Perävaunurekkoja, haavereita ja uusia tuulia

GoPro 8 astunut kuvaan. …johon näyttää astuneen vähän muutakin, mutta menköön nyt 😀 (En enää kulje paljasjaloin näillä luonnonrannoilla, sillä viime vuonna – jos Lukija muistaa – meni pikkuvarvas sijoiltaan / ehkä murtui osittain (en käynyt kuvissa), kun tarttui ohueen katajan juuririhmaan.

Hyvä Lukijani,

tässä sitä mennä tössytellään eteenpäin vähän sinne ja tänne. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen tuli mökkitiellä vastaan se perävaunullinen rekka ja sitten puolisen tuntia myöhemmin puhkesi autosta rengas. Semmoista sattuu. Mutta huumorintaju loppui siihen, kun merkkiautoni (pakko olla, kun pitkiä matkoja ajelen) liikkumisturvan asiakaspalvelija unohti tykkänään tilata paikalle hinausauton. Siinä sitä sitten oottelin rauhassa kolmatta tuntia työmateriaalia lukien, olinhan Jumalan selän takana, jossa kaikki on kaukana. Kun materiaali oli luettu kävi mielessä, että nyt voisi jo hinuri tulla. Soitin uudelleen asiakaspalveluun…jossa kävi ilmi, että edellinen asiakaspalvelija oli jättänyt asian siihen. – Sivistys on vietokykyä, mutta tuossa kohtaa se kyllä meinasi loppua.

Hinuri tuli 4,5 h kuluttua ensimmäisestä ilmoituksesta, josta johtuen olin sijaisauton luona aamuyön ensitunteina, josta johtuen oli yövyttävä lähimmässä hotellissa, kun voimavarat ei enää riittäneet ajella satojen kilometrien päähän kotiin. Aamun etäkokouskin oli alkamassa klo 8. Siihen osallistuin hotellihuoneesta, seuraavaan kokoukseen autonratista. Oman auton renkaanpaikkuuta en joutanut jäädä odottamaan, koska piti ehtiä kotikaupunkiin, että ehti junaan. Oman auton haku ja sijaisauton palautus satojen kilometrien päähän oli sekin oma episodinsa, kun lopulta palauduin junareissulta.

Mitä opin? Opin, ettei suomalaiseen voikaan aina luottaa. Opin, että nykypäivän autoista ei renkaita niin vain vaihdetakaan. Tässä tapauksessa edes autossa ollut renkaanpaikkaussettikään ei olisi auttanut, koska renkaassa oli suuri viilto. En huomannut ajaessa, että olisin mihinkään terävään saanut kosketusta. Vararengas on, mutta sillä saa ajaa enintään 80 km/h, eikä pitkiä matkoja silläkään vauhdilla. Joten junaan en olisi ehtinyt. Siitä puolestaan olisi seurannut noin 10 potilaan ajan peruuntuminen ja siirtyminen johonkin öö-mappiin odottamaan seuraavan vuosituhannen alkua. – No loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei kuollut eikä sairastunut.

###

Uusia tuulia? Kyllä vain.

Nyt on käännekohta, joka tuntuu ottavan joidenkin voimille – muiden kuin minun. Kun joku päivä sitten raivostun luuytimiä myöten ja karjun erään kaupungin hotellihuoneessa puhelimeen niin, että alakerrassa pikkusormi ojossa viiniään maistelevat takuulla kohottelevat kulmiaan, tiedän rajani tulleen vastaan. Lähiesimieheni on vaipunut narsistiseen itsesääliin, johon minun pitäisi olla jonkinlainen lohduttelija. Ei käy! Ei vaan käy. Kun väännän hänelle kitapurje oikosenaan, että Suomessa työntekijällä on oikeus lopettaa työsuhteensa, tuntuu tilanne yhä aikaa sekä naurettavalta että raivostuttavalta.

Ehkä Lukijani on hyvää hyvyyttään pysytellyt työpaikassaan pelkästään siitä syystä, ettei pomolle tulisi paha mieli? Ehkä häntä on jopa syyllistetty poislähtemisestä, jonka jälkeen on suunnitelmiaan syvästi katunut ja pyydellyt hartaasti anteeksi moista julkeutta? (Sarkasmia.) Tähän ei meikäläinen kyllä lähde mukaan piiruakaan: työsuhteen päättämisen oikeus on heti perustuslain jälkeen seuraava oikeus, jota tässä maassa totisesti kunnioitetaan.

Edellä esitetty voi kuulostaa hyväosaisen puheilta, kun on aloja, joissa työtilaisuuksia ei niin vain olekaan. Mutta en ole sellaisella alalla. Eläkkeeseen ei enää kovin monta vuotta ole, joten hyppään nyt syvään päähän ja katson, voiko elämäänsä saada vapausasteita vai ajaudutaanko sosiaaliluukulle. Joka tapauksessa ”hommassa löytyy” ainakin tällä hetkellä, liiankin kanssa.

###

Kun ajelin korjattuine renkaineen tällä viikolla yli 800 kilometriä ehdin ajatella tulevaisuuttani. Autonradio ja kaikki huutavat toosat oli vaiennettu, jotta kykenin miettimään. Siinä ajaessa makustelin tulevan mahdollisen (huom. pelkkää fantasiasarjaa nämä puheet) kirjan alkusanoja näin sanoen:

”Ja sitten hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, näpytti ja raapusti. Kunnes kaikki olivat lopen kyllästyneitä tarinoihinsa, eikä kukaan halunnut enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään.” Tuohon perään sitten lähdettäisi purkamaan tarinoista tukehtuneiden lukijoiden tilaa ja taustasyitä.*

”Rosalien ja Michaelin katseet kohtasivat – katse kuin ikuisuus, täynnä polttavaa intohimoa, kiihkon katse. Ja he tiesivät: tämä johtaa vääjäämättömään lopputulokseen.” Loput uusimmissa Harlekiini-sarjoissa 10 jakson kertomuksena.

”Olipa kerran, kauan kauan sitten, prinsessa, jonka lakeija oli juuri jättänyt irtisanoutumisilmoituksensa hänen tyynynsä alle. Paperi oli ryppyinen ja ratiseva. Se häiritsi prinsessan kauneusunia niin, että vahtivuoron vaihtumisesta kertova fanfaari oli pelkkää sirkkojen ininää ratinan rinnalla.” Tämä voisi olla ajankohtainen aloitus.

Keksin myös tämän: ”Ovi. Silmille läjähtävä esimiehen ovi, joka jää kaikumaan aivokuorelle kuin aseman junanlähtöilmoitus: matka alkaa, paluuta entiseen ei ole.” Tämä on oikeasti tapahtunut ja yksi nyt tehdyn ratkaisun kulmakivistä, nk. viimeinen pisara, lumipalloefektin lähtöpiste.

*Kerran yksissä pikkujouluissa mieslääkäreille pidettiin maireita, puolihärskejä puheita naishoitajien toimesta. Meitä naislääkäreitä muistettiin toisenlaisin tekstein. Minun kohdalleni soperteli huomattavan juovuksissa ollut hoitajatar näin: ”Firman satutäti. Kertoo tarinoita.” Olin siitä kovin otettu 😉 ja aattelin: helmiä sioille, en kerro enää koskaan mitään. Enkä ole sittemmin kertonutkaan.

Näihin puheisiin Teidän Klara

Jätä kommentti