Hyvä Lukijani,
Arvelin ottaa kuvan aamiaisestani, kun näytti niin hyvältä etenkin auringonvalossa. Talonmies oli jo loikkinut nettilehtien pariin, joten omassa ylhäisyydessä sai tuumailla elämäänsä. Kylläpä tämä elämän renkutus käy laatuun, käyhän se. (Aleksi Kiveä mukaellen)
Elämän renkutuksesta sen verran, että jo jonniin aikaa olen pohtinut pitkäaikaisen tuttavani, voipa suorastaan sanoa ystäväni, outoa luonteen- ja käytöksen muutosta. Se on tullut pikkuhiljaa, muutamassa vuodessa. Alkuun ihmettelin, kun melko paksuakin kommenttia heitteli harrastuspiirimme watsapp-rinkiin, että mistä nyt tuulee. Lopullinen hämmennys heräsi email-viestistään. Se oli jäänyt kesken. Ikään kuin sormi olisi vahingossa liipaissut ”lähetä”-nappia. Perään ei kuitenkaan tullut selitystä, asiakin jäi puolitiehen. -Hän on aina ollut topakka, mutta viime vuosina muuttunut kärkeväksi, suorastaan riitaisaksi. Sukulainen raportoi oudosta kohtaamisesta. Oli jäänyt siihen vaikutelmaan, ettei olisi selkeästi tunnistanut, vaikka vuoskymmeniä hyvin toisensa tunteneet. Konsultoin jälkeläistäni, sama ammatti kuin mulla ja vanhustyössä. Oli sitä mieltä, että sopisi dementian alkuoireisiin. Hyvän tähden, parahdin: alkavatko ystäväni dementioitua! Ei multa kohta enää mitään puutu! Kaveritkin pörrää muistihäiriöissään! (Kyllä: oireet sopisivat. En ollut tullut ajatelleeksi, kun ei jotenkin ole käynyt mielessä, missä ikäryhmässä aletaan liikkua. Ko. henkilö on minua vanhempi.)
###
Mainiot hiihtokelit, kiitos ja ylistys! Tänäänkin vetäisin jälkeläisen kanssa viitisentoista kilometriä. Huom: EN ole sitä porukkaa, jotka laskevat hiihtonsa metrin tarkuudella huokaillen sitten viimeisellä lumirippeellä suksiaan hinkattuaan, että ”Aatella! Tänä vuonna tuli kakstuhattakolmesataaviiskytseitsemän kilometriä kuussataa metriä täyteen!” Ihan hlvetin vistoa hommaa tuommoinen. Miks ei vaan eletä ja nautita? Miks pitää laskea ja mittoa kaikkea ja mennä sitten toreille ja turuille lyömään ittiä rintahan, että olenkos hyvä häh!? Ollaanko shoppailemassa sillä tiedolla menetettyä itsetuntoa vai mitä? Arvostusta? Kunnioitusta?
No, tästä aiheesta Lukijani on kuullut liikaakin. Jotta antaapa kaikkien latusieppojen kukkua, kukkua vaan!
###
Juna toi eilen kotiin sunnasta A ja tänään kuljettaa suuntaan B. Ei tässä mitään, vaikka tähän kulkemiseen tuleekin joskus vedottua, kun tarvitaan himarseja tähdellisen asian läpiviemiseksi. Esimerkki:
Talonmiehen kanssa kärhämää siivoojan käyntipäivästä. Heitin silmään Naisen Parhaan Aseen eli ulvomisvaihteen (suosituksia!). Alkaa tapahtua, kaikki järjestyy 😉 Kumma, ettei miehet tätä vielä osaa, vaikka kaikki kepulikostit heiltä kyllä onnistuu mitä suurimmassa määrin. Nähty on! Toimin miesvaltaisella erikoisalalla (naisistumassa lujaa vauhtia onneksi). Mies ei ala ulvomaan, kun pitää saada asia läpi. Hän alkaa joko ärhentelemään ja isottelemaan tai kettuilemaan. Kuin hevonen: pullistelee ja kuopii etukaviolla tai vikuroi ja kääntää takalistonsa kohti. Mutta ulvovia hevosia ja miehiä nähty harvemmin. No, jos tamma numero kuuskytseittemän on hänkin lopulta päätynyt aiempien tammojen tapaan vaihtamaan laumaa tai työuupumus ottanut työhevosesta otteen, niin saattaa ulvoa. Muttei muulloin. (Älkää jakako neuvoa kotosalla tai missä ikinä laukkailettekaan.)
###
Lainasin kirjastosta Gogolin novellit ”Riita” ja ”Viitta” sekä Gorgin ”Orlovin pariskunta”. Tuo ensinmainittu on luettu ja sille sai kyllä nauraa mahansa pohjasta, niin nokkelaa sanailua 😀 Ai, että mä tykkään näistä vanhoista ryssäläisistä. Olen nyt -kah: jostain syystä- sivistänyt itseäni venäläisyydestä, joka ei ole voinut vähempää kiinnostaa aiemmin. Kuuntelin vastikään sen Mihail Siskinin teoksen ”Sota vai rauha”, joka kyllä oli silmiä avaava. Ehkä aiemmin mainitsinkin.
Taidanpa taas kasata vermeet reppuun ja häipyä ratakiskoille.
Iloisiin kuulemisiin,Klara
Klara Saken kirjoittaa 