Hyvä Lukijani,
kiireisenä mä kuljen elämän polkua. Vietän viimeistä viikkoa kovassa työssä eräässä toimipisteessä, jossa poislähtöäni pahoitellaan. Elämä tuo, elämä vie – hienoja ihmisiä olen saanut tuntea ja osa ollut mukana yön pimeinä tunteina, kun ollaan ajauduttu ojasta allikkoon huonokuntoisten potilaiden kanssa. Elämän liekki on ryhtynyt lepattamaan, mutta olemme saaneet tukea ja turvaa toisistamme vaikeina ratkaisun hetkinä. Maskin takaa eräs kauan kauan sitten kanssani öitä valvonut hoitaja sanoi ääni väristen, miten pahoillaan hän on siitä, ettemme enää jatkossa tapaa toimipaikan käytävillä. Nielaisin maskini takana pari kertaa. En muista hänen nimeään, mutta muutoin hän on niin kovin tuttu. (Huokaus) Aikansa kuitenkin kutakin ja päätöshän on jo tehty, betonissa. Kova homma on nyt työpäivän aikana koittaa siivota jälkiään ja työkonettaan seuraavan tulla. Vaan löytyykö sellaista? Epäilen. Alani on kovin harvoilla harteilla, eikä tuo toimipaikka oikein loista houkuttelevana valona työmarkkinoilla. On karsinut kulunsa niin luiden varaan, että työntekijät häipyvät. Säästänyt itsensä niistämällä systeemin kuiviin. Sääli.
###
Tällä kertaa joudun laittamaan sanaisen arkkuni kiinni vain pienen raotuksen jälkeen, sillä muutama kotihomma on vielä hoidettavana ennen maate menoa.
Toivotan Lukijalle hyvää yötä ja iloista mieltä elokuisiin iltoihin!
teidän Klara
Klara Saken kirjoittaa 