Hyvä Lukijani,
tänään saattaa tulla täyteen kaksi viikkoa V:n kuolemasta. Vai tuliko jo eilen? V makaa edelleen kylmiössä odottamassa obduktiota, siis ruumiinavausta. Sen jälkeen kuolinaika määritellään.
Muistelen päivää, jolloin syntyi. Olin silloin lapsi, enkä osannut arvata, että joskus muistelen päivää, jolloin kuoli. Missä olin, kun henkäisi viimeisen kerran? Mitä tein sillä hetkellä? – Kuinka ihminen ei muista edes kahden viikon takaisia asioita?
###
Vuosien aikainen retkitoveri laittoi viestin. Suunnitelmissa on kesän vaellusreissu ylä-Lappiin. Turvallista seuraa: hyvä suunnistaja, kokenut retkeilijä. Sovittiin taannoin, että pidetään suunnittelupalaveri.
Ilmoitti nyt palaverin siirtyvän, on nk. tilanne päällä. Istuu vanhan äitinsä vuoteen äärellä, äiti tekee kuolemaa, hän miettii elämäänsä tyttärenä, äitiään äitinä. Pohtii äidin poislähtöä.
Vastaan tietäväni tunnelmat. Kerron tilanteeni, johon ottaa osaa (tiedän: sydämestään, tunnen hänet hyvin). Kirjoittaa: ”Suru on lopulta hyvin yksityinen asia. Ei sitä voi siirtää toiselle. En ole varma, voiko sitä edes jakaa.” Vastaan: ei voi jakaa. Sen vuoksi on hyvä surra yksin. Työssä tapasin ihmisiä, mutta saatoin olla incognito tarvitsematta kertoa surusta kellekään. Työn draivissa sen saattoi hetkeksi itsekin unohtaa.
Vastaan retkikaverille lisäksi tämän: asiaa ei kannata jakaa niille, joiden myötätunnon osoittamisen tyyli ei aiempien kokemusten perusteella ole itselle hyväksi.
Pohdittiin tätä eilen pitkäaikaisen ystävän kanssa tarjoamallaan lounaalla (kukatkin antoi). Totesi viisaasti: ”Niin…on ihmisiä, joille tälläinen on aina Suuri Uutinen… Ja sen voi kertoa eteenpäinkin, Suurena Uutisena.” Juuri näin. Suuren Uutisen kohdalla on aina jotenkin merkityksellinen olo itselläkin, ikään kuin itsellekin olisi jotakin merkittävää tapahtunut. Ja sitten voi huokaista helpotuksesta: onneksi kaikki on turvallisesti hyvin.
En jaksa voivottelua, enkä ylidramatiikkaa. Pimitän tämän niiltä tahoilta, jotka siihen on aiemmin pienemmissä asioissa sortuneet. Tämä on niin raskas juttu kantaa, etten pysty vastaanottamaan reaktiota. Toisaalta: voihan joku joskus yllättääkin. En kuitenkaan nyt ota riskiä. Surussa on jo ihan tarpeeksi. Kun meillä ei ole samaa sukunimeäkään edesmenneen kanssa, ei meitä kuolinilmoituskaan yhdistä (Suuren Uutisen ihmiset lukevat ne aina tarkkaan). Tästä tulee väkisinkin assosiaatio: kunnes kuolinilmoitus meidät erottaa. Uh.
Mikä on minusta viisain reaktio kuolinuutiseen? Se on osan ottaminen, muttei otetun osan hyödyntämistä omiin tarpeisiin kuten dramatiikan kaipuuseen.
Jos V tulee sitten myöhemmin joskus puheeksi, sanon muina naisina:”Ai V vai? Hänhän on kuollut – jo ajat sitten ja se siitä.”
###
Tarkkasilmäinen lukijani huomaa otsikossa muutoksen: musta on kokonaan vaihtunut harmaaseen. En ole itkenyt tänään, eilenkin vain neljäsosan. Ajatus on siirtymässä käytännön järjestelyihin. Menen alkuviikosta valitsemaan arkkua ja uurnaa, kukkalaitteita. Arkku varmaan tarvitaan ensimmäiseksi. Tähän on pakko kertoa minua merkittävästi nuoremman henkilön (sarkastisen huumorin mestari) kommentti kuluneelta viikolta liittyen isänsä kuolemaan juuri ennen hänen suurta juhlaansa. Isä tiesi, ettei lapsensa juhlaa tule näkemään ja oli kommentoinut, että pukukoodin osalta asunsa voisikin herättää hämmennystä. Että kuka se tuossa puupalttoossa tulee. Olin juhlassa, puupalttoisia ei tosiaan näkynyt.
###
Obduktiosaleista on jäänyt muistoja. Nekin nousevat nyt mieleen, kun näen sieluni silmin V:n pötköttelemässä tiskipöytäpritsillä. Kurssilla itse kullekin tuli monenlaista mieleen. Kurssitoverini Irmeli (nimi muutettu) kuiskasi kerran avauksen jälkeen pukuhuoneessa: ”Aattelen aina, kun heitä siinä pöydillä pötköttää, että yksi vainajista kääntää katsettaan ja kuiskaa muille: ”Jaa-ha. Sieltä ne kandit taas tulee, hoh hoijaa!”
Avaussalissa oli aina asiallinen, vainajaa kunnioittava käytös. Se oli taottu kalloon jo ennen ensimmäistä avausopetusta ja sitä korostettiin koko ajan. Opetus koostui sekä patologiasta että oikeuslääketieteestä, joista viimemainittu oli henkisesti aika raskas, jos edesmenneiden kohtalot pääsivät ihon alle. Joskus kävi niinkin.
###
No, elävien kirjoissa ollaan ja elämä jatkuu. Minne se menee, sitten kun se loppuu, siinäpä kysymys. Uskovaisilla ystävilläni on satavarma tieto (onko…?), minulla ei. Ei ole tietoa siitäkään, mistä sielu tulee ihmisen sisään. Jumala puhaltaa vai? Sitä piti taas tänään ihmetellä, kun kirkkaissa, uunituoreissa nappisilmissä oli valpas ja tutkiva katse. Suupielet nousivat hymyyn ja kaikenlainen naamanvääntelyni palkittiin iloisella kikatuksella! Lapsenlaps, ruusunnuppunen ❤ Elämä alullaan.
Kiitos, Klara
Piirakka on presidenttiehdokkaan, iltalehden videolta. Muistakaa äänestää, ketä ikinä sitten äänestättekään. En äänestä piirakkareseptityyppiä, sanon varoiksi. Ei sovi siihen rooliin, jollaiseksi pääni sisus presidentin mieltää. Ei voi mitään. Näissä asioissa on oltava itselleen rehellinen. Onneksi on kokenut vaihtoehto.
Klara Saken kirjoittaa 