Testamenttia, kirjallisuutta ja tulenrätinää

Hyvä Lukijani,

toivottavasti istut parhaimmassa nojatuolissasi isoäidin palaruuduista virkkaama peitto jaloillasi ja nautiskelet kaikessa rauhassa pyhäpäivästä.

Meikäläinen istuskelee myöhäisellä aamupalalla, jonka päätti viettää hyvässä seurassa eli Lukijan kanssa. Huutelee nyt vain sieltä nojatuolista tännepäin, kyllä kuuluu.

Yllä oleva kuva on otettu joku päivä sitten lumikenkäretkeltä. Metsään on pakko päästä, satoi tai paistoi. Vaikka kuvan ottopaikan laavulla harvoin ketään tapaa, on todennäköisyys vielä pienempi huonolla kelillä tai kaamoksen painaessa päälle. Silloin meikäläinen iskee kohteeseen. Työ on niin sosiaalista, että vapaa-aikana on epäsosiaalinen. Nautinnollista on istua kuuntelemassa tulen rätinää.

###

Tulen rätinästä tulikin mieleen metsämiesjälkeläisemme ja se, että kohta torppa täyttyy nuorehkoista housuniekoista. Onhan pyhäpäivä mitä oivallisin hetki testamentin tekoon. Sole ko laittaa. Jälkeläisen geeneissä on ekspressoitunut (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Biologia:ekspressio) sama metsäläisgeeni, jota meikäkin kantaa. Tehdään nyt paperit autiotuvan siirtymisestä hänelle, sitten kun aika on kypsä.

###

Asiasta toiseen, luin juuri Jörkka Donnerin kirjan, ehkä jo mainitsin? Kirja on käsittääkseni viimeisensä (Suomi/Finland II,Viimeinen taisto). Käsittelee sairasteluaan, pohtii kuolemaa ja yksinäisyyttään. Muistelee ja hieman juoruileekin eri sektoreilla toimivista ja toimineista julkisuuden henkilöistä. Jörkan kirjat luulen lukeneeni kaikki ja täytyy sanoa, että kaikessa ylimielisyydessään nostan äijälle hattua! Kaikenlaista keskinkertaisuutta ja seinätapetteihin piiloutumista kaihtaa – hyvä! Maa tarvitsee rutikuivan, harmaasävytteisen suomalaisuuden keskelle persoonia väriläiskiksi. Tuon roolin JD täytti vähintään kahden edestä. Respektiä!

Kirjoja kuuntelen ylipäätään koko ajan lenkeillä, junissa, jotakin touhuillessa. Moni kirja jää kesken, kun vuosia sitten päätin, etten suorita niitä kuten jotkut tuntemani henkilöt. Kirjallisuusaiheiset someryhmät ja joidenkin somekavereiden päivitykset ovat niitä täynnä. Jotkut ottavat jopa kuvia kirjapinoistaan. Meikäläisen tulokulma on se, että ellei opus nappaa, niin lopetan siihen paikkaan. Lajitoveri sanoi elämän olevan liian lyhyt vietettäväksi nihkeälukuisten kirjojen äärellä. Hyvin sanottu.

Mitä on viime aikoina jäänyt haaviin? Venäläisiä klassikoita, jotka ovat täynnä korvia hiveleviä tarinointeja, kielikuvia ja huumoria. Gogol, Pushkin, Tolstoi. Kuulostaako diivailulta? Vastalause! Eipä ei olekaan. Minkäs teekee jos oikeasti nauttii näiden tyyppien teksteistä? Yhdenmukaisuuden nimissä ehkä joutuisi kieltämään kolmesti, jottei pidetä brassailijana? En suostu epärehellisyyteen tässäkään asiassa. Enkä kaihda sanoa pahimman kuohunnan nostattavaa kommenttia: Elena Ferrante ei nappaa meikäläisellä yhtään. (Kokeilin)

Ja arvaapa Lukija mitä. Kun sanon Ferrante-nou-noun tai nou-nou jollekin suurta hottia olevalle kirjalle, niin jo rientää joku hyväkäs todistelemaan, etten nyt vain ymmärrä. Ja että kannattaa vielä lukea Elena Ferrante Viidakossa ja Elena Ferrante Siperiassa, niin avautuu paremmin, koska ne on todella hyviä ja ja ja ja.

Mitäs se semmoinen on? Se on toisen mielipiteen väheksyntää, toisen puolesta tietämistä ja yläpuolelle asettumista: ”Minä sanon, mikä on hyvää kirjallisuutta, kun et näytä itse ymmärtävän!” (Huom. olkinukke kursivoitu, ks. yst. edellinen blogiteksti) Mikäli tuohon sanoo vasta-argumenttina, että noup, tykkään venäläisistä klassikoista ja Venäjän agenttien toimintaa kuvaavista kirjoista, niin siitä se vasta älämölö nousee. Ferrante-sivistyneistömme älähtää omaan nilkkaan osunutta kapulaa (”hitto: en ole lukenut yhtään venäläisklassikkoa”). Häpeä ja itse kehitetty alemmuudentuntosuus provosoi vastahyökkäyksen. ”No kuule, venäläisklassikot ei kiinnosta pätkän vertaa.” Tai vaihtoehtoisesti: ”No sinäpä se kyldyyri-ihminen olet (olevinasi)!” Pah, sanon. Pah!

Lisään edelliseen: kaikki kirja, joista tehdään myyviä elokuvasarjoja, ei ole juttuani.

Riehuttuani nyt hieman kirjallisuuden taistelurintamilla palaudun nykyhetkeen. Menossa on jossain kehuttu Kerstin Ekmanin Suden jälki. On Keltaisen kirjaston kirjaksi valittu, mutta näiden valikoimaan on viime vuosina tullut kyllä mielestäni halpisversioitakin (lue: myyviksi oletettuja). Tähän mennessä vaikutelma on mummon päiväpeiton ja teräsverkon yhdistelmästä. Luontoa ja sutta kuvataan mielenkiintoisesti, mutta rinnalla kulkee ”kaikille kaikkea”-tyylinen Multitabs-hengessä väkisin punottu kotikatutyyppinen löpinä. Metsästäjät on heti alkuun demonisoitu (muotitermi!). Koska kuuntelu on vielä kesken annan mahdollisuuden vielä, josko paranee.

Kesken on myös Franz Kafkan Amerikka, vaikuttaa hyvältä. Lukulistalla on Monte Kriston kreivi ja aloitettuna on Baskervillen koira. Viimemainittu on kesken. Sen olen kuulemma lukenut aiemmin, sanoo Talonmies. Ei haittaa, hirveä se on silti 😀 Ja sillä tasolla, ettei ahdista liikaa.

Antto Terraksen Viro täytyy kuunnella, hänellä on sana hallussaan. Viittaan Stockmann Yard-kirjaan (loistava!) ja joku muukin hyvä häneltä on.

Saikohan Lukijani nyt sunnuntaipläjäyksen rutikuivaa kirjallisuuskritiikkiä? Katsahdan nojatuolin suuntaan (kääntyy katsomaan olkansa yli). Jep, kuorsaa!

Taidanpa ryhtyä kahvin keittoon nuoria miehiä odotellessa. Siinä on seassa oikein juristikin, ettei ihan omasta päästä olla papereita laatimassa.

Kuulumisiin! Klara

Lue lisää: Testamenttia, kirjallisuutta ja tulenrätinää