Hyvä Lukijani,
nyt on alkanut neljän viikon kesäloma. Sanoisinko, että olen kuin kynsille lyöty: vain yksi etäpäivä koko aikana. En muista vuosiin tilannetta, etten kuitenkin loman aikana joutuisi jollekin työrupeamalle sitä vähän keskeyttämään.
Oikein ihmettelen, kuinka mahtaa muorin käydä eläkepäiväin tipahtaessa esirippuna etehen. Olen jo kalenterista sellaista päivää sivusilmällä katsellut. Vielä joku vuosi sorvin äärellä – jos siis töitä vapaana taiteilijana riittää. Julkisen puolen virkaan en mene enää kuin pakkotilanteessa. En tanssi enää sen pillin mukaan.
Kuten ehkä olen kertonut, terveyskeskuslääkäripulasta huutaa media sumutorvena, mutta erikoislääkäripulasta ei juurikaan esim. Lääkäriliitto nosta otsikoita. Kokeneista erikoislääkäreistä on kuitenkin monella alalla etenkin pienemmissä sairaaloissa kova vajaus. Jäljelle jääviltä työkuorma vetää ilmat pihalle vielä monta vuotta kunnes uudet suuret sisäänottomäärät ovat erikoislääkärivaiheessa. Erikoislääkäriksi kouluttautuminen kestää 6 vuotta, kunhan ensin on 6 vuotta opiskellut yleislääkäreiksi. Toki on niitäkin erikoisaloja, jonne tulijoita riittää.
***
Lomasuunnitelmat liikkuvat retkipuolella. Ehkä Lukijani ei tätä hämmästele? 😀 Olen koittanut vähän panostaa kolopallopeliinkin, kun maksan pelioikeudesta lähikentälle. Eilen lätkin palloa pitkin pusikoita mukavassa miesporukassa ja käytiin pelin päälle klubiravintolassa vielä syömässä hyvää soppaa vertaillen kokemuksia peliuran varrelta. Antoisaa, kun joukossa oli toisella puolella Suomea pitkään pelannut mies. Todettiin yhdestä suusta pelin muuttuneen vuosien saatossa rennommaksi. Enää ei juurikaan törmää ikävällä asenteella pelikavereiden virheitä kyttääviin mielensäpahoittajiin tai sääntöpoliiseihin. Jokainen pelaa omaa peliään ja ottaa siitä itse vastuun. (Mutta kyllä mä vielä katseella ja korvilla tavoitan ne Audi- ja Lexuskuskit, jotka kentällä mölyää Euroopan omistajan elkein. Tosin tiedän heidät likipitäen jo aiemmilta vuosilta ja osaan siirtyä kauemmaksi. Nykynuoriso on itsetuntoisempaa: heillä ei näytä olevan samanlaista näyttämisen ja nähdyksi tulemisen tarvetta kuin wanhan liiton pomotason miehillä ja pikkurouvilla, sipsuttaja-piipertäjillä, kuten aiemmalla asuinpaikkakunnalla ollut vakiopelikaveri tapasi rouvia kuvata.)
***
Itsetunto?
Ylläolevasta tuli mieleen useampi viime aikojen keskustelu ystävien, sukulaisten, työtovereiden ja potilaidenkin kanssa. Onko Lukijani pohtinut itsetuntoaan, jotta missä kuosissa on?
Mulla on yksi kollegakaveri, joka hyvin usein hakee ihmisten käyttäytymiseen selityksen itsetunnosta: ”Huono itsetunto”. Hän on sekä fiksu että viisas ihminen ja useimmiten oikeassa.
Huono itsetunto saa ihmisen kerskailemaan, kokemaan uhkaa toisten menestyksestä (itse keksimästään) ja kadehtimaan. Se saa hänet välttelemään seuraa, jossa voi joutua alttiiksi vertailuasemalle ja kokemaan huonommuutta. Vertailija on tietysti hän itse, päänsä sisällä. Joku ääni kuiskii: entäs sinä, oletkos sinä yhtä hyvä / kaunis / lahjakas / varakas / hyväonninen / hyväosainen/ …you name it. Vertailun aiheet ovat loputtomat, jos sille tielle lähtee.
Tunnen joitakuita, joilla tämä puoli on erityisen piinaava – heille itselleen. Olenpa joskus joutunut sellaiseenkin tilanteeseen, jossa olin ikään kuin sämpylän välissä. Sämpylän puoliskoina olivat kaksi kaveriani. Toinen oli voittajatyyppi, onnistuja, lahjakas ja aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toinen puolestaan ihminen, joka oli elämässään paljon ponnistellut, mutta aina ollut jotenkin väärään aikaan liikkeellä, kun onnen murusia jaettiin. Ei huono ihminen lainkaan, lahjakas ja kaikki menestymisen avaimet taskussa, mutta sovitteli avaimia aina vääriin lukkoihin. Siinä rinnalla sitten menestyksen harjalla kruisaileva loistokas tuttava oli hänelle kerta kaikkiaan liikaa. Meikäläisen rooli oli toimia terapeuttisena korvana, molemmille. Sai kielensä asettaa tarkasti, ettei joutunut mukaan soppaan.
Olen miettinyt, että on kaiken viisain pysytellä niiden ihmisten lähellä, joilla ei ole erityistä haavaa sielussaan mihinkään suuntaan. En tarkoita, että olisivat elämän kultatuolissa kulkijoita, kaikkea muuta, vaan ihmisiä, joilla ei ole antipatioita eikä vihamielisiä tunteita lähimmäisiään kohtaan. Niitäkin ihmisiä on. Siis ympäröikäämme itsemme heidän seurallaan ja olkaamme heistä elämälle kiitollisia!
Näihin puheisiin, näihin tunnelmiin toivotan vointeja ja loppukesästä iloitsemista Lukijalleni. Kuulumisiin! Klara
Klara Saken kirjoittaa 