Hyvä Lukijani,
junan kita syö taas kiskoja ja minä istun sen mahalaukussa omassa pienessä eriössäni. Harrastan nimittäin omaa hyttiä, kahden hengen avaraa lukaalia, jossa ei tarvitse kuunnella kuin omia ajatuksiaan.
Aika ajoin jollakin asemalla satunnainen suomalainen lähestyy äkäinen ilme kasvoillaan. Jää lasioven taakse tuijottamaan kuin petokala akvaariossa olevaa saalistaan, repaisee liukuoven auki ja äsähtää: ”Mihin sulla on lippu?” (Johon toimii useampi vastaus penkin numerosta vaunun numeron kautta omaan ja lopulta junan määräasemaan, mitä nyt kukin kysyjä sitten kulloinkin tarkoittaa.)
Tällä kertaa Rva Petokala on pukeutunut stailiin syyspoplariin. Sen hän on köyttänyt tiukalla takinvyöllä hoikan uumansa ympärille. Kaulaan on kiedottu muuhun out fittiin nähden hieman halvan näköinen huivinretale. Kapeat housunlahkeet ulottuvat säären puoliväliin paljastaen mitä sorjimmat nilkat, jotka päättyvät korkeisiin korontolppiin. Mrs. Petokala tunkee keikkalaulajatar-tyyppiset, hieman kuluneet, mutta nuoruusiällä oletettavasti hyvinkin kauniit kasvonsa oviaukosta ja kysyy :”Anteksi (sillä tavalla näennäiskohteliaalla, mutta kärttyisällä äänensävyllä) Mikä lippu Teillä on?” (Pisteet teitittelystä, jolle äänensävy ja ilme antavat happaman lisämausteen.)
Hihittelen näissä tilanteissa yleensä sisäänpäin, sillä luen petokalan sisäisiä ajatuksia kuin avointa kirjaa: ”Ämmä stana istuu paikallani! Röyhkeästi oikein tavaransakin levitellyt pitkin pieluksia ikään kuin pesän olisi tehnyt. Vaan nyt tuli oikea omistaja paikalle. Saahan sitä yrittää!”
Sitten siirrytään vänkäämään. Ihmisenhän on tämmöisissä tilanteissa niin vaikea tehdä käsijarrukäännöstä ennakko-oletuksensa suhteen. Minulle tilanne on henkisesti merkittävän helppo: tiedän olevani oikeassa hytissä. Lisäksi olen ehtinyt harjoitella tätä useamman kerran. Saa sanoa: vakituisena raiteenkuluttajana on jo ammattilaisen ote. Olenhan pyörinyt maamme rataverkostossa vuoskaudet kuin kuulapallo flipperissä.
Joten niinpä kävi nytkin, että oman virheen mahdollisuus pikkuhiljaa hiipi petokalan aivostoon ja epävarmuus alkoi kuultaa naamataulusta. Sittenpä sessio päättyi aivan tavanomaiseen tapaan, Madame Petokalan kiusaantuneeseen muminaan ja liukenemiseen paikalta takavasemmalle ilman anteeksipyynnön tynkääkään. Hyttinsä havaitsi olevan toisessa vaunussa.
Sitä vain ihmettelin, miksi kopisteli vaunun yläkertaan sen sijaan, että olisi suuntinut omaan katiskaansa.
Tutkimattomat ovat petokalan liikkeet.
***
Asiasta toiseen: elämme merkittävän omituisia aikoja. Luulimme ehkä, että pandemia olisi merkillisin aikajakso maallisella vaelluksellamme, mutta emme arvanneet mitä tuleman pitää. Uhhh, mikä sinisilmäisyys, mikä rahanahne ajatus vanjan hyödyntämisestä, mikä typerä luottamus energialähteisiin. Kuinkas mä muistan, että jossain vaiheessa jokin media piirsi tätä kuvaa kasvojemme eteen? Juttu Suomen Kuvalehdessä ehkä? Jokin tv:n keskusteluohjelma? Ja silloin tuntui, että hus, muualle siitä ennustuksinesi senkin pahanilmanlintu.
Ja tässä sitä ollaan.
Nyt ei muuta kuin 72 h ruoka-ja vesivarastot jemmaan, tuoreet patterit radioon ja lamppuun, makuupussi esille ja sitten vain jatkamaan entistä elämää. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Ei kai tässä muutakaan voi.
Läpikävin kylmän viileästi ajatusta siitä, että koko maasta katkeaisivat nyt sähköt, eikä puhelinverkko toimisi. Olen satojen kilometrien päässä kaukana kotoa nyt. Juna lakaisi kulkemasta.
Mitä tekisin? Lähtisinkö lompsimaan kotiin?
Tiedän: liftaisin sinne, missä Ruskearuuna on karsinassaan (pimeydessä). Sanoisin sille hau-di ja menisin viereen köllöttämään. Tai talliin joka tapauksessa. Tästä on sinne viitisenkymmentä kilometriä, siellä on vällyjä ja loimia ja tallissahan on aina melko lämmintä. Ettei kai tässä olis hätiä eikä mitiä.
Sitä odotellessa käyn nyt ensalkuun tuohon vakituisen majapaikkani petiin. Kahtellaan loput ratkaisut sitten aamulla, kun taksi tulee hakemaan talon edestä ja sorvilla on melkomoinen urakka hoidettavana ennen kuin iltajuna vie takaisin kotiin. Jos ryssä suo.
Iloa ja kepeää kepeää oloa meille kaikille!
Suomenliput korkealla eikä roskiksissa, kuten eilisen kuvan perusteella naapurimaassa oli menetelty sen jälkeen kun niitä oli palkan edestä käskystä käyty isolla areenalla heiluttelemassa.
Terv. Klara
Klara Saken kirjoittaa 