Hyvä Uskollinen Lukijani,
jos olet vielä siellä, niin olen kovin tyytyväinen. Tuuli kuljettaa meikäläistä sinne tänne ja aikajana kiitää kipittävien virsujen alla. Mutta niinpä vain sitä pysytään liukuhihnalla kuitenkin.
###
Tehtyäni kunnon työrupeaman ja kotiuduttuani joku päivä taapäin päätin heti seuraavana päivänä painella luonnon helmaan lähiretkeilyn merkeissä. Suuntasin polkureitille, jossa meni koko päivä pysähdellen ja ihmetellen kaikkea sitä, mitä luonnossa voi nähdä, kuulla ja aistia! Pitkästi seitsemättä tuntia tuli kuleksittua evästaukoineen ja poluilta poikkeamisineen.
Tuossa kuvassa on tulipaikka, jonne tormasin typötyhjän metsän keskeltä. Joku oli siitä juuri lähtenyt ladattuaan ensin tulipaikan täyteen klapeja. Täydet tulet siinä roihusivat. Aattelin nuotiopaikkoihin liittyviä tulisia nettikeskusteluita ja tuumailin ittekseni, että jos oltaisi Nuuksiossa tai Sipoonkorvessa keskellä puolikasta Suomen väestöä, niin paikalla olisi sekä tappelu että poliisipartio. Sen verran kovaa kaplakkaan näistä yksinään roihuamaan jätetyistä tulipaikoista on julkisessa keskustelussa ollut. Enkä kyllä ihmettele. Nytkin oli voimakas puuskatuuli, joka pyöritti liekkejä ja tyrkki hiillosta. Onneksi paikalle tuli sentään Kunnon Kansalainen eli meikäläinen ottamaan ohjat käsiinsä. Levittelin klapeja ja seurailin, ettei kipinöitä lennellyt ympäristöön. Odottelen itsenäisyyspäiväksi Metsähallitukselta prenikkaa.
Paikalle pyörähti parikymppinen tyttönen reppu selässä. Manailin, että hitonmoista: ilman vahtia jätetty roihu. Tyttö hymyili, naurahtikin, nosti leukaa ja sanoi: ”Noo, jospa joku ajatteli, että tähän kuitenkin kohta tulee joku.” Mutisin, että niinpä sattumalta tapahtuikin, mutta muutoinhan täällä ei ole näkynyt ristinsieluakaan. ”No, kyllähän se nuotio siinä yksinkin palaa”, sanoi tyttö ja nauroi ärsyttävää, itsetietoista naurua.
Siinä alkoi täti klapiensa kanssa vähän nuuksiotyylillä kuumenemaan. Kohta jo kuulinkin opettavani tyttöä, miten meikäläinen on kova retkeilijä ollut kuule -saa sanoa, että- viitisenkymmentä vuotta, partiolainenkin ja on kuule käyty metsät ja mannut, suot ja hetteiköt, noustu tunturiin ja tultu sieltä alaskin, laskettu suksilla, veätetty hevosella (onnettomuudesta en maininnut sanallakaan), puskettu melomalla vastavirtaan ja kaaduttu koskiin ja jumiuduttu kiville ja ja ja …. minä minä minä minä… *ja ettäs nuori tyttö kehtaat siinä viisastella, ootapa vain mikä kohtalo sullekin tulee, kakara vielä olet senkin hyväkäs ja kyllä se maailma vielä opettaa, saatpa nähdä pienokainen*….(tähtien välistä tekstiä en sanonut, kunhan nyt herkuttelen tässä. Ehkä Lukijani sallii pienen terapian?)
###
Sanoin tytölle, että jään vielä evästelemään, jotta jollet paistele makkaraa, niin mene sinä vain. Kyllä täti huolehtii tulesta. Tyttö meni menojaan reppu keinahdellen.
###
Että niinhän se juuri elämässä nykyisellään on, jotta me vanhat saadaan kaikki asiat hoitaa ja huolehtia. Nuoriso-osasto sen kun kruisaa, hypettää ja bilettää. Hörsii kauralattea paksu tukka nutturalla pään päällä. Vanha harvatukkainen täti saa jäädä rakkovaivaisena kylmään, kovaan tuuleen nuotionsa kanssa. Aukoo siinä reumatismin runtelemin sormin voipaperiin käärityt makkaravoileivät ja nakertaa ruisleivän kulmaa amalgaamipaikatuilla hampaillaan. Nuor tyttö se vaan huikkaa, että ”Moikku!” ja heittää perään häikäisevän, virheettömän, yhteiskunnan (verorahoilla!) huolehtiman Pepsodent-hymyn. Nakkaa päätä taaksepäin ja lähtee kimmoisin reisin pompahtelemaan polulle. Tämmöistä on nykyään.
Piti ihan miettiä paria asiaa, kun siitä sitten kankeasti vääntäysi ylös ja lähti rahnustamaan polkua pitkin. Että…
- voiko nuoruutta kadehtia? kannattaako? olisiko halua elää se vaihe uudelleen? Vastaus: EI helvetissä!
- (riviväli, vanha ei osaa muutoin tätä tehdä)
- voiko milleniaalitason nuorena aikuisena olla vielä niin kokematon, että tämmöiset merkittävät ja yhteiskuntaa uhkaavat suuret vaarat eivät millään muotoa piirry nuoriso-osastolla mielenvirtaan samalla uhkakuvalla kuin Kokeneilla Sotaratsuilla (jotka sentään ymmärtävät elämästä jotain)? Vastaus: KYLLÄ voi.
- …Ja onnittelen samassa yhteydessä kokeneita sotaratsuja siitä suuresta viisaudesta, jolla pitävät -jaa-a…- käytännössä koko, sanonpa suoraan että: koko yhteiskuntaa pystyssä! Muistakaa Tali-Ihantala, muistakaa noottikriisi, muistakaa pulavuodet! Nykyään sitä ollaan, että ei kun heipat vaan ja haitsulivei! Mussutetaan kroisanttia ja Tik-Tokit tojottaa taulussa.
- Toista oli ennen. Hiihdettiin kovissa pakkasissa kymmeniä kilometrejä kouluun ja sitä rataa. Koulussa oli sitä kammottavaa poskihammaspuuroa ja kilpikonnan näköinen terveydenhoitaja, joka otti verikokeen sormenpäästä terävällä pellinpalasella. Noh, suksien kanssa oli ehkä toisenlaista, kaupunkilaislapsi kun olin. …Mutta hei: ei ollut helppoa kaupungissakaan, eipä ollutkaan! Jäiset kadut, naapurin samojedi vei lapaset, eikä ollut liikennevalojakaan. Itte sitä piti tietkin ylittää henkensä kaupalla.
Vanhaa ei arvosteta! Ei arvosteta! Menen eduskuntatalon eteen protestoimaan heti, kun löydän lähilukulasini ja saan banderollit ja Kela-taksin tilatuksi. Eloonjäämiskapina isolla ännällä, saateri soikoon!
###
Parempi keskittyä kakkuresetteihin, joista yllä maistiaiset Lukijallenikin! Olepa hyvä ja saapi ottaa kaksikin palaa, jos maistuu!
Päivänä muutamana sanoin Talonmiehelle, että paistetaanpas piimäkaakku! Ja Talonmies sanoi: paistetaan vaan. Ja niin me paistettiin. Laittelin siihen, vanhaa sanontaa lainatakseni, kustakin pullosta. Tutkailin vanhan keittokirjan reseptiä ja lisäilin vielä jossain määrin päiväyksensä menettänyttä jugurttia. Otin kaakun uunista, löin käsiäni yhteen ja huudahdin Talonmiehelle, että tulepas katsomaan leivonnaista. Hyvä, että vuokaan mahtui!
Näihin säkeisiin ja säikeisiin jätän Lukijani katsomaan mietteissään tietokoneruutuaan siirtääkseen katseensa sitten mietteliäin ilmein takapihansa pimeyteen laaksoissa olevia muumeja mietiskellen.
Hyviä vointeja ja heijastimet heilumaan! (Tottahan ne Lukijallani onkin, mutta mikä mahtaa olla nuorison tilanne – arvaahan sen. Ei edes rokotuksia.)
Teidän Klara
Klara Saken kirjoittaa 