Aamupalaa ja diplomatiaa

Hyvä Lukijani,

koska puhelen Sinulle vasemmasta suupielestä koko ajan, niin paras vääntää se kirjasimiksi. Kuvaan ensin näyttämön:

• silmälasit keittiöpuntarin päällä
• keittiöpuntari keskellä ruokapöytää, syy: laboratorioni on viisain pitää mahdollisimman tiiviinä, jotten säntäile kaapeille syömään, vaan pysyn kaukalollani
• pöydällä on muistilappuja, joihin on sutaistu erilaisia grammamääriä, jotta siirrän ne Fineliin kun ehdin
• Talon mies, tässä tarkoituksella yhdyssana halkaistuna, on edelleen etelän lämmössä, mikä käy helposti ilmi huushollin kokonaisilmeestä. Huom. Talon mies on kiltti ihminen, eikä koskaan huomauttele tavaroitteni entropiasta, vaikka syytäkin olisi

###

Aina oppii uutta ja valaistuu! Elintarvikealamaisen elämässäni olen nimittäin, näin väitän, päässyt lähelle anorektikon elämää. Ymmärränkö paremmin sen syntyjä syviä? Kun hoksaan mittalautasen reunaan jääneen juustonpalan, noin 8 mm x 10 mm, hyökkään siihen kuin hukkuva oljenkorteen: kaikki talteen. Voipakettia katson aprikoiden: aamupuuro sittenkin ilman voita? Voi hyppäyttää päivän kalorimäärää heti kerralla.

###

Eilen ruokavenkoiluissa tuli ylilyöntiä, kun päivässä oli monenlaista tohinaa: huoltofirmassa käyntiä, kauppareissua, koiralenkkejä, etätöitä ja keskieurooppalaisten kahden tunnin webinaari. Etätöitäkin tein ja kommunikoin tyttären, Talonmiehen, ystävän X, ex-työtoverin Y ja Pret-a-Porterin kanssa. (Ehkä lukija muistaa Pret-a-Porterin aiemmista blogiteksteistä. Tämä fiini miehiin menevä, varakas neiti-ihminen, joka rakastaa kalliita tavaroita ja vaatteita – sen suomme hänelle.) – Lopputulos: klo 21 koiralenkiltä palattuani olin pyörtymispisteessä. Kädet tärisivät ja pää oli aivosumussa. Tuttu tunne kaukaa menneisyydestä nihkeäkelisen, ylipitkän hiihtolenkin jälkeen. Joten ei kun syömään.

Fineliä tutkaillessa havaitsin siihen mennessä syöneeni rapiat 800 kaloria. Aterian kirkastettua aivosumun ajattelin seuraavaa:

• miten ihmeessä opettajista koostunut jumppakerhon sisäpiiririnki kykeni paastoon (meuhkasivat ja pullistelivat siitä pukuhuoneessa… ja haisivatkin pirun pahalle paastoissaan, ketoosia ketoosia)
• miten anorektikko pystyy olemaan syömättä?

###

Anorektikkotuttu hämmensi kaiken ruokapihtailunsa ja laihuutensa keskellä kakuillaan: monimutkaisten työvaiheiden kautta loihditut upeat kakut! Tarjoili niitä innokkaasti ja katsoi itsekin silmät kiiluen. Otti sitten – lääketieteen sanastoa käyttääkseni – pienen biopsian (koepala) itselleenkin. Sitä mutusti jonkinlaisessa transsissa katse kaukaisuuteen suunnattuna, makusteli ja pyöritteli pitkään suussaan ennen kuin nielaisi. Se oli maagista katsottavaa! Samalla sitä itse lapioi mitä herkullisinta kaakkua suurina kimpaleina suuhunsa ottaakseen tuota pikaa valtaisan palan lisää. Semmoista se on, kun on liikapainoa ympärilleen keräävä kakunsyöjä. (En ole täytekakkujen ystävä ylipäätään, onneksi.)

Ruokahommista palautuu mieleen keväinen karamellilakko. Karkinsyönti tahtoo lähteä laukalle kaamosaikaan, joulu toimii lisäkimmokkeena. Jätin 1.1.21 karamellit ja pidin taukoa toukokuun loppuun, eikä ollut vaikeaakaan. Kun lenkkeilin diabeteslääkärituttuni kanssa, sanoin uhmakkaasti, että eipä karkkilakko vähentänyt painoani yh-täääään! Ja löysin itsestäni potilaan, joka sanoo lääkärin toppuutteluihin (alko, tupakka, ruoka) leuka korkealla kuin lapsi äidilleen: ”Minunkin mummo poltti piippua satavuotiaaksi ja oli terve kuin pukki!”

Mitä vastasi viisas ja aina niin tyynen asiallinen kollega? ”No, se ei sitten ollut se tapa, mikä sinulle tehoaa.” Voi mitä diplomatian taitoa! Hän, jos kuka, on pullukoitten hyperglykeemisten (korkeat sokerit) kakkostyypin diabeetikkojen ja metabolisen oireyhtymän kurimuksessa elävien kanssa joutunut hiomaan sanojaan! Nimittäin: jos lääkärinä alkaa inttää, että varmasti laihdut kunhan vähennät kalorimäärää ihan mistä vain minkä suuhusi pistät, niin vasta-argumentti tulee välittömästi. ”Ei ei minä en syö pullaa! Juustoako? Viimeksi söin juustoa omissa ristiäisissäni! Makkaraa? Oi-joi ei mitenkään: olen allerginen makkaralle. Keksejä? Niitä juurikin en voi syödä lainkaan, tarttuvat kurkkuun. (jne jne jne loputtomiin)” Keskustelu päättyy yleensä siihen, että kaikki 120 kiloa on tullut hitaan aineenvaihdunnan takia. Yleensä koko perheelle – koiraa myöten.

###

Kuten Lukijani huomaa, alan päästä vauhtiin! Siis ylenemään siihen laihuliinien hiippakuntaan, joka ylenkatsoo ylipainoisia luoden heihin omahyväisen, säälivän katseen: ”Hallitsisit sinäkin elämääsi kuten minä!” Näitä ihmisiähän sitä riittää ihmisryhmässä nimeltään bold-and-beautiful. Tässä sakissa on paljon kilpailuhenkistä urheilijajoukkoa, varpaankynsiensä lakkaajia ja naamansa kiristyttäjiä. Mutta me muut suhtaudumme heihin huvittuneen sarkastisesti: nauttisit sinäkin elämästä, etkä niuhottaisi.

…öhh ja heh…tuon viimeisen lauseeni jälkeen katseeni palautuu ruokapöydälle, josta keittiövaaka tuijottaa haastavasti takaisin. Nappaan sen päälaelta silmälasini ja siirryn etätöihin.

Kiitos, jos pääsit tänne asti, hyvä Lukijani! (Anteeksi pitkä teksti.)

Iloista päivää toivottaa Klara