Hyvä Lukijani,
viime tekstin jälkeen tehtyjen laajojen kierrosten jälkeen olen taas mökin kuistilla. Vasemmassa silmäkulmassa välkkyy järveltä täysi plägä ja sinne mun tieni vie. Paatti ryömi mursuna mökin seinustalle viikoksi lepäilemään, mutta saa luvan herätä ja rahnustaa mahallaan rantaan jatkamaan työtehtävässään. Se kantaa minut vesien taakse entisiä reittejä, rantautuu sopivassa kohdassa ja odottelee, kun keittelen sapuskaa ja tsajua, ehkä kuleksinkin metsissä jonkun aikaa kuka tietää. Tämmöistä se on, kun elämä on lokoisaa tehtyjen oman elämän haltuunottoratkaisujen jälkeen. Jollen olisi niitä tehnyt, puurtaisin nyt sisätiloissa odotellen elokuun lomaa ja perheellisten, päiväkotilapsivanhempien, vanhempainlomalaisten, etuoikeutettujen pomojen jne. saapumista juhannuksena aloitetulta lomaltaan, jotta meikäkin pääsee lomalle.
Hah, oliko tuohon piilotettuna hieman marttyyrin ääntäkin? Mutta kuulun ihmisiin, jotka ärhäkästä luonteestaan huolimatta eivät sulata omista osakkeista verissä päin tappelemista, loma-ajoista riitelyä ja sen semmoista. Mielummin joustan ja saan itselleni mielenrauhan, enkä tuhlaa energiaa joutavaan jankkaamiseen. – Kuten Lukijani huomaa, olen sekä joviaali että mitä solidaarisin henkilö. Vain luontainen vaatimattomuuteni estää sitä suoraan sanomasta. 😉
***
Pläkä näyttää saavan ryppyjä otsaansa, mutta mitäpä tuo haittaa niin kauan kuin vettä riittää paatin alle. Vastarannalta näyttää lähtevän yksinäinen henkilö, hahmosta päätellen mies. Pieni perämoottori rutkuttaa soutuveneen hännässä. Koska tuossa on täysi erämaa-alue, niin tiedän, millä asialla paikallinen pappa liikkui. Rantatöyrään takana on suo ja alkaa olla paras hillasesonki. Paikallisten keskusteluryhmä käy kuumana, kun joku on poiminut hillat puoliraakoina ja kehuskelee ämpärikuvallaan. Sitä saa mitä tilaa ja tyhmyydestä sakotetaan.
Tunnen hienoista lakkaperäistä tyydytystä, kun katson puhelimeeni aamusella kilahtanutta viestiä: ”Hei, täällä Juha. Haluatko tänä vuonna lakkoja? Entinen määrä?” Ei tarvi lakoista, hilloista eikä suomuuraimista taistella, eikä ämpäreillä kehuskella, kun on Juha. Hän on henkilö, jonka perheellä raha on tiukassa ja marjoista saatava veroton tulo on tärkeä tulolähde. Olen useampana vuonna ostanut lakat heiltä, vaikka totta puhuen: ei niitä innokkaasti meistä syö kumpikaan, lienen maininnut. Tai tarkennan: Talonmies ei syö lainkaan, väittää niitä ”luumarjoiksi”. On kotoisin alueelta, jossa niitä on runsaasti, eikä näe niissä mitään erityistä arvoa. No, enpä näe itsekään: kotona niitä oli, vaikka jakkupukuäitini ei niitä muistaakseni juurikaan (koskaan?) kerännyt. Jakkupukuäitihän rahnustaa nyt housut lököttäen hoitokodissa työntelemässä rollaattoriaan pitkin käytäviä. Lakansyöntiajat on tiukasti takanapäin. (Nauttisikohan, jos veisin sokerilakkoja hänelle? Tai lakkakakkua? On kovin herkkujen perään ja tuo voisi ilahduttaa häntä.)
Lisään tuohon käytävällä rahnustamiseen, että olkaamme itse kukin iloisia munaskuita myöten, jos vielä yli ysikymppisinä rahnustetaan hoitokodissa! Minä ainakin olen ja piut paut nakkaan niille puheille, joissa rääsätään miten kamalaa on vanhaksi tuleminen ja miten ”Minä en ainakaan halua enää elää kenenkään hoivattavana!” Mitä julkeaa Suuren Elämänlahjan ylenkatsetta ja halveksuntaa, sanon minä ammatin puolestakin. Jumalavita, on ihmisiä, jotka antaisivat mitä tahansa, jotta näkisivät ysikymppisenä syntymäpäiväkakkunsa! Ja toiset sen kun elämä-shoppailee. Hävettävää, julkeaa ja ja ja… ihan kamalaa nykyelämän kerskakulutusmoraalia. Että mä otan vaan niitä sämpylöitä, joissa on durumvehnää ja luomusiemeniä ynnä vähän Himalajan suolaa. Ja mä sit en haluu kuolla ryppyisenä, mun botoxit ei siitä tykkää. Hyi!
Tuo oli päivän epistola. Nyt potkin paati seinän vierestä hereille, raastan sen rantaan, pakkaan siihen miljoona erilaista nyssäkkää, joista suurin osa turhaa kamaa (mutta paatti pysyy vakaampana kyllä) ja suuntaan ulapalle.
Kiitos Lukijalleni seurasta! Aurinko meni pilveen ja ulapalle tuli kurttua, mutta haitanneeko tuo. Kuten sanottua: elämän suhteen ei saa olla liian valikoiva, eikä kronkeli.
Kuulumisiin, Klara
Klara Saken kirjoittaa 