terveisiä Suomen pohjoisista osista, jotka kuuluvat maahamme, vaikkei sitä aina median perusteella uskoisi. Täällä asuu ihmisiä, joista osalla esimerkiksi erikoissairaanhoito on satojen kilometrien päässä. Kun joku tarvitsee sairaalatason toimenpidettä on matka sama kuin helsinkiläinen lähtisi Kuopioon tai Kajaaniin. Sitten kysytään, pitääkö koko maa pitää asuttuna. Pitää, sanon ykskantaan. Suomi on laaja maa.
###
Pussillinen mansikkaa, pussillinen mustikkaa, pari pientä omenaa pilkottuna ja Hermesetas-liuosta. Ryyditettynä jogurtilla.
Olin iltasella hiihtolenkillä, kun puhelin tutisi taskussa. Soittajana ihminen, joka harmittelee kiireisyyttäni ja vähiä yhteydenottoja. Päätin vastata, vaikka olin ladulla.
Pelkäsin joutuvani avaamaan Vn kuolemaa, josta en nyt haluaisi tässä vaiheessa hänelle kertoa. Mutta Herra helpon taas heitti: halusi jutella omista kuulumisistaan. Lapset olivat tsubidubiduu, miniä oli dibadabadaa, vävyn vanhemmat duiduduu, sisaren naapurissa jäbädäbäduu, se vanha täti paikkakunnalla x dippediduu.
Kun ladulla oli vähän tukala käydä keskustelua (ts. lähinnä kuunnella), huomioi sen. Mutta sanoi, että on ihan pakko kertoa vielä yksi kamala tapaus. Että muistanko koiran B, joka oli sukulaispojalla X paikkakunnalla Y…. Siis se suloinen karvaturri, no se, kyllä muistat, siis jonka ottivat asuessaan paikassa Z. (En ihan muistanut, mutta auttaakseni eteenpäin myöntelin, että juu taidan muistaa.) Sitten seurasivat dramaattisten asiantilojen yksityiskohtaiset kuvaukset, mitä kukakin oli tilanteessa tehnyt, miten reagoinut, mitä veterinääri oli todennut ja lopuksi draaman kaaren kliimaksina uutinen: koira oli äkillisesti kuollut! Sanoin ymmärtäväni, että äkillinen koirankin kuolema on kova paikka.
###
Tänne Lappiin on luvattu kovia pakkasia. Onneksi ostin viime pakkasilla Motonetistä kolme numeroa liian suuret moottorikelkkatyyppiset saappaat, joihin voi tukkia villasukkaa ja saada vielä sittenkin pelivaraa lämpimälle ilmalle jalkaterän ja kengän väliin. Virsut köytän lumikenkiin ja lontostan huomenna tunturiin. Käsiin kolme numeroa liian suuret nahkarukkaset, niiden sisälle lapaset.
###
Lopuksi Paras Kalakeittoni-ohje. Jos tulee kertauksena, niin pyydän ymmärrystä.
Talonmies halusi, että hänen lautasensa kuvataan, ”koska siinä on enemmän perunaa” (talonmieslogiikkaa?) Ps. Hän ei pääse blogiani lukemaan, tietää vain sen olemassaolosta.
Otetaan 3 pottua per nuppi, 1-2 sipulia, paloitellaan ja keitetään liki kypsäksi. Siihen siivutetaan lohipala, sekaan kalaliemikuutio, pippuria, tilliä ja lopuksi ruokakermatörppö. Ehkä vähän suolaa vielä. Ja se on siinä. Helppo ja paranee uudelleen lämmitettynä.
Saan hyviä ruokavinkkejä Ali Leiniön juutuubin retkivideoista, joista tämäkin on samoin kuin aiemmin esittelemäni sienirisotto. Keep it simple-tyyppistä ruoanlaittoa parhaimmillaan nämä Alin kokkailut.
###
Nyt on pakkanen laskenut parinkympin tienoille. Yöstä tulee kylmä. Rakki makaa kylki kiinni takkamuurissa, mutta vaikuttaa tyytyväiseltä. Talonmies hankki kumitiivistettä ja tiivisteli ulko-oven, josta on havaittu vetoa.
Takassa on vielä pieni hehku. Odottelen sen hiipumista, jotta pellit voi lyödä kiinni ja pääsee yöpuulle kuulostelemaan yläkerran vuokralaisen asettumista makuuksilleen. Sillä on pörröinen häntä ja tupsut korvalapuissaan. Vuokraansa ei vieläkään ole maksanut, ei edes nahkoina.
Uusia korpimaan kulkijoita pukkaa uunista – onneksi! ❤
Hyvä Lukijani,
tässä ollaan virsien äärellä. Kanttori soittelee lähiaikoina kyselläkseen virsitoiveita. Musiikki-ihmisenä niitä jossain määrin tunnen, joten virsivastaavan tehtävä lankesi osakseni. Olenkin nyt viettänyt itkuisen hetken virsikirjan äärellä. Yksi natsaa V:n persoonaan heti: Totuuden henki johda sinä meitä! 484.
Varmuutta ei ole siitä, kuuluuko tämä tavallisimpien siunausvirsien valikoimaan. Mutta oli niin tai näin, on vainajan luonnetta ja tulokulmaa kunnioitettava. Toinenkin virsi tarvittanee, jos virsikirjassa oleva siunaustilaisuusprotokolla pitää kutinsa.
Isoäidin hautajaisissa laulettiin Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta… kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä. Siinä oli isoäidin luonnetta koko värssyllinen. Sotaleskenäkään ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan pisti hatunlierit suoraan, pumadaa huuliin ja nautti elämästään. Mikään muu virsi ei hänelle olisi sopinut yhtä hyvin kuin 341a. Tämä sopisi V:llekin.
###
Sometilin perusteella V:tä jäi iso joukko kaipaamaan. Liian varhainen äkkilähtö on ravistellut tuttavapiiriäkin. En kuulunut someryhmäänsä, mutta sain kavereiden päivitykset post mortem kuvakaappauksina. Laitamme hautajaisten jälkeen sinne tiedon siunauksesta ja kiitoksen osanotosta. Sometili hiljennetään, kun saadaan sometilinpitäjille todennettua kuka kukin on ja kuka ei enää ole kukaan…sillä…
…kun nyt lopulta saatiin tieto kuolinpäivästä, oli mahdollisuus tilata V:n ja muutaman muun virkatodistus, jotta päästään hoitamaan juoksevia asioita…kunhan ensin saadaan selville mitä ne ovat.
Meillä ei kellään ole tietoa edes siitä, minkä pankin asiakas oli. Asunnoltaan on löytynyt dokumentteja, joista nämä yksi kerrallaan selviävät. Naimattoman, nuorehkon äkkilähtijän asioiden hoito ei niin vain sujukaan. Lisäksi yksi keskeinen kuolinpesän osakas on kykenemätön hoitamaan asioitaan ja hänellä on edunvalvoja. Toivottavasti pesänselvitys ei muodostu taisteluksi virkamiesbyrokratian himmeliviidakoissa.
###
Yritin eilen ostaa Talonmiehelle ja itselleni hautapaikkaa. Puhelu ohjautui monen seulan ja ”jos asiasi koskee…paina yksi…”-temppuilun jälkeen hautainhoitovastaavalle. Päästiin neuvonpidossa jo melko pitkälle kunnes selvisi, että elän vielä. Loppui kaupanteko kertalinttuulla: ”Ei ei, pitää olla vainaja ensin”, lausui Itse Hautavastaava. En lisännyt, että yksi vainaja jo olisi, montako tarvitaan. No, tosiasiassa V ei käy alibiksi, sillä haudataan muualle. Siltä osin kävi parempi tuuri: saa hautapaikan, uurnahan on haudattava vuoden sisällä. (Kuulen V:n hohottavan pilven päältä koko jutulle.)
Sanon tähän, että enkö hitto vie ole kirkollisveroni maksanut takitilleen 15-vuotiaasta, jolloin ensikerran sain palkkaa. Tässä kirkon kiitos. Tekisi mieli erota koko puljusta. Haudan ostolla oli tarkoitus hoitaa se omaisille valmiiksi.
Maksan jo yhtä hautaa, kun en tohtinut hyljätä isovanhempien ja isän hautaa, jonne vanha äitikin toivottavasti pian pääsee (toiselle puolelle maata). Talonmiehen kanssa emme niihin multiin suuntaa. Tai mistäs tietää huolitaanko meitä minnekään.
Lähetän mädäntyneiden hautakukkien hajuiset terveiset Suomen kirkkolaitokselle.
###
Mutta asiasta ananakseen: koskaan ei ole liian ankea päivä tehdä ruokaa niin kauan kuin henki pihisee. Niinpä löysin tällekin päivälle iloisen sapuskan, jonka haluan jakaa Lukijalleni.
Sienirisotto. Ohje: otetaan semmoinen 1,5 dl jotakin riisiä (ei ole niitä arboretum-tms-risottoriisejä mulla), 1 kasvisliemikuutio. Löydetään pakastimesta 1 dl ryöpättyjä korvasieniä ja 1/2 pussia soijapapuja. Löydetään keittiön pöydältä 5 luumutomaattia ja 1/2 chiliä. Löydetään jääkaapista ruokakermaa (10%:sta).
Laitetaan riisit + 2 tl ruokaöljyä pataan, ruskistellaan riisejä niukasti. Kaadetaan sekaan kiehuvaa vettä vedenkeittimestä noin 1 dl + kasvisliemi. Paiskataan päälle jäiset sienet ja kansi. Hetken perästä seuraa tekevät tomaatit (riitelevät sienten kanssa btw), chili ja vähän lisää vettä. Sitten mukaan orkesteriin soijapavut. Sitten vanhaksi mennyttä pulverimaista parmesania (loppupurkki heitetään roskiin). Kun riisi on kypsää, niin kansi pois, että nestettä haihtuu. Siihen loraus ruokakermaa ja risotto on valmis.
Mitä teen seuraavalla kerralla toisin? Jätän pois tomaatin, hommaan tuoreempaa juustoa ja lisään suolaa. Sanokoon kuolinsyyntutkija mitä haluaa.
lopetan nyt j.V.k-laskemisen ja koitan ainakin osittain laskeutua takaisin elävien maailmaan.
Tänään V puetaan kuolinpaitaan, kammataan hiukset ja lasketaan arkkuun lepäämään. Hautaustoimiston Leijuva Nainen kysyi haluanko olla mukana arkuttamassa (hauturien ammattisanastoa). Kerroin luottavani hänet heidän käsiinsä. Olivathan hänet jo aiemmin tavanneet arkunmittausreissulla.
###
Mietittiin Talonmiehen kanssa saunan lauteilla sielun katoavaisuutta: minne menee, mistä tulee? Nyt juuri viereisessä huoneessa nukkuu ihmistaimi, jonka pääkopan sisään sielu on rakentumassa. Mistä se tulee? Toki neuroniverkosto kehittyy, aksonit kättelevät toisiaan, astrosyytit ulottelevat lonkeroitaan ja mitä kaikkea sitä aivokuodoksessa onkaan (glia-soluja?), mutta entä sielu? Ja minne kaikki kuollessa noin vain katoaa? On maa, jonne kaikki katoaa, on rauhan maa – vai miten se runo menikään? Katoaako sielukin johonkin mustaan aukkoon?
Talonmies esitti teorian, että olisimme eräänlainen koe-eläinjoukko, jonka kaukaisen galaksin asujaimisto olisi aikanaan laittanut tänne sikiämään. Juttu olisi karannut käsistä ja galaksilaiset nyt miettivät, miten tähän on tultu. Siis, kun täällä porukat vain tappavat toisiaan, jakautuvat leireihin ja sikiävät kuin rusakot. Osoitin teoriansa virheelliseksi: perustuu pelkkään testaamattomaan hypoteesiin. Kokeellinen näyttö galaksien väestä puuttuu.
Toinen saunaparlamentissa esiin noussut teoreema oli kysymys ihmissielun tarkoituksenmukaisesta hiipumisesta elinvuosien karttuessa. Aivorakenne hapristuu, sielun peili hurtuu ja muistihäiriön armollinen ote ottaa hellään huomaansa. (Talonmiehen vasta-argumentti: hänellä oli muistihäiriö jo kouluaikoina, opettajien mielestä.)
Kysymys sielun katoavaisuudesta jäi siis vastausta vaille.
###
Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Älkäämme siis huolehtiko tulevasta, se tulee joka tapauksessa. Ja kun päivä on täynnä elämää ympärillä, saa olla kiitollinen. Pirtissä nukkunut pienokainen heräsi, huusi ruokaa, söi ja lähti äitinsä matkaan. Pienokaisen paikalla ollessa en juurikaan ehtinyt muistella V:tä lukuunottamatta kuolinilmoitustaan koskenutta viestiä sukulaiselta.
Kiitos Lukijani, kun olet kulkenut mukanani nämä pahimmat ensimmäiset viikot. Eilen itkin vain kerran, kun presidentinvaalin jälkeen mietin, mitä V kommentoi vaalituloksesta. Ja sitten äkkiä muistin, ettei häntä enää ole kommentoimaan, koskaan. Niin lopullista, niin lopullista.
aurinko paistaa ja antaa ensisignaalit kevään tulosta. Kukon askelin tulee, kuten vanha sanonta toteaa. Harppoo, hypähtää eteenpäin ja marssii määrätietoisesti kohti kesää.
Vanha pariskunta tulee vastaan pyörätiellä. Mies työntää rollaattoria, nainen selviää vielä ilman. He hymyilevät ja sanovat: ”Hyvää kaunista päivää!” Oi, miten pienestä synkeä mieleni piristyy. Totean heille, että tänään on kyllä upea päivä! Ja ajattelen heidän mentyään sitä, mikä päivä tänään oikeastaan onkaan.
Tänään on poisnukkuneen (jatkossa: V) avauspäivä. Hänen elimensä irrotellaan ja tutkitaan, otetaan niistä pienet näytepalat pieniin ritiläpintaisiin muovirasioihin, naps kiinni vaan ja eteenpäin käsiteltäväksi siihen muotoon, että ne voidaan mikroskoopin alla sitten tarkastella. Avauksen jälkeen kuitenkin saadaan hautauslupa, mikäli erityisiä lisätutkimustarpeen syitä ei ilmene. Hautauspäivä on jo lyöty lukkoon, papin nimikin tiedossa. Tutkailen sieluntilaani onko minusta kirkossa soittajaksi. Olen soittanut muutamissa sukulaisten hautajaisissa, mutta nyt tämä äkillinen poislähtö tuntuu sen verran ottavan sieluun (pesusieni: et ny puristu!), että saapa nähdä. Talonmies katsoi mua päivettyneillä kasvoillaan aamupalapöydän toiselta puolelta ja totesi ykskantaan: ”Et voi soittaa.” On nähnyt miten tiukkaan tämä ottaa (hemmetin pesusieni!).
###
There’s always light in the darkness.
Samassa aamupalaistunnossa saan tietää, että V:lle halutaan lähettää adressi. Huudahdan spontaanisti: ”EI!”
Tiedän, että V olisi pitänyt kaiken maailman adressihöpinöitä täytenä bull shittinä. Kuulen hänen käkättävän, raikuvan naurunsa: ”Ei hele! Miten naurettavaa laittaa rahansa johonkin kultapunoksiseen, kalliiseen pahviläpyskään!”
Olen samalla kannalla. Ymmärrän, että se voi olla jollekulle vanha tapa, joka on tärkeää hänelle itselleen, vaikkei oikeastaan kunnolla edes vainajaa tuntenut. Mutta hän haluaa elää ja toteuttaa riitit niin kuin itse ajattelee. Talonmies toteaa, että eihän sitä voi estääkään. Vastaan hajamielisesti, että okei okei.
Ollaan hiljaa, juodaan aamukahvia. En jaksa enempää perustella etenkin, kun kuulen aivokoneen raksutuksen toiselta puolen pöytää. Sitten Talonmiehen tulostuu suusta päätös: ”Mä tiedän. V harrasti sitä yhtä lajia. Heillä varmaan on joku yhdistys, jota voi tukea. Jospa vinkkaan siitä adressi-intoilijoille? Toisinaanhan kuolinilmoituksissakin on, että muistamiset jonkun yhteisön tilille. (Talonmies lukee kuolinilmoituksia ahkerasti ;D ).
Tuota sanoisin taitavaksi ristiriitatilanteen ratkaisuksi ja viisaudeksi. (puhelin soi)
###
Soittaja on poliisi, aiemmasta puhelinkeskustelusta tuttu kuolinsyyntutkija. Tuolloin olimme juuri löytäneet V:n kuolleena kotoaan.
Kun ihminen löytyy kuolleena muualta kuin terveydenhuollon toimipaikasta, eikä hänellä tiedetä olleen lääkärikontakteja sairauden vuoksi viime aikoina tai huonoennusteista sairautta, niin tehdään oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus kuolinsyyn selvittämiseksi. Se perustuu lakiin ja tekemisestä päättää poliisi. Lääketieteellisestä avauksesta päättää puolestaan lääkäri. Olen niihin tehnyt lähetteitä ja ollut niitä tekemässäkin opiskeluaikana harjoittelijana. Yleensä omaiset antavat niihin luvan. Omaisten kanssa niistä keskustellaan, enkä muista, että kukaan olisi keskustelun jälkeen sitä kieltänyt sen enempää kuin vaatinutkaan, jos lääkärinä olen katsonut kuolinsyyn olevan selvä ilman avaustakin.
Nämä tilanteet ovat omaisille herkkiä ja kaikkinensa ajankohta on heille haurasta aikaa, kuten nyt(kin) niin hyvin omakohtaisesti tiedän. Ensin alkujärkytys, jolloin on ihan lamaantunut, että mitä tapahtui. Sitten tipahtaa niskaan paksu rautahaarnista. Sen kanssa nyt kuljen.
###
Poliisilla oli ensitieto oikeuslääkärin avauslöydöksistä. Tiedot olivat niukat, mutta osaan erikoisalani perusteella päätellä ainakin sen, että lopullinen kuolinsyy selviää vasta laboratoriotutkimuksissa. Kuitenkin tiedän heti senkin, että niukoissa löydöksissä on sellainen taustasyy, joka olisi voinut johtaa kuolemaan koska tahansa. Tiedän senkin, ettei V olisi sen vuoksi ollut lääketieteellisesti autettavissa, jos vointi olisi romahtanut.
Mitä siis nyt ajattelen tästä? Ajattelen niin, että enkeli oli armollinen ja nappasi talteen niin nopeasti, ettei ehtinyt vaivastaan kärsiä. Tehtäväksi jää selittää tämä muille omaisille niin, että sen ymmärtävät. Vaiva on monimutkainen selitettäväksi ja heissä on ”niin-mut-kun”– tyyppejä. Ja DIY-Asiantuntijoita ”Juu tiedän kyllä, mun yks naapuri just kertoi …päläpälä…et kun lekuri oli sanonut…blaablaa… niin ne katsoi, että hoito voitas toteuttaa privaattiklinikassa Sveitsissä … siellähän lääketiede on tosi kehittynyttä, paljon paremmat systeemit…”
Ja minä ajattelen: niin juuri. Osaavat Sveitsin klinikalla sen, kuinka putsataan pankkitili ennen varmaa kuolemaa.
Lopputulos: maamme lainsäädäntö, poliisin toiminta ja terveydenhuolto on kaikista tämän hetken vinkumisista huolimatta edelleenkin niin tasokasta, ettei me aina osata olla tästä kiitollisia, mikä meillä on.
Koitan olla kiitollinen myös siitä, ettei V ole kärsinyt poislähtiessään. Poikani sanoi taannoin yhdestä onnettomuuskuolemasta, ettei siinä lähtijä ole seuraavan päivän kauppalappua edes ehtinyt loppuun ajatella.
Lopputulema: nautitaan tämä aika, mikä itse kukin maan päällä ollaan.
Tulevan kevään odotusta ja valtaisa määrä hyvää terveyttä!
t. Klara, omainen ja hautausvastaava
Kampaus pilalla, sanoi orava, kun jyväpytylle läksi.
tänään oli raskas päivä, joka päättyi massiivisiin lumitöihin. Tunnetilat vaihtelivat yksinolon tuomasta helpottavasta vapaudesta lamaannuttavan päällekaatuvaan, pesusientä puristavaan lohduttomaan yksinäisyydentunteeseen.
Ketään perheenjäsentä ei tohtinut lumihommilla vaivata. Yksi on iltatöissä, yksi toipuu jetlagista kotonaan. Talonmies on vielä maan rajojen ulkopuolella. Nauttii etelänmaan pelikentillä kaverinsa kanssa ja nostelee varmaan iltaisin loungessa maljoja kivojen ja kepeitten, pinkinpunavaatteisiin sonnustautuneiden ruotsalaisrouvien kanssa. (Huono vitsi, mutta sopii tunnelmaan.)
###
Ja mitä tekee muija kotosalla? Ajelee kaupunkiin ja parkkitalon hississä katsoo peilistä kalpeaa naamaansa, kysyy kuin vieraalta: ”Mitäs sinä?” Ja vastaa peilikuvalle reippaalla äänellä: ”Ai minä vai? Ostamaan ruumisarkkua, kuolinpaitaa ja uurnaa.”
###
Livahdan hautaustoimiston ovesta sisään. Vastaan tulee kahvin ja kukkalaitteiden tuoksu, jostain kuuluu hiljaista musiikkia. Kuikin ympärilleni, onko ketään paikalla.
Arkkuvaraston ovesta leijailee huoneeseen eteerinen, hiljainen nainen. Osoittaa työhuoneensa ovea, ohjaa sisään. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä, puhutaan hiljaisella, hypnotisoivalla, matalalla äänellä, etteivät henget pahastu…ehkä?
Sovitaan käytännön asioista. Nainen soittaa ruumiinavauspaikkaan, avauspäivä selviää. Oikeuslääkäri sitten päättää kuolinpäivän, mikä on tärkeää saada pian, sillä käytännön asioita ei voi hoitaa ennen kuin kuolinpäivä on tiedossa. Tarvitaan virkatodistus sukuselvityksineen, jotta voidaan osoittaa henkilön kuolleen ja että asioittensa äärellä hääräilijöillä on sukulaisuussuhde. Pystyy maksamaan jo kertyneet laskut ja lopettelemaan puhelinliittymät, lehtitilaukset, jäsenyydet eri paikkoihin, vakuutusyhtiön, sometilin… ja mitä niitä onkaan ihmisellä. Salapoliisina on yritettävä päätellä, mihin kaikkeen poisnukkunut on elämässään osallistunut. Naimattomana yksinasujana ei asioistaan huudellut.
Hautajaiset pitää järjestää. Pitää sopia kirkosta, siunausajasta, hautaustavasta (arkkuhautaus, tuhkaus), papista, hautapaikasta ja myöhemmin kivestä. Pitää sopia mitkä kukat siunaustilaisuuteen. Pitää sopia kuka, missä ja miten järjestää muistotilaisuuden tarjottavat. Kuolinilmoitus pitää huolehtia ja päättää kuinka isot peijaiset järjestää. Pitää huolehtia muistopöytä tilaisuuteen ja jonkinlaista ohjelmaakin. Pitää hommata juhlaan sopivat vaatteet.
###
Hauturin arkkuvarastossa oli kirstuja valittavaksi. Yhdellä hyllyllä oli pienenpieniä arkkuja. Kattelin niitä sivusilmällä, että paljon tosipieniä lapsia näköjään kuolee, kun pitävät varastossa pikkuarkkuja noinkin paljon.
Myöhemmin selvisi, että ne ovat pienoismalleja.
Tehtiin kaupat pellavakankaisesta arkusta, kuolinpaidasta ja uurnasta. Käyvät vielä kylmiöllä mittomassa, että kookas vainaja mahtuu arkkuun.
###
Läksin hauturin luota omituisessa takykardiassa: sydän hakkasi kuin juoksukilpailun jälkeen. Voimille otti, vaikkei pesusieni puristunut kuin korkeintaan kahdesti, vähän vaan.
Marssin ruokapaikkaan rauhoittumaan ja tilasin pizzan.
###
Illalla soittelin pilliä. Koira soitteli suutaan siinä sivussa ja sai lähdöt talon toiseen päähän.
Löysin omista nuottipinkoista mielenkiintoisen nuotin, islantilaisen säveltäjä Atli Heimir Sveinssonin kappaleen Intermezzo teoksesta Dimmalimm. Hieno!
Aloin sitä opetella, omaksi huvikseni. Olen kuullut sen joskus puolivahingossa, pistänyt ylös ja hommannut nuotit. Laitan tähän linkin youtubeen, josta se on kuultavissa (Spotifyssä toki myös). Tässä sen tulkitsee Gunilla von Bahr, hieno soittaja. – Tietokone: klikkaa linkkiä ja etene You Tubeen. Tabletti: Pidä kevyesti ja rauhallisesti sormea linkin päällä, niin kirjaimet ikään kuin leviävät ja viereen aukeaa laatikko, josta valitse ”open link” > käynnistä se youtuben puolelta normaaliin tapaan nuolesta kuvan päältä. Enjoy!
sanoinko jotakin eilen, paremmista ajoista siis. Vanha suomalainen sananlasku: eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa. Itku pitkästä ilosta. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Sitä saa, mitä tilaa.
Ainakin nämä tilasin.
Sukulainen kysyy, voisinko soittaa tilaisuudessa jotakin. Jään aprikoimaan, mutta alan sitten kaivaa nuottipinkkojani. Ne ovat muuttojen jäljeltä sekaisin ja lopulta päätyvät epämääräisiksi läjiksi pitkin lattiaa. Löydän sieltä sitten pari mieleen tullutta kappaletta, joista toisen soitin isän siunaustilaisuudessa kauan sitten. Christoph W. von Gluck, Melodie, Dance of the blessed spirits (oopperasta Orpheus).
Aloitan Merikannosta, Oi kiitos sä Luojani armollinen. Viimeisten tahtien kohdalla purskahdan aina itkemään, vaikka soitanta luulisi itseäkin lähinnä huvittavan. Kuulostaa keuhkotautiparantolan pilliorkesterin harjoitukselta kesätauon jälkeen. Hurtta veisaa oven takaa toista ääntä karhealla ulvonnalla, joka päättyy rivien lopussa naukuvaan rähinään. Annan sen pistellä menemään, kyllä maailmaan ääntä mahtuu, sanoo vanha kansa.
Siirryn sitten Orfeukseen. Ylä-äänet tuottavat haastetta, risuaitanuotit luovat sirkkelimäistä tunnelmaa. Soitinko todella tämän aikanaan siunauskappelissa? Oliko siellä sen jälkeen hengissä kukaan muu?
Taidan soittaa ”Ostakaa makkaraa, markalla tai kahdella jo paljon saa”.
###
Silmät on taas närpiöläismallia. Mietin, kuinka huomenna kehtaan mennä minnekään. Mutta hei, Herra helpon heitti! Minähän menenkin vain hautaustoimistoon. Siellä aina ystävä!
Ette ikinä arvaa kenen laatima surupiirakkaohje tämän tuotteen takana on. Katso alaviite.
Hyvä Lukijani,
tänään saattaa tulla täyteen kaksi viikkoa V:n kuolemasta. Vai tuliko jo eilen? V makaa edelleen kylmiössä odottamassa obduktiota, siis ruumiinavausta. Sen jälkeen kuolinaika määritellään.
Muistelen päivää, jolloin syntyi. Olin silloin lapsi, enkä osannut arvata, että joskus muistelen päivää, jolloin kuoli. Missä olin, kun henkäisi viimeisen kerran? Mitä tein sillä hetkellä? – Kuinka ihminen ei muista edes kahden viikon takaisia asioita?
###
Vuosien aikainen retkitoveri laittoi viestin. Suunnitelmissa on kesän vaellusreissu ylä-Lappiin. Turvallista seuraa: hyvä suunnistaja, kokenut retkeilijä. Sovittiin taannoin, että pidetään suunnittelupalaveri.
Ilmoitti nyt palaverin siirtyvän, on nk. tilanne päällä. Istuu vanhan äitinsä vuoteen äärellä, äiti tekee kuolemaa, hän miettii elämäänsä tyttärenä, äitiään äitinä. Pohtii äidin poislähtöä.
Vastaan tietäväni tunnelmat. Kerron tilanteeni, johon ottaa osaa (tiedän: sydämestään, tunnen hänet hyvin). Kirjoittaa: ”Suru on lopulta hyvin yksityinen asia. Ei sitä voi siirtää toiselle. En ole varma, voiko sitä edes jakaa.” Vastaan: ei voi jakaa. Sen vuoksi on hyvä surra yksin. Työssä tapasin ihmisiä, mutta saatoin olla incognito tarvitsematta kertoa surusta kellekään. Työn draivissa sen saattoi hetkeksi itsekin unohtaa.
Vastaan retkikaverille lisäksi tämän: asiaa ei kannata jakaa niille, joiden myötätunnon osoittamisen tyyli ei aiempien kokemusten perusteella ole itselle hyväksi.
Pohdittiin tätä eilen pitkäaikaisen ystävän kanssa tarjoamallaan lounaalla (kukatkin antoi). Totesi viisaasti: ”Niin…on ihmisiä, joille tälläinen on aina Suuri Uutinen… Ja sen voi kertoa eteenpäinkin, Suurena Uutisena.” Juuri näin. Suuren Uutisen kohdalla on aina jotenkin merkityksellinen olo itselläkin, ikään kuin itsellekin olisi jotakin merkittävää tapahtunut. Ja sitten voi huokaista helpotuksesta: onneksi kaikki on turvallisesti hyvin.
En jaksa voivottelua, enkä ylidramatiikkaa. Pimitän tämän niiltä tahoilta, jotka siihen on aiemmin pienemmissä asioissa sortuneet. Tämä on niin raskas juttu kantaa, etten pysty vastaanottamaan reaktiota. Toisaalta: voihan joku joskus yllättääkin. En kuitenkaan nyt ota riskiä. Surussa on jo ihan tarpeeksi. Kun meillä ei ole samaa sukunimeäkään edesmenneen kanssa, ei meitä kuolinilmoituskaan yhdistä (Suuren Uutisen ihmiset lukevat ne aina tarkkaan). Tästä tulee väkisinkin assosiaatio: kunnes kuolinilmoitus meidät erottaa. Uh.
Mikä on minusta viisain reaktio kuolinuutiseen? Se on osan ottaminen, muttei otetun osan hyödyntämistä omiin tarpeisiin kuten dramatiikan kaipuuseen.
Jos V tulee sitten myöhemmin joskus puheeksi, sanon muina naisina:”Ai V vai? Hänhän on kuollut – jo ajat sitten ja se siitä.”
Saadut kukat. Halpakaupan jouluvalot stailasin itse. Kukkavaasia ei ollut, anopin kannu sai toimia virkaatekevänä.
###
Tarkkasilmäinen lukijani huomaa otsikossa muutoksen: musta on kokonaan vaihtunut harmaaseen. En ole itkenyt tänään, eilenkin vain neljäsosan. Ajatus on siirtymässä käytännön järjestelyihin. Menen alkuviikosta valitsemaan arkkua ja uurnaa, kukkalaitteita. Arkku varmaan tarvitaan ensimmäiseksi. Tähän on pakko kertoa minua merkittävästi nuoremman henkilön (sarkastisen huumorin mestari) kommentti kuluneelta viikolta liittyen isänsä kuolemaan juuri ennen hänen suurta juhlaansa. Isä tiesi, ettei lapsensa juhlaa tule näkemään ja oli kommentoinut, että pukukoodin osalta asunsa voisikin herättää hämmennystä. Että kuka se tuossa puupalttoossa tulee. Olin juhlassa, puupalttoisia ei tosiaan näkynyt.
###
Obduktiosaleista on jäänyt muistoja. Nekin nousevat nyt mieleen, kun näen sieluni silmin V:n pötköttelemässä tiskipöytäpritsillä. Kurssilla itse kullekin tuli monenlaista mieleen. Kurssitoverini Irmeli (nimi muutettu) kuiskasi kerran avauksen jälkeen pukuhuoneessa: ”Aattelen aina, kun heitä siinä pöydillä pötköttää, että yksi vainajista kääntää katsettaan ja kuiskaa muille: ”Jaa-ha. Sieltä ne kandit taas tulee, hoh hoijaa!”
Avaussalissa oli aina asiallinen, vainajaa kunnioittava käytös. Se oli taottu kalloon jo ennen ensimmäistä avausopetusta ja sitä korostettiin koko ajan. Opetus koostui sekä patologiasta että oikeuslääketieteestä, joista viimemainittu oli henkisesti aika raskas, jos edesmenneiden kohtalot pääsivät ihon alle. Joskus kävi niinkin.
###
No, elävien kirjoissa ollaan ja elämä jatkuu. Minne se menee, sitten kun se loppuu, siinäpä kysymys. Uskovaisilla ystävilläni on satavarma tieto (onko…?), minulla ei. Ei ole tietoa siitäkään, mistä sielu tulee ihmisen sisään. Jumala puhaltaa vai? Sitä piti taas tänään ihmetellä, kun kirkkaissa, uunituoreissa nappisilmissä oli valpas ja tutkiva katse. Suupielet nousivat hymyyn ja kaikenlainen naamanvääntelyni palkittiin iloisella kikatuksella! Lapsenlaps, ruusunnuppunen ❤ Elämä alullaan.
Kiitos, Klara
Piirakka on presidenttiehdokkaan, iltalehden videolta. Muistakaa äänestää, ketä ikinä sitten äänestättekään. En äänestä piirakkareseptityyppiä, sanon varoiksi. Ei sovi siihen rooliin, jollaiseksi pääni sisus presidentin mieltää. Ei voi mitään. Näissä asioissa on oltava itselleen rehellinen. Onneksi on kokenut vaihtoehto.
aamupuuron äärellä iski eilen (oliko se eilen, päivät tahmautuvat toisiinsa) hetkellinen paniikki: onko minusta sittenkään töihini? Pitääkö pokka?
Varoiksi siirryin puurolautaselta kylphuoneen peilin ääreen tuhertamaan tomaattien ympärille tiukat kajalityyppiset merkinnät, jotta viesti tulee kerralla selväksi: täältä pesee ja linkoaa, rautaista itsevarmuutta rajapinnoille! Luuliko joku, että raamitetuin tomaattisilmin esiintyvä henkilö lähtisi henkisesti rakoilemaan!
Vahvistuneessa itsetunnossa marssin pelipaikoille ja vedin kuin vedinkin raskaassa kuormassa luokille taipuneen potilaslistan viimeiseen tappiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja ajattelin: voila! Näinkö kevyesti tomaattitauti meni ohi! Heleppoa kuin heinänteko! Omainen kylmiöön, tomaattisilmät kypsiksi ja son siinä.
###
Sitten siirtymä erään sairaalan kahvihuoneeseen syömään päivän ensimmäistä ateriaa. Kun kahvinkeitin suhisi alkoi vartalon ympärille kiertyä rautahaarniska. Taistelin vastaan, nieleskelin, yritin ajatella muuta. Että olipa mukavia potilaita ja kaikki heng… ei kun kaikki reippaita. Pilleripää jäi erityisesti mieleen.
Pilleripää (nuorehko mies, tatuoitu elämänkoululainen): ”Ja tarkotatsä, että jollei homma pelitä, niin se on äkkikuolema vai?” Paikalla oleva hoitaja vilkaisee minuun nopeasti. Vastaan Pilleripäälle: ”On sitä semmostakin sattunut. Eikä ole kauaakaan.” ”Ai onvai?” nakkaa Pilleripää ja nauraa pirullisesti. Jatkaa sitten meuhkaamista asioistaan, kokemistaan vääryyksistä. Kun ei päivystyksestä saanut ”nappeja”, niin meni psykoosiin. Ei ymmärretty auttaa ihmistä (ajattelen: vae niin, vae niin). Jututan lisää. Pilleripää innostuu kertomaan päihdevaivoistaan.
###
Keräsin voimia automatkailuun ja siirryin pukuhuoneeseen, vaihdoin siviilit. Pimeälllä parkkipaikalla nostin katseen kohti avaruutta: näkyykö pyrstötähtiä – yhtä erityisen kirkasta? Alkaa itkettää, kajalit kirveltävät silmiä. Havahdun, kun vierestä kulkee tuntematon lähimmäinen laukku olallaan. Hän vilkaisee minua kummissaan. Mutta sairaalan parkkipaikka on laillinen itkualue, elämän koko kirjon näyttämö. Kaikki kulkijat sen ymmärtävät.
Kirjoitti Klara, tomaattisilmätautien erikoisasiantuntija
perhettäni on juuri kohdannut omaisen äkkikuolema. Yllättävä, arvaamaton.
Aion vainajan henkilöä kunnioittaen kirjata muun tekstin ohella surupäiväkirjaa jonkin aikaa päästäkseni vaikeimmasta. (Nonni. Kohta se alkaa, parkuminen. Yritän vierottua siitä pystyäkseni muun muassa huomenna töihini, tomaatit silmissä, mutta silti.)
Ajattelen: jospa joku kokee tästä lohtua, apua, vertaistukea, ajatuksia omalle kohdalleen. Kuoleman tilanteilta emme voi välttyä etenkään, jos itse elämme pitempään.
Kirjaukset ovat samalla myös omaa surutyötä. Mitään hehkutuksia ei ole tarkoitus lähteä kutomaan, en pystyisikään. Itku tulee jo radiokappaleista.
Laitanpahan vain ylös tuntemuksia, ajatuksia. Poismennyttä koitan toistaiseksi vielä pitää mieleni vieressä, kädenmatkan päässä kauempana, jotta järki pysyy päässäni. Vielä ei uskalla kovin muistella. Häntähän ei enää auta, eikä takaisin saa, vaikka luhistuisin, parkuisin päivä päivän perästä, ajaisin rekan eteen tai jäisin peiton alle lopuksi elämää masentuneena. Hän lähti, minä jäin.
En voi enkä halua häntä tarkemmin personoida. Mutta kyseessä ei ole lapsi eikä Luojalle kiitos Talonmies. Ei vanha äitikään. Loput lähiomaiset voi Lukija halutessaan päätellä keitä voisivat olla. Nimeän henkklön V-kirjaimella (v kuten vainaja), tuo kaunis ikivanha suomenkielen sana.)
###
Taustaa.
Olin eilen hiihtämässä pitemmällä hiihtoretkellä testatessani uutta ahkiota. Päivä oli kaunis, keli hieno ja useampikin tunti meni jäällä ja metsässä luonnosta nauttien. Puolenkymmentä tuntia kuleksittuani ryhdyin etsimään suojaisaa ruokapaikkaa. Silloin kurahteli puhelin. Sisarus soitti huolensa: henkilö ei vastaa puhelimeen, päivittänyt somealustaan voivansa huonosti ja kadonnut linjoilta kaikista välitysvehkeistä. Tiedettiin molemmat, ettei kaikki ole kohdillaan. Ei lainkaan tapaistaan. Koitin soittaa: ei vastaa. Päätin lähteä katsomaan.
Hiihdin vauhdilla autolle ja henkilön asunnolle, jonne sisaren kautta oli jo hälytetty toinenkin hätääntynyt avaimen kanssa. Mitään kiirettä ei enää ollut, kellään, mihinkään. Enkeli oli ehtinyt ennen meitä, vienyt pois.
###
Ehkä Lukijallani on kokemusta siitä, kuinka toimitaan? Ilmoitetaan 112:een, josta tulee poliisipartio paikalle aloittamaan selvittelyn, kuolinpaikkatutkimuksen. Sen jälkeen vainaja siirretään kunnallisen kuljetustoimen kyydillä kylmiöön odottamaan tuleeko avausta. Ja jos tulee, niin poliisi miettii äkki- ja kotikuolemissa tehdäänkö poliisin määräämä oikeuslääketieteen avaus (laki määrää, omaiset eivät voi kieltää) vai nk. lääketieteellinen avaus vai eikö mitään. Olen jonkun kuukauden ollut noita avauksia tekemässä opiskeluaikana. Sai hyödyllistä oppia mm anatomiasta.
###
Syrjähdin. Olinko aikeissa kertoa omakohtaisista tunnelmista? Kyllä.
Suru on musertava. Se tulee aaltoina, laantuakseen välillä ja palaa sitten yhtäkkiä voimakkaana puserruksena, kuin rautalevyä alettaisi kiertää ympärille ja puristaa kuin pesusientä, jotta saadaan itku ulos.
Ajelin tänne työpaikkakunnalle huomiseksi (kyllä!). Työ on paras lääke, vaikka lapset kysyivät hitaan katseensa takaa:”Meinaatko olla…työkykyinen?”
Vastasin topakasti: ”Kyllä!” (vaikken ollut niinkään varma. Mutta minulla ei ole käsitystä surun vuoksi työkyvyttömäksi ajautuvasta lääkäristä.)
Talonmies sanoi: ”Perun matkani loppuviikolta, ilman muuta.” Vastasin topakasti: ”Et!” (Vaikken ollut siitä niinkään varma.)
Tytär sanoi, kun vein häntä aiemmin sovitusti aamulla kentälle, oli lähdössä kohti Amerikkaa: ”Jos Talonmies kumminkin veisi mut kentälle….?” vastasin: ”Ei! Minä vien, kuten sovittiin!”
Take home message: järjissä pysyäkseni haluan vaikka autolla ajellessa muutakin ajateltavaa kuin mieleeni palautuvan näkymän ruumispussissa kuljetusautoon siirretystä lähiomaisesta, rakkaan V:n viimeisestä lähdöstä kotoaan (hörppää juomaa ettei ala parkumaan). Joko parkumispiruorkesterin johtaja taas on olallani käsi kurkulla, taistelen!
###
Iltamassa tänne jonkun tunnin ajellessani oli tiessä pitkiä pimeitä taipaleita. Aloin ajatella: jospa V seisoisikin yhtäkkiä tien poskessa peukalo pystyssä tuttu virne naamallaan. Pysähtyisin, aukaisisin ikkunan: ”Tuutko kyytiin?” Hyppäisi vänkärin paikalle, alkaisi nauraa syvää, puoliräkäistä kurkkunauruaan: ”Hä hä hä, tekö luulitte, että asunnossa makasin minä! Ho ho ho, menittepä helpolla retkuun! En ollut!”
###
Palasin päiväjärjestykseen ja katselin välillä taivasta tuulilasin läpi. Taivaalla tuikki Otava ja ne kolme hassua tähtien pistettä kuin osa nuolenkärkeä: ”Haloo sinä tomaattinaama siellä auton ratissa, näethän nuolen!? Tuonne päin se meni, paineli tähtikuvion vasemmalta puolelta ja kurvasi lounaaseen.”
###
Pimeiden metsäpätkien jälkeen oli pysähdyttävä tankille, vessareissulle ja ostamaan huomiseksi ateriavehkeitä. Sisään huoltoasemalle tullessa törmäsin ovensuussa rahapeliä pelaavaan, jakkaralla istuvaan mieheen. Nauliinnuin, katsoin tarkemmin odotellen, että kääntää katseensa minuun: ”No höh! Katos vaan! Mihinkäs se sinä olet menossa, onko auto pelannut, vai onko mittarit pakkasella vilkuttaneet hä hä hä hä!” Mutta mies ei välittänyt minusta, jatkoi vain silmät kiiluen ruutuun tuijottamista.
###
Lähtiessäni autolla huoltoasemalta väistin isää, joka talutti noin vuosikasta, juuri kävelemään oppinutta, enkelien luota vastikään tullutta pienokaista. Lapsi pysähtyi keskelle tietä, katsoi minuun tuulilasin läpi ja nosti koko yläraajan pystyy ja huiskutti. Huiskutin takaisin ja leveä hymy nousi molempien kasvoille, isänkin. SULOINEN KOHTAAMINEN! Meinasin tässä murheen aallossa nousta autosta ja mennä kiittelemään: lapsen tervehdys oli tähän kohtaan kuin enkelin siiven voimaannuttava läpsäisy: kyllä se siitä… mutta ajan kanssa, pikku hiljaa.
Vaan sitä en tiedä kauanko tämä silmien turvoksiin itkeminen kestää? Sitä ei sanota missään oppikirjassa, luulen.
(Voiko ne mätääntyä pikkuhiljaa päähän ja kaivetaan lusikalla ulos, että silimäskin pilasit, ruotti!)
###
Raskasta on.
En poikani komenosta saanut mennä sisälle vainajaa katsomaan (mistä tuo bold tuli, en älyä) niin protestoin: olen nähnyt satoja vainajia erilaisissa tiloissa, niin miksi poliisi ja hauturi saa mennä sisään ja viedä omaiseni mukaansa, mutta mua ei päästetä edes katsomaan?! Lääkäri kuitenkin.
Tästä lapseni olivat keskenään keskustelleet. Tytär sanoi mulle aamukuskivuorolla etupenkiltä: ”Kato se on eri asia, kun on omainen.” Lasten ja imeväisten suusta jne. Mutta lisäsin sarkastisesti: ”Haa, ette tunne mua, ihan kaikessa, vielä ainakaan! ” (Oli se silti hyvä, veret pyyhin kaakelilattialta kumminkin.)
###
Oletettavasti Lukijani tässä vaiheessa katuu, että tuli alkaneeksi koko hemmetin blogia seuraamaan. Toivottavasti ei pakenisi kumminkaan.
###
Tämä oli päivä numero 1. omaisen kylmiöön toimittamisen jälkeen.
###
Take home message: elämä ei lopu, jatkan omaa elämääni.
LOPUKSI LUKIJATIEDOTE:
Mikäli nämä Mustaa, mustaa- alkuisella otsikolla merkatut tekstit muodostuisivat Sinulle liian ahdistaviksi, niin hyppää sumeilematta ne yli. Sekaan tulee tavanomaisia ”yhtä ja toista ja aasinsiltoja sinne tänne”- tyyppistä peruskauraa. Elämähän jatkuu joka tapauksessa entisissä uomissa, kun itse ollaan vielä elävien kirjoissa.
Siitä tuli mieleeni, jotta kuinkahan selviän huomenna ryhtymättä kesken vastaanoton parkumaan! Siitä on jo 1 vähän lievempi kokemus, kun koiran jouduin lopetuttamaan. Potilaat olivat liikuttavan ymmärtäväisiä!
Kiitos jos ja kun pääsit tänne saakka. Vedän nyt mustan suruviitan päälleni ja menen sen alle nukkumaan, täällä vuokra-asunnossa.
Teidän Klara, itkusilmä ❤
Ps. Ei mitään nyyhkyväristyksiä. Tämä on elämää – siltä elämän kovapuolelta. Otettava sellaisena.
Tuolla kaukana olen mielikuvituksissani näkeväni v:n hahmona pakkashöyryssä.
Klara Saken kirjoittaa 