Hyvä Lukijani,
ehkä olet kärsivällisesti odotellut mitä tasokkaimpia ja maailmanhistorian kannalta merkittäviä päivityksiäni? Hyvä, sillä sain syyn istua tämän päivän aloillani. Tai ainakin jonkun aikaa. Ulkona on komea keli, joka jo houkutteli croksit jalassa pihaa lakaisemaan. Pelkäänpä pahoin, että näen itseni kiitämässä polkupyörällä rapaista peltotien reunaa ennen kuin iltauutisten lukija kuvaruudusta kurkistaa.
###
Kuten tarkkasilmäinen Lukijani havaitsee, jäi mökkireissu tekemättä kelirikon pelossa. Alkoi hirvittää missä asennossa auto on, kun sen luo muutaman päivän kuluttua palaa. Se olisi pitänyt jättää vaatimattoman hiekkatien raviin. Varsinaiselle mökkitielle ei ole menemistä ennen kuin maa vähän kuivahtaa. Kun aloin epäröidä, soittelin paikalliselle taholle. ”No tuota, kyyy-yyyy-llä se… jos vähän kuivahtaa…mutta saattaahan se kyyyy-llä… kyl-lä kyllä.” Ne ihmiset on omanlaisiaan hobitteja sielläpäin 🙂 ja sanon rakkaudella. Niin kilttejä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä ei hevillä löydä.
###
Btw: pahoittelen blogiteksteissäni olevia, toistuvia kirjoitusvirheitä. Korjailen niitä aina jälkikäteen. Etenkin tällä hetkellä näpeissäni olevalla masiinalla virheitä tulee usein, kun näppäimistö ei istu nakkisormilleni.
###
Mökkireissua olen korvannut ajelemalla kotoa kauemmaksi retkeilemään. Eilen oli kohteena suuri suo, jonne lähdin -fanfaarit itselleni!- erittäin varhaisen kukon laulaessa. Tavoite oli päästä liikkeelle, kun kantavuutta suolla vielä on.
Läksin suon laidasta lompsimaan ennen seitsemää. Mieletön siivekkäiden orkesteri sai rompostelemaan euforian vallassa lintuja bongaillen. Ruokatauolle asetuin keskellä suota olevalle saarekkeelle ja loikoilin hetken riippumatossa tuumien, että olipa asiat nyt kohdallaan! Mikään maailman pahuus ei voisi suosaarekkeelta mua saavuttaa.
Puolilta päivin hoksin suon alkavan kiihtyvällä vauhdilla sulaa ja lainehtia helteen kärvistäessä maankamaraa ja vähän kyllä naamaakin. Kun autolle oli vielä kilometritolkulla matkaa läksin puoliväkisin upeasta paikasta palailemaan siksakkia tehden. Väliin tuntui, että tilanne on hallinnassa, mutta lumikenkien kanssa vesisohjoon upotessa huusi järki toiseen korvaan, että hullu, häivy! Mättäät toki ovat vielä pitkään jäässä, mutta hetteeseen voi maastoa tuntematon vahingossa humpsahtaakin. Ei tullut karttaakaan katseltua, mutta luulen osaavani jossain määrin suon rakennetta tulkitakin (nk. kuuluisia viimeisiä sanoja nämäkin).
Yhtä kaikki: hieno päivä. Ja vanha kansa tietää: ”Ennemmin kurki kuolee kuin suo sulaa.” 🙂
###
On näitä retkiä tässä tullut tehdyksi. Siunaan itseäni, että älysin hypätä oravanpyörästä helpommalle kuviolle. Jää aikaa ja voimavaroja muuhunkin kuin työntekoon.
###
###
Asiasta toiseen. Otin joskus talteen lehtileikkeen, jossa puhutaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesta – ihmiselle tärkeä asia, joka saa useita ilmenemismuotoja. Millä kerjään hyväksyntää ja kunnioitusta? Onko joillakin siihen suurempi tarve kuin toisilla ja jos, niin miksi?
Olen seuraillut somen hiihtoryhmiä ulkoilupaikkavinkkien toivossa, mutta saanut todeta odotukset vääriksi. Ei niiltä sieltä löydä. Sen sijaan löytyy roppakaupalla arvostuksen kerjäämistä sisältöjen täyttyessä suoritusilmoituksista ja diivailuista hiihtokeskuksissa otetuilla lomakuvilla.
Tähän liittyen: tuttava kilautti wu-viestinä kolmannen vartalokuvansa lomareissultaan Lapin hiihtokeskuksesta. Kuvaviestiä avatessa seisoin keskellä umpimetsää liukulumikengitettynä. Katsoin ympärilleni: kilautanko vastapainoksi kolme peräkkäistä, eri asennoissa otettua kuvaa itsestäni umpimetsässä? Mietin, miksi näitä ”onnistumisten” kuvia aina lähettelee. Kuvia tulee paitsi itsestä myös veljen lasten onnistumisista, koulusaavutuksista ja soittamistaan pianokappaleista. Omia lapsia ei ole. (Tähän sanottakoon, että lukuisat isoäiti-ikäiset tuttavani eivät koskaan laittele kuvia lapsenlapsistaan, sisarusten lapsista puhumattakaan.)
Muistan toki käytöskoodin mukaisesti ihailla kuvia ja laittaa, että wauuu, hienoa, upeaa. Sillä jotakin arvostusta hän taholtani kaipaa ja riittäähän sitä annettavaksi. Surullinen puoli on se, etteivät responssini tyynnytä aukkoa, joka sieluunsa on jossain elämän vaiheessa porautunut. Kuka ei aikanaan antanut arvostusta? Kenen ihailua jäi vaille? Psykologi voisi osata selittää. (En tunne tarkemmin kasvutaustaansa. Jostain joskus luin, että isältä saatu arvostus kantaisi naisen itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Mene ja tiedä sitten, kun mitään lähdettä tai vankkaa tutkimustietoa ei ole tämän taakse osoittaa.) Arvostuksen kerjäämisen tarvetta tarkastelen myös omassa sielussani. Siihen saan vinkkejä omaa käytöstä tutkailemalla. Leuhkaisinko jollekin ja jos, niin mitä olin hakemassa?
###
Tässä päivitystä aurinkoiselta terassilta. Rakki on hakeutunut kiepille terassin paisteisimpaan kohtaan käytyään ensin moneen kertaan vieressäni marisemassa. Tiesin asiansa: ”Haluan käydä makuulle lähiympäristöösi, mutta valittavana olevat paikat ovat liian viileitä.” Toin sille varapetinkin varastosta, muttei hänelle kelpaa, kun ratisee 😀 Annetaan pois, kun ottaja löytyy. Nyt karvanaama rauhoittui, sillä aurinko siirtyi niin, että paikka auringossa löytyi hänellekin. Paikkaa auringossahan me kaikki haemme!
Kuulumisiin!
Klara
-Note-to-self: seuraavaan postaukseen Kyckling cacciatoren resepti.
Klara Saken kirjoittaa 