Ruokaa, ruokaa, enemmän ruokaa, lisää ruokaa vaan!

Kuva ei ole esteettisin, mutta ruoka herkullista – kiitos ruotsalaisille!

Hyvä Lukijani,

esittelen tässä muutaman keitokseni.

Aloitan ruotsalaislehden vinkistä, jota olen modifioinut sitä mukaa, mitä kaapista löytyy. Ruoan ytimessä on fetajuusto ja punajuuri ja sitten sekaan sitä mitä mielii. Vaikkapa päiväystään päättäviä ruokakermoja, smetanoita, kermaviiliä, juustoja. Oliivit on myös kivijalkana tässä.

Kirjaan alle ruotsalaisten reseptin an Sich, mutta kuten sanottua, taiteellinen vaikutelma syntyy aina omasta päästä (ks. esim. kuva yllä). Suomennos on meikäläisen, voit siihen luottaa. 🙂 Säkert. Eikä Lukijalle tule käymään kuten aikanaan kaverille resepteineen 🙂 (kerrotaan alla*).

###

Resetit:

Uunifetaa juurespedillä ja valkosipulijogurttia

300 g fetaa

10-12 kiinteää, keitettyä perunaa

4 esikeitettyä punajuurta

1 dl mustia oliiveja, kivettömiä (men akta dina tänder, sanon minä kun kävin tämän takia hammaslääkärissä)

10-12 coctail-tomaattia (ruotsalaisten hommia, meillä kai nuo on mitä tahansa pieniä tomaatei)

1/2 dl oliiviöljyä

1-2 teelusikallista oreganoa

1/2-1 teelusikkaa timjamia (ruotsalaiset venkoilee selevistä asioista > heille timjami on timjaN, kummia tyyppejä)

sormisuolaa (pöh: tavallista suolaa)

mustapippuria (nymalen hyö sannoo, mutta ei sitä myllyltä tarvi ratsastaa hakemaan, jos ei myllytä itse)

timjankvistar (no hyän tähen: jos takapihallasi kasvaa timjamirisukkoa, niin riipaise pataan. Kai noita kaupastakin saa.)

2 ruokalusikallista juoksevaa hunajaa (valmiin paistoksen päälle)

Uuni: 220 ast., paistoaika 20-25 min, kunnes päällys on saanut väriä.

fetajuusto keskelle uunivuokaa, ympärille halkaistut perunat, punajuuret sinne tänne (här och var :D), oliivit sikinsokin ja tomaatit. Päälle oliiviöljy, oregano, timjaNi, suola, mustapippuri ja timjaNin risut päälle (suomeksi: näyttäisivät kuvassa olevan vain koriste).
Ota uunista (ruotsalainen neuvoo) ja ringlaa eli rinkuloitse päälle juokseva hunaja.

Valkosipulijogurtin valmistus: kuori valkosipulinkynnet (2 kpl) ja purista ne turkkilaiseen 10%:n jogurttiin (3 dl) ja lisää suolaa.

*Hekotellaan usein kaverin leipomuksesta. Kaveripiirin miesjäsen päätti tehdä sanomalehden ohjeella kakun. Paisteli sitä innokkaasti, mutta lopputulos jäi kummalliseksi. Sanomalehti pahoitteli asiaa myöhemmin. Ohjeesta oli unohtunut jauhot. 😀

###

Mikäli Lukijani ei ole punajuurivuokaihmisiä, voi hän aina loihtia itselleen kuivattua muonaa. Totta puhuen hyvä painonhallintakonsti: kuivaa ruoka vaikkapa työpäivää varten ja laita kuuman veden kanssa ennallistumaan heti aamusta, niin lounaalla annoskoko, ruoka-aineiden määrät ja suhteet pysyvät hallinnassa. Muutenhan nälissään kauhoo sankokaupalla apetta ruokalan laareista ja tursottaa litrasen salaattikastiketta pienen kurkkukasan päälle. Jotkut siis 😉

Kuivaan ruokia nyt ahkerasti ennen tosiasiallista retkien kavalkadia, jotta sole ko paiskoa pussiin ja painella metsiin, kunhan nk. kevätkiireet helpottaa. (Kevätkiireet, tirskahdan.)

Kuivattu tomaattikastike, DIY

Näitä resettejä on netti pullollansa, mutta kirjaan sen, mitä nyt on kuivuri tuottanut, omasta päästä.

500 g jauhelihaa, mahdollisimman vähärasvaista

2 tomaattia

tomaattimurskaa pari purkkia

valkosipulia 4 kynttä murskattuna

pippuria, suolaa, oreganoa tai basilikaa

fetan loppu murennettuna tais olla myös, suppilovahveroita lisään pakkausvaiheessa

chilin jämät

Valmistus: tavoitteena on kypsennyksen lisäksi tietysti saada mössö niin kuivaksi kuin mahdollista.

Paistan jauhelihan ensimmäätteeksi, kippaan sihvilään eli pienisilmäiseen lävikköön ja huuhtelen kiehuvalla vedellä rasvan mahdollisimman tarkkaan pois. Jotkut kai kaataa paistetun jauhelihan lautaselle ja painelee talouspaperilla. Mulle vesikonsti on jotenkin ruokahaluystävällisemmän tuntuinen. – Jauheliha takaisin pannuun elikkä kasariin ja muut aineet sekaan ja kuivaksi keittely. Samalla kypsyvät nuo muut aineet.

Kuivuriin sitten leivinpaperille, johon kannattaa leikellä pikkureikiä, että kosteus pääsee alapritseiltä taivahan tuuliin. Kuivuria pidän liesituulettimen lähellä, niin mökkissä ei leiju sakea tomaattikastikearomi. Kuivatelman tulee olla kuin näkkileipää, ettei homehdu säilytyspussissa. Lisään näihin yleensä murustettua, kuivattua suppilovahveroa, usein myös BlåBandin kuppikeittopussin ja/tai pienet muruset liemikuutiosta. Rasva härskiintyy nopeasti, jotta jos sitä lisää, niin kannattaa säilyttää kuivaruoka pakastimessa ja ottaa vasta retkelle lähtiessä.

Kuivailin samalla herne-maissi-paprikaa, jotta voi nakella tuomaan suolistoystävällisyyttä lopputuotteeseen. Kuivasin myös sinappiruohoa, jonka nimeä Talonmieskään ei nyt saa päähänsä, vaikka siitä eilen keskusteltiin – jota keskustelua ei muistanut 😀 ! (Ollaan kohta höperöluokka A1:ssä.)

HOO, muistettiinpa! Talonmies sanoo: ”Mitä perkolaa se nyt onkaan?” Ja voilá: rucola!

###

Toivon Lukijalleni oikein hyviä paistikkaita, muhennoksia ja särvintä tälle viikolle!

t. Klara S.

Ps. Kuka muistaa, mistä postauksen otsikko on muunnelma 😉 Tämä on ikäluokkatesti Lukijalle. Mutta kaikki ikäluokat toki saavat palkinnoksi kiitoksen lukemisesta!

Laitan loppuun aiheeseen liittymättömän, mutta viehättävän, esteettisen ja järjestäytyneen kesäkuvan. Vaikka muistutuksena kesän paluusta. Ja että kajakki vetää helposti kuorma-autollisen romua, jos lastaaja on samaa kaliberia. Ja että kesävedet lämpiävät vauhdilla.

Ikäänkuin Lapissa, ikäänkuin liikkeessä

Eilinen kuva. Kohta päästään puolukkaan.

Hyvä Lukijani,

lähetän noin sata senttaalia auringonkiloa Lapin hangilta. Sitä riittää jaettavaksikin.

Lähdettiin Talonmiehen ja Rakin kanssa jutaamaan ja päädyttiin jänkhäläisten maile. Pyöritään täällä sattuneesta syystä tiheästi, jonka Lukijani varmaan havainnutkin. Ihan vain ikäänkuin ulkoilumielessä täällä pörhäillään kuten muutamat muutkin. Tässä on vähän kortteerin paikkaa, alue tuttua ja paikat ikäänkuin tiedossa.

Tykkään kulkea lumella itsekseni muilla kuin latusuksilla, nekin kyllä ahkerassa käytössä meditoidessa 🙂 ja kirjoja kuunnellessa. Nyt on pitänyt vähän kohteliaisuuttani eskortteerata Talonmiestä, kun jostain syystä eritoten tänä talvena on ikäänkuin intoutunut latuhiihdosta. Näihin aikoihin ladut on rauhallisia ja hiihtäjät hyväntuulisia, kun eivät joudu tungeksimaan missään.

###

Kahtena päivänä olen rompostellut lumikengillä tunturissa nauttien kantohangesta. Lintuja bongailen ikäänkuin äänen perusteella, kun olen huono niitä näkemään. Olen liikkeessä enimmän aikaa ja lintuja pitäisi kai ennemminkin ikäänkuin väijyä. Mutta onneksi osaavat ikäänkuin laulaa, joten vinkkaan linnunlaulun tunnistussovelluksesta, jos ei vielä ole tuttu. Se on nimeltään Muuttolintujen kevät. Linnunlauluja nauhoittamalla saa tiedon todennäköisestä lajista ja osallistuu Jyväskylän ikäänkuin yliopiston tutkimusaineiston keruuseen. Vahvat suositukset.

Tänään hiihdellessä kuulin erikoista laulua. Sovellus käyntiin ja yllätys: metsähanhi 94% todennäköisyydellä. Olen pitänyt erittäin arkana lajina, mutta siinä oli ikäänkuin puropahanen. Lienevätkö olleet juomassa, eivätkä huomanneet hiljaa yksin hiihtelevää. ”Haaviin” on tarttunut myös tunturikiuru. Enpä ole lajin olemastaolosta aiemmin tiennytkään.

Kapusin ylämäkeen syömään ruispuolukkapuuroa.

###

Nyt Lukijani on ikäänkuin saanut tarpeekseen ja voin ikäänkuin tunnustaa, että niin minäkin. Siis tuon sanan, lyhennetään se vaikka kirjasimilla i.k., yltiöpäinen viljely otti mua pattiin jo vuosia sitten Kalle Haatasen radio-ohjelmassa. Laskin Kallen ikäänkuikuttelut yhden ohjelman aikana. Niitä oli muistaakseni kuutisenkymmentä. Laitoin Kallelle reklamaation, johon Kalle hyvin kohteliaasti ja huumorintajuisena ihmisenä vastasi. Vahvat suositukset tästäkin eli Kallen radio-ohjelmasta. Aiheet voivat kuulostaa tylsiltä, mutta sisältö palkitsee. Kuulee ja oppii kaikenlaista, mistä ei muutoin tietäisi.

Mitä ikäänkuikutteluun tulee, niin kuuntelepa Lukijani vain tv-haastatteluja ja radiota ikäänkuin-korvalla. Kuinka moni selkeä asia on muuttunut ikäänkuin voiksi ikäänkuin leivän päällä. Mikä hemmetin ikäänkuin selekiä asia on?

Tjaah, pakko mainita yksi asia, joka täyttää ikäänkuisen tunnusmerkit. Se oli erään pressakandidaatin eilinen ikäänkuin tiedotustilaisuus. Sellaiseksi sen media mainitsi, siis tiedotustilaisuudeksi. Kiiruhdan heti pitämään tiedotustilaisuuden kotinurkille päästyäni. Ainakin Teuvo ilmestyy paikalle kuulijaksi kuin Hyde Parkkiin konsanaan. Tiedotustilaisuuteen on mullakin oikeus, olenhan kansalainen siinä missä pressaehdokaskin. Suomi on ikäänkuin vapaa maa. Asia vilipitön ja jätän tähän. 😉

Tulipa tässä mieleen, että ennen sanottiin aina, että ai-VAN. Nykyään ei kukaan enää aivanittele. Tilalla on: ”juurikin niin”. Että hojo-hojo vaan.

###

Tiedotustilaisuus kirja-asiasta: kuuntelen suosittua ”Elolliset”-kirjaa. Vaikuttaa hyvältä. Siinä on samoja aineksia ja tyyliä kuin Julian Sanctonin kirjassa ”Pimeän ja jään vangit”, yksi suosikeistani ever.

Kuuntelin juuri kirjan Intiasta, sitten yritin (mutten pystynyt) Eeva Kilven ”Ihmisen ääneen”. Silmän alla on isän jäämistöstä tullut Kullervo Kemppisen kirja. Isä harrasti erämaissa kulkemista ja täällä Lapissa minuakin lapsena pyöritettiin.

###

Ryhdyn nyt meditoimaan eli miettimään, kuinka kuvailen äitiäni papille, joka sanoi soittelevansa huomenna. Mitä sitä nyt ihminen äireestään osaa sanoa? Että ihminen on aikuinen vasta sitten kun on antanut äidilleen anteeksi, vai?

Jätän Lukijani ja itseni pohtimaan tätä filosofista dilemmaa.

Parhain terveisin Klara ❤

Loppumaton lintukirja ja suolla suksimista

Hyvä Lukijani,

väijyn tietokoneen näytön takana niskat kyyryssä, sillä edessäni ikkunan alla sepelkyyhkypariskunta nauttii lintulaudalta pudonneista antimista. Pienikin liike, niin lehahtavat karkuun. Äkäisesti häätelevät pikkulintuja tiehensä isomman oikeudella.

Yksi lapsistani käy kyyhkymetsällä ja tässä olisi passipaikkaa. Omakohtaisesti en ammu eläimiä, enkä omista kuin ilmakiväärin. Sillä ammun mökilla pilkkaa, huonolla menestyksellä. Suurin osa luodeista osuu taulun kehyksiin ja kaikkinensa mua vähän vistottaa pyssyn mäjähdys. Aikanaan ei otettu armeijaan, niin tämmöiseen se johtaa. (Leikki sikseen: aseen ja armeijan kanssa ei leikitä. Eikä leiki jälkeläinenkään, vastuullinen metsämies.)

Palatakseni kyyhkysiin, niin kyllä on pulskamahainen tuo naisoletettu rva Kyyhkynen. Liekö jo synnyttänyt ja maha sen vuoksi roikkuu? On kyllä muutoin sen vertas hyvävoimaisen näköinen, ettei vaikuta olevan lapsivuoteella. Ja kun isäntänsäkin pääsi atrioimaan, niin siellä on kotosalla joko maksettu babysitter tai rouvan kurttusiipinen äiree hautomassa pienokaisia. Tai sitten on vielä niin sanotusti pullat uunissa ja viimeinen neuvolakäynti synnytystapa-arvioineen vasta tulossa takametsäin kuuseen, jossa… no jaa. Olen ehkä tänään vain touhuillut liikaa kaikenlaista ja ajatus lähtee laukalle. Laittanut vakuutusyhtiölle mummon asioista tietoa ja sen semmoista. Monenlaista lippua ja lappua iskee ristiksi lähiomaiselle, joka nyt vain sattui menettämään sukulaisensa. Eikä tämä ole ainut menetetty tälle vuodelle kuten Lukijani tietää. Paperityötä piisaa. Joten…

Esitys valtioneuvostolle ja käsiteltäväksi kuolinasian ministeriöön: Hyvä perintö- ja kuolemantapausministeri. Voitko ystävällisesti helpottaa lähiomaisille byrokratiasta tulevaa taakkaa, kun kuolemassakin on jo ihan tarpeeksi, ymmärrät mitä tarkoitan. Kiitos paljon.

###

Kurrkkkk, kriiiikkk! Tämä hyväryhtinen maestro huuteli sulavalla pellolla joku päivä taapäin. Kuvan otin: minä. Testatessani Talonmiehen kameraa, jonka luovutti meikäläiselle ”koska se on liian painava”.

Tuosta kuvassa olevasta sulavedestä tuli mieleen suo, jossa käyn keväisin viettämässä luksuspäiviä auringonkilossa. Tänä keväänä en ehtinyt, niin äkkiä kelit lämpenivät.

Mutta olikhaan viime vuonna, kun jätin auton tavanomaiselle paikalleen ja hiihtelin kauas suon äärilaitaan evästelemään ja nautiskelemaan. Siinä istuskellessa havahduin olosuhteisiin: +16 ja suo pikavauhtia muuttumassa järveksi. Ponkaisin vieterinä ylös, heitin termospullon reppuun ja läksin pikapikaa roiskimaan suon poikki takaisin autolle vesisuksityyppisellä menolla. Onneksi tiedän sen ainoan ison hetepaikan, niin selvisin uimatta perille, mitä nyt vesiliukusuksiessa kengänpohjat vähän kastui. Kaikella voi luonto yllättää kulkijan, joka ei nokkaansa pidemmälle pysähdy pohtimaan asiantiloja. Suksii vain kaikin mokomin maan ääreen uhraamatta ajatusta paluumatkalle.

###

Nousukiitoa joku vuosi taapäin Käylässä. Kuva: minun.

Linnuista puheenollen, olen joissakin lintuporukoissa havainnut linnuston tietämisen ja tuntemisen olevan joillekin kansalaisille pätemisen paikka. Että kuka tietää ja kuka bongasi purstohäippähyypykän* jossakin puskassa. Viime vuonna koiralenkillä ihmettelin aikuisten miesten rykmenttiä parveilemassa ojapuskikossa. Oli pakko mennä kysymään, mikä meininki. Sain tietää: strutsiröhmäkuippura* tai vastaava nähty sontikossa aamusella. Tyypit sitä johonkin Sirpukka-tms-tietokantaan kirjaavat havainnoksi. No, kaikenlaisella voi kilpasille heittäytyä, jos sellaiseen veri vetää. Tai toistepäin: mistäpä asiasta ihminen ei olisi keksinyt kilpailua?

*nimi muutettu

Otetaan vaikka raha, niin jopa kilpaillaan siitäkin, hyvä, ettei oteta kännykkäkuvaa ja lähetetä jonnekin tiedostoihin kisanäytteeksi (verottajalle?). Ne, joilla rahaa ei ole yhtään, eivät heittäydy kisailemaan. Heillä on muutakin mietittävää. Joskus olin aika ällistynyt, kun kampaaja alkoi selittää minulle kuinka varakkaassa parisuhteessa se toinen kampaaja on ja pyysi katsomaan ikkunasta miehen autoa, miten kallis peli kyseessä. Mitäs heikkaria se mulle kuuluu ja kiinnostaa kiviveistämöitäkin. Olin hämmentynyt. Ja alennustilan ynnä myötähäpeän tuntemuksia koin ihan innocent bystanderina, sivullisena.

###

Rouvaoletettu Kyyhkynen palasi huudeille. Vai herra? Valkoiset poletit on olkapäissä. Veivasin äkkiä puhelun metsästäjälle, joka kertoo, ettei sukupuolta voi erottaa ulkonäöstä, ikäeron korkeintaan. Nuoremmat laihempia, mikä pätee moneen muuhunkin eläinlajiin 😉 Päättelen, että vanharouva on iskenyt silmänsä nuoreen urokseen, semmoistakin näkee. Mulla on vanha lintukirja ajoilta, jolloin opiskelin vähän biologiaa. Joku maitopullo (siihen aikaan ehkä: kaljapullo?) lie kaatunut, koska hakemiston sivut ovat liimautuneet toisiinsa. Vaan löysin sepelkyyhkyn Columba palumbus (latinalla voi aina vähän ylentää itseään), eikä siinä erotella sukupuolia. Joten jäämme uskomaan metsästäjältä saamaamme tietoa.

Vai haluaako Lukijani bonuksena snobbailla toisella kotimaisella? Det är ringduva, in English: wood pigeon. Saksalaisille Ringeltauben ja ranskalaisille kannattaa mainita pigeon ramier. Näillä lähtee arvovalta lintupiireissä.

Talitintiltä terveisiä, piipahti lintulaudalla sanomassa. Virhe! Ei mikään tintti vaan talitiainen, Parus major. Mutta kuka on Parus minor, sellaista ei näy kirjassa. Käsittämätöntä, mutta Parus lugubris kannattaa mainita nähneensä. Sillä saanee respektiä, sillä se on Balkanintiainen, joita asustanee lähinnä Balkanilla tai sielläpäin, oletan. Potentiaalinen kuulija ei kuitenkaan sitä heti heittämällä tiedä, joten arvovaltatakuu tältä osin ainakin tilapäisesti.

Ei tule mitään: nyt tulivat herra ja rouva Punatulkku, os. pyrrhula pyrrhula paikalle. Nämä kuljeksii käsi kädessä. Isäntä istuu lintulaudan katolla vahdissa, kun rouva nassuttaa apetta. Aivan kuin ihmismaailmassa. Näyttää nyt olevan lintulautaravintolan pöytävaraukset lunastusvaiheessa, sen verran on ilmaliikennettä syöttölaiturilla.

###

Lukija varmaan jo huokailee, että hoh hoijaa, eikö tälle lintukirjalle tule loppua millään. Lupaan: nyt tulee, sillä laudalta roikkuu nyt orava. 😀

Taidankos siirtyä kahdelle kumirattaalle kokeilemaan onneani. Kaatuisiko yhtä lahjakkaasti kuin viime viikolla.

Näin sanoen kiitän Lukijaani kärsivällisyydestä, teidän Klara S

Itku pitkästä ilosta. Tähän päättyi myyrän taival pääsiäisenä. Nk. äkkikuolema, morbus subitum (arvaan). En osallistunut kuolemantuottamukseen, vaan menehtynyt omatoimisesti. Hellyttävä vainaja.

Neidonkengällä talvea takamukseen ja tajunnanvirtaa

Neidonkenkä Kuusamon neidonkenkäpaikalla (se paikka siellä leirintäalueen lähistöllä Oulangalla, Rytisuo). Kuva: minun ottama. Ja en tallonut mitään enkä ketään, en ta-kuul-la. Tuo harmaa on pitkospuu.

Hyvä Lukijani,

kaikki retkikirjat (melkein) on luettu ja tutkittu, netin materiaalia pengottu, karttoja levitelty ja laskostettu ja tänään kuljettu viitisentoista kilometriä taajamateitä kuvitellen niiitä metsäpoluiksi (ja selkään 15 kiloa tavaraa…). Enää puuttuu vain kesä.

Melko hyvin onnistui irrottautua todellisuudesta, kun samalla kuunteli podcastia välittämättä jyräjävästä liikenteestä. Ilmassakin oli metakkaa, mistä lie terässiivet ilmestyivät ja minne katosivat. Toivottavasti eivät idästä. Pari joutsenta lekutteli jakamassa taivaankantta terässiipien kanssa.

###

Kesän muistoja pulpahti kuva-arkistostakin. Merimelontaa ja Kuusamon Niitselysjoen ylitystä vaijeriveneellä. Vietin siellä Kerojärven kämpällä yhden yön ja Kerojärven reittiä kyllä markkinoisin Kuusamon kansoitettujen polkujen vaihtoehdoksi. Liikasenvaarantieltä pääsee reitille tai toisesta päästä Hautajärveltä, siis Sallan puolelta.

Kerojärven kämpältä. Siinä on myös sauna samassa rakennuksessa (ainakin aiemmin). Kuva: itte otin.

Kerojärvi kesäkuun yönä. Hitosti oli sääskiä. Kuva: oma

Kuusamo on mulle tuttu paikka ja siellä on tullut kuljetuksi kesää talvea. Karttelen Kuusamon ruuhkapaikkoja kesällä, mutta on siellä paljon muitakin hienoja kohteita, samoin Posiolla. Kyllä piipahtelen Karhunkierroksellakin ihmisiä jututtamassa, muttei ne ole mun sielunmaisemaa, liikaa sakkia. Maisemathan siellä on upeat ja suon mielihyvin ihmisille sen, että jakavat ne …keskenään 🙂 Olen niistä osani saanut niin moneen kertaan, että hyvin voin antaa ne toisillekin.

###

Tulevana kesänä käyn pyörimässä Urho Kekkosen puiston itäreunalla. Paljon on vettä virrannut Suomujoessa sitten viime kerran – kaksikymmentä vuotta? Lähden kaveriksi toiselle, jota retkikärpänen puraisi, kun myin hälle toisen makuualustani. Sai syttöä.

Toinen reissu on suunnitteilla Käsivarren tienoille loppukesästä, jos Luoja suo ja säät sallii. Kaveri pahaa aavistamatta heitti siitä idean syyspimeillä. Arvasi, että nyt tuli sanottua sellaista, mistä joutuu vastuuseen. No, kartat on tulostettu ja reitti suunniteltu. Vanha retkikaveri on kyseessä ja meitä yhdistää se, että ollaan molemmat outoja tyyppejä. Hyvä yhdistelmä, jolla pärjää! 😀

###

Neidonkenkään palaan vielä. Tuo suojeltu kasvi on semmoinen, ettei sen näkemistä ja kuvaamista parane mennä leuhkimaan muualla kuin näin luottoseurassa. Osa ei sitä tunne ja huokaisivat ihastuneina: ”Voi miten kaunis – mikä kukka tuo on, mistä löysit?” Ne, jotka tietävät, tulevat kasvoiltaan vihreiksi ja sanovat: ”Tiesitkö, että kuvaajat tallaavat nämä harvinaiset kukat alleen. Tulee lajille suurta haittaa ja …nauku nauku…” Olen oppinut tämän läksyn ja pidän visusti asioita tietonani sen vuoksi ja heivaan närästelijät pois lähipiireistäni. Suosittelen sitä Lukijallenikin (ja tässä toistan taas itseäni, mutta tosissani tarkoitan). Meillä on vain yksi elämä. Ei sitä kannata tärvätä mielensä pahoittajien ja näräilijöiden seurassa.

Mun merireissua joku vuosi sitten Pohjanlahdella. Tuolla on kansallispuistokin ihan Perämeren pohjukassa, jos joku innostuu paatteineen sinne pärskyttelemään. Kuva: oma

###

Kiitos Lukijalle, kun sain näitä kesän muistoja verestää tässä! Osa kuvista voi olla jo aiemmin postattuja, vaan haitanneeko tuo. Uuttakin pukkaa koko ajan 🙂

Ja mitä tulee ainoan elämän käyttämiseen ilon lähteenä, niin tulin sitä tosissani aatelleeksi tänään ulkona kulkiessa ja arkussa nyt lepäävää äitiä ajatellessa. Käytti jokaisen päivänsä tarkkaan niin kauan kuin vielä muisti kuka on ja missä on.

Muutenkin tuli äiti mieleen tämän päivän keleissä, kun alkoi hiostaa ja riipaisin takin alta yhden puseron vähemmäksi. Äidit muistuttelivat keväisin lapsiaan kevätkeleistä. Lukijallenikin varmaan tuiki tuttua! Äideillä oli niihin aikoihin keväisin kaksi pointtia:

”Äläkä istu kylmälle kivelle!”
”Ei sitä missään kesäkamppeissa vielä kuljeta, kun routa on maassa. Petollista se lämmin keli keväällä on!”

Erityinen älämölö siitä syntyikin, kun kevättalvella ennen luokkakuvan kuvausta hilipasin kotiin vaihtamaan kesämekon päälle ja juoksujalkaa takaisin koululle. Niinpä luokkakuvassa retalehtaa yksi tyttö lyhythihaisessa kesämekossa, kun muilla on korkeakauluksiset puserot, villatakit ja hiihtohousut. Saattaa olla, että sama tyttö on sittemmin sortunut muihinkin hullutuksiin, hetken mielijohteesta.

Näihin puheisiin, Klara

Käsimerkkejä kanttiinissa

Hyvä Lukijani,

istun erään sairaalan kanttiinissa komentelemassa thaimaalaisia. Nimittäin ei kuulu maan tapaan laittaa puhelinta pöydälle kaiutin täysillä ja huudattaa soittajan puhetta, joka on kimeää ja kirkuvaa rähinää. Eikä muutenkaan, ei me hyväksytä sitä kantasuomalaisiltakaan, en minä ainakaan.
Näytin käsimerkeillä, että nyt riittää kun meitä on täällä muitakin. Käsimerkit menivät kerralla perille ja toosasta rähähtelevä kimittäjä hiljennettiin. Näytin puhelimen omistajalle peukalon ylöspäin.

Ehkä thaimaalaiskiintiöni täyttyi jo aamusta, kun aamun thai-kävijällä oli paljon erilaista asiaa ja kommunikaatio käytiin puhelintulkin avulla. Maahantulijoilla ei useinkaan ole käsitystä siitä, ettei korvalääkäri hoida silmäsairauksia eikä neurologi kirurgisia vaivoja. Hän oli kirjoittanut puhelimen näyttöön pitkän listan asioita, jotka kävi yksitellen läpi. Niistä varsinaiseen käyntisyyhyn ei liittynyt yksikään. Tulkki oli pitkäpuheinen ja rupattivat pitkän aikaa keskenään jotakin, jonka piti olla vain minun kolmen lauseen käännös. Toisinaan me terveydenhuollossa mietitään, mitä tulkit tosiasiallisesti kääntävät. Eritoten havahduin tähän kerran toisessa sairaalassa, kun potilaan tyttäret sattuivat tulemaan osastolle ja potilashuoneeseen juuri, kun tutkin äitiään ja puhelintulkki tulkkasi. Tyttäret sanoivat, ettei tulkki kääntänyt likikään sitä mitä äidille sanoin. Tyttäret sitten paikkasivat tilanteen jälkikäteen.

No tänään lopputulos oli se, että tulkkivetoinen vastaanotto venyi kovasti. Sen seurauksena kaikki muut päivän potilaat pääsivät vastaanottoajalleen lähes tunnin myöhässä. Mutta eihän syytä voi heille sanoa.
Sanottakoon vielä, että aasialaiset ja afrikkalaiset ovat minulle mieluisia potilaita. Iloisia, yhteistyöhaluisia, ymmärtäväisiä ja uskovat mitä heille sanoo. Kuten alussa kertomani käsimerkkiohjantakin todistaa.
###

Jahas, nyt hyppään pirssiini ja ajelen parisataa kilometriä maantietä toiseen työpisteeseen. Ja alan miettiä pikkuhiljaa, olisiko tämä systeemi jo aika purkaa. Siis siirtyä vapaaherrattareksi. Juuri nyt tuntuu himpun verran siltä. Mutta katson aamulla peiliin ja kysyn sitä tiukasti itseltäni. Silmiin katsoen.

Hienoa kevätviikkoa Lukijalleni,

Klara

Tuohet mökillä. Oman tontin lahokannosta riivittyjä.

Pääsiäisjänistä selkosilla jahtaamassa

Salomaiden puutorni. Kuva: puupää (siis minä)

Hyvä Lukijani,

istun takki päällä viilenevässä torpassa ja hörsin lähtökahveja. Nyssäköitä on kertynyt ovipieleen huutelemaan lähtökäskyjä. Vaiennan ne napakalla kädenhuitaisulla.

Autiotuvan akkunasta näkyy sakeneva pumpulisade, joka pikkuhiljaa käärii maiseman lakanaansa. Katselen järvenselälle jättääkseni jäähyväiset kuukaudeksi. Kelirikko nimittäin puskee päälle, eikä tänne niin vain silloin tullakaan, kun ei ole traktoriakaan.

###

Vietin kolme päivää metsiä, salomaita ja selkosia koluten. Otin jonkun kuvankin, kuinkas ettei. Tyrkytän niitä kärsivälliselle Lukijalleni.

Heikki Saaren ideaa lainatakseni kysyn, mitä näkyy? Eikö tuo pieni pandaraukka pitelekin mahaansa, keskellä Suomen valtion itärajan kynnyksiä? (En mennyt rajavyöhykkeelle.)

###

Olen nyt uutterasti päivittäin tuntikausia pälyillyt korpia ja suoalueita nähdäkseni edes vilauksen pääsiäisen lerppakorvasta. Mutta vesiperän on vetänyt, jälkiä kyllä näkynyt sitäkin enemmän. Kaikenlaista menijää on metsissä rallittanut, mutta näin vain kolme riekkoa eilen. Nekin pakenivat kauhuissaan. En ihmettele. Ulkonäköni muistuttaa erehdyttävästi pääsiäisen toista taruolentoa, kahvipannun kanssa kulkijaa.

###

Rompostelin ja hiihtelin kohteisiini jäitä pitkin tilattuani ensin puhelun paikalliselle alkuasukkaalle jäätilanteesta. Aikoi itsekin moottorikelkalla pilkkiavannolle ja sainkin sittemmin häiskästä näköhavainnon. Muita näillä nurkilla ei liiku kuin tuon suvun sakkia. Ihailen ihmisiä, jotka näillä seuduilla asuvat, niin kovia ponnisteluja se vaatii. Tämä ei ole mitään satumaata toisin kuin muualta katsoen saattaa näyttää.

###

Voi hyvää päivää tätä elämää. Puhelin nyt piippailee hermostuneesti useampaan kertaan piip piip – ja mitäh! Tällä kertaa ei verottaja vaan Suomen Posti. Toivottaa hyvää pääsiäistä, vai? Nope, vaan vaatii hakemaan pakettini huomiseen mennessä tai koko roska menee silppuriin tms. Kun olen joka tapauksessa nyt astumassa moottorikoslaani (Talonmiehen paettua jo aiemmin), niin ei kai auta kuin totella Postia ja kaahata suoraan luukulle.

Lisätieto synninpäästötarkoituksella: tulin tänne työreissulta, mikä selittää eri kulkupelit. Ettei tässä mitään turboilmastonpilaajia olla. Vain vähän sinnepäin, kuten suurin osa meistä.

Mutta hyvin jaksaa polkea kotiinpäin, sillä Talonmies oli laatinut erikoisoperaatiotyyppisen ruokalajin 😀 Se on Carne avec les pommes et oeuf Special. Siis kananmunia, keitettyä toissapäiväistä perunaa ja …onko tuo koiranmakkaraa ?

Näihin puheisiin,

Klara

Pääsiäispuheita: selkosia, karhuja, rakkeja ja myyriä

Eilen oli upea päivä selkosilla. Kuva: oma

Hyvä Lukijani,

koitan keskittyä vaatimattomassa torpassa jossain päin itärajaa älykkääseen tekstintuottoon, kun edessäni istuva Talonmies poksauttelee juuri paistamansa rapeakuorisen herkullista makkaraa ja tursuttaa sinappia kylkeen. Alunperin jämäkästi kielsin paistamasta minulle, mutta saalista tiukasti tuijottamalla sain makupalan. Semmoisia me hyvesignaloijat ollaan. Itseemme ja päätöksiimme omahyväisen tyytyväisiä, kunnes vesi valuu suupielestä.

Omat jäljet. Täällä ei ole risteäviä latuja.

###

Ulkona on kova tuuli, joka jotenkin söhlää hormia ja kamina savuttaa. Tai sitten puut on kosteita, kun ei hoksittu eilen iltamassa ottaa kuivumaan. Ollaan nyt savuttavan kaminan takia tuuletettu ahkerasti ja kämpässä on kodikkaat +17.

Laitoimma isompaankin tulipesään tulet, mutta sen lämpiäminen vie aikansa. Kun kylmä kaivautui sisuskaluihin, keittelen Trangialla teetä. Istun pöydän ääressä lämpösaappaissa, toppahameessa ja kaksi villapuseroa päällekkäin, aluspaidan lisäksi. Äsken oli lisäksi kevyttoppatakki.

###

Tästä on kesällä vaikea rantautua kajakilla, nk. lääseikköä, mutta käy juomapaikaksi talvisaikaankin metsien eläville.

Vietin eilen pitkän päivän upeassa säässä selkosia kierrellen. Ajatus oli tutkailla sitäkin, olisiko jo karhujen jälkiä. Näihin aikoihin kai heräilevät ja yhdestä pesäoletetusta on havainto toissa vuodelta. Mahtavatko käyttää samaa pesää toistamiseen, en tiedä. Ihan likelle en tohtinut mennä, vaan katselin suon takaa näkyykö liikettä. Ei näkynyt, ei jälkiäkään missään. Lienevät talviunilla rajavyöhykkeellä vai itänaapurissa. Jälkiä täällä usein näkee. Kulkevat näillä salomailla siksikin, kun täällä on pari kuvaushaaskaa (murrrrr, sanon minä niistä).

Elävän karhun olen nähnyt vain eläintarhassa ja yhdellä karhunkatselukojulla, jonne niitä tuli aterioimaan isompikin lössi, mikä on täysin luonnonvastaista käyttäytymistä karhuilta sanokoon karhukojuyrittäjät mitä haluavat. Menin kojulle kaveriksi, kun henkilö x kovasti sitä toivoi. Onneksi en ole ajautunut vahingossa haaskalle täälläpäin. Haaskojen tarkkoja paikkoja en tiedä ja osa haaskoista on kuulemma nk. pimeitä haaskoja eli etelänvaresten kamerakerhojen salavirityksiä. Mikseivät perusta niitä omille nurkilleen.

Kerran oli tuoreet karhun jäljet mettätiellä, mutta minätyttö se vaan iloisena marssin rinkka selässä eteenpäin ja aattelin, että haitsuli vei. Vastaan tuli karhukoiran kanssa huolestuneen ja hämmästyneen näköinen mettämies. Kasvoiltaan paistoi, että mitä tuo täällä hortoilee keskellä ei-mitään. Silloin ei pelottanut.

Joku vuosi taapäin sienireissulla kyllä veret seisahtui, kun kuusikossa astuin melkein suoraan tuoreeseen, valtavaan puolukkakakkaläjään. Rupesin siinä siunaamassa kovaäänisesti laulamaan, jottei ainakaan vahingossa osuta kuonot vastakkain. Ainut mieleen tullut laulu oli ”Jouluruokaa tarjoo kunnon väki”. Hätä ei lukenut laulukirjaa, joten siinä kohtaa vallitsi hätätilalaulajan vapaus. Astelin kyllä rapsakasti pyörälleni sivulleni vilkuilematta. Ainuttakaan nisäkästä ei sattunut näkökenttään, mutta ilmassa sentään leijaili kaksi kookasta petolintua. Laji jäi epäselväksi kuten aina. Olen nimittäin huono sekä ornitologiassa että lentokuvioissa toisin kuin naapuri, joka kertomansa mukaan tunnistaa kaikki linnut jo lentokuviosta and much more (en usko puheistaan sanaakaan).

###

Eilisellä retkellä oli mukana kartta ja kompassi tarkoituksena verestää muistia suunnistuksen alkeista. En nääs aio kesällä eksyä suunnatessani vieraisiin metsiin. Nämä selkoset sen sijaan on turvallista harjoittelualuetta. Olen täällä kai nyt viidettä tai kuudetta (?) vuotta hortoillut, kun hortoilin täällä jo ennen tämän siunatun kämpän löytymistä.

Herra helpon heitti kartan ja kompassin kanssa. En ajautunut niiden kanssa neuvottelutilanteeseen mökin paikasta. Osasivat osoittaa sen tismalleen samaan suuntaan, missä se on. 🙂

###

Mun susijuttuja on Lukijani kuullut kyllästymiseen asti. Mutta eilen kun läksin mökkirannasta ja pääsin vastarannan törmälle, kuulin susilauman ulvovan mökin takamailla. Siellä ne ovat nyt ainakin parina vuonna silloin tällöin huudelleet. Näihin aikoihin niillä on pennutkin, jos on lykästänyt.

Välähti päähän, että Talonmies oli koiralenkille lähdössä. Yritin soittaa, että pysyvät varoiksi mökissä, muttei vastannut. Piti jo kääntyä pätkän verran takaisinpäin, kun Talonmies soitti, että mitä asiaa. Oli kuullut kuoroulvonnan itsekin ulkona puuhaillessaan.

###

Epäilen muista lähellä olleista jäljistä ja jälkien koosta, että olisi ollut supi tässä. Lyönyt tässä niin sanotusti rukkaset naulaan.

Lienenkö sanonut, etten usko susilauman tulevan ihmisen päälle, eikä koirankaan päälle, jos se on taluttimessa. Ne koirat mitä tässä on mennyt, ovat olleet irrallaan, metsästyskoiria lähinnä. Ymmärrän, että ruokaa sudetkin tarvii ja paikkansa on heilläkin luonnon kiertokulussa. Mutta niin on ihmiselläkin. Näen niin, että kunnioituksen tulee olla molemminpuoleista. Ei siis pelkästään ihmisen kunnioitusta sutta kohtaan, vaan on hyvän tähden sudellakin sentään ihmistä kohtaan velvollisuutensa. (Voi hyvää päivää mun kanssani: suden velvollisuudet 😀 ). Susimies Ilpo Kojola on mielestäni oikeassa.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi, ei mua ikinä otettaisi Elokapinaan. Käpykaartiin sen sijaan olisin omiani. Ja kun kattelee peilikuvaansa mökin akkunasta, niin selevää käpykaartiainesta.

Siis tarkennan, että elän semmoista käpykaartilais-kaupunkilaisen metsäleikkielämää. Että ”tämä leikkis, että se olis käpykaartilainen”. Ja sitten palataan kipin kapin posliinille ja napautetaan sähkösauna päälle. Tai niin kuin eteläsuomalaiset siti-ihmiset sanoo: ”Me grillattiin nuotiolla makkaraa.” Ja tuo gr ihan heille lajityypillisellä kurkkuäänellä. Me böndelässä vaan krillataan tai rillataan. Eikä sitäkään nuotiolla.

Nämä selkosen ihmiset ei krillaa. Eikä kipitä metsissä sääskikarkottimet Ospreyn rinkoissa.

###

Talonmies kävi koiran kanssa iltalenkillä pimeällä tiellä. Vastaan oli kuulemma tullut peto. Nimittäin myyrän sorttinen. Rakki oli teutaroinut hihnassa, mutta myyrä oli kylmän viileästi myyrinyt itsensä juurakon kautta omaan maailmaansa, jonne rakeilla ei ole asiaa. Täällä möksässä Rakilla on oma onkalonsa, vanha pentuaikainen kangaspeitteinen ”häkki”, jonne se mönkii kuin emonsa kohtuun ja käy onnesta huokaisten kiepille pehkujen sekaan. Siellä se makaa nytkin ja Talonmies toisessa koslassa. Taidan siirtyä sinne minäkin, kahden makuupussin loukkuun.

Oikein hyvää pääsiäisen jatkoa!

Klara S.

Kuuluuko – kuuntelen. Ajatuksia kommunikaatiosta.

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät eteenpäin niin, että hetkeen ehtii tarttua vain toisesta kulmasta, kun se jo lepattaa tiehensä ja vaihtuu toiseen hetkeen.

Kuluneella viikolla on tehty kahtakin kuolinsiivousta. Onneksi toinen on kuihtunut hoivakodin huoneen kokoiseksi, mutta toisessa on sitäkin enemmän työstettävää. Onneksi oma jälkeläinen ja Talonmies auttavat kompostoria muistuttavan kaiken kattavan säilöntätavaran perkuussa ja lajittelussa. Kolme päivää tässä säkitettiin tavaraa hiki tukassa: elektroniikkaa, muovia, metallia, paperia ja sekajätettä, kaikki omiin säkkeihinsä. Talonmies kuskasi säkkejä erilaisiin vastaanottopisteisiin renkaat soikeana.

Sitten oli meikäläisen siirrettävä viisisormiset tavarain erottelijansa autonrattiin ja kaasutettava välillä töitään tekemään. Semmoista on omaisen elämä.

###

Toimitin viestin Vanhan Emon kuolemasta lähipiirin tuttavalle. Tiesikin jo V:n poismenosta. Kerroin hikiurakasta V:n huushollin purkamisessa, kun tavarassa löytyy. Häneltä tuli nopea responssi. ”Mutta ajattelepa, jos sinä kupsahtaisit…mikä määrä urheilu- ja retkivarusteita ja soittimia yms. jäisi jälkeesi…”

En ole varma, pidinkö kommentista. (miettii) No, enpä pitänyt. Pahoitin mieleni. Sen verran on jouduttu koville täälläpäin, että pieni tsemppi olisi ollut paikallaan. Mutta ihmisten empatia on rajallista, kun tilanne ei lähemmin kosketa itseä tai sympatiaa ei jostain syystä löydy. Joonas Konstig on kirjoittanut vastikään kirjan, jossa puhutaan muun muassa sydämen sivistyksestä. Näkisin, että tämä jotenkin liippaa sitä läheltä, perspuolelta siis.

###

Kuoleman kohtaamisessa on lähimmäisillä haasteita, ymmärrän sen. Osa säälii poisnukkunutta (joka ei enää siitä hyödy mitenkään), osa suhtautuu empaattisesti jälkeenjääneisiin (jotka sen sijaan hyötyvät). Sitten on niitä, jotka projisoivat juttuun jonkun oman elämänkriisinsä. Kun vaellustoverini vanha omainen vastikään kuoli, varoitin reaktioista, joita saattaa tulla. Niistä on kokemusta isän kuoltua aikanaan.

Ja totta tosiaan, vaellustoveri kiitti vinkistä jälkikäteen. Oli joutunut tilanteeseen, jossa satunnainen tuttava esitti osanottonsa ja ryhtyi sitten antaumuksella raportoimaan omista kuoleman kokemuksistaan joku vuosi taapäin. Tarinaa oli riittänyt ja vaellustoveri miettinyt kuinka saa homman tyylikkäästi päätökseen ehtiäkseen töihin. Roolit tuossa kohtaamisessa niksahtivat päälaelleen ja tuoreen surun kanssa eläjästä tulikin kuuntelija.

Yhteenveto: sellaista elämäntapahtumaa ei olekaan, etteikö joku sitä hyväksikäyttäisi omiin tarkoituksiinsa. Suru on niistä yksi, vaan niin on ilokin. ”Juu, minäkin olen iloinnut, kun meidän…” ja jatkaa kertomalla itsestään. Keskittyisipä oman asiansa sijasta lähimmäiseen. Mutta kuulemisen ja kuuntelemisen taito lienee yksi erityislahjakkuuden lajeista. Vähän kuin laulutaito. Sitä ei kaikille ole riittänyt. (Miettii omaa kohtaansa, kykyään kuulla ja kuunnella.)

###

Kävin ostamassa uurnapaikan V:lle. Tapaaminen kenttämestarin tms. kanssa oli sovittu hautuumaan parkkipaikalle, jonne pikkukaivureiden kuskitkin kerääntyivät ruokatauolle. Pikkukaivurilla ruopaistaan arkkuhautoja varten kuopakkeet niille, joiden omaiset eivät koe tuhkausta oikeaksi tavaksi siirtää maalliset jäännökset maan poveen.

Vastassa oli eleetön, ilmeetön ja ehkä hieman masentuneen oloinen kenttämestari (nimike keksitty, en tiedä tarkemmin, uurnavastaava?). Lomposteltiin hautuumaan toiseen laitaan uurnapaikkojen luo. Kerroin, että eräänä lauantai-iltana pimeässä harhaileva, seppeleiden kanssa hautuumaata ristiin rastiin kruisaileva tyyppi olin minä, joka etsin seppeleille laskupaikkaa. Mies ei tarinasta sen kummemmin syttöä saanut, joten siirryttiin bisnesasiaan. Valitsin V:lle postimerkin kokoisen pläntin petäjän alta. Samaan postimerkkiin menee sitten Wanha Äitikin. Ja kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on: mahdutaan vaikka koko kööri. Postimerkkiin menee 8-10 uurnaa.

… pitää kuitenkin ennen sitä hävittää rottien pellolle ne retki- ja urheiluvarusteet, soittimet yms.

Että ei kun virvon varvon tuoreheks terveheks, tulevaks tuhkaks, uurnaiseks uupeloks. Ahnes tippas kallista röörää esikunta arestissa röskytä rös.

Hyvää pääsiäisviikkoa Lukijalle!

t. Klara, retki- ja urheiluvälineromuvaraston pitäjä (plus soittimet)

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Onko tämä pikkuvarpunen? Kuva: oma

Oi kiitos sä Luojani armollinen, joka päivästä jonka ma elin

Hyvä Lukijani,

ollessani eilen lähdössä V:n asuntoa tyhjentämään havaitsin minulle yritetyn soittaa. Oli jätetty viesti hoivakodilta:”Asia on tärkeä”. Tiesin, mikä asia odottaa. Tiesin enkelin viimeinkin muistaneen maan päälle unohtuneen. Oli liidellyt pilvein päällä, katsonut kelloaan ja huudahtanut: ”Hyvän tähden, olen kokonaan unohtanut jotakin!” Wanha Äiti pääsi nyt toivomaansa vapauteen.

Ajattelin iltapesulla äidin minulle aikanaan kiikkustoolissa laulamaa kehtolaulua ja sitä, miten hyvä asia äidin oli nyt nukahtaa elämään väsyneenä. Tuollaisen kuoleman toivoisin itselleni: joko äkillisesti tai mielummin pitkään eläneenä pikku hiljaa unohduksen armolliseen utuun liukuen.

Nyt juuri soi puhelin. Se oli terveyskeskuslääkäri, joka kirjoittaa kuolintodistuksen. Kysyi varovasti mitä omainen ajattelee ruumiinavauksen tarpeesta. Omainen ajattelee, ettei ole tarvetta. Lääkäri oli täysin samaa mieltä, halusi vielä tarkistaa. Kuolinsyy on olemassa. Äidillä oli vanhuuden tuoma vaikea sydänsairaus. Se riittää hyvin kuolinsyyksi.

Lähden nyt V:n asuntoa tyhjentämään. Siellä on paljon tavaraa perattavaksi. Seasta löytyi meidän keskinäisiä pelleilyjä sekä kirjallisesti että valokuvina. Niihin tulee tuon tuosta pysähdytyksi muistelemaan. Tavaran seasta löytyi myös äidin ja isän vihkikuva.

Siitä tulikin mieleeni, että tarvitaan hyvä kuva äidistä muistopöytään. Sellainen kuva on heti mielessä (kunhan löytyy). Siinä äiti seisoo polkupyöränsä vieressä kauniina kesäpäivänä, katsoo kameraan ja hymyilee. Matalan profiilin tyylikkyydellä kuten tapanaan oli. Kirkuvat huulipunat, paksut meikit, pröystäilevät kaulakorut, röyhelöiset kamppeet ja koketeeraavat ulkoasut olivat äidin mielestä tyylittömyyden huippu. Mielipiteensä hän ilmoitti usein armottoman suorasti läheisten kesken. Saattoipa joskus nakata verhoillun näpäytyksen vähemmän tutullekin. Äiti oli periaatteen ihminen, omaehtoinen kuten taidan itsekin olla. Keneltä mahdoin oppia? Tietynlainen rohkea ehdottomuus oli äidin laji. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensin kuulostelivat mikä on ”meidän mielipide” ja oli sitten samaa mieltä. Ei. Hän oli oman mielipiteensä takana, vaikka edessä olisi ollut pataljoona vastakkaisia näkemyksiä.

###

Soittelen taas hauturille arkunostoaikaa. Vastahan me erottiin ja V:n uurnakin on vielä heidän huomassaan. Kohta niitä on kaksikin. Taidan ostaa samanlaisen setin äidillekin, V:n arkku oli kaunis ja liljat siinä päällä upeat.

###

Illasta lähden sitten työmatkalle. Voi maantiellä miettiä mitä eroa näissä kahdessa poismenossa on ja minkälaista tarinaa kumpikin elämänkirjaansa piirsi. Jostain syystä nyt ei askarruta se, minne äiti poistui. Tuotahan V:n kohdalla kovasti tuli mietityksi. Eikä se ole selvillä vieläkään, minkä Lukijan yllätykseksi paljastan. Kerron heti kun tiedän. Voi toki mennä sen verran aikaa, ettei tätä kirjasinpötköä ole täällä lukemassa kumpikaan meistä. Vain tietokoneen räpsykät jää omaistemme murheeksi: liotetaanko 10%ssa suolavedessä puoli tuntia vai viedäänkö sisältöineen päivineen kierrätyskeskukseen. Siellä joku keltanokka hakkeroi koneen auki ja nauraa: kaikenlaista huttua tässä joku ”Klara” (tirskahtaa itsekseen) on suoltanut eetteriin.

###

No yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt, tänään, tällä sekunnilla, minuutilla, tunnilla. Joten Carpe diem, tartu hetkeen Lukijani. Vaikka tähän kauniiseen kevätpäivään!

Klara, omainen

Tuoteselosteita: retkikenkiä ja ronttosia

Omia kenkiä: Altra Lone Peak-polkujuoksukengät, versio nro 5 ja 7

Hyvä Lukijani,

ken on retkikenkiä miettinyt tietää maan kantavan monenlaista virsua päällään. Kerron tässä omia kokemuksia, josko niistä joku hyötyisi.

Aloitan kuvan kenkäkasasta. Kuvan ronttoset ovat meikäläisen korkkarit. Nämä ovat kaikki Altran polkujuoksukenkiä. https://www.altrarunning.eu/fi/ Ovat olleet kovassa käytössä, etenkin nuo keskimmäiset. En juokse poluilla, korkeintaan etenen hanhenmarssia puolijuoksulla, mutta passaa nämä siihenkin. Jalkani on mallia räpylä ja lesti kuin räpylälle tehty. Näissä ei ole minkäänlaista kantakorotusta, mikä ei kaikkien jalalle sovi. Pohjissa on pitoa parantavat nykermät ja jos oikein yrittää, saattaa näillä ehkä kiivetä kärpäsenä olohuoneen kattoon. 🙂 Siinä, missä jäykkäpohjaisilla vaelluskengillä polullq kompuroin, hyppelen näillä isompikin lasti seljässäni tipusena kiveltä toiselle!

Olen keksinyt survoa näihin vielä vesitiiviit Sealskinz-sukat. Perfect! Ehdottomasti paras pito ja jalat kuivat. Sealskinz-sukkien vesitiivis kalvo kuulemma ajan myötä kuitenkin rikkoutuu, sanovat ankeuttajat. 🙂 Mutta niin kauan kuljetaan kuin sukka kestää, vanha transkruisialainen sanonta. Videolinkki vesitiiviiden sukkien yleisesittelyyn tässä. https://youtu.be/_eEMoP-BHUw?si=DyOw29DAPLHUGRi9

Palatakseni kuvan ronttosiin, huomaa tarkkasilmäinen ongelman keskimmäisten (vanhimpien) kenkien kanssa. Se on Altra Lone Peakin kahdesta heikosta kohdasta toinen eli kengän kärjen liimaus pettää. Tuo keltainen karsta turkoosin muovin reunassa on pikaliimaa. Molemmista kengistä nämä räpsähti viime kesän vaelluksella. Urheiluteipillä kiinnittelin, mutta teippi pyrki irtoilemaan. Nyt olen kolmatta kertaa liimannut, enkä näillä enää pitemmälle lähde. Käytän asfaltilla loppuun. – Toinen heikko kohta on siinä, mistä kengät normaalistikin taittuvat eli varpaiden tyven kohdalta kengän päältä. Taitekohtiin tulee murtuma. Mulla on tämmöiset varrellisena versiona kylmille keleille (ei riitä Suomen talveen, tiedoksi). Nyt ne on mökillä remppakenkinä, kun molemmissa on varpaiden tyven kohdalta päällinen rikki. – Edellä sanotusta huolimatta peukutan näille. Kuvan oikeassa laidassa on tuliterät Altra Lone Peak 7:t. Ostin ne halvalla brittien nettikaupasta, johon linkki tässä: https://www.sportsshoes.com En ole heidän palveluksessaan, enkä saa mitään tippiä heiltä, mutta tuolla on valinnanvaraa. Altrat on vähän hintavan sorttiset.

Sananen vielä varsinaisista vaelluskengistä. Vuonna 2009 Helsingissä kokousreissun lopuksi piipahdin retkivarustekauppaan ja tulin ulos Lowa Renegade-vaelluskenkien onnellisena omistajana. Osoittautuivat aarteeksi ja haukkuivat hintaansa toistakymmentä vuotta. Suutarikin pidensi niiden elinkaarta. Päätyivät lopuksi tallikengiksi, kun pohja oli jo vähän murtunut. Lopulta pohjat olivat irtoamaisillaan, niin oli luopumisen aika. Harmi, että vaikka hommasin netistä samanlaiset, eivät ne ehkä sittenkään ihan samat olleet. Kengänpohjat ovat kiertojäykemmät ja kävely kuin kulkisi teräslaatat kengänpohjissa. Olen silti niillä lopsutellut, mutta luovuttamassa. Ajatuksena on tulevan kesän retkillä pärjätä polyuretaanisaappailla (Sievi) ja polkujuoksukengillä. Saa nähdä. Vai ottaisiko riskin ja kokeilisi jotakin muuta merkkiä, leveälestistä?

Tämä tälläisenä kenkäpäivityksenä.

Hyvää viikonloppua! Klara