Hyvä Lukijani,
kello on kuusi aamulla Lapissa, jonne eräistä syistä olen ajautunut saatuani hallinnointioikeudet erään hiihtokeskuksen lomaosakkuuteen. Kyseessä on lähiwanhuksen viritykset, jotka nyt ovat menneet tahi menossa jakoon, miten vain. Prosessi on kesken ja siinä on, sanotaanko, monenlaisia intressantteja, joiden pään sisällä kalkulaattori raksuttaa. Toiset ovat varsinaisia osakkaita, toiset keittiönkaapista huutelevia. Mikäli Lukija on joutunut perintökakun osapuoleksi, sivustaseuraajaksi tai kuullut sellaisesta puhuttavan työpaikan kahvihuoneessa, hän tietää mistä on kyse. Tässä tapauksessa tosin vainaja vielä puuttuu, mutta kaikkia se ei haittaa. Jotkut linnut (jätän etuliitteen pois) lepattavat jo pullapalan ympärillä. Semmoista se on. Suorittamieni tiedusteluiden perusteella ei harvinaistakaan.
Näissä kuvioissa saa tehdä kaikkensa, ettei perskohtaisesti aiheuttaisi minkäänlaisia hankauksia tai hankaluuksia – itselleen. En ole mitään vailla, mutten mene sanomaan, etteikö joku olisi. Joskushan näissä tilanteissa hierotaan karvaisia käsiä jo hyvissä ajoin, jotta saadaan kakkupala heti, kun aurinko painui mailleen, laiva lipui satamaan tai lusikka heitettiin nurkkaan.
En asettuisi esteeksi, mikäli maamme eduskunta laatisi lain, jolla kaikki jälkeenjäävä tavara ja omaisuus siirtyisi valtiolle hyödynnettäväksi vaikka syrjäytyneiden nuorten kuntoutustoimintaan. Tai päihdevaivaisten hoitamiseen. Etsivä nuorisotyö saisi leijonan osan, koulukuraattoreita palkattaisi ja järjestettäisi laihdutusryhmiä. Moni suku pysyisi tahdikkaissa välilöissä, moni taistelu vanhoista kukkakupeista jäisi toteutumatta ja anopin biidermaijjer-vaijjer-kustavilaislipaston yllä liehuisi valtion lippu sotatilan sijasta. Väitänkin, että perinnönjakajilla yleensä on jo omat asunnot ja oma taloudellinen elämä vakiintuneessa kuosissaan. Ahneus on toinen juttu. Se iskee osalle meistä aina, kun jotakin on jaossa.
###
Kello on kohta seitsemän. Talonmies vetelee hirsiä peräkammarissa. Minä hiippailin puoli kuudelta olohuoneen sohvalle, kun uni loppui. Näen nyt oikeasta silmäkulmasta, että Rakki on rullannut itsensä tiukkaan solmuun ja lipunut kauas makoisten ydinluiden maailmaan. Tuosta ei saa aamulenkkikaveria vielä hetkeen, mutta aion soittaa sen korvassa herätyskelloa kohtsiltään, sillä Ilmatieteen laitoksen mainio uusi säälinkki osoittaa saderintaman saapuvan tänne muutaman tunnin perästä.
###
Tunturireissu (viite:kuvat) oli virkistävä, jos kohta hieman haastava vaikeassa maastossa. Jäi askarruttamaan pullea tyttö, jonka kohtasin reitillä laskeuduttuani hankalasta rakasta (perusmuoto siis: rakka) puurajaan. Tyär kantoi jääkaapin kokoista rinkkaa, josta roikkui erinäisiä irtoesineitä. Mukana on vähän uupuneen oloinen, kovasti läähättävä koira. Suuntana heillä oli tunturin laki, josta aikoivat ylitse vielä sille illalle. Yritin vaivihkaa kysellä yöpymissuunnitelmkaan (ilta oli jo pitkällä), mutta tyär ei oikein innostunut kertomaan. Sanoi olevansa ensimmäisellä vaelluksellaan. Jäin aprikoimaan, kuinka voimat riittivät ja kuinka koira selvisi vaikeasta kivikosta ehjin kintuin. -Näinä aikoina on kuulemani mukaan hyvin kokemattomia kulkijoita runsaasti Lapin reiteillä. Omaa kokeneisuuttani en osaa arvioida, mutta olen havainnut vuosien tuoneen paljon varovaisuutta ja ehkä turhia (?) pelkojakin lisähöysteeksi. Johtuuko siitä, että kaikenlaista yllättävää ja ennakoimatonta pulmaa on reissujen varrella tullut eteen?
###.
Lappiko? Ei mulle mikään ihmemaa, eikä taikarumpujen pärinää. Mutta onhan tämä omanlaisensa miljöö. Henkilöhistoriassani tähän liittyy oma vaiheensa.
Kiitän Lukijaa mielenkiinnosta, jos sellaisen pystyin virittämään ja ryhdyn nykimään hurttaa ylös. Ei tämä mikään koirien lepokoti ole: ylös siitä!
Terveisin Teidän Klara
Ps. Mikäli on joku aihe, josta toivoisit minun kirjoittavan tai jota toivoisit käsiteltävän, niin vinkkaa toki. Email: helgavkv@gmail.com
Klara Saken kirjoittaa 