En ole vieläkään saanut sitä kirjoitusta aikaiseksi. Siis vastausta Tuttavan viestiin. Hiton vaikeaa on muotoilla asioita rehellisesti, kun ei haluaisi satuttaakaan. Mietin päivänä muutamana ruohoa leikatessani, että aikuistuminen on sitä, että oppii valehtelemaan ja teeskentelemään. Joku voi sanoa sitä jalommallakin nimellä kuten ”hienotunteisuus” tai ”toisten huomioonottaminen”, mutta minä sanon suoraan, että valehtelemista se on, eikä mitään muuta. Sitä ittiään.
Aikuisvalehtelun klassisia esimerkkejä on valehdella imarrellakseen. Imartelee, hivelläkseen toisen narsismia. Vaikka vaatekeikarointia tai uusia silikoonitissejä, että onpa somat ja kustannustehokkaat! Tai jotakin kauheaa rääsyä, jonka lähimmäinen on vetänyt makkarankuoreksi ympärilleen. Niin toinen sanoo: upea! …mutta ajattelee, että voi hele miten kamala. Niin se menee.
Mutta minäpä en tämmöiseen sorru. >D Jätän sanomatta mitään. Ja katteettoman kiitoksen, ihailun tai muun voitelun kerjääjille tuhahdan: ei tipu ilmaiseksi täältä mitään. Pitää olla oikea aihe ja rehellinen fiilis antaa kiitoksia. Niin se menee. Mutta kiitoksia voi ja pitää antaa, kun on aihetta. Vastikään kirjoitin email-vastauksen it-tukihenkilön loistaviin ohjeisiin, että ”Kiitos paljon – olet kiva!” Oli sen ansainnut mitä suurimmassa määrin, kun aina on yhtä avulias ja laittaa vielä viestin perään, että olen täällä ja autan lisää, jos on edelleen ongelmaa.
Joskus – itse asiassa aika usein – näkee sellaista, että X imartelee Z:aa, koska Z joko on tai X kuvittelee hänen olevan vaikutusvaltainen tai muutoin tärkeä ihminen. Semmoinen Keisarilla ei ole vaatteita– tyyppinen tilanne. Ne tilanteet kuvottavat minua. Myötähäpeä on suuri, kun havaitsee, ettei X tyhmyyksissään tai ahneuksissaan edes tule ajatelleeksi, että sekä Z että läsnäolijat kyllä hoksaavat mistä on kyse. Monet kerrat on saanut nähdä, kuinka fiksuja tälläiset Z:t saattavat näissä tilanteissa olla, vaikka ymmärtävät kyllä X:n motiivit.
@@@
Päivän epistolan jälkeen on aika suunnata katse sekä ulos akkunasta että viereiselle lautaselle. Akkunasta näkyy se, mitä todennäköisestä varsin monista kotomaan akkunoista tällä haavaa: sadekuuroja ja harmaata taivasta.
Lautasella näkyi juuri muutama ruisviipale ryyditettynä itsepoimitulla ja laaditulla sienisalaatilla. (Katosivat.) Sienisalaatti-ruisleipäpalasta natustaessa tuli mieleen tilaisuus valtion omistaman liikeyrityksen edustusmökillä, jonne jouduin kauan sitten. Miten hyvältä tämä siellä maistuikaan… ja syykin oli selvä. Tilaisuuden järjestänyt henkilö ei huomioinut päivän pituutta ja ruokailun ajankohtaa, kun itse ei juurikaan mitään koskaan syö. Ruokailu oli vasta iltasella ja kun päivään sisältyi monenmoista toimintaa, hoippui yks jos toinen loppupäivästä pyörtymispisteessä. Mahdollisuuksia ostoksiinkaan ei ollut, eikä oltu hoksattu ottaa omia eväitä, kun siitä ei kutsussa mitään mainittu. Yhdellä meistä oli sentään suklaalevy, josta juhlavieraat kävivät vaivihkaa norkoilemassa pikkupalasta itselleenkin. Note to self: tämmöistä ei saa sattua, jos vieraita kutsutaan. No mutta minäpä en kutsu.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
- Toivotan Lukijalleni hyvää lauantaipäivää! Klara.
Klara Saken kirjoittaa 
Hei vaan Klara!
Minä nyt ainakin kiittelen sinua täällä taas kerran hyvin vuolaasti, kuten olen monesti ennenkin tehnyt. Ja täysin aiheesta. On niin tositositosi mukavaa, kun kurkkaan tänne ja olet kertoillut vaikka mitä ja mista omalla loistavalla tyylilläsi. Joskus nauran ihan katketakseni, mikä voikin olla päivän ainut hörönauruni. En tiedä, mutta jostain olet saanut sellaisen elämänasenteen ja huumorintajun, ettei ole monella. Aivan ihana.
Ei kun hyvää jatkoa ja lisää sadetta, että saadaan sieniä lisää. En ole tosiaankaan täältä päin löytänyt montaakaan sientä, vaikka olen kyllä pitkin metsiä raahustanutkin.
Terkkuja Monnilta
TykkääTykkää
Kiitos Monni, pitkäaikainen virtuaaliystävä! Hienoa, että olet siellä! Muistelen, että virtuaaliystävyytemme taitaa olla parikymmentä vuotta vanha. Aika erikoista, spesiaalia sanoisin. Kun ei yhtään taideta tietää keitä ollaan ja mistäpäin. Muistatko, kun nettikeskustelupalstalla oli ihminen, joka kertoi (ilmeisimmin rinta-)syövästään ja sitten menehtyi palstakirjoittelunsa aikana ja hänelle tehtiin virtuaalinen muisto, joka pikku hiljaa pieneni ja katosi netistä. Arvasin kuoleman läheisyyden hänen oirekuvauksestaan, mutta kyllä se silti pysäytti: joku jossain, emme tiedä kuka, kirjoitteli viime henkäyksillään. Ehkä joku muukin Lukija muistaa? Ja sitten oli se legendaarinen hämähäkkisessio, jossa naurettiin itse kukin tikahtuaksemme sitä virtuaalis-kuvitteellista tilannetta, jossa oltiin jotenkin takerruttu kirjahyllyyn vai miten se meni. Ja siellä oli mukana se erikoinen mies Geos, joka pyysi mun ja varmaan monen muunkin puhelinnumeroa. Sain jotenkin selville, että oli palannut kotimaahan kaukaa ulkomailta.
Nämä mun kirjoitukset on paitsi sekavaa hölinää myös itselleni hyvin tärkeitä kirjoitushetkiä. Oikein odotan, että kaikelta touhulta saan itselleni aikaa keskittyä kirjoittamiseen. Olen lapsesta saakka kirjoittanut – ja todennäköisesti aiemmin (kun se oli vielä ajan henki) kovana kirjeenkirjoittajana kyllästyttänyt varsin monia jatinoillani 😀 Täällä näyttää olevan luottosakki, sama määrä ihmisiä, seuraamassa horinoitani. En oane pahakseni, jos tämän luottoporukan jäsenet suosittelevat blogia joklekin tutulleen, mutta en ryhdy tätä markkinoimaan sen kummemmin. Luulen, että alkaisi rajoittaa kynääni, jos täällä olisi vaikka 50 lukijaa. Ammattini vuoksi on niin, että jotkut sairaat ihmiset saattavat ryhtyä päänahkaa vainoamaan. Itse asiassa edellisellä alustalla oli yksi tälläinen, joka piti rajata ulos. Toki tuo epäilykseni ammatin yhteydestä on vain oma keksintö. Perustuu siihen, ettei nyt hyvän tähden kukaan näin viehättävää ihmistä rupea muutoin vainoskelemaan. ;D
Kiitos Monnille, kiitos kaikille luottolukijoille. ❤
TykkääTykkää