Koska olen päättänyt, etten näissä kirjoituksissa mainitse erästä ihmiskuntaa tällä hetkellä riivaavaa sarvipäätä, niin en lotkauta korvaanikaan haastatteluun, joka kantautuu juuri korvaani median tuutista. Sen vain sanon, että hieman mua huvittaa, kun yökerhonpitäjä vaatii saada faktaa ja tietoperusteita tartuntaketjuista ikään kuin yhtenä asiantuntijana asiantuntijoiden joukossa.
Herra paratkoon, ei kai kansanterveyden uhkia tarvi ryhtyä ravintolanpitäjille selittämään, vaikka se ikävästi nyt koskettaakin heitä – ensimmäiseksi siis. Muut kyllä tulevat vielä perässä ja osa saa kuoleman suudelmankin kaupan päälle, ei jää pelkkään konkurssiin. Kyseessä on kuitenkin asia, joka on yhteiskunnalle ja koko populaatiolle potentiaalisen vaarallinen ja kaatuu meidän kaikkien veronmaksajien niskaan. Eipä siinä – niin surullista kuin onkin – yksi eikä kymmenenkään konkurssiin ajautunutta yökerhonpitäjää ole kuin hyttysen ininää maailmankaikkeudessa. Siinä olisi terveysviranomaisilla kova homma, kun näitä lähdettäisi äärestä laitaan kaikille asiasta kärsiville selittämään.
@@@
Olen tällä hetkellä Metsämökillä katsomassa, kuinka täällä menee ja huomenna ajelen Autiomökille. Otin muutamia kuvia, kun aamusta kirmasin ulkoilemaan ennen videomeetingin alkua. Ilma oli niin pirun raikas, että ihan meinasi itku päästä ilosta. Kyllä tämä kotimaa on vaan niin kaunis paikka, että ei voinut kuin huokailla. Metsässä en nähnyt ketään, vaikka olin siellä kaksi (2) tuntia.
@@@
Seuraan jossain määrin ahdistuneena kuinka ihmiset riitelevät ja kähinöivät eri some-ryhmissä. Aiheet alkavat kiertää kehää ainakin retkeilyryhmissä ja kilpistyvät lähinnä etelän suurten kaupunkien ihmisten, etenkin pääkaupunkiseudun tyyppien tappeluksi retkeilyalueiden käytöstä. Me vähän väljemmillä seuduilla asuvat seurataan tuota haavi auki. Sillä jos Torronsuolle, Nuuksioon tai Sipoonkorpeen on parkkeerattu autoja jonoksi asti tai joku siirtää toisen makkarapakettia täyteen tukitulla nuotiopaikalla, niin se on jo melkein miesmurhan paikka. Pinnat on selvästi kyllä katkeamassa, kun Turkkiin ei pääse, eikä Bulgarian aurinkorannikolle.
Meikäläinen taasen tänään metsikössä kulkiessa aatteli, kuinka paljon paremmin jaksan työtäni nyt, kun voin itse säädellä työtehtäviäni ja tehdä osan hommista etätöinä. Pystyn ihan takuulla samaan tehokkuuteen, parempaankin, kuin samassa työhuoneessa kollegan kanssa kökittyinä päivinä, jolloin on tullut rupateltua, söhlättyä ja tuumittua kaikenlaista ylimääräistä. Lisäksi työhuonekökkimisessä joutuu koko ajan huomioimaan toisen työ- ja päivärytmiä ja toisen puhelinsoitot häiritsevät meitä kumpaakin vuorotellen.
Potilaat on tietysti hoidettava paikan päällä, ellei soitto riitä. Paljon on aiemmin vastaanotoille hyppyytettyjen potilaiden asioita voitukin nyt hoitaa puhelimitse ja tästä moni potilaskin on kiitellyt, kun ei tarvitse takkusten takaa lähteä kukon laulaessa köröttelemään. Ne, jotka eivät kiitä vaan nurisevat, ovat kyllä usein niitä, joille vastaanottoaika ei tarkkaan ottaen olisikaan kovin tähdellistä, mutta joilla omasta mielestään on mitä suurin ja kiirellisin terveysuhka, toistakymmentä vuotta jo. ;D Tämä on minun vaatimaton, mihinkään tieteelliseen faktaan perustumaton näppituntumani, josta ravintolanpitäjät, Valvirat tai TeeHooÄllät eivät ole vastuussa. Enkä kyllä itsekään, joten turha laittaa syytettä vetämään :D.
Laitan lopuksi ikään kuin itsellenikin tiedoksi, että tuossapa ylläolevassa kuvassa seuraava etappini eli kylmillään oleva Autiomökki, jonne ensimmäiseksi silipaisen kiehiset ja lykkään kaminaan tulet.
Rannassa on jo vene vedetty ylös maaperälle odottamaan kesää seuraavaa, ellei poikamme lähde sillä vielä skiklailemaan. Poika on metsämiehiä ja Autiomökin päätimme testamentata hänelle. Keksin tämän idean kesällä ulapalla liipotellessa, että näinhän sen kuuluu olla! Ihan tuli kyynel silmään ja tulee vähän vieläkin, kun olin niiiiin onnellinen hänen puolestaan: saa aarteen, jonka on ansainnut mitä suurimmassa määrin ja joka takuulla on hänen paikkansa sydänjuuriaan myöten.
Tulin myös ajatelleeksi, että ehkä on niin, jotta tämä on ilontunteen laji, josta pääsee osalliseksi vain se, joka on pusertanut ihmistaimen maailmaan kuin tonnikalatahnan putkilosta. Nyt ajattelen myös sitäkin, että edellisessä blogitekstissä mainitsemani varakas sinkkuneiti ei tule tätä iloa kokemaan. Mutta sitä puutetta ei koskaan tule tietämäänkään, joten eipä ole sitten surukaan.
Näihin keittiöfilosofisiin mietelmiin päätän jauhatukseni tällä kertaa, ryhdyn kasailemaan kamppeita aamulähtöä varten ja vetäydyn sitten vintille makuupussiini.
Voikoon Lukijani hyvin ja pysyköön terveenä ja freeschinä!
terveisin KlaraS
Klara Saken kirjoittaa 