Hyvä Lukijani,
istun sohvassa tietokone polvillani, koira makaa nukkamatolla, pesukone möyryää kodinhoitohuoneessa ja tv-ruutu tuijottaa minua mustalla, pimeällä silmällään.
Suljin sen kympin uutiset katsottuani, sillä Peltirumpu-kulttielokuvasta näkemäni lyhytkin pätkä oli liikaa. Ei huvita katsoa oudosti naamaansa vääntävää punatakkirouvaa oksentamassa rantakivikkoon, kun kalastaja vetää merestä ankeriaita pursuilevan hevosen pään. Kulttikirjailijan teoshan tuo, mutta kuvalliset versiot eivät tee sielulleni hyvää. Kaipa tuo pitäisi lukea tai kuunnella äänikirjana. Jonkun Gynter Grassin kirjan olen joskus lukenut*. (*Kampela, luettu Ruotsissa kesällä 1980, taisin peräti omistaa kirjan. Juonesta en kyllä muista pätkääkään.)
###
Talonmies kävi hautajaisissa ja sai siellä tuotekehitysidean. Arkun kantokahvat on suunniteltu kuulemma huonosti: kun kahvaan tarttuu arkkua kantaakseen, painaa arkun kannen reuna hankalasti kädenselkään. Ongelmansa kullakin. Onneksi arkkua ei kuitenkaan peninkulma tolkulla tarvinut raijjata, ainoastaan ovelta alttarille, jotta sen nyt mies kestää. Subjektiivisesti huonompi tilanne oli arkun sisällä. R.I.P.
Tänään vein ukon etelänkoneeseen, jolla pyyhkäisi aurinkokentille rakkaan lajinsa pariin. Ja ollaan kyllä niin eri puusta veistettyjä! On suoranainen ihme, että ollaan kimpassa pysytty vuoskymmenet. Luonteittemme ero näkyy muun muassa pakkaamisessa. Talonmiehen matkalaukku oli vaatehuoneen nurkassa pakattuna jo paria päivää ennen matkaan. Meikäläinen kauhoo kamppeet kasaan tunnissa… ja senpä on lopputulos monesti näköinenkin. Yhtä ja toista jää puuttumaan ja jotakin on sitten senkin edestä.
###
Olen aika sotahullussa tilassa ja sen vuoksi siunaan, että pääsen välillä kuljeksimaan töihini. Koska liikun pitkin kaunista kotomaata ja Talonmies liikkuu nyt ulkomailla, on Rakilla edessään hoitolapäiviä. Paikka on sille entuudestaan tuttu. Saa siellä haukkua räykyttää aamua iltaa mielin määrin. Onni on saada viedä rakas ystävä hyvään paikkaan. (Jos tiukka paikka tulee, niin en mene pommisuojaan, sillä sinne ei saa tuoda koiria. En jätä ystävää, jos semmoinen tilanne tulisi. Toivotaan, ettei tule.)
Sotatilanteen suhteen olen alkujärkytyksestä toivuttuani asettunut uomiini. Tutkin ja seuraan tilannetta useamman maan mediasta ja otan rauhallisesti. Olen aloittanut tuon aiemmin mainitsemani kyberturvallisuuskurssin.
Joku päivä meni uuteen tilanteeseen asemoitumisessa, mutta nyt on palikat järjestyksessä. Naapurimaan suhteen en ole kummoisia odottanutkaan, lähinnä ihmetellyt suomalaista sinisilmäisyyttä kaikenlaisten tonttikauppojen suhteen. Sama ihmettelyfiilis oli vuonna 2015, kun geelipäänuorukaiset pölähtivät minunkin kotinurkilleni makailemaan nurmikolla ottamassa turistikuvia toisistaan. Ihmettelin silloin Sipilän ”annan taloni käyttöönsä”- puheita ja kirkonväen intoa piilottaa karkoitettuja kirkkoihin.
Voi pyhä yksinkertaisuus ja naiivius, sanon mä. Ja totean heti perään, että tunnen ja olen tekemisissä useamman maahanmuuttajataustaisen kanssa, eikä pahaa sanottavaa. Toivotan maahan oikeasti tosissaan tulleet ja integroitumishaluiset lämpimästi tervetulleiksi. Tapaan heitä aika paljon työnikin vuoksi. Ovat ihan jees joitakin arabitaustaisia lukuunottamatta. Venäläiset ovat joskus ylimielisen nokkavia, mutta kun kuuntelen juuri Anna-Lena Laurenin ”Samettidiktatuuri”-kirjaa, niin löytyi selitys sillekin. Venäläinen ei näytä tietämättömyyttään. Lisäksi kulttuuriin kuuluu nauraa tietämättömyytensä paljastavalle ylimielisesti: ”Etkö tiedä tätä – kaikkihan sen tietävät!” Olen joutunut tälläisen uhriksi useamman kerran ja saanut heiltä kuulla, että heidän kotimaassaan lääkärit sentään ovat ammattitaitoisia. Suomen tasoon tyytymättömän onkin viisain mitä pikimmin palata kotimaahansa, mikäli toivoo kunnon hoitoa.
###
Jätän Lukijani mietteisiinsä ja painun pehkuihin, kiitos seurasta!
Klara
Klara Saken kirjoittaa 