Istun bussissa ja katselen maisemaa ikkunasta. Näiden alueiden ilmanalaan on synnyttävä wanhaemo joskus kauan päästänyt pitkiä huokauksia, ähellyksiä ja inissyt ponnistaessaan meikäläisen maailmaan. Kiitos ja ylistys! Näissä maisemissa on leuhka isäni pelannut paikallisessa urheilujoukkueessa raidallisissa polvisukissa otteluita ja nauttinut pienen kauppalan suurta ihailua siirtyessään Helsinkiin korkeakouluun opiskelijaksi. Mitä suuruutta, mitä kunniaa!
Mutta kuten tiedämme, on kaikki maallinen katoavaista. Niin makaa isäni via Dolorosansa päätepisteessä näissä mullissa. Tytär tässä katsoo bussin ikkunasta ruskamaisemaa ja tarkistaa sähköpostinsa. Aivan oikein, paikallisen seurakunnan ystävällinen puhelinääni on laittanut emailin perään: liitteet olivat oikein täytettyjä ja niitä oli riittävästi.
Näin minusta tuli juuri tänään tämän alueen maanomistaja. (Pitää tarkistaa nimike sähköpostista, hetkinen…) Olen hautaoikeuden haltija ja minulla on kohtsiltään siitä hallussani Hautakirja. Sen turvin pääsee synnyttäjänikin aikanaan appivanhempiensa syliin, miehensä viereen.
Laitan hautakirjan tarkasti talteen, sillä se on minun, ihan rahaa vastaan. Sisaruksillani ei ollut asiaan erityisempää kiinnostusta, kun heitä ei ole esitelty viikatteen kanssa kulkijalle. Minut on ja olen siitä ylpeä. Äidin pelastaja maailman tuulilta ja kärsimyksiltä.
Klara S
Klara Saken kirjoittaa 