen ja vatsan on täynnä lämmintä keittoa.
Saatan laatia täältä päiväraportteja. Toivottavasti lukijani ei pitkästy niihin.
Klara
Klara Saken kirjoittaa 