Joulunaluskaakkua

Hei hulinaa Lukijalleni!

Joulunaika on semmoista söheltämistä, että oksat pois ja pala latvaa. Monenlaiset tontut liikkuu oven takana, kuka paiskaa paketin vaivihkaa ja häipyy pimeyteen, kuka kurvaa pakettiautolla soittamaan ovikelloa. Kaikilla hyvä ajatus: joulumieli itselle ja muille.

Tässä joutuu pyytelemään pakettiautoilijalta anteeksi (onneksi lähisukulainen), ettei öhh ole ehd… mutta että tuomastaan suklaarasiasta ollaan kiitollisia! Salaa hiipivät tontut puolestaan laukaisevat kilpavarustelun. Niissä merkeissä Talonmies lähti suorittamaan vastaiskua eli hybridioperaatiota calvados-sinappipurkin kanssa. Työntää sen rakennuksen ulkorajalle, josta on pakko ottaa sisälle paleltumasta.

Onneksi tuli sitä calvados-sinappia tehdyksi. Lisääkin keitellään loppuviikosta muita tonttuhyökkäyksiä varten. Sitä ennen ajan kuitenkin 1200 km ja rapiat päälle autollani. Siis sillä uudella, jota Teuvo ei ole nähnyt, koska kiihdytän tien päässä kierrokset täysille ja syöksyn moottori ulvoen suoraan talliin. Sukulainen toki bongasi pirssin ja totesi mitä sydämellisimmin ilahtuneena: ”Ai jaa… no noitahan on liikenteessä paljon. Ja työkaveri sanoi, että ei tartte kuin työpaikalla käydä mutka, niin sähkö loppuu ja on tankattava heh heh heh-…” ;D Suklaarasialla sai kompensoitua puheitaan.

###

Moottorista sytykkeisiin. Tämmöisiä syttöpaloja olen ehkä aiemmin kehunutkin.

Kun syyskylmillä piisi syttyi huonosti ja näitä autiomökillä kaipailin, niin ryhdyin oitis taas munakennoja keräilemään. Kynttilänjämiä jo onkin pivossa ja vanha kattila odotellut sulateltavaa. Steariini kattilaan ja sinne paiskotaan munakennon palasia, nostellaan pihdeillä folion päälle kuivamaan ja tehosytyke on valmis.

Näitä voi oikein nätiksi rullaksikin taitella ikään kuin ruusun malliin. Jämähtävät siihen muotoon. Nyt tyydyin palastelemaan helpommin pakattavaan ja pienempään muotoon reppuretkiäkin ajatellen.

###

Kuljetan autossa hiihtovermeitä mukana työreissuilla. Virkistävää välillä sukjsia lenkki raittiissa ilmassa.

Tein itselleni reseptin uutistauosta, kesto ainakin viikko, jos suinkin vaan onnistun. Ylen uutiset tulee kyllä autossa väkisinkin kuunneltua.

Taas on ihan kettumaiset fiilikset kaikesta ikävästä, mitä media tursuaa. Onko maailmassa tapahtunut mitään hyvää viime aikoina, kysyn vaan! Kun Lukijani tietää tasan tarkkaan aiheet, jotka suomalaisia nyt rassaavat, niin en mene niihin enempää. Joulukiireet ehkä kalvavat mieliä, mutta takuulla myös tämä synkeä maailmanaika, jossa media toisensa perään oikein kiljuen rientää huutamaan:

”Huomio huomio!!! Tuotteessamme kerrotaan kaikkein kamalimmat yksityiskohdat! Ethän halua olla viimeinen, joka näistä rajuista kauheuksista kuulee! Klikkaa auki ja ryhdy tilaajaksi, saat kurkunleikkaajien, moottorisahamurhaajien ja kidutuskammioiden viimeisimmät tiedot suoraan kotiisi!”

Onneksi on työ, johon voi uppoutua ja unohtaa hetkeksi mediamelskeen. Ja kuten Lukijani tietää, on sukukunnassamme myös muuta raskasta meneillään päihdeongelmaisen vuoksi. Itsekseni ajattelin eilen, että lähiaikoina taitaa tulla kahdet hautajaiset järjestettäväksi, vanhalle äidille ja toiselle sukulaiselle, jonka päihdetilanne on jo terminaalinen. En halua näillä ankeuttaa Lukijaani, realistina vain totean, että elämä ei ole ruusuilla tanssia (toki Lukijani ilman muuta niin luulee, heh, sarkastinen huomautus itselleni).

Opin ”vältä kuormittamasta”-periaatteen kollegaltani, joka menetti taannoin veljensä päihteidenkäytön seurauksena. Kysyin, puhuitko työpaikalla huolestasi, kun sinua se joka tapauksessa painoi 24/7. Ja huoli saattoi näkyä kasvoiltasi ja tulla ympäristön aistimaksi. Katsoi mietteliäänä ja sanoi:

”En kertonut. Ei johtunut häpeästä tai peittelemisestä. Ajattelin, ettei ole hyvä tuoda työpaikalle murheitaan, työssäkin on kaikilla tarpeeksi ja murheita kaikilla, enemmän tai vähemmän, joka tapauksessa.”

Se oli viisaasti sanottu. Hän on oiva esimerkki ihmisestä, jolla on ollut monenlaista pitkittynyttä yksityiselämän kuormaa, mutta on kyennyt aina keskittymään ja paneutumaan työhönsä. On tunnettu pätevänä ja pitkämielisenä ihmisenä. Erikoisalansa hoitaa erittäin raskaita, henkisesti kuormittavia potilastapauksia. Työ tehdään omalla päällä ja aivokapasiteetilla ja se edellyttää laajaa tietämystä ja jatkuvaa opiskelua. Eikä tälläisten ihmisten nimi koskaan killu MediUutisten ”Vuoden huippuammattilaiset”- listoilla. Ovat epämediapersoonia, jotka käytännössä kuitenkin ovat se sakki, joka kaikessa hiljaisuudessa kannattelee systeemin syvimmät perustukset. Itse en tuolla erikoisalalla jaksaisi varmaan viikkoakaan.

###

Jaa-has. Hybridioperaatio näyttää onnistuneen, sillä sinappipurkista osuman saaneen nimi kilahtaa puhelimen näyttöön. 😀 Kohta tänne kilahtaa myös pienokainen lapsenlapsi hetkeksi hoitoon vanhempiensa painellessa asioilleen.

Tämmöisiä joulunaluspuheita täältäpäin! Toivottavasti Lukijaani jouluvalmistelut eivät ole uuvuttaneet, eivätkä median mustat takkunuolet ole takertuneet hivuksiin päänahkaa rasittamaan (kuten eräillä).

Kiitos, kun olen saanut tämänkin vuoden kirjailla ristipistojani tähän alustaan!

Parhain terveisin Klara

Wannabe-presidenttejä, calvadossinappia ja muoviroskaa

Hyvä Lukijani,

tässä joulukuisessa julistuksessa teutaroidaan seuraavien asiantilojen kanssa: roskalajittelua, joulukortteja jäännöspaloista, presidenttiehdokkaita jäännöspaloista, calvados-sinappia ja ystävältä saatua ajattelun ainesta. Ainakin näitä.

Roskien lajittelu. Aikanaan havaitsin silloisen pienen rivitaloyhtiömme roskiksessa pieteetillä tarkoin arkkitehtonisin ratkaisuin pakattuja roskapusseja. Roskapakkaaja oli eläkeläispariskunta. Taisivat käyttää roskapartikkeleiden pussitukseen aikaa ja tuntematonta laskukaavaa, niin tiiviisti limittäin ja lomittain oli materiaalit saatu pakatuksi.

Aloin tuolloin itsekin kantaa huolta roskapönttöin täyttymisestä. Siis kuinka roskapönttöihin tulee sumeilematta paiskotuksi kaikenlaista roinaa. Olen nätsen tunnettu tehohävittäjä.

Sittemmin ilahtuneena totesin lajittelun antamat, vapaammat kädet irtaimen poistamiseen. Nyt meneillään on muovihype, muovin lajittelu ja jäteauto saa väheneviä määriä nieltäväkseen, kun Talonmies roskapoikana kuskaa osan henkilöroska-autollaan. Harmillisesti täällä ei ole biojätekeräystä, mutta takapihalla könöttää uusi kompostori odotellen kevättä ja tositoimia. Kasvi- tai kukkamaata ei ole, mutta kompostituotteen voinee kipata tontinnurkkaan. – Oikein onnittelen meitä, että ollaan vastuuntuntoinen ja mitä ympäristöystävällisin pariskunta. 😉

###

Joulukortteja jäännöspaloista. Tapana on viedä työtovereille ja kavereille joululahjoja. Nyt tuli pulma: pakettikortti puuttuu. Siis kaapinovi auki ja tsuumailemaan. Löytyi kartonkia, lahjapaperia ja kirkasta pakkausteippiä, siihen vielä tyylikkäästi palasiksi riivittyä A4:sta ja kortti on valmis. Onnittelen itseäni tästäkin: onneksi olkoon minä – kiitosta kiitosta! Toivon Lukijanikin kiittelevän itseään kaikesta näin vuoden loppua kohti mentäessä. Jokaiselle itsekiitosta kyllä löytyy! Muuthan ei sen suhteen rikkaa ristiin laita kumminkaan.

###

Presidenttiehdokkaita jäännöspaloista. Jotta Lukijalleni olisi presidentinvaaliin osallistuminen helpompaa (tirskahtaa), laitan pivohon nasevan kommentin ehdokkaista järjestyksessä, joka ei korreloi mihinkään. Odotan itsekin kommenttejani jännityksellä, kun ei ole käryäkään ketä äänestäisi.

Olli R – tylsä, tuntematon, väritön, itsetietoinen wanhan liiton miehen out fit. Räväkkä vaimo tasapainottaa tilannetta, mutta puoliso vaietkoon seutukunnassa, sillä pressa on pressa ja hauki on kala.
Sari E – tasapainoinen, luotettava ja looginen linjauksissaan, täti-ihminen. Jämäköitynyt vuosien varrella. Kestävyysurheilija.
Li A. – yhä punaisemmaksi kommariksi modifioitunut, ryhmäpaineelle heikko? Harmi, sillä on muutoin älykkään oloinen. Vituttavat pienet eläimet ei istu pressagenreehen, vaikka osaan kyllä kiroilla itsekin, mutten vastaanotolla vittueläimiin vetoaisi vaikka kuinka harmittaa.
Jussi H – ehdottomasti porukan älykkäin, vaarallinen, itsevarma, taitava debatoija, ei valtionjohtaja-ainesta, tausta liian suttuinen.
Alexander S – ylimielinen, keinotekoinen, muovinen barbimaailman Ken-mies, Amerikan serkku. Shortsit ja tikkataulut ei haittaa, muu vain on liikaa.
Pekka H – epämääräinen, epälooginen, epäluotettavan oloinen, hyhmäinen genree leijuu yläpuolellaan. Mitä loppujen lopuksi pyörii päässä, mitä linjaa loppujen lopuksi ajaisi? Florence tms. ei haittaisi minua itsenäisyyspäivän kättelypuolella.
Hjallis H – ingen uppskattning, för många fläckar, purjehtimalla ja ryssänkaupoilla ei kurotuta valtion johtoon, ei sitten millään, kansa muistaa kyllä
Mika A – sanattomaksi vetää, että ylipäätään on ajautunut tähän porukkaan. Unto Hämäläisen sanoja vapaasti lainaten: ”Presidentin virkaan pyrkiminen on poliitikon uran korkein päämäärä. Aaltola päätti aloittaa sieltä.” (UutisPodcast 5.12.23) Kertonee jotakin tyypin käsityksestä itsestään. Siskon ulostulot sen kun pahentavat asiaa, liekö samasta kasvatustraditiosta voimansa ammentava hänkin.
Jutta U – kokkolalainen opettaja, ponteva, reipas, kadonnut ainakin minulta horisonttiin jo aikapäiviä. Liian myöhään liikkeellä.
Jos joku unohtui (Paavolla pelikortit hajallaan vielä ja sitten se joku muu kortinkasaaja), niin se on teille merkiksi, että muita ei näy edes seimen vierustoilla mun silmähän.

Jotta ei kun ottaa ja valittee. Äänestää pitää joka tapauksessa. Satoi tai paistoi. (Vinkki Helsingin Sanomien ”Mäntyniemen pesänjakajat”-juttusarjaan, jos vielä on huomaamatta. Ja kuunnellakin voi, kuinka tekoäly selviää vaikka sanoista Kiova, Jan, Alexander ja Jussi. :D)

###

Calvados-sinappi. Eli asiasta toiseen, nimittäin viinakauppaan, jonne kannattaa piipahtaa hakemaan Etiketti-lehti, ilmatteeksi. Samalla voi napata vaikka pullon calvadosta, sillä uusimmassa lehdessä on sinappiresepti. Makoisaa tuli! Lisäsin ohjeeseen Keltaisen Peltipurkin sinappimestarin eli Talonmiehen neuvosta hieman ruskeaa Maizena-suurustinta teesihdin läpi nanoavaruudellisten pölyhiukkasten lailla ripotellen. Muuten olisi ollut vähän lurua.

Ohessa kuva ja jutun lopussa Etiketistä kaapaistu ohje. Silvuplee, jos innostaa. Tein kaverilahjaksi useampaan purkkiin.

###

Ystävät. Nuo elämän rikastuttajat ja henkisen tuen lähde. Kahta lajia: a) ystävät ja b) ”ystävät”. Erottaa siitä, että ystävälle voi kertoa kaiken, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä. Tietää varmaksi sen, että reaktio on hyväksyvä, vilpitön ja aito, olipa juttu mikä tahansa.

Sitten ”ystävät”. Lainaan ystävän kommentin eiliseltä: ”Näiden kanssa ei pysty olemaan rennosti, kun pitää koko ajan miettiä mitä voi kertoa, ettei anna käteen sellaista asetta, jolla voi tulla satutetuksi – joskus vasta vuosienkin päästä.”

Toinen ystäväni sanoi viikko sitten tavatessamme, että sai terapiaa kyetäkseen kohtaamaan myös negatiiviset tunteet ja sen, ettei kaikkea elämässä vastaan tulevaa voi lakaista hyssytelymaton alle ja uskotella itselleen ja muille, että

kyllä se kuitenkin ihan hienoa on, että…
kyllä tämä tästä…
asiat aina lopuksi kääntyvät hyvin päin…
voi voi, mutta onneksi kaikki on nyt hyvin, eikö olekin…
pian asiat kuitenkin selkenee…
kyllä se paranee…
ollaan jatkossa samaa mieltä, eikö ollakin, joohan…

Tuosta on hyvä ottaa kiinni, että ihmiskunnassa on toisistaan poikkeavia näkemyksiä ja elämässä tilanteita, jotka ei hyssyttelemällä paremmaksi muutu. Eikä elämän palikat aina käänny niin, että kuutonen on päällimmäisenä. Sekin vain täytyy hyväksyä.

Jätän nyt Lukijani tukehtumaan tähän sillisalaattiin ja toivotan näin:

Hyviä joulusinappeja sinnepäin! Klara

Sähköallergiaa ja retkeilymiettehiä

Eiliseltä hiihtoretkeltä laajalta suoalueelta.

Hyvä Lukijani,

koitan tässä kirjoituksessani olla tiivissanaisempi ja koostuneempi kuin edellisessä. Jossa muuten Ruben Stillerin ohjelmaa käsittelevässä osuudessa ei tarkoitettu Rubenia, vaan erittäin huonokäytöksistä Amnestyn Suomen paikallispomoa, joku Frank. Het’ kertaheitolla ajattelin: tämä oli sitten tässä, tuon järjestön osalta. Porukka ei voi olla eettisesti korkeatasoista, jos johtohahmona on tuon tason tyyppi.

###

Kuten Lukijani huomaa, pysyin ensimmäisessä virkkeessä esittämässäni lupauksessa tasan ensimmäisen virkkeen ajan. Loistosaavutus! Etten jo räpännyt sen perään pilkkua tahi puolipistettä ja ajautunut paasaamaan. Kehitys kehittyy ja onhan tässä aikaa! Ainakin (miettii) joku vuosi ennen kuin dementia tukkii aivosuonia ja ajatus sylttääntyy, lopullisesti.

###

Sain vastikään eräästä kirjoituksestani suitsutusta ja kehoituksen kirjoittaa enemmän (röyhistelee). Tutkiessani asiaa, kallisteltuani päätäni ja tsuumattuani naamani kiinni ruutuu hymähdin hyväksyvästi: njaah, mikäpä ettei. Ja lisäsin itselleni: joskus ehkä. Viisain on pysytellä tällä alustalla ja nauttia siipien vapaasta lekuttelusta ja liitelystä ajatusten tuulten vietävänä. Ei tule kukaan pilikunviilaaja kontrollifriikki urputtamaan joutavia. Meinaan sen verran ruudinkatkuisia narratiiveja täältä päästelen, että ilma on sakeana kysymysmerkeistä. (Lienee syy siihen, ettei Suomen Lääkärilehti ottanut kirjoitustani julkaistavakseen. Kuulemma liian reipasta tekstiä – ha haa, sivistyneistömoukat! Nerojahan ei koskaan ole ymmärretty.)

(Talonmies kuulostaa lähteneen reclaineristaan liikkeelle…(katsoo vaivihkaa olkansa yli kohti eteishallia, jossa hovimestarimme James sukii korviaan ja nuolee karvaisia kenkiään)…Talonmies kuulostaa liikkuvan takavasemmalle kohti laajaa kylpyläosastoamme…ovi käy. Laittoi varmaan saunan lämpiämään. Sähkön vuoksi täyttyy kuitenkin olla tarkkana, koska… minäpä kerron…)

###

Sähköasia.

Valtakunnassa on julistettu laaja sähköasiain huolidoktriini. Se velvoittaa kansalaisia seuraamaan nettilaskureilla onko sähkön hinta 2, 6 vai 18 senttiä /kilowattitunti. Tähän sisältyy kuitenkin pieni sivuseikka. Nimittäin se, ettei kukaan tiedä, mitä se käytännössä merkitsee. Oikeammin sanoen: kenelläkään ei ole harmainta hajuakaan mitä viidellä sentillä sähköä saa tai on saamatta. Vähän kuin avaruus ja välimatka Seulaset-tähdistöön: ”Aika kaukana. Tai siis no…useita valonnopeuksia…vai oliko se, että useita miljoonia valonnopeuksia, no kuitenkin.” Sama kilowattitunnin kanssa.

Kun Olkiluoto III jonkun jekun seurauksena katkoi yhteytensä valtakunnan verkkoon juuri saapuessani erään lappilaispariskunnan taloon, huudahtivat he leivinuuniltaan: ”Molema kohta puila paljaila ko sähkön hinta on korkeela!” Ja ryhtyvät siuhnaahmaan, että onneksi sentään leivinuunilla voi kämppää lämmittää, jos katastrofi pahenee. Mutta mahtoiko vessapaperia olla riittävästi (pirullinen hymy)?

Parahdan heille: ”Voi herran tähden, kotiin jäi yksi sähköasiain jauhattaja ja täällä toiset vastassa! En yhtään kuuntele sähköpuhetta ennen kuin joku kertoo mitä se käytännössä tarkoittaa. Siis, jos pari tuntia sähköä maksaakin vaikka euron enemmän. Montako kännykkää sillä rahalla jää lataamatta? Entä montako perunaa keittämättä?”

Mutta sähköhypettäjät vain katsovat sähkönsinisillä silmillään, nykivät toppahattuja syvemmälle päähänsä ja hiipivät varoiksi sulkemaan ilmastoinnin.

###

Lopuksi retkiuutisia.

Vietin eilispäivän hiihdellen pitkin ja poikin tutuilla soisilla metsäalueilla. Kyllä tässä maassa sitten upeita metsiä riittää! Ja vielä on jokunen luonnontilainen suokin säästynyt ojitukselta, kiitos siitä! Haaveilen yöretkestä talviseen metsään, mutta piru vie, olen niin kylmänherkkä! Lienee näillä kymmenillä luonnollista, etteivät lämpöpatterit enää toimi kuten nuorempana, jolloin oli aina kuuma.

Jospa kevätauringon lämpö antaisi rohkeutta yöpyä ulkona, kun aamusella voi nousta auringonkiloon luitaan sulattelemaan. Vai täytyykö taas tyytyä kesäretkeilyyn. Lukija muistaa hartaat suunnitelmani ja grammanviilaukset viime keväänä. Juttuhan pätkittyi lyhyiksi jotoksiksi, kun suunniteltu lomajakso meni vaelluskohteen tulviessa vieden osan polkusilloista paikoiltaan ja vesi lainehti leiripaikoilla. Vaan sain jotain tehdyksikin, jopa Karhunkierrosta. Siellä tosin keli sattui semmoiseksi, etten edes melontareissuilla ole niin perusteellisesti päässyt kastumaan, enpä likikään. Karhunkierros oli sitä mitä olen tottunut siltä odottamaan. (miettii) Tai ei – sakkia oli vieläkin enemmän, ulkomaalaisia varsinkin. Ja irtokynsillä sonnustautuneita naisporukoita.

Ai oikea retkeilijä vai? No, oikea retkeilijä on kuin minä. Tekoripsetön, hajustamaton, suoranuottinen totuuden torvi, joka mulkoilee lähimmäisiä vihamielisesti. Semmoinen on oikea retkeilijä. Todisteeksi hahmostani kerron saaneeni väitöslahjaksi riivinraudan. Käy todisteeksi. 😀

Hyviä jännitteitä sähköverkkoihinne ja ohuita piparkakkuja pelleillenne!

Klara

Pulinaa pakkasessa ja pihvi välliin

Tässä taas.

Hyvä Lukijani,

istun taas täällä Lapin pirtissä. Ulkona nurkat paukkuu pakkasherran koputellessa huurteisella ryhmysauvalla olemassaolonsa merkiksi. Minäpä kurkkaan akkunasta, kuinka alas mittarin puhalsi (poistuu). (palaa) Kyllä se kahdessakymmenissä on – ja miinus eteen. Tuosta tuli mieleen Ensimmäisen Arkunkantajan* kommentti hampurilaisbaarin tiskillä. Oli tuolloin noin nelivuotias ja tilailtiin sapuskaa. Hän tilasi näin:

”Sämpylä, ei simappia, eikä sipulja, ketsuppia saa olla. Ja pihivi välliin.”

Lukijani voi ehkä aprikoida ajatukseni hyppelehtävän. Mutta olen viaton. Syytän taloustoimittaja Tuomisen poikaa, Sakua. Kuuntelen elämänkertaansa. Koska hän on katsannossani pikkuveljeni ikäinen, siis lapsi vielä (synt. 1967), ei elämäntarinassaan voi olla, eikä olekaan merkittävää viisautta jaettavaksi. Senpä vuoksi laati opuksensa sattumanvaraisesta jorinasta. Jotta mitä luistinkopissa tapahtui, mitä Savoy´n kokki sanoi ja sen semmoista merkityksellistä (hänelle). Juopotteli teininä Tapiolassa, tuossa maankuulussa puutarhakaupunginosassa. Ja pornolehtiä piilotti perheen shakkilautakaappiin, mielenkiintoista. (haukottelee)

Jotta minä sanon teille: menkää ja kysykään näillä leveyksillä, kussa nyt sijaitsen, lähimmästä torpasta kuason Saku, mikä on Savoy ja millainen on italialainen kurmetti. Niin sieltä tulee kasikymppinen jänkhänäijä huopatöppööset suhisten, rappaa ovilasista jäätä, kurkistaa akkunasta, rysäyttää ukset auki ja kysyy: ”Mitäs sie meihnaat?” Ja mie sanon, että mie vain tulhin kysyhmään tiäksie kuka son Saku. Ja ukko sanoo: ”En mie vain tiä, tiäksie?”

Kyllä Suomi on pitkä maa ja kyllä tapiolalaisen puutarhakaupunginosan kasvatin maailman on niin, niin kaukana kehä3:n ulkopuolisesta elämästä. Olen asunut molemmissa, kruisannut muutenkin pitkin maata ja moninainen on kansa. Mutta silti met piämä muutamassa asiassa yhtä! Nyt se vasta onkin taas nähty – ja nähdään jatkossakin. Taas ollaan samassa lirissä koko sakki. Toivottavasti tämä ei tästä etene.

###

Liristä puheenollen, uutisia seuraan autossakin niin, että podcastit keskeytyvät tunnin välein ja ruuvaan Yle:n esille. Jotta miten tämä menee. Ollaanko mallioppilaita, jotka kiltisti noudattaa jonkun muun kuin omaa etua, kun säännöt sanovat?

Että jos koulussa on koulukiusaaja, joka tietää koulun säännöt ja hyväksikäyttää niitä, niin annetaan kiusata. Sillä voihan joku tykätä huonoa siitä, että sääntöjä rikotaan? Noin periaatteessa: onko kiusatuilla oikeutta vai edetäänkö kiusaajan käyttämien välikappaleiden oikeus edellä? En sano, mitä ajattelen, kun en tiedä sitä.

Mutta sen tiedän ja uskallan satavarmaksi sanoa, että ihan varma tieto on siitä, ettei ainakaan kaikki 2015-16 tänne tulleet ”välikappaleet” ihan vaarattomia, viattomia ja turvattomia olleet. Kohtasin jonkun itsekin. Piti soittaa vartijat (totta), kun en suostunut vaatimuksiin ja jätkä oli tulla kurkkuun, että hänellä on oikeus, vaikkei hällä ollut edes oleskelulupaa. Pääministerin rouva jo taloaan tarjotteli ja kirkot avasivat ovensa niillekin, jotka viranomainen oli vaarallisina määrännyt karkotettavaksi. No, jospa tuosta opittiin. Ei tosin ole sittemmin media kertonut, mitä hyväuskoiset nyt ajattelevat toiminnastaan. Heräsikö kukaan Ruususen unesta, haalistuiko siniväri silmistä?

Älköön allekirjoittanutta tulkittako muukalaisvastaiseksi. Sitä en mielestäni ole, enkä persukaan. Olen realisti, niin väitän. Joukossa on taatusti roppakaupalla kunnon ihmisiä, joita työvoimaksi tänne kaivattaisi. Mutta on myös ovelia, taitavia kettuja, joille intukoto-hyväuskoisuus on aina ollut suojaton. Meidän kasvatusperinteeseen ei kuuluu lähimmäisen epäileminen, kun olemme toisiimme tottuneet luottamaan. Mutta maailmalla meno on toinen. Kukkien rintapieleen kiinnittäjä tai lokinpskan takista pyyhkijä ei ole rehellisin aikein liikkeellä, eikä italialaisessa junassa kannata tarjoiluvaunun hoitajalle antaa isoa seteliä. Hän kysyy ystävällisesti ostoksia tarjoilukärrystä ojennellessan, että milläs asemalla jäätte junasta. Tulee maksun aika, saa suurehkon setelin ja huudahtaa: voi voi! Ei ole vastarahaa. Levittelee käsiään, mutta saa idean. Viittelöi hakevansa pikkurahaa toisesta kassasta, ”moment”. Eikä häntä sen koomin näy. On poistuttava junasta. Tämän opin interraililla. Voihan olla, että vain unohti. Näin kuuluu suomalaisen ajatellakin, koska epäileminen on rumaa. Tätä voi testata vaikka kahvipöydässä. Aina joku huudahtaa: ”Mutta jospa vain unohti!”

Marrakeshin torin kahvilassa kävi samoin, kun oli kiire bussiin. Mutta Talonmies oli raivoissaan ja marssi keittiöön: ”I want my money, NOW!” Jo rupes Mustafalta kolikkoa löytymään.

Btw: Marrakeshin tori oli yksi sykähdyttävimmistä kokemuksista, vaikka kengilleni syljettiinkin syystä, joka ei ole tiedossani. Aivan ihmeellinen, mykistävä kuin Intian syvimmät kyläpahaset. Lukijani ehkä on Marrakeshin torilla käynyt, joten en mene sen syvemmälle medinaan, enkä Djermaa el-Fnan aukiolle.

###

Marrakeshin torilta tipahdan sakutuomisena takaisin tähän pöytään. Sen päällä on valolamppu. Kämppä on muutoin pimeä (pelti jäi auki! poistuu)(palaa), mutta sytyttelin takan uudelleen loimottamaan, jotta saan kertyneet hiilet poltetuksi mahdollisimman vähiin. Laiskuus opettaa 🙂

Illan päälle kelkon hiilet ulos, pakkaan tavarat ja painun makuupussiin. Aamusella ponkaisen puurolle, hyppään kiesiin ja kaasutan kotimatkalle. Pitää miettiä monituntiselle matkalle kuunnelavaa. Käyttääkö sakutuomisen höpinöihin vai kaivelenko toisen kirjan.

Ruben Stillerin tuoreen ohjelman kuuntelin tulomatkalla. Mikäli Lukijani mielii kuulla, kuinka puhuu röyhkeän ylimielinen, mielestään universaalin ainoan totuuden hallitsija, niin siellä on näyte. Säälittävää. Ja niin raivostuttavaa, että tein parikin vihaista ohitusta agitoituneena tyypin rumasta radiokäytöksestä. Meno hilliintyi, kun älysin suunnata huomioni keskustelukumppani Pauli Aalto-Setälään, entiseen Pyöreän Pöydän puheenjohtajaan ja mediataituriin. Ihailtavan tyylikkäästi veti rauhallisesti voiton kotiin 5-0.

Jätän törkeilijän nimen mainitsematta, löytyy ohjelmasta. Tyyppi näyttää olevan … (katsoo nettikuvaa)… ja-has ja ouk-kei. Tunnistan ihmistyypin. Tästä tyypistä en ole aiemmin kuullut, enkä toivo sitä jatkossakaan. Sen verran inha tyyppi, beter sig dåligt o. ska föras till skräpkorgen, om jag sku få bestämma. Harmi!, että tämmöiset penttilinkolat pilaavat järjestönsä mainetta. Olen luullut johtamaansa järjestöä fiksummaksi. Henkilö itsekin niin sanoo mediassa: ”järjestöä pidetään luotettavana ja arvovaltaisena”. Ei pidetä, enää. Luultiin, että olisi. Mutta järjestö/firma/toimiala/systeemi on aina johtajansa näköinen. (miettii) Ehkä on jäänyt rakkautta vaille, mene ja tiedä. Suu on ainakin vihainen viiva, silmät vailla iloa ja vihaista oli puhekin.

Tässä tuli mielipidettä ja sakutuomismaista jorinaa, mutta Lukijani on kestävä, sitkeä, ymmärtäväinen ja tolokun ihminen. Joten:

Son moro ja kuulumisiin, Klara

*Ensimmäinen Arkunkantaja = ensimmäinen lapsenlapsi

Marrasta maassa ja valoa navetan akkunassa

Hyvä Lukijani,

kukon laulettua nousin olohuoneeseen taisteltuani yön huolen ja murheen täyttämin mielin. Tiedän: nyt olisi syytä mennä metsään kävelemään ja tuulettamaan hermoverkkoja. Olen jonkinlaisen järkytyksen tilassa toisaalta itärajan, toisaalta lähimmäistapahtumien vuoksi. Aloitan itärajasta.

###

Katselin illalla puolilta öin kamerakuvaa raja-asemilta. Sitä saa, mitä tilaa: nukuin vain viitisen tuntia, pätkittäin. Nyt taistelen itseni kanssa: katsoako tuoreeet uutistiedot itärajalta vai ei. Ja auttaako minun huoleni ketään? Enkö voi luottaa valtiokoneistoon?

Päätän kuitenkin vilkaista uutisia voidakseni jakaa huoleni Lukijani kanssa ja puolittaa kuormani. Kiitos paljon tästä mahdollisuudesta sinne piuhojen toiseen päähän.

…uutiset vilkaistu. Ei uutta, mikä lienee hyvä uutinen. Päivän valjetessa lähtenevät polkupyörät liikkeelle. Pelkäänkö heitä? En … ja kyllä. Sakissa voi olla keitä vain, millä motiivilla vain. Enemmän kuitenkin askarruttaa naapurivaltion toiminnan eskaloituminen. Ei sen puoleen, ei kyllä yllätyksenä tullut.

Kiitos, kun sain jakaa huolen. Koittaisinko seurata uutisia vähemmän?

###

Lähimmäistapaukset ovat kuolintapahtumia, joita on viime aikoina kertynyt neljä. Poislähtijät ovat olleet parhaassa työiässä, kiinni elämänlangassa. Sitten tuli vakava sairaus tai auto lähti käsistä maantiellä. Ja sen pituinen se.

Viimeisin poislähtijä onnistui salaamaan sairautensa ja hiipimään takaovelle niin, ettei lähipiiriä kauempana tiedetty. Sitten tuli tieto, sekin pienen piirin kesken, että hautajaiset on juuri pidetty. Hänen hautajaisensa!? Eihän hän ole kuolevaa tyyppiä! Dynaaminen, energinen, kaikessa mukana! Järkyttyneenä ajattelin asiaa kaikki ne sadat kilometrit, jotka viime viikolla ajoin pitkin maanteitä. Että mitä tämä tarkoittaa: hän on kuollut! Eihän hän ole sellainen, joka kuolee tosta noin vain! Hän on (oli) sellainen, joka sanoo kuolemalle:

”Hei hetkinen nyt! Tämä asia järjestetään niin, että minä sanon, koska sinun on aika tulla kuvioihin. Sinä et noin vain ota ohjia käsiisi ja tule silloin kun itse päätät. Tämän tyyppiset asiat käsitellään yhdessä ja minä sanon niihin viimeisen sanani, että mitenkä se on ja kuinka menetellään. Haluan, että tämä tulee nyt selväksi.”

Mutta ei se niin mennytkään. Voin kuvitella, että vaikka kuolemansairaus on kaikille kova paikka, on se ollut sitä eritoten hänelle. Oli määrätietoinen ja tottunut päättämään itse asioistaan.

Mutta elämän pahimmalta nöyrtymiseltä ei välttynyt hänkään. Kaikillahan se on edessä. Kunpa saisi vastaanottaa sen vasta sitten, kun dementia on tuonut armollisen unohduksen itsemääräämisoikeuteen ja elämästä saanut kyllikseen kuten vanha äitini, joka jo kyllästyy odottamaan enkeliä.

Nämä olivat marraspuheita. Koitan palautua elävien kirjoihin (Talonmies kuulostaa vetävän rullakaihtimen ylös! Z, hän elää!)

Valoa, valoa! (Laitoin taannoin Lapin metsässä repputuikkuni hetkeksi kuuseen. Se on keskellä kuvaa. Näyttää kyllä reiältä.)

###

Jotta puheet eivät olisi pelkkää ankeutta kerron tavanneeni eilen molemmat lapsenlapsemme. Elämä jatkuu! Toinen on noheva koululainen, toinen mussutti peukaloaan ja jokelteli hoitopöydän yläpuolella olevalle äitiyspakkauksen naamankuvalle. Aivan kuten suomalaispienokaiset ovat tehneet ainakin viisikymmentä vuotta. Kyseessä siis se iso keltainen, pyöreää naamaa, jossa on silmät ja hymysuu. Tuo valtion ensimmäinen lahja uudelle kansalaiselle, jota maailmalla ihmeenä pidetään. Kun eilen sain influenssapiikin käsivarteeni ja lopulta covid-piikinkin pienen tuumailun jälkeen, niin ajattelin poislähtiessäni kuinka hyvässä huolenpidossa me tässä maassa ollaan.

Ajelleessani maanteillä ja nähdessäni pimeydessä valojen loistavan navetoista ja rekan ajavan edellä ajattelin sitä yhteenkuuluvaisuutta ja turvaa mikä meillä kansana on. Suomalaisuus on turvaa, luottamusta ja rehellisyyttä. Toivottavasti sama ilmapiiri säilyy lapsenlapsille ja heidänkin ylitseen seuraaville sukupolville. Enkä pane pahakseni, vaikka genomiin sekoittuisi muualta tullutta dna:takin. Kunhan suomalainen järjestys säilyy.

Näihin puheisiin!

Klara

Suomen Lappia – ei tarvitse lähteä Norjaan. (Saksalaisturistit viime kesänä yhdellä vaelluspolulla: ”People ask us why in hell didn`t you travel to Norway instead!? And we say: we have the Alps nearby, why should we visit Norway!”

Singahduksia ja törhöstelyä Suomen kartalla

Hyvä Lukijani,

singahdin lapsenhoitohommista Suomen Lappiin. Kun täällä on majoituspaikka, niin sanoin Talonmiehelle, että minäpä lähden Lappiin. Talonmies katsoi silmälasiensa yli ja sanoi:”Lähde vaan.” Ja niin minä läksin.

Ajoin suoraan, ajoin oikealle, sitten vasemmalle, siitä suoraan, ylös ja oikealle. Jarrutin välillä Rovaniemellä, syöksähdin ruokakauppaan ja takaisin autoon ja painoin kaasua kiitäen hurjaa 57 kilometrin tuntivauhtia aina Napapiirille saakka, josta edessä ajanut pieni, epävarma henkilöauto kääntyi Joulupukinmaahan. Ehkä Pukki itse, monisatavuotisten kaihisilmien näkö niin huono, että Petteri oli edellisillan punaamine nokkineen ratissa koittaen pysyä viivojen välissä (kortti kuivumassa).

Varhaisaamu ehti painua tummaan yöhön, kun painoin avaimen lukkoon ja tungeksin nyssäköitten kanssa sisään tehtyäni ensin kotvasen lumitöitä.

###

Täällä tulee kaikki valoisa aika liikuttua ulkona, siis siinä viitisen kuutisen tuntia. Pusken pitkin metsiä, soita ja tuntureita eväät repussa. Ketään ei näy, joku paikallinen koira korkeintaan haukkuu lähistöllä.

Tämä on paras aika olla Lapissa, tiedoksi Lukijalleni, jos on epäsosiaalisia taipumuksia kuten meikäläisellä. Ruskaviikot on ihan nou-nou, samoin hiihtolomat ja pääsiäinen – pitkällinen kokemus. Mua on raastettu Lappiin ihan taatiaisesta ja oliko niin, että olen täällä lapsuuttani asunutkin, mene ja tiedä. Aikanaan tuli skimbailtua ja kuljeksittua Lapin hiihtokeskuksissa. Muistin pari päivää sitten olleeni kerran hiihtovaelluksellakin, hitto vie. Oli mennyt mielestä. Ei onnistuisi enää, paleltaa ajatuskin.

Humu Lapin hyperpaikoilla on vain villiintynyt (mun makuuni siis). Mutta saattaahan täällä muuten olla. Kun katsoo vähän, ettei ihan Levin keskustaan majoitu, eikä minkään kylpylän lähistölle. Jos multa kysytään. Ja vaikkei kysyttäisikään.

Eilen. Tein videota kavereille, tässä klippi. Kamera on puussa tripodilla (kolmijalka, jota voi väännellä eri asentoihin).

###

Nyt aamusella kun silmät aukesi, sanoin itselleni:”Määpä lähden kotiin.” Ja vastasin: ”Lähdenpä vaan.”

Ryhdyin oitis latomaan kamppehia pusseihin, likapyykkiä pinohon ja viruttamaan riepuja. Siivoilun lomassa voi kuitenkin aina istahtaa hetkeksi näin tähän ja nauttia ikkunasta näkyvästä metsästä, pitkistä kuusenhuituloista, oravasta pompahtelemassa hangella.

###

Joskus käy mielessä tulla tänne kirjoittamaan sitä vieläkin kirjoittamatonta, neuroniverkkojen kätköissä lymyävää kirjaa. Hooo, näen jo kuinka jakaisi jyvät akanoista.

Lukijani kiittelisi mielissään, ymmärtäisi huumoriani, eikä kokisi kirjaa itseltään riistetyksi meriitiksi tai muuksikaan itseään uhkaavaksi kulmanvaltaukseksi.

Sitten olisi läjä hyviä ystäviä, tovereitakin, työtovereita, jotka sanoisivat: hieno sinä! Ja tarkoittaisivat sitä sydämestään. Osaan jo sanoa keitä he olisivat.

Sitten se väkinäisesti tekohymyilevä porukka, joka kiittelisi, ”hieno työ, hyvin uurastettu”, mutta harmitus paistaisi heidän kasvoiltaan. ”Niin… sinähän olet sellainen…heh…sähköjänis…heh.” Kokisivat kirjanteon olevan pois itseltään jollain käsittämättömällä tavalla. Joku sanoisi kuin lohdutukseksi: ”Hyvä, että ajatuksesi ovat olleet pois päihdevaivaisesta lähimmäisestäsi kirjankirjoituksen avulla, ikään kuin terapiaksi hetkisen kerrallaan!” Mutta tuon sanoisi lohduksi itselleen.

Noup, en kuvittele: koettu on. Ja tiedän jo tyypitkin, joilla tuo rele laukeaa. Heiltä pimitän hommani, koska haluan välttää luunapin. Tiedän: universaalia ilkeilyä, johon syyllistyy itse kukin, ainakin ajatuksissaan. Joku teki hienon villapaidan, jonkun verotulot on lehdessä, joku nai komean miehen, joku eteni Oxfordiin… ja salaa aatoksissaan toinen aattelee hänestä jotakin negatiivista, jotta ego kestää. Somemaailma on hyvä peili tälläiselle kuonalle. Joillakin kuona purskahtaa pienenä lapsuksena kommenttiosioonkin.

###

Ei, mutta hei: ylärekisteriin mars mars! Ja siitä tulee mieleen Esa Saarisparka ja ajaudun takaisin alareksiteriin, nimittäin Törhösväitökseen. Esa joutui takuulla tosi hankalan piinapenkkiin astuttuaan miinaan ja lupauduttuaan törhöstelijän vastaväittäjäksi. Voi herranpieksut, että kaikkea sitä näkee. (Katsoin videon ja silmäilin Törhösen opusta.)

Lukijani ehkä muistaa, että olen väitöskirjan tehnyt ja jopa sitä julkisesti väitöstilaisuudessa puolustanutkin 😀 Ja olen siitä ylpeä, mielestäni ansaitusti, vaikka väitöksessä olin niin finaalissa, etten pystynyt edes jännittämään enää. Ajatus oli tukkoinen ja olisin vain halunnut mennä kotiin nukkumaan.

Edellä mainitusta syystä törhöstelyn katsominen juutuupista oli kuvottavaa. Miksi? Siksi, että näin sieluni silmin Törhösen paikalla nuoren, epävarman, hiljaisen, aran, ja vuosia kirjansa eteen tosissaan uurastaneen väittelijän. Hän on ehtinyt istua seuraamassa läjäpäin toisten ihmisten väitöksiä kädet hikisinä oppiakseen kuinka selvitä omasta väitöksestään. Että osaako käyttäytyä, osaako teititellä vastaväittäjää ja sen semmoista ehdotonta kuviota. Ja sitten tulee tämmöisiä törhöttelijöitä, jotka aloittaa tilaisuuden, että hei joo… ja kaivaa salkustaan pahvisen, litistetyssä muodossa olevan tohtorinhatun, kehii sen auki, asettaa pöydälle ja aloittaa sitten ikään kuin jonkinlaisena starana ja puheenjohtajana tilaisuuden.

No, olkoon vielä tuokin, mutta kun opiskelunsa alussa olevilta jo edellytetään pikkututkielmissa tarkkaa muotoa, niin joku törhöstää ajatussuollosta itsevaltiaana omilla säännöillään omasta päästään ja julkeaa odottaa sen olevan väitöskirja. Jos kohta väittelijä on ollut kuutamolla, niin sitä ovat olleet esitarkastajatkin, kun tuon päästäneet väitösvaiheeseen. Toiminta pyllistää meidän kaikkien, menneiden ja tulevien, väitöskirjantekijöiden ponnisteluille julkeasti ja häpeilemättä.

Sanoinko jotakin? 😀

###

Nyt kun kaikki maailman vääryydet on tähän kirjatut, tartun harjanvarteen ja alan sitten lappaa roinaa autoon. Siihen uuteen. Onneksi ollaan jo pitkällä yön puolella, kun kurvaan kotipihaan ja pääsen pimeän turvin sujahtamaan autotalliin. (Viittaan vastikään kirjoittamaani.)

Oikein hyvää ja ilon täyttämää viikonloppua Lukijalleni!

Klara

Lastenhoitoa ja iltahuutoja

There’s always light in the darkness. Finnish proverb (näin luki australialaisessa kirjakaupassa näkrmässäni postikortissa)

Hyvä Lukijani,

asetuin kirjoituspöytäni ääreen edetäkseni piuhaa pitkin luoksesi. Kuvittelen, keitä piuhan päässä istuu: mukavia, leppoisia ihmisiä, joilla on hyvä huumorintaju ja ymmärrys elämän kaikkinaisesta kirjosta. Osa on ehkä nettituttuja ajalta, jolloin lapseni ylioppilasjuhlia varten etsin kakkureseptiä. Löytyi Charlotte russe-kakkuresepti Marttojen sivuilta ja silmään osui keskustelupalsta. Siellä sitten olikin liv i luckan kuten svedut sanovat. Monta hauskaa keskustelua on jäänyt mieleen.

Charlotte russea ei enää Marttojen sivulta löytynyt, mutta toiselta saitilta löytyi. Varoiksi laitan, jos jollakulla alkoi jo kakkuhammasta kolottaa 😀 https://www.myllynparas.fi/reseptit/charlotte-russe

Tämä blogialusta tarjoaa myös mahdollisuutta kysyä asiaa tekoälyltä (AI, artificiell intelligence). Kokeillaanpa … oho, tulee koko resetti. Näyttää epäsuomalaiselta ja vähä-älyiseltä, artificiell non-intelligence. Tekoäly on hyvä renki, mutta helekkarin huono isäntä, jos horinoitaan kritiikittä nielee. Vanhana kyylänä en niele kritiikittä kenenkään puheita. En edes omiani.

###

Kun meillä on nyt uusi tulokas perheessä, niin työmatkalta palattuani kysäisin kuulumisia. Huutaa kuulemma illat naama punaisena raivoissaan. Äitinsä mietti mahako vaivaa vai mikä huudattaa. Isälleen kuulemma vain naureskelee.

Päätin tarttua ohjaksiin ja tilata lapsen (:D) luokseni. Oitis käynnistyi auto lapsen kotipihassa, äiti ratissa ja laps kaukalossa takapenkillä. Kurvasivat pihaan, lapsi tykötarpeineen sisään, äiti ulos ja mummon hoito saattoi alkaa. Nostin turvakaukalon terassille, kun nukkui vielä. Eipä aikaakaan, niin parkui kitapurje lepattaen. Laps sisään ja kurkistus kaukaloon: oho, olikin sisävaatteissa (mummotason hoitoa! 😀 ). Turvakaukalon pussi hämäsi muoria. Onneksi oli sentään myssy päässä. Koppa sisään, laps olohuoneeseen jatkamaan uniaan.

Sitten siirtymä ruokailupuolelle: imaisi kerralla maitopullollisen ja lisää halusi. Meni kolmatta desiä, eikä tullut hikikään. Poika on potra, joten aloin aavistaa iltahuuteluiden taustaa. Tiedustelu neuvolalääkärinä toimivalle: onko tosi, ettei soseita ennen kuin on 4 kk? Siis tiettynä päivänä klo 10.58 alkaen :D. Neuvolasta oli sanottu, että soseita saa antaa vasta kun on 4 kk. Lupasi, että kyllä voi antaa.

Tarkistin asiaa varoiksi vielä kahdelta kaverilta.

Maallikko, järkipäinen) kertoi antaneensa salaa banaania 2 kk iästä.
Toinen aikanaan tk:n neuvolalääkäri minun lisäkseni. Meidät terveydenhoitaja hyväksyi neuvolaa pitämään, kaikkia ei ottanut. (Totta joka sana!) Taisin rima heilahtaen päästä. Tämä th halusi äideille ja lapsille määrättäväksi lääkkeitä oman käsityksensä mukaan. Tarvitsi niihin sen ainoan henkilön, jolla Suomen lain mukaan on oikeus kirjoittaa reseptejä, siis lääkärin. En kuitenkaan suostuneet haluamiaan reseptejä kirjoittamaan ja tuli vähän kärhämää. Sittemmin yksi toistuvasti pyytämistään lääkkeistä poistui käytöstä sydämen johtumishäiriöriskin vuoksi ja yksi toinen oli aivolisäkkeeseen vaikuttava lääkeaine. Lääkkeiden moninaisten mekanismien ja elinvaikutusten ymmärtäminen edellyttää ymmärrystä ihmisen fysiologiasta aina solutasolle saakka. Sitä kaikkea opiskeltiin ensin kaksi vuotta teorialaitosten puolella ja sitten neljä vuotta sairaalan puolella. Vieläkin joutuu kirjoista katsomaan, tarkistamaan, lukemaan ja funtsimaan, jos vähänkään eksoottisempi lääke tulee eteen, jotta ymmärtää mihin kaikkeen ja miten se vaikuttaa ja mitä voi seurata, jos potilaalla on jokin muukin lääke tai jokin muu sairaus taustalla.

Yhtä kaikki: lapsi söi, leikki helistimillä, joita ei löytynyt kuin vanhemman arkunkantajan eli ensimmäisen lapsenlapsemme lelulaatikosta Duplo-puolelta (kauppaan mars!). Enshätiin otettiin soveltuvaa taloustavaraakin avuksi :D.

Ai että huusiko? Ei. Koska kanniskelin häntä mukanani touhuillessani. Ymmärrän hyvin, että vanhempansa eivät tähän ihan pysty joutuessaan tekemään muutakin kuin viihdyttämään lasta. Laps on niin virkeä, tutkivakatseinen, tuumaileva ja asioita seuraileva, että iltasella voi jo olla ylikierrosten provosoimaa itkuakin, kun nokosia lukuunottamatta tiitterästi maailmaa koko päivän ihmettelee. ❤ – Loppukaneetti: lapsi oli mummolassa kaikkinensa seitsemän tuntia ja pitkin hampain palautettiin kotiinsa. Hiljaista oli, kun kotiin palattiin.

###

Täällä alkaa nyt päivällistarjoilu köökin puolella, sieltä keittiö jo huutelee. Joten toivotan hyvää pyhäpäivää ja kuulumisiin!

Klara

Haikea kamina ja jäähyväisiä järvelle

Jää suostui raottumaan ja luovutti saunavedet tästä.

Hyvä Lukijani,

katselen jäätyvää järveä ja jätän hyvästejä kuten aina lähtiessäni mökiltä. Alkoi säälittää tuo kaminakin. Yrittää innokkaasti polttaa puuta: ”Katsos näin tästä teen sulle lämpöä, hurrr hurrr liekki palaa iloisesti! Älä lähde vielä, heitä lisää syttöä, hoidan loput!”

Aamulla mökissä oli 12 astetta, edellisaamuna 9. Mikäs siinä, nukun kerrossängyn yläosassa hyvässä makuupussissa ja herään aamulla ihan kuilun pohjalta. Uni täällä on syvää ja levollista. Sauna lämpiää, ilma on raikas ja mikä parasta: täällä ei tasan ole ketään. Yksi leski on asunut lähistöllä, mutta viime aikoina, kuten nytkään ei akkunassa ole valo palanut. Lienee muuttanut lähemmäs palveluita? Vai onko kuollut 😦 Lähimaat on sukunsa omistamia tai Valtion maita. Sukulaisia joskus liikkuu alueella, pitää taas pysäyttää ja haastattaa. Ovat ystävällistä väkeä.

Toissa iltana saunan lauteilla kävi mielessä tuo rajan läheisyys. Että mitäs, jos Kolja ja Oleg onnistuvat hipsimään rajalinjan yli suurten metsien läpi kenenkään huomaamatta ja ilmestyvät kuistille. Istahtavat pirttiin, katselevat ympärilleen ja käyvät taloksi. Kolja huomaa auton pihalla, avaimet naulassa. Dasvidaania vaan ja harashoo, sole ko hypätä rattiin ja kaasuttaa tiehensä. Pahempikin skenaario kävi mielessä, mutta säästän Lukijaani. En koskaan lue jännityskirjallisuutta, enkä katso kauhuelokuvia, koska mielikuvitukseni on niihin liian ottavainen.

Tai entäs tämä: otamma poikain kanssa jälkeläisen tänne jättämän Stolisnajan tmv Kirkasjuoman käyttöön ja pistämme masurkkaa niin, että lattialankut narajaa! Venäjän ratiokin kuuluu, voidaan mennä pojille kotoisalla rallilla tai Tapani Kansa-tyyppisesti tähän tapaan:

”Lal-lal laa la lala lal-la…Kuljin taakse joen rannan missä kukkii havupuut, neuvon yhden sulle annan jätä mielestäs jo muut… Ärrr-aaa-koo-aaa-äs kulta kultasein …”

###

Tuli uunissa hiipuu. Katselen karttaa ohikulkumatkan päiväretkeksi tälle päivälle. Eilen meni liki koko valoisa aika täällä metsäteitä kulkiessa, kaunis huuru kaikkialla! Yksi linnustaja tuli koiran kanssa vastaan, eivät olleet saaneet saalista, ”…mutta isot määrät raitista ilmaa!” sanoi mies ja kysyi, olenko menossa yökuntiin noin 10 kilometrin päässä olevalle laavulle. Kerroin palaavani kotilaavulle, tähän mökkiin siis.

###

Suuntaan tieni polunpätkälle, joka näkyy kartassa. Siitä sitten pikkuhiljaa suuremmaksi leviävää tienpintaa pitkin kotiin jokusia satoja kilometrejä.

Toivottavasti kartalla näkyvä polku ei sitten kartoittajan paikalla käytyä ole kadonnut vaan hahmottuu maastossakin. Eilen veti vesiperän, kun polkua ei hyvällä mielikuvituksellakaan maastosta hahmottunut.

###

Kamina naksuu sen kylkien alkaessa jäähtyä. Tyhjennän vesiastiat ja tuhkat uuneista, lakaisen, kerään kamppeeni ja käynnistän auton. Mahtaako olla kevätaurinko ja lintujen konsertti vastassa, kun palaan?

Terveisin Klara

Ohi ajellessa löytyi pattereita ostaessa mökkivalaistusta😄

Vanhoja rouvia viiksekkäitä

Hyvä Lukijani,

tervehdys sohvalta, jossa istun villashaaliin kääriytyneenä. Menossa on jokunen, itse asiassa useampikin peräkkäinen vapaapäivä. Ulkona tuli rompostelluksi hyvinkin viidettä tuntia. Nyt on sisäistä hytinää eli holotnaa, kuten Itä-Suomessa sanotaan.

###

Vanhushuollossa on pitkästä aikaa näyttäydytty hyvän tyttären roolissa. Wanha Rouva, äitini siis, ei enää tunne minua ja sanatkin alkavat käydä vähiin. Nyt oli iltateetä odottelemassa ja saman pöydän äärellä oli pari muutakin muoria. Toisen olen jo aiemmin tavannut ja jututtanut. Tuolloin hän ihan heittämällä sai minut huijatuksi, ettei ole samaa porukkaa, käypäläinen vain 😀 No sehän ei pitänytkään paikkaansa. Ja kun tarkemmin aattelee, niin aika vähän siellä muina mummoina sakkia istuu päiväsalin pöydässä ohikulkijan roolissa.

Nyt tämä reipas, tuntematon muori esittäytyi Eevaksi. Toinen samassa pöydässä istunut sanoi nimekseen Siirin. Iloista porukkaa ja monenmoista juttua saatiin aikaan. Äitimuori keskittyi omiin ajatuksiinsa, joista aika ajoin havahtui hereille: ”Kukas se sinä olitkaan?” Tukka on kasvanut pitkäksi ja leuassa parranhaivenia, mutta liekö niin tarkkaa noissa kuvioissa!

Oltiin tuotu vähän syömisiä tuliaisiksi ja tarjoiltiin Eevalle ja Siirillekin. Jutun lomassa unohdin Eevan nimen. Piti kysyä uudelleen. Koska noissa porukoissa mikään ei ole niin nöpönuukaa, esittäytyi Eeva tällä kertaa yllättäen Auneksi. Samapa tuo, kuhan on hänessä, nimi siis. 😀 Siiri jutteli kuin kuka tahansa täysillä käyvä. Mietin, kuinka hän on tähän porukkaan joutunut. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tiennyt missä kotinsa on ja kyseli neuvoja mennäkseen kotiinsa. Eevalla eli Aunella oli sama ongelma. Jäivät päiväsalin nurkille pörräämään. Äidillä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Istui vain, katseli eteensä ja pudotteli leivospapereita lattialle.

Summa summarum, nämä vanhainkotikeikat on havahduttavia ja ajatuksia herättäviä, vaikka yhden vanhainkodin tohtori olen joskus ollut ja käynyt siellä viikottain. Siitä vain on jo sen verran aikaa, että tuo maailma on unohtunut. Turvallisin mielin kuitenkin ajattelen omaa kohtaa vastaavissa olosuhteissa, jos elinpäiviä ylipäätään suodaan niin paljon, että tuohon vaiheeseenehtii elää. Äiti alkaa lähennellä sataa vuotta.

Kun ajeltiin kotiinpäin sanoi Talonmies: ”Hommaa mut tuommoiseen paikkaan sitten, kun alan höpöttää”. Lupasin, että heti seuraavana päivänä aletaan kattella paikkaa. 😉

###

Tietääkö Lukijani mikä on suomalaisen kadehtimispelon korkein oppimäärä? Minäpä kerron. Kun suomalainen ostaa uuden auton, hän kiirehtii ajamaan sen äkkiä talliin ennen kuin naapurin Veikko pääsee töistä ja kurvaa viereiselle tontille. Näin menettelin minä, uuden auton omistaja. Luovuin edellisestä, koska siihen olisi pian tullut isompi remontti. Ei mikään yllätysremppa, kuluneiden osien vaihtohommeleita vain.

Kun naapuri läksi viikonlopun viettoon, tuli aika ajaa auto tallista ja viedä Talonmies ajelulle. Itse asiassa kaasutettiin tuolle mummokäynnille. Tuliaissyötävien hankintaa varten pysähdyttiin ensin kaupalle. Talonmies meni puotiin ja palasi kohta syötävien kanssa. Lisäksi oli pullea muovikassi. Kysyin, mitä se sisältää. ”Muikkuja”, hän vastasi. Ei hele! Rahtaa muikkuja mun uuteen autooni haisemaan!

Totta puhuen laitteli muikuista herkullista ruokaa, jota on kahtena päivänä syöty. Suolaa, voisulaa, ruisjauhopeitto päälle, uuniin ja rapeita tuli.

Talonmiehen kalansaalis (kaupan kalatiskistä).

Jos Lukija sallii, kerron sanasen naapurin Veikosta. Vaikka häiskästä ei totta vie ole vaivaa, eikä haittaa, niin aikasta pikaisesti saa aina kotiinsa luikkia, ettei joudu juttusille. On nimittäin niin, että Veikolla on aina vähintään kaverin kaveri tai puoliserkku, jolla juurikin on uusi auto lakkarissa, tosi iso ja kallis luksuspirssi. (keksitty esimerkki) Veikko on ihmistyyppiä, joka lyö laudalta kenet tahansa missä tahansa asiassa, koska elämä on kilpailu. 😀 Ei kovin harvinainen ihmistyyppi, mutta turhaa stressaa. Mäntypalttoossa kaikki kuitenkin täältä lähdetään.

###

Nyt on viisain siirtyä levolle, sillä huomenna tänne tulee muutamaksi tunniksi hoitoon syötävän suloinen perheen tuorein tulokas! Vähän me jännätään mitä Rakki tuumii. Kiltti koira se on, eikä vauvasta ole kuin korkeintaan hämillään. Ostettiin matkasänky, jossa on korkeat verkkokankaiset laidat. Voivat verkon läpi tutkailla toisiaan, vauva ja koira. Meillä on tuosta rodusta vain hyviä kokemuksia pienten taatiaisten kanssa.

Kun hoitohuki on ohi, saatan pakata koslani ja huitaista jonnekin päin polkujen äärelle. Kylmiä ilmoja pitelee, mutta kaunista on!

Kaikkea hyvää ruudun toiselle puolelle!

Klara

Kiskojen kirskuntaa

Hyvä Lukijani,

nyt ollaan riskilinjoilla eli junaverkon varassa latomassa kirjasimia. Mutta hätä ei jne. kun tulee sopiva sauma laatia mitä nerokkaimpia kirjallisia raportteja, kuten nyt tämä dokumentti.

(Hyvän tähden, juna näyttää kääntyvän oikealle jollekin sivutielle. Näyttikö edes vilkkua ja mitä mahtoi tienviitassa lukea?)

No, eipä auta kuin jatkaa kyydissä. Etenkin, kun kiltti ja iloinen, pirteästi töitään paiskiva junasiivoojatäti huikkaa hytinovesta:”Onko roskia?” Iloinen hymy kaupan päälle. Ai, että mä ilahdun tästä tädistä. Kohtaan hänet lähes viikoittain.

Tästä hytistä on hyvä vaania ihmisiä, jotka ajautuvat kahden työskentelyhytin väliin ihmettelemään kuinka päästä etenemään vaunusta toiseen. Vaunujen välioven avaaminen näyttää edellyttävän tiettyä älykkyyttä. Ja saa sanoa, että kaikki ei ole ruudinkeksijöitä mitä junanovien aukomiseen tulee (tirsk). Ajoittain joku, aikansa pähkättyään, kääntyy kannoillaan ja palaa tulosuuntaansa. Jää sekin RavintoLan kolmioleipä syömättä. (Täti kiitää juuri käytävää ohitseni takaisin toiseen suuntaan.)

Toisinaan on ihan liipasimella aukaista hytinovi ja ohjeistaa välioven avaus istuimeltani. ”Hallå da, paina vasemmanpuoleisessa seinässä olevaa nappia ja odota rauhassa.” Ainoastaan Lukijan kaltaisessa arvokkaassa luottoseurassa kuiskaan ammattisalaisuuden: talvisin ovi avautuu hitaasti,eikä aina ollenkaan, mikäli lunta on tuprutellut ja pakkanen pannut oviliitinkiä. (Noh 🙄 …olkohon sanat tuossa noin, kun hyvin rimmaa. Vanha sanonta vain, eiks niin. Tiätsä.)

Kalamiesten suosikkipaikka etäisen järven rannalla.

###

Ei tässä turhanpäiväistä sakkia olla. Olen auttanut maamme lainvartijaakin vastikään. Kansalaisena ja erinomaisen velvoitettuna kyttänä ja teräsmuistilla varustettuna mitä kaikenmoisiin laittomuuksiin ja henkeen sekä terveyteen kohdistuneeseen uhkaan tulee. Voisin heittämällä osallistua kaasuputkipuolellekin: täältä pesee ja höyryää.

Ihan siviilipuolen juttu kyseessä, mutta kun kuulee ja näkee kaikenlaista näin junan loosheistakin, niin tulee pantua merkille yhtä ja toista. Esimerkiksi oletettujen junakuskien räkättävää naurua oletetussa veturin ohjaamossa. Viittaan aiempaan kirjoitukseeni. Siinä tosin suoritin kooärpee-tasoisen tutkinnan lopulta itse ja veturinkuljettaja sai vapauttavan päätöksen.

Mutta paljon on epälyksenalaista ja omituista toimintaa, josta voi ilmoittaa. (Vino hymy) Ei tule sinivuokkojen työpäivä pitkäveteiseksi. Kaikesta kannattaa nimittäin olla yhteydessä viranomaisiin. Varalta 😉

###

Tarkkasilmäinen kun Lukijani tottavie on, hänen silmäänsä varmaan sattui sekin, että ensimmäisessä kuvassa oli karhunpaska. ☝🏻Aivan oikein. Päädyttiin loppuviikosta Talonmiehen ja Rakin kanssa takaisin mökille pienen työkeikkani jälkeen. Mökillä otin repun reikeliin, pettua pivohon ja läksin taas metsiin samoamaan. Tuo hyvin alkeellinen autiotupamme on osoittautunut Elämän Hankinnaksi, sillä sen ympärillä on oikeaa erämaata, jossa sieluaan lepuuttaa. En jaksa olla hehkuttamatta. Ja jos suomalainen kademieli nostaisi päätään, niin kerron, että se oli halpa ja hankalan korpitaipaleen takana. Ryssäkään ei ole kaukana.

Karhut lienevät pikkuhiljaa siirtyneet talvipesilleen. Ladanneet ensin itsensä täyteen marjoja ja kakkineet urakalla, jotta suoli olisi tyhjä maate mennessä. Kuljen karhukellon kanssa näinä aikoina, kun vielä on mahdollisuus, että tiet otson kanssa risteävät. Mutta eipä ole muuta viestiä karhupuolelta tullut kuin tuo turahdus. Kolme kaurista näin ja luulin näkeväni sudenkin, mutta olletikin oli jonkun mettämiehen koirakarkulainen. Hirvihommia vielä tuntuu olevan ja paikallistrn linnustajien Hilux voi olla parkkeerattuna mettätien varressa, koiria heilläkin.

###

Uusimmassa Suomen Lääkärilehdessä oli juttua luonnon sielunhoidollisesta merkityksestä. Vinkkaan, jos joku kiinnostuu.

###

Tässä yhteydessä vielä sana keikkalääkäreistä. Paljon on porua ja moni tieto on paitsi totta, myös kateuden ja väärinymmärryksenkin ryydittämään mustaa kuonaa.

Verottaja pitää kyllä hyvin puolensa, että palkansaaja luovuttaa osan suurista tuloistaan takaisin yhteiseen koriin. Olen joskus maksanut tuloistani puolet veroa, totta joka sana. Kai sekin on jotain, vaikka jotain käteenkin jäi?

Firmat haukkaavat tienestistä ison osan. Niillä on verosuunnittelijansa ja vähennysoikeutensa ja epäilen, yritysverotusta toki tuntematta, että verotaakka ei ole sama kuin palkansaajalla.

Ihmettelen myös, että hoitajapulasta puhuttaessa en ole nähnyt vaadittavan, että hoitajat tulisi erillismääräyksellä pakottaa kahdeksi vuodeksi jonnekin yhteiskunnan määräämälle seudulle töihin. Ei myöskään sihteereitä, lähihoitajia, siivoojia, kiinteistönhuoltajia ja muita lääkärin työn kannalta keskeisiä tukitoimintoja. Mikä lääkärinammatissa on vikana, että lääkärin pitäisi yksin pyörittää jotakin terveydenhuollon yksikköä jossakin kaukana kodistaan? Miksi lääkäri ei saisi vaihtaa työpaikkaansa ihan kuten muutkin ihmiset niin, että jaksaa ja vielä tienaakin paremmin?

Opiskellessa pyöri pankkitilikin kuusi vuotta nurinpäin ja suurella osalla lääkäreistä iso osa palkasta tulee viikkotuntimäärästä, joka on merkittävästi suurempi kuin muilla ammattikunnilla. (Lisätieto: en tee töitä firmojen palkkalistalla, palkan maksaa kunnallinen työnantaja.) Tämä tämmöisenä yleisinfona, kun nyt päitä vadille ollaan vaatimassa. Totuus on se, että julkisella puolella ainakin erikoissairaanhoidosta on erikoislääkäreiden ulosvirtaus voimistunut. Eikä kyse ole pelkästään palkkauksesta.

Jatkan kiskoilla eteenpäin ja toivotan Lukijalleni hyvää viikkoa, olipa missä hommassa tahansa!

Teidän, Klara