Hyvä Lukijani,
jos sallit, niin raapustan muutaman sanan tästä heittelehtivästä kyydistä. Allani on valtion rautajalkatamma, joka laukkaa vaahto suupielistä kuohuen läpi mustien metsiköiden, ohi pienten taajamien, yli siltojen. Ja pimeyden keskellä kimmeltävät lukuisten pikkumökkien kirkkaat jouluvalot.
@@@
Jossakin oli vastikään kysely: mitä työtä tekisit, jos saisit vapaasti valita, eikä palkasta tarvitsisi välittää. En keksinyt sitä silloin, mutta äskenpä keksin ja halusin sen heti tulla kertomaan: olisin veturinkuljettaja!
Puhkoisin pimeyttä rataa tarkastellen. Vieressäni tuhahtelisi pieni kahvinkeitin, josta kaataisin itselleni kupposen tuon tuostakin pidempien suorien ratoksi. Tiirailisin yläviistosta radanvarsikammarihin, joiden akkunat aukeavat kuin akvaariot pimeyden mustasta seinästä.
@@@
Päivävuoroilla tähystäisin metsäneläimiä. Näkisin hirviäidin kahden vasansa kanssa apehtimassa ratatörmällä. Heille soittelisin iloisesti torvea ja äitihirvi nostaisi etukoparansa iloisesti tervehdykseen. Semmoinen kuski minä olisin. Saisin Valtionrautateiltä työn sankarimerkin ja uuden punaisen lippalakin, jossa lukisi: Make VR Great Again. VR antaisi minulle kymmenen ilmaista kahvilippua ravintolavaunuun. Sinne hipsuttelisin eteläpohjanmaan selkosilla, kun mitään merkittävää ei olisi odotettavissa ennen Tamperetta.
Elämä olisi leppoisaa, yövuoroja varten olisi pieni makuukammari ohjaamon peräseinällä ja muutama huurteinen pikkuruisessa jääkaapissa kahvinkeittimen alla. Siinä minä loikoilisin, antaisin autopilotin tehdä töitä ja katselisin vaellusvideoita haaveillen retkikohteista.
@@@
Taisinpa torkahtaa. Kurottaudun kohti junan ikkunaa ja havaitsen sieltä vanhan ämmän naamataulun. Punainen lippalakki on tiessään, eikä huurteisesta tietoakaan. Pöydällä lojuu kasa mandariininkuoria, pussillinen naurispaloja ja tyhjä teemuki.
Teidän Klara
Klara Saken kirjoittaa 