Polunnielijän miettehiä

Hyvä Lukijani,

istun lempipaikallani autiomökin kuistilla kivenheiton päässä mahorkan hajusta. Torpan vieressä odottaa pakattu auto. Suunta on Talonmiehen torpalle tiluksia mittomaan, olenhan pyörinyt äitimaan kamaralla kimalaisena sinne tänne. Lopulta aina päätyy tämän mökin kuistille ihailemaan luonnon kauneutta. Välillä on käytävä pakollisia asioita toimittamassa ja vähän töissäkin ihmisten ilmoillakin (sarvijaakolta terveisiä muuten). Tönne kuitenkin palaan toivon mukaan jo muutaman yön kuluttua. Tämä on niin jumalainen paikka.

Iltamassa oli lämpimien hirsien kohdussa niin tukalaa (24.8 ast), että puristauduin sieltä pihamaalle telttaan (saapaskuva sieltä). Samalla tuli uutta telttaa testattua, jotta uskaltaako tukeutua siihen tulevilla Lapin reissuilla. Turvallisuuden tunteen ohjaamana olin jo päätynyt vanhaan, merkittävästi painavampaan. Viime yön perusteella taidan sittenkin uskaltautua ottamaan tämän uuden.

###

Aika täällä Autiomökillä menee kuin siivillä. Tässä on niin hienoja polkumaastoja ihan liki, ettei ehdi edes kirjoja avata, sähköpostista puhumattakaan. Sinne on varmaan tullut sekä perunkirjoituskampetta että jotain työpäiviin liittyvää. Aukaisen lootan vasta huomenna. Hammaslääkärikin odottelee huomenna maalikylillä poranterät hiottuina. Toivottavasti nyt on vasta tiistai, ettei poraajalle tule no show-potilastapaus. Kerrottakoon tässä yhteydessä, että mikäli potilas jättää saapumatta varaamalleen yksityispuolen vastaanotolle, on se palkatonta aikaa lääkärille. Julkisella puolella palkka juoksee, vaikkei ketään tulisikaan.

###

Poluilla tulee ihailtua alkavaa kesää, loppukevään kirkasta vihreyttä ja lintujen loputonta viestintää keskenään. Tuossa etuvasemmalla on pönttö, jossa kirjosieppo on pesinyt joka kesä, kun pirtti on meillä ollut. Nyt näyttää olevan nuorikon suostuttelu lukaaliin emännäksi. Istuivat pöntön katollakin sitä tuumimassa. Toivottavasti neliöt riittää rouvalle ja pesintä saadaan käyntiin.

”Ei oo varaa isompaan. Tämä on siivottu yksiö, kodikas ja tyylikäs.”

###

Tarkoitus on piipahtaa kotimatkan varrella morjenstamassa tuttua Majavaa. Tein ruokatermokseen sapuskan valmiiksi. Istun sen syömässä Majavan luona, vaihdetaan pari sanaa ja kun kuumimmat juorut on vaihdettu se läiskäyttää meikäläisen kotimatkalle. Viime vuonna sillä oli vähän pinna kireällä (vai oliko toissa vuonna?). Ilmeisesti jumitin eteisessä liian kauan koskapa se tuli melkein iholle läimäyttämään tennismailaansa. Tilanne oli muutenkin vähän kimurantti, kun puhelin soi ja oli pakko vastata työasian takia. Kiemurtelin luuri korvalla Majavaa katsella seuraten ja vastailin varmaankin huolimattomasti sitä sun tätä, koska muutoinkin jo kireä soittaja hermostui tyyten:”Kuunteletko sinä!?” Sanoin kuuntelevani, mutta kun tuo Majava tuos… ”Kuule, soittaisitko sitten, kun se majavatilanne on sulla siellä ohi!” Öhhhh. Huomasin, ettei musta enää oikein taida olla työelämään 😀

###

Työelämästä vielä sanottakoon, että loppuviikosta erään sairaalan esihenkilö törmäsi minuun sairaalan kanttiinissa. ”Kuule, ensi vuoden suunnitelmat olisi tehtävä juhannukseen mennessä. Olisitko valmis vielä jatkamaan sopimustasi ensi vuodeksi? EEEiii, ei tarvi heti vastata, voit rauhassa miettiä.”

Ulkokuoreni seisoi siinä, sieluni oli leijunut jonnekin katon rajaan. Ulkokuoreni sanoi: ”En mä mieti koskaan mitään juhannukseen saakka. Kyllä mä voin tulla, jos teen vähemmän kun tänä vuonna.” Esihenkilö kiitteli kovasti. Sieluni palautui kuoreensa, luikahdin pääoven kautta ulos, pysähdyin pihalle ja sanoin itselleni: ”Mitä hlvettiä just lupasin?”

Olkoon vaikka kuinka sotesoosi kiehumassa ja rahat loppu, niin päättäjien on joka tapauksessa potilaiden hoito järjestettävä edes jotenkin. Minä olen se edes joku. Vakituiset viranhaltijat on aikapäiviä häipyneet yksityispuolelle tai ammatinharjoittajiksi. Miksi? Esimiestyö on aika kuralla julkisella puolella etenkin, jos esimies ei ole lääkäri. Lääkäreitä voi johtaa vai lääkäri. Näin se on aina ollut, näin se tulee olemaan. Diplomi-inssejä on firmojen johtajina, mutta lääkärijohtajaksi heistä ei ole, eikä terveystieteen maisteristakaan. Kaikki lääkärit tietää tämän. Jossakin vaiheessa tulee törmäyksiä. Ja sitten on myös lääkärijohtajia, jotka jostakin syystä eivät ole potilastyöstä suoriutuneet, halunneet suoriutua tai jaksaneet sitä ja siirtyneet hallintohommiin. Mutta jos ovat vähänkään potilastyötä tehneet, on pelin henki heille näyttäytynyt ja antaa eväitä lääkäreiden johtamiseen. Johtamistyö ei ole mitenkään haluttu jobi lääkärikunnan keskuudessa, harmi! Ehkä sen vuoksi on koulutusvaadetta jouduttu laajentamaan.

###

Kuvan kullerot (muokkaus: ovat rentukoita) keräsin eilen muistikortille Lukijaani varten. Kuljin polkua kymmenisen kilometriä, pysähdyin välillä laavulla evästelemässä ja keittelemässä kahvit (kaasulla huom, maastopalovaroitus).

Polku oli semmoinen ees-taas-lenkki ja tuli siinä tehdyksi polulta poikkeamia tuon tuosta. Kurkistelin näkyisikö karhuja tai susia, kun liikuin alueella, jossa melko lähellä on kuvaushaaska. Noihin aikoihin siellä on ruokatarjoilua. Ilmeisesti tähän liittyen olen kerran nähnyt suden metsätiellä. Oli kai menossa ruokatunnille. Nyt oli vain tämmöinen kuivanut kakka, saattaa olla sudenkin jätös.

Aika pieni on, mutta hyvin oli kuivunut.

Näihin susimaisiin tervehdyksiin jätän Lukijani ja toivon hyvää oletetun tiistaipäivän jatkoa. Sanon Majavalle terveisiä, jos se on juttutuulella. 🙂

Klara

Kellon päätehtävä ja kilolaskuria

Kellon tarkoitus: kertoa paljonko kello on.

Hyvä Lukijani,

eilen oli toimistokäyntejä poisnukkuneiden asioihin liittyen. Yritin samalla kaupunkireissulla hommata kadonneelle kellolle jatkajaa. Yllä olevan kuvan otin joku viikko sitten polkujotosta aloittaessani, jotta sain muistiin lähtöajan (muuten vaan). Kas, kun on niin, ettei ole älykelloa. Eikä tule.

Nääs astelin paikalliseen kelloliikkeeseen, vanhaan ja arvostettuun…Viattomana asiakkaana pujahdin puotiin kyselemään arvokkaan näköiseltä, kolmikymppiseltä myyjältä aikarautaa. Veteli esiin kellotarjottimia, joilla makasi käsiraudoista mallia ottaneita jättiläiskelloja. Hintalapussa luki kolmesataa ja viisisataa. Yhdestä KELLOSTA! Selitin tarvitsevani peruskelloa. Siis semmoista, jonka voi vaikka pestä juuriharjalla tai pudottaa järven pohjaan ilman hermoromahdusta.

Myyjä loi hahmooni arvioivia silmäyksiä: ”Joo nämä on kyllä vesitiiviitä…”. Kerroin ajatelleeni noin max viidenkympin kelloa kuten swots tai vastaava. Myyjän kulmat kohosivat: ”No ei meillä kyllä….” Kysyin neuvoa: mistä saisi. Kertoi, ettei tiedä, mistä semm… Kiittelin kovasti ja poistuin paikalta. Mukanani ollut sukulainen huudahti: sua saa hävetä! Hävetä, hävetäkö, miksi!? Olinhan asiakas, joka meni kellokauppaan ostamaan käytännöllistä (myös hintansa puolesta) kelloa, josta voi katsoa ajan. Eikö se ole kellon päätehtävä? Ja myynti kellokaupan?

Ydinviesti. En tarvitse hintavaa kelloa, enkä älykelloa, sillä en mittaa mitään. Osaan mitata pulssin ranteestani ja hengitystiheyteni, jos tulisi tarve. Toistaiseksi ei ole tullut.

Jotta Lukijani, jonka ranteesta älykello ehkä juuri mittaa verenpainetta, ei ahdistuisi, niin sallittanee lisäys. Se menee näin: ymmärrän ihmisiä, jotka esim. oman vähäisen liikuntansa vuoksi haluavat mitata askelmääriään tai (kuten lenkkikaverini) saavat jotakin tyydytystä kaiken mittomisesta. Ei ole synti. Eikä sekään, että pelkät viisarit riittää. Kaikki ei elä saman maailmankellon pyörityksessä ja gps, oikeastaan kolmekin, on erikseen, kun vanhoja gps:iä en ole raskinut heittää pois. Tyttären sanoin: ”En jaksa perehtyä enää yhteenkään digitaaliseen systeemiin!”

###

Mittaamisesta tuli mieleen, että yritän vielä pudottaa pari kilogrammaa joutessani, jotta pystyn lähiaikoina vastaavasti pakkaamaan rinkkaan pari kiloa lisää. Tällöinhän tukielimille muodostuva kokonaispaino (ruho+rinkka) pysyy samana. 🙂 Nuo rinkkaan tulevat pari lisäkiloa voivat olla vaikka ruokaa tai sähkölaitteita, heh.

Opin ruokapäiväkirjavaiheestani pari vuotta sitten arvioimaan ravinnon kalorimäärän ainakin summittain. Tänään tiedän syöneeni näin:

– aamu: ruispuuro noin 150 kcal + puolukat 1 dl noin 35 + itsetehty smoothien (jogurtti 2% rasvaa n. 1 dl + noin 1/4 banaania ja puolukoita) yht. noin 70 kcal + kahvi 0 kcal (tai en ainakaan ole koskaan laskenut mitään), pähkinöitä n. 1 rkl 80 kcal = yht. n. 350 kcal

– lounas: valmissalaatti n. 350 + voisarvi (välissä lohta ja n 1 tl voita) n. 260 + vieraskäynniltä jäänyt kanelikierre n. 280 + maitokahvia 2 dl noin 70 + sokeritonta jaffaa 10 = yht n. 970 kcal

=> tähän mennessä siis n. 1320 kcal. Tavoite per vuorokausi on 1800 kcal. Tälle päivälle on jäljellä noin neljäsosa kalorimäärästä, siis noin 480.

###

Talviturkki poistettu viime viikolla. Hrrrr.

Disclosure: yllä esitetyt kalorimäärät tuotetta kohti ovat omia arvioita. Tarkat laskelmat saa puntaroimalla ja syöttämällä tuote ruokapäiväkirjaan (esim. fineli.fi). Tismalleen samoja tuotteita ei aina löydy (esim. pikkuleipomon kanelikierre), mutta otan valikosta mahdollisimman samanlaisen. Ei siis ole avaruustiedettä. Samalla näkee, minkä verran tosiasiallisesti ”muutamasta hassusta pienestä napsimisesta” kertyy päivän mittaan. Ja hoksaa, että ellei syö oikeaa ruokaa, tulee herkästi pitkin päivää otettua vähän yhtä ja toista, eikä koe syöneensä vielä ”mitään”.

Tämmöiset on puheet, jos Lukijallani on painonsa kanssa ong… EI! … vaan nykyään sanotaan: haasteita. Kaikki on vain haastetta, mitään ongelmia ei tunneta, missään asiassa. (vino hymy)

###

Muitta mutkitta taidan siirtyä etätöiden äärelle. Aamupäivä meni kaikessa rauhassa Lukijani kanssa turistessa, kiitos paljon! Illan päälle rullailen maantielle auto täynnä tavaraa. Mukana on mökille vietävää kampetta, osa melontavehkeistä ja rinkkaa jos toistakin. Tutkailen kelit ja fiilikset, että lähdenkö mökiltä päiväretkeilemään* vai riippumaan petäjiin eli yökuntiin. Saa nähdä. Pidän Lukijani ajan tasalla 🙂

*Naureskellaan Talonmiehen kanssa mökille menijän, itse kunkin suunnitelmia. Noin kolmantena päivänä mökillä huomaa tulleensa imaistuksi mökkitouhuihin niin, että muu suunnitelma on unohtunut. Nousee ylös, kaminaan tulet, hakee vedet, hakee puita, käy maakellarilla, keittää vettä, syö, hakee vettä, hakee taas puita, tuijottaa ulapalle, tuijottaa puihin, tyhjentää hyysikän, tuijottaa nurkan taakse, harjaa kuistin, tuijottaa tyhjyyteen, lataa saunanpesän, kuuntelee hiljaisuutta, hakee puita, harjaa kattoa, kantaa saunavedet… Ja illalla hampaita pestessä havahtuu: munhan piti lähteä polulle. No, lähden huomenna.” Ja sama rata jatkuu. Mutta onhan se rentouttavaakin!

Nyt mars etäkoneelle kuin olis jo. (Moniko muistaa lapsuudesta: kuin olis jo!)

Hyvää torstaita, toivoa täynnä! Klara

Unohtuneita vainajia ja karanneita koiria

Hyvä Lukijani,

istun kotona kirjoituspöydän ääressä uutteran huoltotöitä sisältäneen lauantaipäivän päätteeksi.

Otettiin ja laitettiin talvivehkeet vintille potkureineen päivineen. Sitten olikin aika väijyä, että naapurin Teuvo kurvaa tiehensä ja pääsen haravoimaan (tuulen suuntakin oli taloaan kohti ;D ). On nähkäätten niin, että haravointi keskeytyy, jos Teuvo on juttutuulella. Se on kuin naisten huonot päivät: koskaan ei etukäteen tiedä mikä periodi pyörähtelee. Joinakin päivinä hän hiipii loukkoihinsa, etenkin meikäläisen nähdessään. Rohkeimpina kausinaan taasen patsastelee tykö kehuskelemaan lääkärituttavillaan aivan kuin olisin lääkärimatrikkelin ylläpitotiimin vastaava tai jakelisin bonuksia lääkäreiden tuntemisesta.

Ehkä Lukijallanikin on arvovaltaista lääkärituttavajoukkoa, joiden Vuittonit nököttävät ripirinnan eteisen marmoripöydällä, kun kokoonnutaan iltakalaaseihin syömään limaisia simpukoita ja naukkailemaan pikkusormi pystyssä kalliita juomia? – No, kylläpäs minulle tekikin minivaellus hengellisesti hyvää ja teksti sitä myöden. ;D

###

Koska olen, saa sanoa että, universumin herkeämättömän mielenkiinnon kohteena, niin raportoin Päivän Yllätyksen.

Ottaessani villavaatteita kuistilta tuulettumasta livahti hurttapirulainen ovenraosta pihamaalle nostamaan kinttua lähimpään kuuseen ampaisten sitten rakettina tiehensä. Ei pantaa, ei mitään. Olen jo niin monessa koiranpskassa vuoskymmenten saatossa ryvetetty, että aattelin: jos jää auton alle, niin minkäs sille voi.

Siirryin etupihalle huutelemaan: ei näköhavaintoja. Arvelin, että on haettava talutin ja lähdettävä etsimään. Niin eikös piruparka ilmestynyt takapihametsiköstä kymmenen metrin päähän virnistelemään, jotta olisiko hauska hippaleikki mitään. Ha haa, vanha Koiranomistaja ei lankaan mene, vaan siirtyy muina naisina hitaasti kynnykselle. Että minäpä menenkin tästä sisätiloihin, tee sinä mitä huvittaa. Mutta viilipytyssä sykki sydän kylmänä: mihin ratkaisuun päätynee.

Miraakkeli! Tuli muina koirina sisälle ja kas: korvat mielistelyasennossa! Uskokoon ken tahtoo, mutta oli häpeissään ja mielisteli, kuten tekee mm. silloin, kun haen sen koirahoitolasta 😀 Namipalan sai ja sitten hieman käskytysleikkiä, josta se pitää ja uudet namupalat siitä. Tavoite: ei yhdistä karkaamista namupala-automaatiksi. Namustelu liittyy vain käskytysleikkiin. (Ovela hymy…) Ymmärsin sitä: isäntä häipyi kauppareissulle ja lähti etsimään. -Huh huh, nuo on kauhun hetkiä, kun nykyään kaikilla vempeleillä ajetaan kuin viimeistä päivää. Toikkaroiva koira on siinä ruletissa äkkiä mankeloitu litteäksi.

Puita rotkon reunalla ja hieman sen alapuolellakin.

Mennäkseni vielä kuolinpesien, perunkirjoitusten ja pankkitilien maailmaan, niin kerron, että olin menettää järkeni puhelinkeskustelussa V:n pankin kanssa.

Skannailin sinne virkatodistuksia ristiin rastiin todistaakseni kuka kukin on, kuka ei ole kukaan ja ketkä kuitenkin ovat joitakin ja kuka on jossain suhteessa keneenkin. Ymmärrän: tekevät työtään. Mutta on vaikeaa, kun virkailija puhuu päälle, ei kuuntele kysymystäni loppuun, vaan vastaa johonkin, mitä en ollut edes aikonut kysyä ja jonka jo tiesin. Lopputulos: en osannut, enkä pystynyt tuomaan esille juuri oikeita yksityiskohtia, joita olisi edellytetty, jotta olisimme päässeet asiassa eteenpäin. Jäätiin jonkinlaiseen luuppiin ja alkoi savu nousta korvista. Jos potilasta jututtaisin tuohon tyyliin keskeyttämällä ja päälle puhumalla, niin eipä hyvä heiluisi. Eikä kyllä saataisi selville sitäkään, mikä hänen asiansa on.

Olin tuosta monen tunnin soittelusta niin uupunut, että selasin asiaan liittyviä paperikasoja päämäärättömässä sekavuustilassa ymmärtämättä niistä yhtään mitään. Sitten päähän pamahti hätäinen ajatus: olenko muistanut haudata kaikki ne, jotka piti haudata vai unohtuiko joku?

Yhteenveto, jota toistan: hemmetin hankalaksi viidakoksi on omaisille tehty kuolintapauksen hoitaminen finaaliin, puhumattakaan kahdesta toisiinsa linkkautuvasta poisnukkuneesta. Ei äkkinäinen arvaisi, kuka ylimpänä primus motorina tässä sottiisissa rumpua lyö. Se on verottaja, joka kiirehtii perunkirjoitusta. Lyön kädet kyynärpäitä myöten ristiin, kun saadaan perintöveroja myöten homma pakettiin. Ei me tähän itse haluttu. Tuli ennalta arvaamatta ja yllättäen, kuten kuolemat hyvin usein tulevat. Verottaja ei ehkä sitä vielä tiedä.

###

No, Herra antoi meille kauniita kevätpäiviä, joten kiittämätön olkoon se, joka muutamasta kuolinpesästä tulee sähköiselle alustalle suutaan pieksämään. Väännänkin tässä ajatusmoodin positiiviselle. Onhan mulla ohraryyneillä ryyditetty linssi-paprika-tomaatti-kanakeittokin kuivurissa ja toinen silmä retkikartassa. Tämän kesän aion viettää hypetettyihin retkeilyalueisiin kurkkimalla. Ehkä suuntaan loppuviikosta jälleen blokkaamaan yhden sulan kansallispuistosuorittajan hattuuni? Jää nähtäväksi.

Voimia Lukijalleni ja iloa elohon! Klara

Ps. lisää positiivista energiaa saan katsomalla nyt juuri hienoa Kuuta! Kirkas puolikas ihan pilvettömällä taivaalla, wau!

Kotimaan matkalla. Talviturkin heittoa.

Hyvä Lukijani,

istun tässä ihanan kesätuulen (kerrankin) tuulahduksessa Suomen kauniilla itäpuolen pienellä järvialueella ja näitähän sitä riittää, pienempää ja isompaa järvien rykelmää. Parhaassa tapauksessa pääsee järveltä toiselle. Ja fiksuimmat pääsevät jopa sellaisia reittejä, ettei eteen tule yllättäen patoa kuten tietyille toheloille kerran kävi 😀 Ei oltu hoksattu kuin vilaista karttaa summittain.

Tuohon liittyen menisin, jos Lukijalle sopii, edelleenkin tunne- ja käytösasioihin, tarkemmin sanottuna hienotunteiseen luovimiseen, jossa Rautalinnun räpiköönnit kunnostautui mitä oivallisimmalla elämänviisaudella, viittaan kommenttiinsa aiemmassa blogitekstissäni.

Hienotunteinen luoviminen yhdistyy tähän yllätyspato-tapaukseen. Minäpä kerron miten. Siten, että kesän päälle olen lähdössä yhdelle saapastelureissulle viime kesänä retkikärpäsen puraisun saaneen, kypsissä kymmenissä olevan henkilön kanssa. Hän on semmoinen fiksu ja määrätietoinen luonne. Tutkailtiin, mitä reittiä päästäisi joesta yli poronhoitoalueella. Hän ratkaisi asian tyylilleen uskollisena päättäväisen nopeasti: ”No tuossahan on silta, siitä mennään.” Otin semmoisen neutraalin ilmeen, että mikäs siinä. En sanonut, että se on joen poikki vedetty poroaita. Enkö ollut fiksu 🙂 kerrankin. Aattelin, että jos en tohdi aiemmin sitä tunnustaa, niin selvinnee rannassa. Rinkan kanssa kanaverkossa roikkumisessa voi olla haastetta meinaan.

###

Siitä tulikin mieleeni eilisiltainen parikilometrinen juuri ennen kuin oli loppumassa rumihista virta. Laitan häveliäästi vasta tekstin alimpaan loppuun kuvan, jota kadehdin: oispa hiipula vieköön oikeasti tuommoiset sääret 🤓. Kuvan otin polun alkupäässä, tuolloin vielä voimissani.

Kanaverkosta ja rinkasta tuli mieleen kanaverkkomaisesti iltamassa selässäni yhä painavampana roikkunut rinkka, jonka alle olin lopulta nyykähtää talsittuani yksitoista (11) tuntia yhtä soittoa. No kaksi ruokataukoa oli ja pysähtelin kuvaamaan ja juomaan välillä. Laskin voimani väärin seuraavien seikkojen vuoksi:

– olin aatellut leiriytyväni tiettyyn paikkaan, jonne oli hyvästikin matkaa, mutta aattelin sinne asti jaksavani

– maasto oli haastava

– tullessani suunnittelemalleni leiripaikalle oli siellä väkeä, jonka toimia hetken seurailtuani (kattelin muka vaan paikkoja ja kävin huusikassa) päätin, etten jää siihen, aluekin oli pieni

– läksin lompsimaan eteenpäin, maasto edelleen paikotellen hyvinkin haastavaa. Ilta puski päälle vauhdilla.

– oikein sopivaa paikkaa ei siinä vastaan tullut, joten päätin sinnittää yhdelle laavulle, jonne toki oli matkaa. Oletus: siellä väljempää, ehkei ketään

– matka tuntui koko ajan venyvän edessä, vauhti hiipumassa. Silloin takaani tuli ikätoveri, matkalla pois polulta, mutta ehti kulkea parisen kilometriä kanssani mukavia retkimuistoja rupatellen.

Ja voila! Matka meni kuin siivillä, unohdin uupumukseni, eikä laavupaikallakaan ollut ketään. Jotta siihen vaan parkkiin.

###

Ja mikä upea kesäaamu, täysaurinko ja lämmin kesätuuli. Vihdoin! Vedessä soutelee käsitykseni mukaan alli, mutta ornitologian tietämykseni ei ole kaksinen, vahva oletus kyllä. Kävin mulikoimassa vedessäkin turkkia heittämässä. Kylmää oli! Mutta nyt voi kehuskella kylillä. Ihmiset kilpailee tälläkin 🙂 On ne hassuja. Ne? Mikäs itse olen, ihminen kai ainakin toistaiseksi minäkin. (Tästä ”miksi aina ihmiset jättävät…tms”- aiheesta pitäisi tehdä blogiteksti erikseen. Koskaan puhuja ei itse kuulu ihmisiin, vaan on ehkä pyhähenki tai sen sorttinen, ihmisen yläpuolella.)

###

Nyt on kiivaimmat sammakoiden kokoontumisajot, vesi loiskuu ja kuorossa huudetaan ja tönitään toisia. Komeita rupikonnia on sattunut kengän eteen kuolleeksi tekeytymään kuten kuvan pariskunta. Ai, että ne on hienoja! Mökillä kuvaan niitä yöllä kännykkävalossa ja saan melko spuugikuvia, ovat kuin hirviöitä, kun ottaa naamakuvaa 🙂 Nämä on niitä meikäläisen salaisia harrastuksia, joille Talonmies hymyilee vinosti ja lapset katsoo naamat nollilla, että aij-jaaa vai että semmosta. Maailma ei koskaan ole ymmärtänyt nerojaan, nähkääs.

###

Taidan nostaa rinkan reikeliin ja jatkaa matkaa. Edessä on kipuaminen kukkulalle, mutta aprikoitsin juuri, jättäisinkö väliin ja löytyisikö jokin kiertotie. Hyttysetkin ovat heränneet etsimään liikkuvia kohteita.

Onpa tälle viikolle vielä yksi työkeikkakin edessä. Työpaikka löytyy sitten matkan varrelta.

Hyvää tiistaipäivää Lukijalleni!

Klara S.

Soppakauhalla sohimista ja rinkkapainintaa

All kinds of everything-tyyppinen experimental kitchen

Hyvä Lukijani,

onko vierahia tulossa? Puskeeko viestimiin, että iltasella olisi käyntiä teilläpäin? Syntyykö jostain omituisesta syystä vaikutelma, että ovesta kohta tursuaa pataljoona ruokavieraita? Ei hätää! Kaikkeen on aina ratkaisu, hyvä tahi huono.

Tässä tapauksessa joku aivokurkiaisen (olikohan, että corpus callosum?) takainen vinkaus toi päähäni viestin pikaisesta ruoanlaitosta. Ainakin työmies tulisi syömään jälkeläistään kotiin hakiessa.

Niinpä vedenkeittimeen vesi kiehumaan (nopeuttaa prosessia), siitä vesi kattilaan, jonne hujautetaan paketillinen makaronia, keitetään. Säntäys pakastimelle, ovi repaistaa auki ennen kuin pienokainen, juuri ryömimään oppinut, pujahtaa alimpaan lokeroon. Kauhotaan kananjauhelihapaketti, chiliä, paprikaa, pakastelokeroon hieman alleen pissinyt, pakastettu valkoviininjämä – ainakin nämä. Lapsi pois pakastimesta ja kaahaus hellan ääreen. Kanat pannuun, samoin muu roipe, kasa aurinkotomaattia öljyineen, fetajuusto murustettuna, maustehyllyltä sitä sun tätä ja valkoviini: riitaantuuko yrmeän chilin kanssa.

Lapsi lonkalle roikkumaan, makaroni (nyk. pasta) lävikköön. Lapsi syöttötuoliin, Piltit perään kahdesta purkista, maitoakin. Laps lattialle, paluu hellalle, uunipannun öljytys, koko läjä uunipannuun, kananmunaa, kahvimaitoa ja uuniin. Laps lattialle, raahautuu uunille ihmettelemään, tarkistetaan, ettei pikkukäsi pala. (Hyvä, kun uunin lasi on suojattu nykyään.)

Lopputulos: hyvää tuli, vaan ei syöjiä. Työmies meni töistä kuntoilemaan, laps läksi äitinsä mukaan ja ruoka jäi käsiin. Siis kuivuri esiin, kippaus sinne ja loput Talonmiehen ja omalle lautaselle. Sen pituinen se. Kuivatun ruoan ennallistan ja syön retkellä. – Ohje: kaivele kaapeista mitä sattuu, lyö pannuun ja siitä uuniin ja son siinä. Anoppi ällistyy: mitä taituruutta, mitä gurmettia! (Oma anoppini tosin ehti kuolla liki sata vuotta gurmettia odotellessaan.)

###

Valikoin tähän tämmöisen polkukuvan viime kesältä, kun aihe on nyt ajankohtainen. Polun paikkaa en muista. Suomesta kumminkin 🙂

Polkuhommia. Olen koko päivän ollut taas dissaamani harrasteen äärellä eli säätänyt tavaraa rinkkaan sommitellen sen kaikilla eri variaatioilla ja päätyen aina samaan. Se on: hienosti mahtuu, kertakaikkiaan! Rinkka on täynnä, ei hikikään! Enää puuttuvat vain pikkuseikat kuten teltta, ruoat ja kumisaappaat. Ehkä laitan saappaat jalkaan satoi tai paistoi. Ruokakaan ei paina paljon mitään (vino hymy), eikä litistettynä vie tilaakaan (edelleen vino hymy).

Tausta: ostettiin tulevan kesän erämaavaelluskaverin kanssa kevytrinkat. ULA ja Gossamer Gear. Ne ei paina paljon pskaakaan, eikä niihin mahdu paljon pskaakaan. Eikä voi ottaakaan, kun painoraja (18 kg) tulee vastaan. Me melojina ei olla pienissä syväyksissä totuttu kulkemaan, mutta yritetään nyt harjoitella. Siis jättämään pois teltan ja ruoat. 😉

No, teen nyt koeponnistuksen jonnekin kansallispuistoon, jonne kaasutan huomenna. Äitienpäiväkö? Kyllä vaan, huomenna on tottakai. Ja äidit saavat silloin kahvit sänkyyn, vai? Sitäkö Lukijani oli juuri sanomassa? Eipä sentään, Lukijaiseni! Äitienpäivänä mennään maastoon rinnat pullistellen ja täyteen pakatut, ruoattomat ja majoituksettomat rinkat selässä. 😉

Oikein ällistyin, kun suffrageteista suffragetein (onko siinä kaksi äffää kuten Suffelissa?), siis naisasianainen, lähetti viestimellä asiapitoista asiaa lisäten loppuun ”hyvää äitienpäivää!” – ja oikein huutomerkin kanssa. Ei toudellakaan kuulu huutomerkit tyyliinsä, eikä oikein äidin roolissa patsastelukaan, sanoisin. Ehkä huomaamattani pehmenee iän myötä? Hänkö se ylimpänä mammana äitienpäivää viettää! Eikö äitienpäivä juuri ole ylistämällä alistamisen vuosipäivä, kysyn minä, juuri äitinsä menettänyt orpopiru. Tuo oli sarkasmia tietysti. Mutta wanha äitini ei ollut äitienpäivän kanssa flirttailija, eikä omena ole kauas pudonnut. (Äidin tuhkauslasku tuli juuri. Äiti on nyt lopullisesti maaksi tullut. Siunattu maa ottaa syliinsä äidit, nuo jo matkasta uupuneet.)

Älköön Lukijani provokaatioistani olko millänsäkään! Kyllä olen ottanut pikkukätösin tehdyt kortit aikanaan vastaan ja koittanut käyttäytyä. Mutta nyt on ne vuoskymmenet kyseessä, jolloin äitikulta vetää mutkat suoriksi, kaasuttaa suoralla ja huudattaa miseliinejä. Omat pienokaiset ovat jo äitienpäiväkorttinsa aikanaan askarrelleet ja suukkonsa antaneet. Ja antavat vieläkin, kunhan taas kokoonnutaan. Yhtenä vuonna jälkeläinen laittoi puolustusvoimain alaisesta toimestaan kaukaa ulkomailta itsestään kuvan. Hällä oli käsissään kyltti, jossa luki: ”Hyvää äitienpäivää, äiti!” Se kuva on mulla tallessa. Sydämessä.

Olkoon onni kanssasi, olitpa äiti tai äidin lapsi!

Laitan jonkun rivin luontoretkeltäni, jos luontoäiti suo energiaa telttaan asti. Kuvia varmaan ainakin otan.

Lukijaa tervehtien Klara, siunatusta kotimaasta

Ps. Talonmies sai kunnon hengitystieviruksen matkalta. Ja jos oikein arvaan, niin tulovaiheen koneista tai kentillä ihmismassoissa pyöriessä. Havainto: kaikkien maiden kansalaisia ei ole opetettu aivastamaan lähimmäiset huomioiden. Että hät-siiiih vaan. Valehtelematta olen vähintään joka toisella lentoreissukerralla sairastunut. Tätä reissua edeltänyt reissu kaatoi petiin jo lomakohteessa maskista huolimatta. Tuolloin osa lentoyhtiöistä edellytti maskin käyttöä. Tässäkin syy, etten kovana matkustelijana enää mielelläni liiku ilmateitse. Ilmastojuttuhan on aina hyvä mainita, jotta saa hyvän ihmisen leiman, mutta muitakin syitä on.

Yön yli haudutettu ruishiutalepuuro + puolukoita + sähkövispilätuunaus. Suositukset. Kukat on ulkomailta.

Matkapäiväkirja. Tunne-elämästä mietteitä.

Mangojäätelö, sorbettityyppinen. Hyvää oli, kuten jäätelöt ja sorbetit aina.

Hyvä Lukijani,

tässä sitä katsellaan sadepilvien ohikiitoa, tutkaillaan sääkarttaa ja mietitään mille alkaisimme. Sadevaatteet on, mutta käännytäänkö enemmän biljardin puolelle (onko täällä edes sellaista). Ehkä kuuntelen Osmo Soininvaaran viisastelut ja itsekehuskelut loppuun. Suunnittelen kuuntelevani sen vielä toiseenkin kertaan tehdäkseni tilaston kaikista itsekehuistaan. Nimittäin pelkkä toteamus ei riitä edes mielipiteen tasolla kaikille lajitovereille. Sain siitä jo esimakua: toveri näpäytti Osmon olevan”taitava keskustelija” ja punnittujen puheiden esittäjä. Kerroin seuranneeni kyllä vuosia hänen somekommenttejaan, enkä olisi punnituista puheista lainkaan vakuuttunut. Lukijalle haluan korostaa, ettei Osmon poliittinen kanta vaikuta arviooni. Ja päästäkseni otsikonmukaiseen aiheeseen, esitän rakastamallani Katekismus-tyylillä seuraavaa:

Ihminen, joka toistuvasti tuo esiin erinomaisuuttaan, onnistumisiaan ja saavutuksiaan: mitä se on? Se on (minusta) joko elämänkasvattamattomuudesta johtuvaa narsismia tahi syvälle juurtunutta rakoilua itsetunnossa, omanarvontunnossa. – Konkluusio elikkä yhteenveto: Useimmat kasvavat elämänkokemusten myötä sietämään huonommuuttaan suhteessa meitä parempiin osaajiin, tietäjiin jne. Sen lisäksi useimmat havaitsevat elämänkokemusten myötä paikkansa universumissa. Olkoonkin, että tekee kipeää ymmärtää, ettei olekaan sen keskipiste.
Ihminen, jolta puuttuu sisäinen ”ääni” ymmärtääkseen, mikä käytöksensä tai puheensa on epäempaattista. Niin mitä se on? Ajattelen niin, että tälläinen ihminen on lapsena jäänyt tunne-elämältään jollain tapaa osattomaksi. Tarkoitan läheisten antamaa myötätuntoa, lohdutusta ja lempeyttä, rakkautta, hyväksyntää. Lähelläni on sellainen tuttava. Hän saattaa kovin kömpelösti töräyttää jotakin havaitsematta itse lainkaan kuinka epähienotunteinen oli. Ei ole ilkeä ihminen, eikä tarkoita pahaa. Ei vain havaitse tiettyjä dimensioita toisten ihmisten tunteiden huomioimisessa. Möläytyksiään voisi luonnehtia ajattelemattomuudeksi, mutta eivät ole sitäkään. Hän vain ei havaitse sitä, mikä saattaa loukata toisen ihmisen tunteita. -Koulussa aikanaan fiksuista fiksuin englanninopettaja opetti meille näin: ”She is such a nice person: she never hurts my feelings.” En muista mihin tuo liittyi, oliko tuossa joku kielioppirakenne opittavaksi, mutta ajatuksena se mieleen jäi.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kastuttiin ja kunnolla. Hotellihuoneen vessa oli ainut paikka, jonne romppeen saattoi tuoda edes jollain tasolla kuivamaan. Eläköön Suomen kuivauskaapit! Muttei sattunut yhtään mukaan.

###

Taidanpa ryhtyä kaavailemaan, menisikö sittenkin sateeseen vai vetelehtisikö hotellin käytävillä. Kuntosalille rähmäisissä golfkengissä vai rapaisissa vaelluskengissä? Ehkä sittenkin venyn katselemaan maisemia talon isosta ikkunasta ja juomaan päiväkahvia, kera mangojäätelön?

Oikein hyvää pyhäpäivää ja tasaista tunne-elämää Lukijalleni! Klara

Tämmöinen mehikasvi kaupan päälle aina piristää 🙂

Matkapäiväkirja. Rotkoissa roikkujalla savea anturoissa.

Hyvä Lukijani,

skippasin tänäänkin pelit viettääkseni aikaa omissa oloissani ja antaakseni Osmo Soininvaaran kirjalle aikaa rantoja kuljeskellessa. Olen vuoskausia seuraillut Osmon kommentointia mediassa ja Tuiterissa eli tvitterissä siis. Vältän käyttämästä tuon äksäksi muuttuneen someroska-alustan oikeaa nimeä tekstissäni. Pysyn siten hakukoneilta suojassa siltä osin.

###

Kuljeskelin rantajyrkänteillä miettien, kuinka päästä alas rantakaistaleelle. Löysin myrskyveden kaluaman rotkon ja matelin sitä pitkin alas soimaten luontoani. Että eikö tähän temppuiluun hyvän tähden koskaan tule perälautaa! Muistin wanhaa emäntää: äiree oli kova tyttö kulkemaan omia polkujaan. Manaili viimeiset vuotensa huonoa muistiaan ja toisteli: ”toivottavasti tämä ei ole geeneissä”. Jotakin tuntuisi geeneissä olevan, meinaan kun tulee roikutuksi kaiken maailman kummissa paikoissa seikkailemassa.

R.I.P. wanha emäntä, pidämme tyttären kansaa pioneerihenkeä yllä. Epäilen, että henkensä saapui nyt juuri paikalle varpusen hahmossa tuohon viereen. Havaitsi tekstini ja lupauksen pitää geenistöä yllä. Tytärkin istuu juuri Madridin koneessa, eikä ole kauas pudonnut geenistö hänenkään kohdalla.

###

Tein ihan itte, Lukijalleni. Lopulta aallot voimistuivat niin, että kengät kastui materiaalihankinnoissa, kun toinen toistaan hienompia kiviä osui näkökenttään. Mutta kengät kyllä kuivuu auringossa.

Rotkoroikunnasta ja takaisin ylös möyrimisestä oli aika siirtyä lounastamaan. Kattelin listaa, että mitähän tästä… ja päädyin Tuna Mortali (nimi muutettu) tms. ateriaan. Sisällöstä ei täyttä varmuutta ollut, mutta aattelin, ettei liene myrkkyä kummempaa. Tunahan on tuttu sana, sitä on säilykepurkissakin. 😉

Lautasen nähtyäni piti pari kertaa nielaista. Ihan ei kutsuvalta näyttänyt tuo puoliraaka kala, mutta rohkea rotan syö. Ja syödäänhän me graavilohtakin, tarjoilijatyttökin niin ystävällinen (jätin tippiä). Silmät kiinni piti kuitenkin kalaosuus niellä, jonkinlainen navetantakusen maku kulki mukana. 🤢 Rucola vähän korjasi yleisvaikutelmaa ja olihan siinä mikrotomilla leikattua retiisiäkin. Mangojäätelöä ja cofi amerikaano sitten vaan päättämään ateriaa.

###

Ruokatilauksista tulee toisinaan väistämättä mieleen yksi Amerikan työmatka. Siinä asetelma oli sellainen, että skippasin illallisen saadakseni hetken olla aatoksissani. Nälkä tuli ja oli aika tilata huonepalvelusta ruokaa. Kattelin listaa, että pizzaa jos ottaisi. Ei kun luuri käteen ja tilaamaan. Huonepalvelu suolsi erilaisia mittayksiköitä tulemaan, että näinkö monta unssia vai näinkö paljon. Arvelin ottaa varalta sen suurimman unssimäärän, kun nälkä kurni ja halusin poissulkea jonkun minipizzapalan.

Hetken perästä oveen koputettiin. Jose Felizianon näköinen poika kantoi uunipellin kokoista laatikkoa olkapäällään, laski sen pöydälle, availi laatikon ja kysyi, mistä maasta olen kotoisin. Kiittelin rieskan kuskaamisesta, painoin oven takanaan kiinni ja käännyin katsomaan pöydällä olevaa pizzaa. Hemmetti: amerikkalainen malli perhepizzasta neljälle satakiloiselle lapselle. Söin siitä noin kahdeskymmenesosan ja sujautin sen alustoineen oven ulkopuolelle käytävään. Take home message: tarkista aina etukäteen mittayksiköt. -Kyllä mä nauroinmakeasti ittekseni omaa pöljyyttäni ja nauran vieläkin. 🙂 Elämä on sitten hassua!

###

Yläpritsillä siian tyyppinen suomuliitäjä. Jäiden päällä sitruunapeitteeseen pukeutuneena kengänpohja eli sole eli meriantura. Hyvää oli.

Harrastuslajista vielä sananen, jos Lukijalleni sopii. Sanassa mainitaan moniosaajat, kaikentietäjät ja synnynnäiset lahjakkuudet ja se sanoo näin: porukassa on aina besserwissereitä, lajissa kuin lajissa. Se eläintyyppi on homo sapiens, nimenomaan sapiens, joka on tuleva kertomaan oikeat säädöt, olipa kyseessä perämoottori, shakkipelinappulat, pesäpallosäännöt, kalaruokalajit – kaikki käy. Näissä merkeissä olin pakotettu konsultoimaan eilisestä tapahtumasarjasta vanhaa ystävää nettiteitse. Hän on kokenut harrastuslajinsa edustaja noin seiskytluvulta saakka, edelleen innokas. Hän vastasi tähän tapaan:

”Moniosaajat ja besserwisserit ovat pelitilanteissa toisesta universumista. Meillä tavallisilla ihmisillä ei ole keinoja, joilla heihin saisimme yhteyttä. Ainut suojautumiskeino on käyttää korvatulppia.”

No, olen ylpeä itsestäni. Kykenin päälle kaatuneessa tilanteessa pysyttelemään kuosissani. Nämä on myös hetkiä, jolloinka voi kasvaa ihmisenä. Sivistyshän on sietokykyä, lempisanontojen kärkikastia meikäläisellä. Siihen kun vielä pystyisi kaikissa tilanteissa. Nyt pystyin. Lukijani varmaan miettii omalla kohdallaan, mikä oli viimeisin tilanne, josta palkitsee itsensä sivistyneen käyttäytymisen ruusukkeella.

Ruusuke Lukijalleni täältä etelämpää, Klaralta

Matkapäiväkirja. Tiedotuksia ruohikolta.

Hyvä Lukijani,

koska olen yksinvaeltelija, jättäydyin tänään pois peliseurueesta viettääkseni päivää ilman sosiaalisia kontakteja. Ihminen kaipaa väliin myös hengähdystaukoja – poislukien ne yltiösosiaaliset, joita lajin piirissä aina riittää. Toisaalta ovat merkittävästi viehättävämpiä kuin se sonnin kokoinen körmy, joka joskus eräällä suomalaisella pelikentällä osasi koko kierroksen aikana röyhtäistä vain yhden lauseen: ”Missä mun pallo!” Aattelin, jotta joku äiti se on kotonakin sukkia etsimässä tai vähintään hiljaiseksi piiskattu vaimorukka. Jotta opettakoon tavoille joku muu, en satsaa energiaa tuohon eläimeen. Pääsääntöisesti lajin piirissä on (nykyään) hyväkäytöksistä, ystävällistä porukkaa.

###

Istun nurmikolla ylläni taivahan linnut ja maapallon elämälle välttämätön iso ja kuuma lamppu, Auringoksi kutsuttu. Viileä merituuli muotoilee päähäni kampauksiaan, selän takana poksahtelevat kypsät siemenkodat, etäämmällä laulelee mustarastas. Pääskysiäkin leijailee. Että mikäs tässä on hyväosaisen länsimaalaisen olla.

###

Aamusella kävelin merenrannan polkua havaiten, että vastaan tulee nuorimies jotakin kainalossaan. Kohdatessamme huomasin hänen kulkevan paljasjaloin, kainalossa makuukset, päällä paksu toppatakki. Katse maahan luotuna hän ohitti hyväosaisen pohjoismaalaisen. Jäin miettimään minne oli menossa päiväänsä viettämään ja kuinka kylmä on mahtanut yöllä olla.

###

Näissä pelihommissa tapaa paljon ulkomaalaisia, jos kohta maanhenkilöitäänkin (ent. maanmiehiä). Paljon on ruotsalaisia, joiden kanssa on tullut diskuteerattua. Eilen sanoi ruotsalainen: ”Vi firar Valborgsdag i morgon!” Sanoin, että nå men det gör vi också! Oli hyvin förvånad hämmästynyt, jotta riktigt sant ihanko totta, Suomesakin Valborgs dag! Kyllä kyllä, vappu se on finnjävelilläkin. Johon Talonmies totesi jälkikäteen, että mikset sanonut, että meillä se kestää viikon, jos opiskeluaikoja muistelee. Ei yhteen Valborgin päivään kilpistynytkään! 😀 Sanoin, että eiiii, ei ei, nyt kyllä muistat ihan väärin (ja laitoin sormet selän takana ristiin). Että huh huh, sanon minä näin meidän kesken. Parempi kun ei kovin muistele menneitä.

###

Nyt Talonmies vaelsi takaisin mailoineen ja siirryn sosiaaliseksi. Kiitos Lukijalle!

Klara

Ps. Tuula, löysitkö takaisin linjoille?

Matkapäiväkirja. Nappulana lentoaseman prosessissa.

Hyvä Lukijani,

ajankuluksi ja omaksi virkistyksekseni kirjaan tähän sen, mitä näkyy ja kuuluu.

Vastapäätä istuu jo hieman ikääntynyt herrasmies tutkimassa puhelintaan. Vaikuttaisi olevan Talonmies. Vieressä lentoaseman käytävällä kaksi nuorta naista vedättää puherallia, jolle metronomi olisi kateellinen. Olenhan rauhaisten metsien nainen, tottumaton hälinään.

Taakseni tuli nuori perhe. Lapsi, äänen perusteella tuore tulija, parkui henkensä edestä, mutta sai sitten sapuskaa luontaisesta automaatista. Automaattia kantaa, huoltaa ja täydentää kahdella jalalla kulkeva toimintayksikkö, jota äidiksi kutsutaan (ei ehdi hautaan ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen näillä näkymin).

Isä (voi miten nuori) touhuili isäntämiehenä laumaansa ohjailemassa ja nouti toiminta-automaattiin syöttöä palvelutiskiltä. Erittäin dynaaminen prosessiympäristö, jossa asiakaspinnat saatiin tyylikkäästi vaiennetuksi, lapsi hiljeni nääs.

”Niin kauan kun se on hiljaa, on kaikki ookoo”, sanoo isä nyt. (Kauhistunut ilme mummolla selkänsä takana, olen selin häneen.) Siinä romuttui ideaali-isän maine kuin kansanedustajuus Ihqubaarin edessä, yhteen lauseeseen siis.

###

Viereisessä pöydässä norjalaisnaisten lomaporukka pitää iloista naurunremakkaa. Koska olen mitä fiksuin ja sitäkin hyväkäytöksisempi suomalainen, vältän luomasta pitkiä katseita. En myöskään käy muistuttamassa heitä maanmiestensä kännipäisestä pöljäilystä Suomen Lapissa. 😉 Eipä tässä ole natsojakaan, kun oman maan kansanedustaja ammuskelee kaduilla. On sitä siinäkin.

###

Yhteenvetona kerrottakoon, että lentoasemat, ruuhkaiset ostoskeskukset ja tungeksiminen kaikenkarvaisilla liukuhihnoilla tahi automaateilla on se, mitä en enää näillä kymmenillä jaksa. Onneksi tässä maassa porukka on pääsääntöisesti jonoissakin asiallisesti käyttäytyvää, rauhallista kansaa. Vain hieman ilolientä saatuamme saatamme kaivella pienikaliberillisen esiin ja omaksi iloksemme ammuskella. Kyllä ne kansalaiset ymmärtää. Ei kannata turhasta nillittää 😉

(Varoiksi: viimeinen asiankäsittely on esitetty sarkasmin armollisessa valossa.)

Näihin puheisiin,

Klara H-V:n kansainväliseltä aeroportolta

Muistojuhlaa ja ruispuolukkapuuroa byrokratian rattaisiin

Hyvä Lukijani,

viikonloppuna on aika siunata äiti viimeiselle matkalleen. Hän oli jo kauan ehtinyt odottaa, että aikansa tulisi, korkea ikä. ”Oi kiitos sa Luojani armollinen, joka päivästä, jonka ma elin”. Meillähän on ollut näiden jäähyväisjuhlien ruuhka tälle keväälle.

Jälkeenjääneitä omaisia ei byrokratia helli. Äidillä oli edunvalvoja, jolta tipahtivat rukkaset käsistä ennen kuin äiti kunnolla kylmeni. Ilmoituksen saatuaan otti hän oitis sisarukseen yhteyttä: ”Kuka jatkaa, kuka on kuolinpesän hoitaja?” Edunvalvoja informoi: velvollisuutensa loppui kuolinhetkeen. Varmasti näin onkin, jonkun paragraafin mukaan. Ei epäilystäkään. Byrokratiallehan on tunnusomaista, että asiat hoidetaan kuin rasvattu salama, eikö totta 😉

Kuolinpäivänä ei vielä ehditty tuota ajatella, eikä edunvalvojalle niin vain soitellakaan. Hän soitti seuraavana päivänä: jatkaja päätettävä pian! Oltiin tuolloin siivoamassa juuri edesmenneen V:n kämppää. V:n perunkirjoituksesta oli juuri tehty verottajalle lisäaikapyyntö perunkirjoituksen siirtämisestä yli verottajan asettaman 3 kuukauden määräajan, kun siihen ei pystytty. Menihän sukuselvityksen saamiseenkin seurakunnalta kolmisen viikkoa. Siinä oli mukana seikkaperäiset, A4-mittaiset ohjeet oikaisupyynnön tekemisestä. Aihe jäi epäselväksi, kun en lukenut. Koskikohan 80 euron todistusmaksua?

Vielä tässä nyt seurakunnan kanssa väittelemään. Arkun ja uurnan ostoissa, kuolinpaidan valinnoissa, seppeleissä, muistotilaisuuksien tarjoiluissa ja osallistujille ilmoittamisessa, kuolinilmoituksissa, pankkiasioissa, asunnontyhjennyksissä, autonmyynneissä, kiinteistönvälittäjäyhteyksissä, lipunnostoissa, avainten teettämisissä, V:n talvirenkaiden etsimisessä, fasetilien lopetuksissa ja sen semmoisissa on ollut ihan riittävästi.

###

Ymmärtäisin edunvalvojaa, jos valvottavalla olisi paljon rahaliikennettä ja sen soljumisesta huoli. Mutta hoivakotilaisella ei ole. Kerran kuussa hoitopaikan lasku ja apteekkilasku ja siinä se. Pankkikin saa kuolemasta ilmoituksen, tilien lopetuksen ehtii myöhemminkin.

Take home message: kun vaari tai muori kuukahtaa käsiisi, niin soita heti edunvalvontaan ja kiitä yhteistyöstä. Kukkalähetys vielä perään, hätätapauksessa muistopöydän kukat käyvät.

Yhteenveto: jos suru kohtaa, niin älä luule systeemin siitä piittaavan. Sääli on sairautta. Se on poltettu motoksi byrokratian rattaistoon. Siinä sitä itkuinen omainen pyörii nenäliinoineen rattaistossa kuin Charles Chaplin elokuvassa Nykyaika.

###

Yhtä kaikki, Wanharouva on nyt kulkenut tähtein taa – ehkä V:n luo? Onko isäkin siellä? Hu-huu: kuuleeko Tuonilmainen, kuuntelen! Kas vain: siinä samassa puhelin kilahtaa. Kuka soittaa?

Se on tytär. Laittaa konsultaatiovastauksen maallisempaan kysymykseeni. Se koski kuluttajansuojaa ja mahdollista valitusta maksamani majoituspaikan tehtyä sikatempun. Avaan asian joskus, nyt verenpaine vain nousi. Mutta enshätiin vinkkaan: ole todella tarkkana, jos valitset huoneistomajoituksen lomakeskuksen tapaiselta alueelta. Siellä on totuttu sekä sikamaisiin asiakkaisiin että sikamaisiin toimintamalleihin. En ole kummankaan ystävä.

Tytär vastaa: ”Erinäisiä virastoja ja instansseja vastaan taistelleena totean, että jos saat edes rahasi takaisin, niin hyvä. Pistät sitten vain kostoksi laajalla jakelulla levitykseen palautteet / negatiiviset kommentit nettiin.” 😀 Äitinsä tytär 🙂 Äiti puolestaan on tytär edesmenneelle äidilleen, joka oli tärpäkkä ihminen. Erotti kristallinkirkkaasti oikean väärästä ja osasi toimia, jos oikeus ei toteutunut. Tärpäkkyyden lisäksi näki punaista havaitessaan ”äitimadonna”-asenteita (sama täällä). Koki, että äiti on ”vain ihminen”. Siis itsenäinen nainen, joka ei äitiyden ylistyksen maireiluja kaipaa. Tietää arvonsa muutoinkin.

Näitä voi itse kukin äitienpäivänä miettiä, lapsena tai äitinä. Mullahan ei näytelmässä enää ole kuin äidin rooli. Tyttären rooli on menetetty. Hyvä niin. Olen näetsen jo niin iso tyttö, että pärjään ilman äitiä maailmassa 😉 Mutta äiti ei enää viime vuosina pärjännyt ilman minua. Niin se menee, ja niin se tulee menemään – jos elinpäiviä riittää.

###

Oikein hyvää viikonloppua Lukijalleni!

Karistan lähipäivinä kotimaan mullat kengistä Talonmiehen vanavedessä (tasa-arvoa nääs), kun siirrytään hetkeksi pallopelipaikoille. Luulen postaavani sieltä, jollei joku kierrepallo osu operaattoreiden verkkoihin.

Tarjoan vielä Lukijalle kiitokseksi ruishiutalepuolukkapuuroa omassa kodissaan 😀 Pikaohje kuvan alla.

Kiitos paljon! Klara