Hyvä Lukijani,
oletkohan linjoilla ylipäätään enää?
Vietän vapaapäivää, jonka keskelle tekee reiän sinnikäs kuntosaliyrittäjä, joka haluaa tavata minut. Siinä määrin toistuvia pyyntöjä on lähettänyt, että on mentävä paikalle saadakseen hänet hetkeksi hiljenemään. Olen luiminut liki koko vuoden muissa liikehdinnöissä ja antanut muiden pyörittää juoksumattoa. On ollut niin paljon muuta ruumiinkulttuuria ja työliikennettä, ettei ihan kaikkeensa repeä touhukkainkaan. Ehkä Lukija on kuntosalilla pitänyt kauhun tasapainoa yllä meikäläisen poissaollessa? (Katsoo tässä välissä puhelinpankkiaan: onko salimaksu maksettuna.)
###
Fineli* sujuu lähestulkoon ongelmitta. (*viittaan edelle, Fineli.fi/ruokapäiväkirja). Kas, aikasta helppo homma: sen kun merkitsee ylös appeet ja son siinä. Yllävän paljon on kaloreita semmoisessa, mitä ei ole osannut arvatakaan, vaikkei ihan eilinen teeri ole näissä hommissa. Pudotin joskus 15 kg Painonvartijoissa raskauksien jälkeen. Se ei ollut hyvä kuuri, vaikka paino putosikin tehokkaasti. Systeemi painottui hiilihydraattien minimointiin, joka meikäläiseltä touhukkaalta hääräilijältä vei normaalia puhtia pois. Herkästi tässä ruokapäiväkirjailussakin tulee nuo hiilarit nihiloiduksi, kun niissähän niitä kaloreita saa. Mutta niillä myös mennään eteenpäin. Rasvaa on selvästikin tullut liikaa käytetyksi, olenhan voin armoton fanittaja.
Sen olen nyt tässä oppinut, että kaksi ateriaa päivässä on välttämätön laaki, jotta nälkä pysyy kuosissa. Annoskokoon vain on kiinnitettävä huomiota. Toki illan päälle voi kasata koko päivän päälastinkin ja saada yötä vasten vatsansa pullolleen, mutta meikäläinen on lounasihminen, joten siitä en voi tinkiä. Ongelmani on ennemminkin ollut siinä, että lounas on syöty, päivällinen skipattu ja illalla sitten syöty vähän huolimattomasti sitä ja tätä vähän huomaamattaankin.
Tässä on sekin hyvä puoli, että karkinsyönti pysyy paremmin hanskassa. Lakritsi on sydäntäni lähellä ja sen natustaminen meinannut aika ajoin vähän karata käsistä.
###
Ennen kuin säntään autonrattiin ja kaasutan kohti kuntosalia kerron vielä synnistäni: valehtelin päivänä muutamana raskaasti! Saako sen anteeksi? Valehtelin olevani kokouksessa, enkä voi puhua puhelimessa. En ollut missään kokouksessa, vaan kulkuvälineessä tulossa lopen uupuneena töistä kotiin. Soittaja oli henkilö, joka lähestyy minua tavallisesti joko kertoakseen tutun tutun serkun traagisesta tapauksesta tai vaihtoehtoisesti vaivastaan tai oireestaan, jonka takana epäilee vakavaa sairautta ja haluaa minun tekevän diagnostiikkaa tai todistelevan hälle, ettei huoleen ole mitään syytä. Viimemainitussa tapauksessa kupletin juoneen kuuluu, että saadakseen itselleen sen mitä kaipaa, hänen täytyy ensin pitkään ja sinnikkäästi pyristellä kommenttejani vastaan. ”Niin, mutta jos kuitenkin …..”, ”…mutta eikö sitten pitäisi olla… mutta minulla ON kumminkin nyt outo oire….” ja ”Joo, mutta naapurin kaimalla kuitenkin oli syöpä, vaikka hälläkään EI juurikaan ollut sitäjatätä, mutta oli sitten syöpä kumminkin. Kuolikin sitten pian.”
Huokaan. Ja mietin, kuinka suojata itseään niin, ettei loukkaisi häntä vaikkapa sanomalla, että on niitä sairauksia mullakin ja suku pirun vaivaista monella tapaa, että voitaisko lopettaa tämä aihe ja keskittyä muuhun? Jos vaikka sitten sille omalle tohtorille tuulettelisi sitä eksistenssin katoamisen pelkoaan. (Pystyiskö tähän repliikkiin…vai jatkaisiko valehtelulinjalla?)
###
Kas, takapihan linnustossa on tiaisten lisäksi mukana nyt mustavaris, joka käy napsimassa lintulaudalta pudonneet siemenet. Yhteistyö on voimaa! 😀
Terveyttä, Gesundheit sinnepäin!
Klara
Klara Saken kirjoittaa 