Mustaa, mustaa. Päivä 2. Töissä.

Valoa pimeydessä. Vaikka pattereilla.

Hyvä Lukijani,

aamupuuron äärellä iski eilen (oliko se eilen, päivät tahmautuvat toisiinsa) hetkellinen paniikki: onko minusta sittenkään töihini? Pitääkö pokka?

Varoiksi siirryin puurolautaselta kylphuoneen peilin ääreen tuhertamaan tomaattien ympärille tiukat kajalityyppiset merkinnät, jotta viesti tulee kerralla selväksi: täältä pesee ja linkoaa, rautaista itsevarmuutta rajapinnoille! Luuliko joku, että raamitetuin tomaattisilmin esiintyvä henkilö lähtisi henkisesti rakoilemaan!

Vahvistuneessa itsetunnossa marssin pelipaikoille ja vedin kuin vedinkin raskaassa kuormassa luokille taipuneen potilaslistan viimeiseen tappiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja ajattelin: voila! Näinkö kevyesti tomaattitauti meni ohi! Heleppoa kuin heinänteko! Omainen kylmiöön, tomaattisilmät kypsiksi ja son siinä.

###

Sitten siirtymä erään sairaalan kahvihuoneeseen syömään päivän ensimmäistä ateriaa. Kun kahvinkeitin suhisi alkoi vartalon ympärille kiertyä rautahaarniska. Taistelin vastaan, nieleskelin, yritin ajatella muuta. Että olipa mukavia potilaita ja kaikki heng… ei kun kaikki reippaita. Pilleripää jäi erityisesti mieleen.

Pilleripää (nuorehko mies, tatuoitu elämänkoululainen): ”Ja tarkotatsä, että jollei homma pelitä, niin se on äkkikuolema vai?” Paikalla oleva hoitaja vilkaisee minuun nopeasti. Vastaan Pilleripäälle: ”On sitä semmostakin sattunut. Eikä ole kauaakaan.” ”Ai onvai?” nakkaa Pilleripää ja nauraa pirullisesti. Jatkaa sitten meuhkaamista asioistaan, kokemistaan vääryyksistä. Kun ei päivystyksestä saanut ”nappeja”, niin meni psykoosiin. Ei ymmärretty auttaa ihmistä (ajattelen: vae niin, vae niin). Jututan lisää. Pilleripää innostuu kertomaan päihdevaivoistaan.

###

Keräsin voimia automatkailuun ja siirryin pukuhuoneeseen, vaihdoin siviilit. Pimeälllä parkkipaikalla nostin katseen kohti avaruutta: näkyykö pyrstötähtiä – yhtä erityisen kirkasta? Alkaa itkettää, kajalit kirveltävät silmiä. Havahdun, kun vierestä kulkee tuntematon lähimmäinen laukku olallaan. Hän vilkaisee minua kummissaan. Mutta sairaalan parkkipaikka on laillinen itkualue, elämän koko kirjon näyttämö. Kaikki kulkijat sen ymmärtävät.

Kirjoitti Klara, tomaattisilmätautien erikoisasiantuntija

Jätä kommentti