Ps. nuo mustat pisteet kuvassa eivät ole roskia, vaan vaniljatangon sisältä tulleita pieniä vaniljahippusia. (Jostain syystä tätä tekstiä ei saanut tavalliseen tapaan kuvan alle.)
Hyvä Lukijani,
tarjoan sinulle jälkiruokakulhosta mitä pirskahtavinta joululientä, nimittäin Partavesimäistä hedelmäsalattia, jonka olen juuri keksinyt. Tosin alkulähde kehoitti inkuboimaan eli pitämään puljonkia omassa rauhassaan tunteroisen, mutta erikoisherkkumme viihtyi aloillaan peräti yön yli. Siinäkö selitys partavesivivahteelle? Ohje löytyi klementiinipussin muovisesta nauhasta, mutta lopputuloksella ei alkuperäiseen reseptiin nähden ole juurikaan muuta yhteistä kuin nuo klementiinit. ;D
Partavesimäinen hedelmäsalaatti
8 klementiiniä pieniksi paloiteltuna
3/4 dl ruokosokeria
1 purkki ananaspaloja omassa liemessään
1 iso omena pieniksi paloiteltuna
Erikseen keitetty ja jäähdytetty liemi: n. 4 dl vettä, vanhat vaniljatangot, inkivääriä, piparkakkumaustetta ja jäähtyneeseen liemeen limestä mehu + raastettu kuori.
-Edellä mainitut kipataan isoon kulhoon, sekoitetaan ja päälle kaadellaan noin 3-7 ruokalusikallista Amaretto-likööriä.
Hörsitään aamupalaksi (hedelmineen) ja kurmaistaan 2 joulutorttua palan painikkeeksi. Nyt onkin sitten Finelin lista tälle päivälle tapissa 😀 No, vitsi. Joulu on aina joulu myös syömisten suhteen…
###
…jouluvieraista nyt puhumattakaan. Suvussamme on psyykkisesti sairas henkilö. Asia on jo vanha ja hyvinkin tiedossa. Se suhteen ollaan jo sinut ja tilanteen muuttumattomuus aikapäiviä sitten hyväksytty. Vaikka aina sitä joka tapauksessa toivoo, että jokin ihmeparantuminen olisi tullut. Samalla sitten petaa itselleen joka kerta pettymyksen lapsenomaisissa odotuksissaan.
Hän on yksinäinen ja varaton, joten on aina tervetullut ruokapöytäämme, mutta etenkin jouluna. Samalla tulee vähän tsekattua missä mennään. Yhden joulunvieton jälkeen toimitin hoitoonkin, kun kaikenlaiset äänet ja kehoon tunkeutuvat muukalaiset häntä niin kovin piinasivat. Oli tuolloin pitempään sairaalahoidossa, mutta parantumista ei tapahtunut tuolloin, eikä sittemminkään. Lääkkeitään ei syö, eikä pakkolääkintä ole lain mukaan sallittua kuin sairaalaoloissa. Hänen kauttaan on tullut ammattilaisena, joskin toisen alan spesialistina, ymmärtämään sen kädettömyyden, jonka edessä psykiatria on, kun sairaus on kunnolla ottanut ylivallan ihmisaivostosta. Tuolloin ihminen ei itsekään aina ymmärrä avuntarvettaan. Tässä tapauksessa on asianlaita juuri näin.
Eilinen meni jutusteluaan kuunnellessa. Selvempijärkiset kävijät ehtivät paikalle tänään ja huomenna omien velvotteidensa vuoksi. (Ei haittaa! En älyä, kuinka lenkkikaverinikin jaksaa etukäteen stressata ja höösätä kaikki jouluvalmistelunsa ruokineen päivineen, ottaa vastaan useamman lapsiperheen liki viikoksi täyshoitoon, leikittää lapsenlapset, ruokkia koko sakin joka päivä, saunottaa, majoittaa, viihdyttää, jututtaa… Kuolisin! Minä makaan sohvalla, teen palapeliä ja suunnittelen ensi kesän vaellusreissua.)
Palatakseni sekavaan sukulaiseemme, niin monta on vakoilijaa ja seurailijaa hänellä havaintokentässään. Kaikenlaista agenttia vilisee. Nämä oudot ilmiantajat käyvät kantelemassa hänestä eri viranomaistahoille ja valvontakomissioille. Raskasta settiä on ulkopuolisten kuunnella, mutta myös asianomaisen elää tuommoisen vainoharhan keskellä. Onneksi meidät lasketaan hyvisten puolelle.
Se mitä valvontakoneiston kätyrit hänestä ilmiantavat jää aina kovin epäselväksi. Eipä sitä enää oikein jaksa kyselläkään. Jotakin kasvotonta, nimetöntä – ehkä leijailevaa, kaasuuntuvaa hyhmää tai niin abstraktia, ettei tavan pulliaisten aivokoneisto kykene sitä hahmottamaan. Häntä kuunnellessa omat tunnetilat kulkevat vuoristoradan lailla säälistä raivoon, vaihtuvat armollisuuteen, romahtavat suruun, josta kipuavat kyllästyksen kukkulalle, huristelevat alas synkkään ahdistukseen noustakseen pienten valonpilkahdusten (on hyvin huumorintajuinen ja kiltti ihminen) kautta onneen, josta sukelletaan avuttomaan toivottomuuteen. Mutta kun poislähtiessä huikkaa eteisestä: ”Ai niin, jätin laudeliinan saunaan ja pyyhkeeni laitoin kuivaustelineeseen, laita ne sieltä pyykkiin”, niin ajattelen, että jouluhorinoiden kuunteleminen oli kuitenkin sen väärtti: hänhän jaksaa vielä välittää asioista. Avartavaa, kovin avartavaa. Ilman hänen kauttaan saatuja kokemuksia olisin ihmisenä merkittävästi kapeanäköisempi, monessa suhteessa. Jo pelkästään yhteys varattomaan, yhteiskunnan ulkopuolella olevaan henkilöön avartaa ihmisenä. Ehkä Lukijallani on samanlainen kontakti ihmiseen, jonka elämä ei ole mennyt kuten eräässä suomenruotsalaisessa tv-ohjelmassa?
Huomenna, jos Luoja suo, tarjoilen Lukijalleni toisen reseptini 😉 Siitä tuli semmoinen syksee, että semmoinen on nähty aiemminkin, eikä lopputulos pettänyt tälläkään kerralla 😀
Oikein hyvää joulupäivää Lukijalle!
Klara
Klara Saken kirjoittaa 