Hienot ilmat varmaan joka puolella kotomaata!
Aamusta katselin, kun aurinko kiersi männynrunkojen takana. Aprikoin Talonmiehelle, jotta minne lähtisi lumikenkäilemään. Hän hymähtelee ja naureskelee näille puheille, jotka kieltämättä ovat jokapäiväistä jorinaa. Meikäläinen kun niin viihtyisi vain luonnon huomassa ja sitten tulee se ristiriita, kun olisi kirjallisia hommia tehtävänä, pitäisi käydä hoitelemassa asioitaan puodeissa ja niin edespäin. Sielu kamppailee hetteikössä, koska tiedän kokemuksesta, että metsissä mulla menee aina koko päivä. (Tänään meni vain puolikas.)(Huomenna ehkä kokonainen.)
@@@
Upeita kuvia pukkaa kavereiden aikajanalle Pärstäkirjaan, Instagrammiin ja jotkut laittavat watsapp-rinkeihinkin. Mukavahan niitä on katsella! Kavereita on eri puolilla Suomea ja moni on käynyt hiihtämässä. Kuvalähetyksiä kilahtelee meikäläisen viestimiin. Hienoja reissuja näyttää olleen! Kyllä luonto ja ulkoilu on suomalaisen sielulle ihan kaikki kaikessa.
@@@
Siitä tulikin mieleeni edellisessä postauksessa mainitsemani Maanmittauslaitoksen karttatilaus. Lähetyksen saapumisesta kun tuli ilmoitus, niin iltana muutamana ajelin kaupalle sieltä postipisteestä karttaa hakemaan. Vähän mua huvitti Maanmittauslaitoksen pakkausmateriaalit, kun postinhoitaja ojensi pöydän yli lähes itseni pituisen putkilon. No, ma aattelin, notta heillä lienee karttalähetyksille yhden koon pakkaukset. Sovittelin putken autoon ja ajelin tyytyväisenä kotiin. Seuraavana päivänä päätin kurkistaa putkeen, niin kas: karttahan oli lähes putken levyinen 😀 Jollain tapaa oli mennyt mulla mittakaava yli ymmärryksen ja kun vielä olin rajannut kartta-alueen tosi laajaksi, niin siinähän tuli oikein kunnon käsikartta. Hekottelin sille tovin jos toisenkin ja laitoin sitten tyttärelle kuvakysymyksen: was tun, mitä tehdään? Hän on sanavalmis naisenpuoli, joten kauaa ei mennyt vastauksessa: ”Vaneri vaan taakse, niin näet koko seutukunnan kerralla.” Hihittelin pitkään sitä, kuinka meikäläinen kerää itselleen näitä hupaisia tilanteita ihan kuin se olisi jotenkin genomiin kätkettynä, että näin nämä aina menee. Karttakaan ei muovipinnotteisena ihan ilmainen ollut. Mutta Maanmittauslaitos on hyvä ja tärkeä virasto, joten mielelläni tuen heidän hommiaan. Toki taidetaan itse kukin tukea sitä myös verotuksen kautta. Hyvään tarkoitukseen raha menee, se selvää.
@@@
Asiasta avioliittoihin. Niin se vain on, että kun vanhoilla päivillä nainen ikävöi kumppania rinnalleen vaikkapa sitten avioeron jälkeen, niin ainahan sitten sievälle tytölle vastinpari löytyy. Voi sitä onnea, voi sitä riemua ja iloa! Sitä saa sivullinenkin iloita toisen puolesta. Miten silmät loistavat ja uuma on kaventunut, kun Tuoreeseen Morsiameen sattumalta törmää kesken kiireisen työpäivän. Sädehtii, loistaa ja huokailee: löysin elämäni miehen! Voi kuinka hienoa, kerrassaan upeaa yksinäisten vuosien ja edeltäneen pettymyksen jälkeen onni kukoistaa. Omakin sydän hykertelee.
Sitten tulee niitä lomakuvia. ”Minä ja Ville (nimi muutettu), Ville ja minä. Tässä me etelän auringossa, tässä me pusitellaan rannalla, me käsikädessä, me hiihtoladulla, me kuntosalilla, me menossa elokuviin. Ville on komea, eikö vain! Minä ja Ville tässä seisotaan vastakkain samanlaisissa lenkkeilyasuissa. Meillä kynttiläillallinen, katsotaan toisiamme silmiin viinilasit edessä tarjoilijan ottaessa kuvaa. Villen lapsi pääsee ylioppilaaksi, me siellä juhla-asussa, Ville komeana, minulla tiukka kotelomekko, hymyilen leveästi kameraan, silmät loistaa.” Onni suorastaan tirisee kuvista.
Sitten tarina jotenkin harmaantuu, hiljenee, väljähtyy. Ville näkyy kuvissa ja postauksissa yhä harvemmin. ”Laitan uudet tapetit. Kävin marjametsässä. Hyvä iltalenkki, huomenna pyöräilen.” Minä laitan? Missä me? Ei tohdi kysyä, lukija tykkäilee ja kysyy: Tuliko marjaa? Löysitkö sieniä? Oliko iltalenkkisi hyvä raittiissa ilmassa? Ei laita enää: voi teitä onnellisia, voi te pikku kyyhkyläiset. Koittaa vetää matalaa profiilia, ettei pakota kertomaan, ettei ahdistele. Mutta pikkuhiljaa käy yhä selvemmäksi, ettei Ville enää oikein ole kuvioissa, vaikka sukunimi vielä yhdistää.
Säälittää, surettaa. Ja vähän harmittaakin. Ja sitten tulee mieleen pätkä vanhaa suomalaista runoa: ”Kell´onni on, se onnen kätkeköön. Kell´aarre on, se aarteen…”
@@@
Mutta tässä talossa ei jaella pusittelukuvia nettiin, eikä seisota toisia silmiin tuijotellen (enää vuoskymmeniin). Vaan täällä menee sillä viissiin, että tilasin vahingossa neljä pyörälaukkua kahden sijasta. Ja kun tuherran niistä kahta Saksanmaalle menevään itse äherrettyyn palautuspakkaukseen, niin jo huutaa Talonmies tv-tuolistaan: ”Laita korkeintaan kymmenen sentin korkuiseen pakettiin, kun siitä menee pienempi postimaksu!” Johon minä rakastava aviovaimo ja pikku kyyhkyläinen karjun köökistä hermot riekaleina ilmastointiteipit käsissä kiinni, että ”MAksakoon helvetti vaikka mansikoita niin NE MENEE TÄSSÄ LAATIKOSSA NYT!” Siihen Talonmies recleineristaan: ”NO ANTEEKSI NYT KAMALASTI KUN TULI SANOTUKSI OLEN TOSI PAHOILLANI ETTÄ OTIN PUHEEKSIKAAN!” Johon minä annan täyslaidallisen köökistä ja rimpuilen käsiin tarttuneiden ilmastointiteipin palojen kanssa. Semmoisia kyyhkyläisiä me ollaan!
Näihin sanoihin Lukijani jättää hän. Ilo olkoon kanssanne, hyvä Lukijani! Klara
Klara Saken kirjoittaa 