Täällä mökki.
Päivä on mennyt varhaisesta, kello kuuden ylösnoususta (kuinka työaamuina ylösnousu onkin niin vaikeaa?) pitkälle iltapäivään työkirjallisuuteen perehtyessä. Lounasta laitellessa soitti pomo ja pyyteli kovasti anteeksi, että häiritsee. O´tempora, o´mores: pomo pyytelee anteeksi häiriötä. Missään ei ole enää mitään järjestystä. Sovittiin, että lounaan jälkeen pidetään puhelinpalaveri ja näin tehtiin. Olen pyytänyt siihen mahdollisuutta jo pitempään, koska tähtien asennot ovat siinä mallissa, että minua on kosiskeltu toisiin tehtäviin. Nykyisissä olosuhteissa ei ole moittimista ja arvostan suuresti sitä, että nykyisessä positiossa koen saavani osaksi kunnioitusta ammattilaisena. Sillä elää kissakin, arvostuksella ja kiitoksella siis.
@@@
Katsokaas kuvaa yllä. Ensin paistoi aurinko. Ja vaikka toinen silmä oli kiinni aiemmin mainitussa kirjallisuudessa, vilkuili toinen kajakin suuntaan: kohta vesille. Suunnitelmiin tuli äkillinen muutos, kun mökin päälle ryömi paksu pilvi, joka siirtyi raskaasti konttaamalla vain vaivoin järven päälle ja pysähtyi. Siinä se tuumaili kotvan aikaa, huokaili ja ryömi sitten vaivalloisesti järven yli. Siellä aukaisi hanansa niin, että kohina kuului tänne kahden kilometrin päähän. Tuolla alueella on karhujen suo ja suon edessä karhujen hiekkaranta. Olkoon se jatkossa trendikkäästi Bear Beach. Esterin perässä seurasi yhtä raskaasti mateleva velipoikapilvi, joka puolestaan päätti tyhjentää lastinsa tähän. Näyttääkin pieni puro jo juoksevan maakellarin suuntaan. Pitääpä käydä vahtimassa, ettei tee lammikkoa oven eteen. (Mökissä on kaikenlaista hauskaa viritystä tehty vuosien varrella. Maakellari on ihan huippuhieno kivilinna. Muutan sinne jos tulee turvapaikan tarve.)
-Hahaa! Nyt tuli komea sateenkaari, jonka toinen pää näyttää olevan kajakissani! Se tietää hyvää!
@@@
Lukijani suorastaan hekumoi kuulla lisää sääilmiöistä täälläpäin, sillä tämmöiset kirjaukset herättävät kansainvälisen lehdistönkin. Mutta eipä makeaa mahantäydeltä.
Löysin täältä eilen pienen jokipahasen. Se kiemurteli soistuneen pöheikön alueella ja suorastaan imaisi meikäläisen peremmälle sitä tutkimaan. Joki oli juuri ja juuri niin leveä, että taitavasti nikkaroiden siinä saisi kajakin kääntymään paluusuuntaan, joten tohdin jatkaa eteenpäin. Vastaan tuli majavan pato (täällä on majavia muuallakin). Siitä ei muovikajakillakaan liu´uttu ohi. Joten sanoin ittelleni, jotta se minkä majava on rakentanut, sitä älköön ihminen ohittako purkamatta. Niinpä askartelin hyvän tovin, jotta sain talttahampaan tekosista paiskottua rantapöheikköön sen verran roipetta, että pääsi etenemään. Pesintähän sillä on ohi, joten haittaa tästä ei enää tälle vuodelle hänelle tullut. Mutta saapa sanoa, että on sillä ollut kova homma, kun oli itsellekin, vaikka purin siitä vain pienen osan kajakista käsin. Vähän siitä edettyäni alkoi olla niin monta jokipahaseen uupunutta puuvanhusta, että luovutin. Kikkaillen sain kuin sainkin paattini takaisin paluusuuntaan.
Kyllä nämä mun jutut on nyt niin metsittynyttä, niin metsittynyttä tavaraa, että viisain lie suunnata nyt vesille, kun aurinkokin taas suvaitsi saapua paikalle. Jospa korvaukseksi iltayö tulee olemaan yhtä komeaa tähtien ilotulitusta kuin eilen. Kattelin pimeydessä taivaalle pää kenossa ja mieleen paukahti ajatus: täällä me pienet ihmiset ollaan tähtien alla ja pandemia meitä yhdistää – mutta tähdille pandemioilla ei koskaan ole ollut mitään merkitystä.
Kiitos, jos luit. Klara
*Jamppa Tuomisen ”Sadepisaroiden laulu” on kyllä niin komea kappale, että hikeä pukkaa, kun sitä kuuntelee.
Klara Saken kirjoittaa 