Hyvä Lukijani,
istun kirjoituspöytäni ääressä tuijottamassa ikkunasta tyhjää lintulautaa. Hangella on papanoita ja tunnelin suu, josta pieni myyrähäinen nousee illan hämärtyessä siivoilemaan hangelta sen, mitä siivekkäiltä ja pörröhänniltä putosi. Muita kulkijoita laudalla ei ole nähty. Toisin on itärajalla, jossa kollegan veli sai lintulaudalle ruokavieraaksi otson.
###
Etelän reissu tuli heitetyksi ratakiskoja pitkin. Pohjoisen junasta noustessa loksahti leuka: tulin tropiikkiin täysissä talvitamineissa. Niin on meillä pitkä maa ja olosuhteet vaihtelevia.
Koska rakastan junaraportointia, niin kerron junasattumuksesta numero noin sataseitsemänkymmentä. Henkilöt: parfymoitu, Kalvinklain-tms-käsilaukuin ja tietokonesalkuin varustettu saapikasmotoroitu kolmivitonen naiskaksikko ja trikoiseen taistelupäähineeseen sonnustautunut läskipohjakengitetty, parhaat päivänsä nähnyt reppuselkäinen harppu. Siis kaksi pinkkiä sähkö-Porchea ja yksi ruostunut manuaalivaihteinen Opel (Ascona, farmarimalli).
No, muori astui junaan suunnaten suoraan ravintolavaunuun kahvin ostoon. Kahvimuki oli piripinnassa kuten eläkeläisillä aina. Sen kuskaaminen huojuvassa junassa oli fakiirihommia siirtyessä kohti matkalipun mukaista erillishyttiä. No mutta, siellähän istui kaksi neitosta siro polvi toisen yli heitettynä. Nivelrikkoisin sormin ja ratsuhommissa rusikoituneen ranteen avulla keplottelin kahvimuki toisessa kädessä hytin liukuoven auki. Hytistä pölähti silmiäkirvelevä parfyymintuoksu. Kyllä juu, minun hytti. Toinen neito pomppasi oitis ylös, mutta toiselle tilasta luopuminen tuotti vaikeuksia: ”Meillä on palaveri. Meidät käskettiin jo ekstraluokasta pois. Mistä me nyt löydetään korvaava tila!?”
Jaa-a, kun äitikään ei tainnut sattua mukaan. Katsoin hitaasti ja pyysin väistämään päästäkseni käytävältä heiluvine kahvikuppeineni hyttiin. Vastahakoisesti survoitui hän hytistä huitaisten vahingossa kahvikuppiani, jonka sisällöstä osa läikähti lattialle. Jäin hytin oven väliin pitämään sitä auki loppuja kahveja siemaillen, jotta hyttiin kärsisi mennä. Niin oli väkevä hajuveden lemu. Hyvin keksitty suomen sana: hajuvesi, kirjaimellisesti! – Sen pituinen se junatarina ja uusia junakohtaamisia odotellessa. Toki on vielä lisättävä seuraava kappale, että…
…Lukijani ehkä muistaa yhden parhaimmista tapausvarastoni sattumuksista, kun ystävällisesti ja reiluna tyyppinä annoin ulkomaalais-suomalaisen pariskunnan olla hytikseni luulemassani buduaarissa. Huiskutin heille ikkunasta, kun poistuivat junasta. Katsoin sitten lippuani… ja menin siihen vaunuun, jossa hyttini odotellut minua jo parisataa kilometriä tyhjillään.
###
Tarjoilen nyt Lukijalleni hajuvedestä parhainta eli aitoa savuntuoksua! Nuotion sytyttivät vaari-ikäiset moottorikelkkamiehet, jotka olivat ehättäneet laavulle ennen minua. Mukavia paikallisukkoja olivat ja jutusteltiin siinä hyvä tovi. Tavoite oli kurkata laavua ajatuksella, että yöpyisin siellä lähiviikolla. No, toisin kävi, sillä seuraava reissu on tehtävä kajakilla. Toisessa päässä saarta kerran yövyinkin kuunnellen joutsenten jutustelua. Seuraavana päivänä palailin rantaan joka melanvetoa jännittäen melkoisessa sivuaallokossa, huh huh.
Koska kaikki nyt sulaa nopeasti, niin kehittelin pikaisen plan B:n. Aiemmin suunniteltu äijäporukan suoretkikin ehti peruuntua vetisen suon ja tulvivien virtavesien takia. Ei hätiä (melkein) mitiä: ahkioreissu itärajan parhaalle ja komeimmalle laavulle virittelemään riippumattoa lähipuihin, vai?
Turha luulo, sillä ilo himmeni kelikameraa katsellessa. Lumi ei itärajalla riitä ahkionvetoon, ei ainakaan suksipelillä. Eikä tässä vielä kaikki: kevytrinkkani kieltäytyy syömästä kaikkia riippumattokamppeita sisuksiinsa. Keittokampetta ja evästäkin pitäisi lisäksi tunkea. Yritin vaatehuoneessa hiki päässä puskea rinkkaan tämän vuodenajan makuupussia, riippumaton aluspeittoa ja itse mattoa, hoh hoijaa. Koitin sekä vermeiden omissa kuljetuspusseissa että ilman, turhaan. Aluspeitto ja makuupussi pursusivat hiivataikinan lailla rinkansuusta, vaikka täysin näppivoimin koitti leipoa niitä takaisin.
No, itärajalle suuntaan joka tapauksessa lähipäivinä oli rospuutto eli ei. Koira menee hoitolaan ja Talonmies reissaa.
Ja nyt tuli paikalliselta viesti: ei enää hiihtomahdollisuuksia, lumi on vetistä ja huokoista höttöä. Menneiden lumien muistolle tarjoan kuitenkin kuvamateriaalia, olkaapatten hyvät. Tuo valkoinen pumpuli tuossa on muuten semmoista kuin lumi, jos sattui jo menemään mielestä. ;D
Hyvää huomista päivää! Sanotaanhan, että torstai on toivoa täynnä!
t. Klara
Klara Saken kirjoittaa 