Pakkauslistoja, sotkua ja isänmaan toivoa

Hyvä Lukijani,

taas on joku päivä mennyt, etten ole ehtinyt kurkistaa tästä ikkunasta kirjoituspöytäsi, keittiönpöytäsi tai kahvipöytäsi ääreen. Vai onko pitti-ikkunanasi kenties tabletti? Ehkä makaat sohvalla, yöpetillä, istut wc-pytyllä, junassa, asemalla, kahvilassa, mökkilaiturilla tai pihakiikussa kanssani seurustelemassa? Yhtä kaikki, jokainen blogissa viettämäni hetki on minulle arvokas, olitpa missä vain. Toivon, etten hukkaa sinunkaan aikaasi jaarituksillani.

***

Istun nyt kotitalon terassilla, Rakki rauhoittui lopulta jalkoihini makaamaan ja kirjosieppo lurittelee lähituntumassa. Taivas on pilvessä ja vielä on kalsea henkäys eilisen muistona. Toivottavasti jo lämpenisi. Huomenna kaasutan työmatkalle siitä huolimatta, että auto ilmoitti tarvitsevansa lähiaikoina öljynvaihdon. Voi ei, sekin tähän saumaan, sillä…

***

… vasemmalta puoleltani näen keittiön kaaokseen: pahvilaatikoita, muovilaatikoita, makaronipusseja, säilykepurkkeja, munankeitin, maustekaapin sisältö… ainakin nämä näkyvillä. Mistä kyse? Muutammeko taas? Ei onneksi. Nyt on kyse remontista, joka alkaa näillä näppäimillä. Joudutaan (päästään?) remontin alta noin kuukaudeksi evakkoon. Kirjaan lopputuloksen tähän:

• yksi laukku vietävä työpaikkakunnille mukana eli vaihtovaatteet, pesuvehkeet, kunkin firman etätyökone + puhelin + laturit. Yksi yksiö yhdessä kaupungissa on vuokralla, joten pitää muistaa avaimet 🙂 + useamman työpaikan avaimet ja kulkulätkät ynnä ammattikortti. Se on onneksi aina lompakossa, jota en enää vaihtele kuten joskus sillä lopputuloksella, että kortti jäi väärään lompakkoon. Siitä kärsii sitten koko ruumis, varsinkaan kun salasanat eivät enää ole muistissa, eikä niitä ole uskaltanut lapulle laittaa.
• yksi laukku autiomökille, jotta on kesäisiä vaihtovaatteita (hah! tuleeko kesä?). Talven jäljiltä siellä ei ole ruokaa. En viimeksi jättänyt mitään säilöön sinne. Pesuvehkeet siellä on.
• yksi laukku retkeilykamppeille. Ne kulkevat mukanani (ruokatermos, vesileili eli -rakko, muki, lusikka, puukko)
• yksi laukku gps:lle ja kameravehkeille. Teen huvikseni usein pieniä videoita retkeilystä. Kaverit niistä kiittelee ja kannustaa, ne siis, jotka ei kadehdi tämmöistä toimintaa ja toisten iloa siitä. Totta: olen kriittinen, mutta suorasanainen tässäkin. Näinhän se on, asiassa kuin asiassa, jos jotakuta alkaa toisen toimen hiertää. – Bai tö wei, retkivideoita on kasapäin juutuupissa, joten jos aikoisi isompia YT-julkisuuksia saada (hui olkoon!), niin joku oma idea ja markkinarako pitäisi olla. Onko Lukijalla ehdottaa? Ali Leiniön tyyppinen verkkainen jutustelu on mieluisaa, mutten halua lahjoittaa pärstääni mediapersoonagalleriaan ja maailman katseltavaksi.
• pyörät myös mukaan: ikivanha mummonpyörä ja oma maasturi. Talonmiehen autoon ei voi pyöränkuljetinta laittaa. Rakki ei suostu hyppäämään sen yli takakonttiin, eikä pois ja homma menee vaikeaksi. Lisäksi oltava lukkoja, kypärää, pumppua, pyöriälyhousua pehmusteella, juomapulloa…
• RUOKAA joka kohteeseen
• Lisäksi olen miettinyt: teenkö kuukauden aikana itselleni lopulta ne villasukat, joita tarvitsen? Teenkö pitempiä melontaretkiä, jonne oltava enemmän varusteita? Luenko kirjoja? Pitääkö ammattikirjallisuutta kuljettaa? Minkä tietokoneen + vermeet otan? Huh huijaa, kiitos kun sain luetella tähän.

Lisäksi on mietittävä, mitä jättää kotona semmoiseen paikkaan, jonne pääsee kuukauden aikana. Osa tavarastahan jää remontin takia loukkuun, joten … no jaa.

Lopputulos: elämässä täytyy tyytyä epävarmuustekijöihin. (Niihinhän toki on etenkin viime kuukausina totuttu.)

***

Siitä tulikin mieleeni, että oikeastaan on aika huojentunutkin mieli siitä, että nyt voi sanoa, mitä ajattelee itänaapurista. Tällä hetkellä ajatteluni on kaksinaista. Toisaalta on semmoinen ”siitäs saitte”-meininki, sillä nythän naapuri ajautuu vuosikausiksi, ettei kymmeniksikin, semmoiseen kurakkoon, että eipä naurattaisi heidän housuissaan. Toisaalta tunnen sympatiaa ja harmitusta tavallisen kansan puolesta. Ovatko syyttömiä? Kyllä ja ei. Päästivät maansa vallan ajautumaan tälläisiin käsiin, ei siis pelkästään Putlerin vaan koko valtaapitävän koneiston käsiin. Mitä siitä opimme: poliittinen laiskuus voi kalahtaa omaan nilkaan. Toki ymmärrän, että yhden pienen kansalaisen ja kahdenkaan on vaikea asettua tutkainta vastaan. Olen kuullut itsensä venäläisen kertovan – oikeastaan kahdenkin, ensimmäinen kertoja jo 90-luvulla – mihin vaikeuksiin joutuu, jos rupeaa liikaa kyselemään.

Lopputulos: jos maassa ei ole demokratiaa, ei sitä yhdessä eikä kahdessakaan sukupolvessa nykäistä esiin.

Tähän aihepiiriin liittyen sanon, että olkaamme rauhallisin mielin. Meillä on hyvä kotimaa ja erittäin hyvin hereillä oleva poliittinen koneisto ja valtion johto.

***

Kas, Talonmies tuli kaksi pizzalaatikkoa mukanaan. Joten: ei kun syööööömään (sanoi entinen työtoverini)!

Lukijani, ole iloisella mielellä ainakin tänään – murehtia ehtii huomennakin.

Kuulumisiin, Klara