Vain vaivoin sain vältetyksi maisemakuvan lataamisen tähän – ainakaan ensimmäiseksi siis. Tämmöinen sieni oli metsässä ja mää kyllä niin maar valtaisasti ihmettelin, että mikä se tämmöinen on kun en eläissäni ole aiemmin nähnyt ja metsässä sentään roikkunut pienen ikäni. Sitten jossain jutussa sattui silmään se takotsubo* tai matsujamo tai muu Aasian ihmesieni, jota johonkin vaivaan käytetään. Että onko tämä nyt sitten sen mitsubisi tai toyota? Tuskin, mutta lukija saattaa tietää.
*Takotsubo = erikoinen, äkillinen sydämen vasemman kammion tilapäinen pettäminen, joka liittyy esim. äkilliseen järkytykseen (tahallanihan tässä vaan sitä nimeä käytän, kun en muista sen matsutsukon tms. sienen nimeä nyt)
Eilen ajelin eteläisemmässä Suomessa. Kun olin unohtanut kumiteräsaappaat kotiin, niin kävin ostamassa halvimmat Vikingit kera villasukkain ja marssin illasta metsään. Oikeastaan jo etukäteen arvasin, mitä porukkaa tulen kohtaamaan ennen kuin ensimmäinenkään sieni sattuu näköpiiriin. Enkä taaskaan .) ollut väärässä (tuohon piti tulla 🙂 mutta tulikin .) mikä lienee freudilainen lipsahdus, joten olkoon siinä). Nimittäin: heti autosta noustuani ja kumppareihin sonnustauduttuani ensimmäinen tervehtijä napsahti olkapäälle. Puskiin edetessäni laskin tervehtijöiden lukumääräksi 11, jonka jälkeen 20 minuutin puskaresuamisella palauduin metsätielle edeten rivakoin askelin suuntaan Henkilöauto. Siinä vaiheessa yksi jo ryömi hupunreunan ali kohti hiuspehkoani. Nappasin kiinni heti ohimokarvoista. Autolle saapuessa tiesin aiemmasta kokemuksesta menettelytavan: siivotaan ensin takin selkämys, hartiat ja kaikki taskunreunat, sitten vasta riisutaan takki. Kerran oli nimittäin koko rykmentti takissa ja riisuessani kuumissani takin ne pölähtivät kaikki tukkaani. (Huh, mönkiikö joku tukassani?) Siitä takinsiivouksen jälkeen hyppäsin kuskinpenkille havaitakseni yhden maasturin möngertävän hihallani. Tukassakin alkoi jo tuntua liikehdintää: yksi sielläkin. Luulin heistä jo vapautuneeni kunnes seuraavalla pysähdyspaikalla (sämpylä ja jugurttia) vielä yksi hyväkäs lennähti vänkärin penkin ohi nopealla kurvauksella tuulilasin sisäpinnalle ja hävisi sitten näkyvistä, mikä aiheutti ankarat etsintätoimet. Ne päätettiin tuloksettomina. Mönkineekö autossa vieläkin (eristin pirssini maskin kanssa naapurin tonttialueen reunamalle).
Lukijalle tämä pikkukaveri on toki tuikituttu. Lieneekö Indonesiassa asti näitä pirulaisia, jotka ovat maahamme tulleet Myrkkyjen Maasta – Land of Toxity.
@@@
Ryhdyin tähän minulle mitä mieluisimpaan blogikirjoitustyöhön välttääkseni toimet, joihin tulisi mitä pikimmin ryhtyä. Oliko tuttu kuvio Lukijalleni (tästä lähtien isolla)? Taisipa olla. – Tehtävänä olisi muutamat luentoslidet, luettavana muutama Lontoon kielinen artikkeli ja pohjimpana sammiossa kirjallinen vastaus henkilölle, joka aikanaan oli kai jonkinlainen ystävä, tai ehkä ennemminkin tuttava. Hän lähestyi minua R.S.V.P-kirjatulla viestillä, jossa pohditaan Syntyjä Syviä ja analysoidaan sekä omaa että yhteistä tilannettamme. Yritin jo kerran sopertaa jotakin vastaukseksi, mutta se katosi bittiavaruuteen ja homma jäi siihen. On niin vaikea sanoa ihmiselle, että elät niin toisenlaisissa piireissä ja niin toisenlaisen arvomaailman läpitunkemana, että kuinka ylipäätään aikanaan jouduimmekaan toistemme valokeilaan? Name dropping ja kontaktien pakonomainen hakeminen Big Names-tyyppisistä ihmisistä ei koskaan ole ollut juttuni, enkä halua kuulua siihen galleriaan itsekään, jos kohta nimeni ei valtakunnan mediaverkossa loistakaan. Viihdyn parhaiten tavallisten ihmisten seurassa. Ehkä Lukijani sen tiesikin?
Vaan kenties tarkemmin aatellen voisinkin ehkä olla armollinen ja lähestyä tilannettaan suvaitsemalla sen, mielestäni epämääräisen toiminnan, jota en hyvällä katso, mutta joka on hänen asiansa ja toimintansa. Eihän minun tarvi siihen sotkeutua. Tästä tuli mieleen tilanne kauan kauan sitten lestadiolaisen ystävän kanssa. Oltiin tilaisuudessa, jossa päivällisen yhteydessä tarjottiin kahvia ja konjakkia / likööriä. Kuiskasin hänelle: ”Haittaako, jos otan liköörin?” Hän kuiskasi takaisin: ”Ei haittaa. Jos mun ei tarvi sitä juoda.” Sanomattakin on selvää, että olen arvostanut häntä aina: ennen tuota ja tuon jälkeen. Kuinka elämä onkaan siunannut minua lähettämällä hänet ystäväkseni!
Aamen plottis, Klara
Klara Saken kirjoittaa 