Hyvä lukijani,
kun en tähän iPadiin todennäköisesti saa kuvaa näkyviin, niin kuvailen maiseman sen sijasta. Kas näin: vasemmalla edessäni on kohtalaisen suuri, erämainen järvi, rannassa kajakkini laiturin vieressä. Vastapäiseen rantaan on ehkä noin kilometri, enkä enemmänkin. Siellä ei ole karhuja ja susia lukuunottamatta kuin metsää, suota ja valtakunnan raja, jonka takana asuu länsimaista ihmistyypistä poikkeavaa kansaa. Uskallan näin sanoa, kun olen useamman kerran ollut työssäni heidän kanssaan tekemisissä.
Ilma on kaunis! Olen pienen lomasen turvin täällä melomassa ja hieman myös mökin kunnostustöiden parissa askartelemassa. Tänään on tarkoitus palata kotiin, mikäli mökkitien varrelle sattunut hakkuutyömaa päästää minut ohitseen (kauhunaama). Näet itseni puristumassa hiekkatiesortuman vuoksi päälle kaatuvan tukkirekan alla. Täysin realistinen pelko, eikö totta 😉
###
Uutisia: olen irtisanoutunut julkisen puolen työstäni jatkaakseni free lancerina siellä täällä, minne ketään muuta ei saada – tai mihin hullukaan ei suostu. Jatkan matkailulääketiedettä, siis kulkemista junalla ja omalla peltiruunalla. Pidän siitä ja työmääränkin saa täysin itse annostella eli pysyy omalle vartalolle sopivassa hallinnassa. Ei tarvi soppakauhasta syödä jonkun toisen syöttäessä väkisin.
Jo nyt on osoittautunut se, minkä toki olen nähnyt aiemminkin vastaavassa tilanteessa: tämmöinen ilmoitus menee lähiesimiehillä tunteisiin. Miksi? Siksikö, että persoonani on niin korvaamaton? Että seurani ja läsnäoloni kirkastaa heidän päivänsä, tuo onnellisuutta ja iloa heidän elämäänsä? Että puoliso, sukulaiset ja naapurit huudahtavat: voi kun olet onnen Pekka/Pirkko/muunsukupuolinen, kun sinulla on Klara alaisenasi! Eläisipä hän (työtaakkansa alla) ikuisesti! -Vino hymy- Ja kun toinen lähiesimiehistäni emailaa ”Olisi kaikkien kannalta parasta, jos vielä jatkaisit”, niin vastaan siihen oitis, että kaikkien muiden paitsi minun.
…ja sitten teen, kuten luonteelleni on tyypillistä. Soitan korkeimmalle pomolleni ja kysyn: ”Haluatko kuulla koko stoorin vai osan siitä?” Hän, tuo yhtä suoranuottinen kuin minä, vastaa:”Koko stoorin tottakai!” Niinpä kerron. Siinä menee viisikymmentä minuuttia, jona aikana hän itkee. Itkee sitä, että tiemme eroavat (pitkäaikainen työtoveri, edennyt sittemmin hallintotehtäviin), itkee omaa uupumustaan, itkee menetystä. Mutta minun kohtalostani hän on iloinen: pääset vapaaksi, pääset elämään itse määrittämääsi elämää viimeiset työvuotesi! Näkee asian kannaltani, näkökulmastani, hyväksyy ja tukee – vaikka viime kädessä lähtöni konkreettiset seuraukset joka tapauksessa päätyvät hänen pöydälleen ja sähköpostiinsa: se lähti – että kuka nämä työt jatkossa tekee, entä nämä ja nämä?!
Loppulause: kun ilmoitan päätöksestäni lenkkikaverille, saan vastaani kännykän keltaisen pyöreänaaman, jolla on huulipielet alaspäin. Kun olen jo pitempään kertonut hänelle alustavista aatoksistani tämän tyyppisen ratkaisun suhteen ja läpikäynyt perusteita, näkökantoja, uupumustani näin suuren työtaakan alla, on hän vain moralisoinut. Kertonut, että hänen mielestään minun tulee pysyä julkisella puolella. Että hänen mielestään julkisella puolella pitää olla, jotta asuinalueellamme ihmisten hoito olisi turvattuna.
…ja minä mietin: kenenkähän hoitoa hän viime kädessä ajattelee?
Näihin puheisiin ja tunnelmiin. Pakkaan autoni ja lähden hitaasti valumaan kohti tilannetta, jossa ollaan tukkirekan kanssa nokat vastakkain nippa nappa yhden ajoneuvon levyisellä mökkitiellä. #koskapuunhinta #koskavanhaisäntäkuolijuuri #koskaperikunta #koskarahaasaatava.
Teidän julkisen terveyden huollon petturinne Klara, luuseri, potilaita ajattelematon omaneduntavoittelija, lusmu
Klara Saken kirjoittaa 