Haikea kamina ja jäähyväisiä järvelle

Jää suostui raottumaan ja luovutti saunavedet tästä.

Hyvä Lukijani,

katselen jäätyvää järveä ja jätän hyvästejä kuten aina lähtiessäni mökiltä. Alkoi säälittää tuo kaminakin. Yrittää innokkaasti polttaa puuta: ”Katsos näin tästä teen sulle lämpöä, hurrr hurrr liekki palaa iloisesti! Älä lähde vielä, heitä lisää syttöä, hoidan loput!”

Aamulla mökissä oli 12 astetta, edellisaamuna 9. Mikäs siinä, nukun kerrossängyn yläosassa hyvässä makuupussissa ja herään aamulla ihan kuilun pohjalta. Uni täällä on syvää ja levollista. Sauna lämpiää, ilma on raikas ja mikä parasta: täällä ei tasan ole ketään. Yksi leski on asunut lähistöllä, mutta viime aikoina, kuten nytkään ei akkunassa ole valo palanut. Lienee muuttanut lähemmäs palveluita? Vai onko kuollut 😦 Lähimaat on sukunsa omistamia tai Valtion maita. Sukulaisia joskus liikkuu alueella, pitää taas pysäyttää ja haastattaa. Ovat ystävällistä väkeä.

Toissa iltana saunan lauteilla kävi mielessä tuo rajan läheisyys. Että mitäs, jos Kolja ja Oleg onnistuvat hipsimään rajalinjan yli suurten metsien läpi kenenkään huomaamatta ja ilmestyvät kuistille. Istahtavat pirttiin, katselevat ympärilleen ja käyvät taloksi. Kolja huomaa auton pihalla, avaimet naulassa. Dasvidaania vaan ja harashoo, sole ko hypätä rattiin ja kaasuttaa tiehensä. Pahempikin skenaario kävi mielessä, mutta säästän Lukijaani. En koskaan lue jännityskirjallisuutta, enkä katso kauhuelokuvia, koska mielikuvitukseni on niihin liian ottavainen.

Tai entäs tämä: otamma poikain kanssa jälkeläisen tänne jättämän Stolisnajan tmv Kirkasjuoman käyttöön ja pistämme masurkkaa niin, että lattialankut narajaa! Venäjän ratiokin kuuluu, voidaan mennä pojille kotoisalla rallilla tai Tapani Kansa-tyyppisesti tähän tapaan:

”Lal-lal laa la lala lal-la…Kuljin taakse joen rannan missä kukkii havupuut, neuvon yhden sulle annan jätä mielestäs jo muut… Ärrr-aaa-koo-aaa-äs kulta kultasein …”

###

Tuli uunissa hiipuu. Katselen karttaa ohikulkumatkan päiväretkeksi tälle päivälle. Eilen meni liki koko valoisa aika täällä metsäteitä kulkiessa, kaunis huuru kaikkialla! Yksi linnustaja tuli koiran kanssa vastaan, eivät olleet saaneet saalista, ”…mutta isot määrät raitista ilmaa!” sanoi mies ja kysyi, olenko menossa yökuntiin noin 10 kilometrin päässä olevalle laavulle. Kerroin palaavani kotilaavulle, tähän mökkiin siis.

###

Suuntaan tieni polunpätkälle, joka näkyy kartassa. Siitä sitten pikkuhiljaa suuremmaksi leviävää tienpintaa pitkin kotiin jokusia satoja kilometrejä.

Toivottavasti kartalla näkyvä polku ei sitten kartoittajan paikalla käytyä ole kadonnut vaan hahmottuu maastossakin. Eilen veti vesiperän, kun polkua ei hyvällä mielikuvituksellakaan maastosta hahmottunut.

###

Kamina naksuu sen kylkien alkaessa jäähtyä. Tyhjennän vesiastiat ja tuhkat uuneista, lakaisen, kerään kamppeeni ja käynnistän auton. Mahtaako olla kevätaurinko ja lintujen konsertti vastassa, kun palaan?

Terveisin Klara

Ohi ajellessa löytyi pattereita ostaessa mökkivalaistusta😄

Vanhoja rouvia viiksekkäitä

Hyvä Lukijani,

tervehdys sohvalta, jossa istun villashaaliin kääriytyneenä. Menossa on jokunen, itse asiassa useampikin peräkkäinen vapaapäivä. Ulkona tuli rompostelluksi hyvinkin viidettä tuntia. Nyt on sisäistä hytinää eli holotnaa, kuten Itä-Suomessa sanotaan.

###

Vanhushuollossa on pitkästä aikaa näyttäydytty hyvän tyttären roolissa. Wanha Rouva, äitini siis, ei enää tunne minua ja sanatkin alkavat käydä vähiin. Nyt oli iltateetä odottelemassa ja saman pöydän äärellä oli pari muutakin muoria. Toisen olen jo aiemmin tavannut ja jututtanut. Tuolloin hän ihan heittämällä sai minut huijatuksi, ettei ole samaa porukkaa, käypäläinen vain 😀 No sehän ei pitänytkään paikkaansa. Ja kun tarkemmin aattelee, niin aika vähän siellä muina mummoina sakkia istuu päiväsalin pöydässä ohikulkijan roolissa.

Nyt tämä reipas, tuntematon muori esittäytyi Eevaksi. Toinen samassa pöydässä istunut sanoi nimekseen Siirin. Iloista porukkaa ja monenmoista juttua saatiin aikaan. Äitimuori keskittyi omiin ajatuksiinsa, joista aika ajoin havahtui hereille: ”Kukas se sinä olitkaan?” Tukka on kasvanut pitkäksi ja leuassa parranhaivenia, mutta liekö niin tarkkaa noissa kuvioissa!

Oltiin tuotu vähän syömisiä tuliaisiksi ja tarjoiltiin Eevalle ja Siirillekin. Jutun lomassa unohdin Eevan nimen. Piti kysyä uudelleen. Koska noissa porukoissa mikään ei ole niin nöpönuukaa, esittäytyi Eeva tällä kertaa yllättäen Auneksi. Samapa tuo, kuhan on hänessä, nimi siis. 😀 Siiri jutteli kuin kuka tahansa täysillä käyvä. Mietin, kuinka hän on tähän porukkaan joutunut. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tiennyt missä kotinsa on ja kyseli neuvoja mennäkseen kotiinsa. Eevalla eli Aunella oli sama ongelma. Jäivät päiväsalin nurkille pörräämään. Äidillä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Istui vain, katseli eteensä ja pudotteli leivospapereita lattialle.

Summa summarum, nämä vanhainkotikeikat on havahduttavia ja ajatuksia herättäviä, vaikka yhden vanhainkodin tohtori olen joskus ollut ja käynyt siellä viikottain. Siitä vain on jo sen verran aikaa, että tuo maailma on unohtunut. Turvallisin mielin kuitenkin ajattelen omaa kohtaa vastaavissa olosuhteissa, jos elinpäiviä ylipäätään suodaan niin paljon, että tuohon vaiheeseenehtii elää. Äiti alkaa lähennellä sataa vuotta.

Kun ajeltiin kotiinpäin sanoi Talonmies: ”Hommaa mut tuommoiseen paikkaan sitten, kun alan höpöttää”. Lupasin, että heti seuraavana päivänä aletaan kattella paikkaa. 😉

###

Tietääkö Lukijani mikä on suomalaisen kadehtimispelon korkein oppimäärä? Minäpä kerron. Kun suomalainen ostaa uuden auton, hän kiirehtii ajamaan sen äkkiä talliin ennen kuin naapurin Veikko pääsee töistä ja kurvaa viereiselle tontille. Näin menettelin minä, uuden auton omistaja. Luovuin edellisestä, koska siihen olisi pian tullut isompi remontti. Ei mikään yllätysremppa, kuluneiden osien vaihtohommeleita vain.

Kun naapuri läksi viikonlopun viettoon, tuli aika ajaa auto tallista ja viedä Talonmies ajelulle. Itse asiassa kaasutettiin tuolle mummokäynnille. Tuliaissyötävien hankintaa varten pysähdyttiin ensin kaupalle. Talonmies meni puotiin ja palasi kohta syötävien kanssa. Lisäksi oli pullea muovikassi. Kysyin, mitä se sisältää. ”Muikkuja”, hän vastasi. Ei hele! Rahtaa muikkuja mun uuteen autooni haisemaan!

Totta puhuen laitteli muikuista herkullista ruokaa, jota on kahtena päivänä syöty. Suolaa, voisulaa, ruisjauhopeitto päälle, uuniin ja rapeita tuli.

Talonmiehen kalansaalis (kaupan kalatiskistä).

Jos Lukija sallii, kerron sanasen naapurin Veikosta. Vaikka häiskästä ei totta vie ole vaivaa, eikä haittaa, niin aikasta pikaisesti saa aina kotiinsa luikkia, ettei joudu juttusille. On nimittäin niin, että Veikolla on aina vähintään kaverin kaveri tai puoliserkku, jolla juurikin on uusi auto lakkarissa, tosi iso ja kallis luksuspirssi. (keksitty esimerkki) Veikko on ihmistyyppiä, joka lyö laudalta kenet tahansa missä tahansa asiassa, koska elämä on kilpailu. 😀 Ei kovin harvinainen ihmistyyppi, mutta turhaa stressaa. Mäntypalttoossa kaikki kuitenkin täältä lähdetään.

###

Nyt on viisain siirtyä levolle, sillä huomenna tänne tulee muutamaksi tunniksi hoitoon syötävän suloinen perheen tuorein tulokas! Vähän me jännätään mitä Rakki tuumii. Kiltti koira se on, eikä vauvasta ole kuin korkeintaan hämillään. Ostettiin matkasänky, jossa on korkeat verkkokankaiset laidat. Voivat verkon läpi tutkailla toisiaan, vauva ja koira. Meillä on tuosta rodusta vain hyviä kokemuksia pienten taatiaisten kanssa.

Kun hoitohuki on ohi, saatan pakata koslani ja huitaista jonnekin päin polkujen äärelle. Kylmiä ilmoja pitelee, mutta kaunista on!

Kaikkea hyvää ruudun toiselle puolelle!

Klara

Kiskojen kirskuntaa

Hyvä Lukijani,

nyt ollaan riskilinjoilla eli junaverkon varassa latomassa kirjasimia. Mutta hätä ei jne. kun tulee sopiva sauma laatia mitä nerokkaimpia kirjallisia raportteja, kuten nyt tämä dokumentti.

(Hyvän tähden, juna näyttää kääntyvän oikealle jollekin sivutielle. Näyttikö edes vilkkua ja mitä mahtoi tienviitassa lukea?)

No, eipä auta kuin jatkaa kyydissä. Etenkin, kun kiltti ja iloinen, pirteästi töitään paiskiva junasiivoojatäti huikkaa hytinovesta:”Onko roskia?” Iloinen hymy kaupan päälle. Ai, että mä ilahdun tästä tädistä. Kohtaan hänet lähes viikoittain.

Tästä hytistä on hyvä vaania ihmisiä, jotka ajautuvat kahden työskentelyhytin väliin ihmettelemään kuinka päästä etenemään vaunusta toiseen. Vaunujen välioven avaaminen näyttää edellyttävän tiettyä älykkyyttä. Ja saa sanoa, että kaikki ei ole ruudinkeksijöitä mitä junanovien aukomiseen tulee (tirsk). Ajoittain joku, aikansa pähkättyään, kääntyy kannoillaan ja palaa tulosuuntaansa. Jää sekin RavintoLan kolmioleipä syömättä. (Täti kiitää juuri käytävää ohitseni takaisin toiseen suuntaan.)

Toisinaan on ihan liipasimella aukaista hytinovi ja ohjeistaa välioven avaus istuimeltani. ”Hallå da, paina vasemmanpuoleisessa seinässä olevaa nappia ja odota rauhassa.” Ainoastaan Lukijan kaltaisessa arvokkaassa luottoseurassa kuiskaan ammattisalaisuuden: talvisin ovi avautuu hitaasti,eikä aina ollenkaan, mikäli lunta on tuprutellut ja pakkanen pannut oviliitinkiä. (Noh 🙄 …olkohon sanat tuossa noin, kun hyvin rimmaa. Vanha sanonta vain, eiks niin. Tiätsä.)

Kalamiesten suosikkipaikka etäisen järven rannalla.

###

Ei tässä turhanpäiväistä sakkia olla. Olen auttanut maamme lainvartijaakin vastikään. Kansalaisena ja erinomaisen velvoitettuna kyttänä ja teräsmuistilla varustettuna mitä kaikenmoisiin laittomuuksiin ja henkeen sekä terveyteen kohdistuneeseen uhkaan tulee. Voisin heittämällä osallistua kaasuputkipuolellekin: täältä pesee ja höyryää.

Ihan siviilipuolen juttu kyseessä, mutta kun kuulee ja näkee kaikenlaista näin junan loosheistakin, niin tulee pantua merkille yhtä ja toista. Esimerkiksi oletettujen junakuskien räkättävää naurua oletetussa veturin ohjaamossa. Viittaan aiempaan kirjoitukseeni. Siinä tosin suoritin kooärpee-tasoisen tutkinnan lopulta itse ja veturinkuljettaja sai vapauttavan päätöksen.

Mutta paljon on epälyksenalaista ja omituista toimintaa, josta voi ilmoittaa. (Vino hymy) Ei tule sinivuokkojen työpäivä pitkäveteiseksi. Kaikesta kannattaa nimittäin olla yhteydessä viranomaisiin. Varalta 😉

###

Tarkkasilmäinen kun Lukijani tottavie on, hänen silmäänsä varmaan sattui sekin, että ensimmäisessä kuvassa oli karhunpaska. ☝🏻Aivan oikein. Päädyttiin loppuviikosta Talonmiehen ja Rakin kanssa takaisin mökille pienen työkeikkani jälkeen. Mökillä otin repun reikeliin, pettua pivohon ja läksin taas metsiin samoamaan. Tuo hyvin alkeellinen autiotupamme on osoittautunut Elämän Hankinnaksi, sillä sen ympärillä on oikeaa erämaata, jossa sieluaan lepuuttaa. En jaksa olla hehkuttamatta. Ja jos suomalainen kademieli nostaisi päätään, niin kerron, että se oli halpa ja hankalan korpitaipaleen takana. Ryssäkään ei ole kaukana.

Karhut lienevät pikkuhiljaa siirtyneet talvipesilleen. Ladanneet ensin itsensä täyteen marjoja ja kakkineet urakalla, jotta suoli olisi tyhjä maate mennessä. Kuljen karhukellon kanssa näinä aikoina, kun vielä on mahdollisuus, että tiet otson kanssa risteävät. Mutta eipä ole muuta viestiä karhupuolelta tullut kuin tuo turahdus. Kolme kaurista näin ja luulin näkeväni sudenkin, mutta olletikin oli jonkun mettämiehen koirakarkulainen. Hirvihommia vielä tuntuu olevan ja paikallistrn linnustajien Hilux voi olla parkkeerattuna mettätien varressa, koiria heilläkin.

###

Uusimmassa Suomen Lääkärilehdessä oli juttua luonnon sielunhoidollisesta merkityksestä. Vinkkaan, jos joku kiinnostuu.

###

Tässä yhteydessä vielä sana keikkalääkäreistä. Paljon on porua ja moni tieto on paitsi totta, myös kateuden ja väärinymmärryksenkin ryydittämään mustaa kuonaa.

Verottaja pitää kyllä hyvin puolensa, että palkansaaja luovuttaa osan suurista tuloistaan takaisin yhteiseen koriin. Olen joskus maksanut tuloistani puolet veroa, totta joka sana. Kai sekin on jotain, vaikka jotain käteenkin jäi?

Firmat haukkaavat tienestistä ison osan. Niillä on verosuunnittelijansa ja vähennysoikeutensa ja epäilen, yritysverotusta toki tuntematta, että verotaakka ei ole sama kuin palkansaajalla.

Ihmettelen myös, että hoitajapulasta puhuttaessa en ole nähnyt vaadittavan, että hoitajat tulisi erillismääräyksellä pakottaa kahdeksi vuodeksi jonnekin yhteiskunnan määräämälle seudulle töihin. Ei myöskään sihteereitä, lähihoitajia, siivoojia, kiinteistönhuoltajia ja muita lääkärin työn kannalta keskeisiä tukitoimintoja. Mikä lääkärinammatissa on vikana, että lääkärin pitäisi yksin pyörittää jotakin terveydenhuollon yksikköä jossakin kaukana kodistaan? Miksi lääkäri ei saisi vaihtaa työpaikkaansa ihan kuten muutkin ihmiset niin, että jaksaa ja vielä tienaakin paremmin?

Opiskellessa pyöri pankkitilikin kuusi vuotta nurinpäin ja suurella osalla lääkäreistä iso osa palkasta tulee viikkotuntimäärästä, joka on merkittävästi suurempi kuin muilla ammattikunnilla. (Lisätieto: en tee töitä firmojen palkkalistalla, palkan maksaa kunnallinen työnantaja.) Tämä tämmöisenä yleisinfona, kun nyt päitä vadille ollaan vaatimassa. Totuus on se, että julkisella puolella ainakin erikoissairaanhoidosta on erikoislääkäreiden ulosvirtaus voimistunut. Eikä kyse ole pelkästään palkkauksesta.

Jatkan kiskoilla eteenpäin ja toivotan Lukijalleni hyvää viikkoa, olipa missä hommassa tahansa!

Teidän, Klara

Herkkutatti vielä jaksoi kasvaa. Ei ole mun suosikkeja, tuli taas testatuksi.

Kirjanpitoa karpalojuoman kera

On sitä väriäkin vielä jäljellä. Toissapäivänä oli vielä näitäkin.

Hyvä Lukijani,

terveisiä hermoparantolasta. Husmannen som bor här också (hämäyksen vuoksi toisella kotimaisella) on nära att tappa sina nerver. Lukija älkööt huolestuko, ketään ei olla tappamassa. Tai ehkä onkin. Nimittäin digitaalinen järjestelmä koettelee hänenkin hermojaan. Yrittää päästä puhelimella terveydenhuollon yksikköön saadakseen matkan peruuntumisesta dokumentin vakuutusyhtiölle. ”Jos asiasi koskee bäläbäläbälä valitse 1, jos asiasi koskee läpäläpäläpä valitse 2, jos… jne”. Sitten puhelin yhdistyy, mutta katkeaa heti. Soittoaikaa on enää puolisen tuntia jäljellä. Eilen ei päässyt läpi jatkuvallakaan yrittämisellä, joten huomenna on seuraava mahdollisuus koettaa uudelleen.

Koska tiedän, mitä linjan toisessa päässä tapahtuu, olen ymmärtäväinen. Siellä polihoitaja koittaa selvitä. Jos vastailisi puhelimeen, katkeaisi kulloinenkin homma noin kymmenen kertaa ja tulisi kaikenlaista sotkua. Tästä on itsellä runsaasti kokemusta sekä virka-aikana että etenkin pikkutunneilla päivysttäessä. Laskin kerran puheluita tulleen lähemmäs sata vuorokauden aikana (totta, pidin tukkimiehen kirjanpitoa).

Hihittelen itsekseni Husmannenin kiehumista, koska kiehun samanlaisessa agitaatiossa noin kerran viikossa, kun vastaan tulee ylitsepääsemätön, ei lääketieteen koulutusta edellyttävä ongelma. Esimerkki: järjestelmä ei jostakin syystä yhtäkkiä annakaan kirjoittaa reseptiä. Vanhat paperiset reseptilomakkeet on tuhottu jo vuosia sitten ”koska kaikki muuttuu sähköiseksi!”. En uskonut sitä silloin, enkä usko edelleenkään. Se vain ei mene niin.

Tempaisin tulostimesta A4-arkin, otsikoin tekstin resepti-sanalla, kirjoitin lääkereseptin kuten reseptit kynällä kirjoitetttiin ja sanoin potilaalle: ”Tämä on resepti. Apteekki voi soittaa minulle, ellei kelpaa.” Ei soitettu. Alareunaan kirjoitin: sähköinen järjestelmä ei anna kirjoittaa reseptiä. Koska tuttavani on farmaseutti, tiedän (hän sanoi), että reseptin voi kirjoittaa vaikka jauhopussin kylkeen tarvittaessa. Tätä varmaan on ajateltu, kun vanhat lomakkeet on urakalla viety silppuriin.

Taas hyvä esimerkki suomalaisen yhteiskunnan vankkumattoman sinisilmäisestä, sisäänleivotusta väärinkäsityksestä: ”mitään pahaa tai yllättävää ei voi tapahtua”. Voipas. Sehän me nyt on opittu ja lisää tunnutaan oppivan, jos meren pohjalle vilkaistaan.

###Ylärekisteriin, ylärekisteriin###

Ylärekisterikuva viikonlopulta. Kaunis väri!

Painuttiin loppuviikosta laittamaan autiotupamökkiä talvikuntoon. Tai Talonmies laittoi, minä painelin metsissä. Törmäsin hirviporukkaan, törmäsin sieniin ja kuljeskelin tutuilla poluilla ja annoin tuulen huuhtoa aivosolujani oikein urakalla. Kävinpä uimassakin (+8 astetta) kahtena iltana saunasta, hrrrr että oli pirskahtava olo 😀

Yllä oleva kuva johti ennalta-arvaamatta ja äkillisesti oivallukseen. Polulla kulkiessa olin lähestymässä laavua ja ajattelin keitellä tsajut ja syödä. Keitin oli mukana, ruokaakin, muttei teepusseja. Jotta pelkkää kuumaa vettäkö juodaan? Kuljin pitkospuita ja katseeni syrjähti suon puolelle: karpaloita! Kaksi hyvin tuulettunutta aivosolua löysi toisensa, molemmissa syttyi pieni tuju, joka tuotti idean: karpalojuomaa! Niinpä nautin sitä nyt kotosallakin. Tässä on käänteentekevä 😉 ohje:

Korviketta a la Teepussin Unohtaja

1-2 rkl karpaloita kuppiin + kiehuvaa vettä. Annetaan inkuboitua* noin 5 min. Otetaan lusikka, puserretaan marjat rikki (roiskevaara) ja juodaan. Lisäksi äkkäsin tänään, että marjaveden voi laskea sihdin läpi, niin jää vain mukavan kirpeä ja raikas karpaloneste. Varoitus: liikaa karpaloita = sokerilisäyksen tarve. Joten ehkä 1 rkl per muki riittää, jos haluaa välttää sokerin. Suuntaan karpaloon tulevana viikonloppuna, jollei ihan pieniä ukkoja sada.

Tämän Nobel-palkintoa odottavan keksinnön myötä toivotan Lukijalleni hyvää yötä ja suuntaan makuuksilleni. Älköön Lukijani menettäkö toivoaan: paljon on putkia vielä ehjänä Itämeren pohjassa!

Kuulumisiin! Klara

*Lääkiksessä tehtiin kaikki pienryhmäopetukset kahdeksan hengen ryhmässä, joka pysyi samana koko lääkisajan eli kuusi vuotta. Tultiin hyviksi ystäviksi, itkettiin ja naurettiin yhdessä kaikelle mitä jouduttiin kohtaamaan. Alkuvuosilta muistan kemian laboratoriotöistä harjoituksen, joissa jotakin laitettiin kiehumaan. Sitten ohje käski ”antaa inkuboitua”. Oltiin työparin kanssa äimän käkenä, että mitä inkuboituminen tarkoittaa, mitä pitää tehdä? Viereinen työpari kuiskasi: ”Tarkottaa, ettei tehdä mitään.” Selevis! Oltiin siis vaan siinä ja tuijoitettiin kuppia se aika, mikä ohjeessa oli. (Ihan hiton turhaa oli tuo koko kemianhomma lääkärintyön kannalta, mutta joku senkin oli opinto-ohjelmaan saanut ympätyksi.)

Maasta olet sinä tullut, sanoi Hautaoikeuden Haltija

Hyvä Lukijani,

istun odottamassa, että pääsen kuskaamaan Talonmiestä lääkäriin. Pieni fyysinen vaiva edellyttää helepossa ja leppoisassa työssä olevan, viisaan, oppineen ja sikarikkaan tohtorin näkökantaa. Sillä sellaisiahan lääkärit ovat. Kansa tietää. Terveydenhuollossa vain hoitajat on kovilla. Onko siellä ylipäätään lääkäreitä lainkaan?

Kuuntelin Uutispodcast- ohjelmaa. Lähihoitaja kertoi raskaasta työstään. Oli uupumuslomalla. Työpäivät venyvät, joustamaan joutuu ja ajoittain päivät voivat olla jopa kaksitoistatuntisia. En epäile yhtään, etteikö ole raskasta. Lähihoitajan työtä arvostan kovin. Mutta ajattelin, että natsaa kyllä lääkärinkin ammattiin. Onkohan sitä kohtaan myötätuntoa kellään? En ole havainnut.

Kahdentoista tunnin työpäivä on ainakin sairaalatyössä monella erikoisalalla hyvin tavallista ja jatkuvaa eläkeiän kynnykselle asti. Jollei kyseessä ole päivystyshuki, niin päivä venyy muutoin. On potilastyö ja sen päälle monenlainen kertynyt sälä tehtäväksi ”jossain vaiheessa”. Lisäksi on monenmoista kirjaushommaa, jonka aiemmin teki sihteeri.

Ehkä katsotaan, että lääkäri on ihmisenä jotenkin lähihoitajaa kestävämpi, kun on koulutetumpikin? Mutta patologian avaussalissa näyttävät sisuskaluiltaan samanlaisilta: aivot, sydän, maksa, munuaiset… Osa lääkärintyöstä on fyysisestikin raskasta ja osalla erikoisaloista rasitus suuntautuu päänuppiin.

Liitoltamme puuttuvat MillaMagiat ja naama punaisena huutavat suut. Kollega sanoi sarkastisesti: ”Ei ole Lääkäriliitolla huutajia. Haluamme näyttäytyä yläluokkaisina ja filmaattisina. Mitään pyykkimuijia ja sikaniskaäijiä ei liiton nimissä laiteta räyhäämään huomioliiveissä torinkulmille”.

Sairaalapuolella on paikka paikoin kova pula erikoislääkäreistä, vaiettu aihe. Mediassa näkyy vain terkkalääkäri- ja hoitajapula. Mutta on julkisella puolella töissä muitakin. Jos vaikkapa matalapalkkaiset välinehuoltajat menevät lakkoon, pysähtyy isonkin sairaalan toimenpidelinjasto siihen.

###

Palaan ylärekisteriin. Siitä kertoo otsikko nimittäin 😀

Näin lokakuun aikoina on viisain korostaa rooliaan Hautaoikeuden Haltijana. Peräti pahvimaiselle paperille painettu hallitsemani oikeuskirja oli sukeltanut paperikasan alimmaiseksi. Ja oli tuleva sieltä palauttamaan mieleen, että kukahan haudan ulkokuorta on hoidellut? Sisältyiko sellainen sopimukseen ja jos, niin missä lasku? Näen sieluni silmin sukuni edesmenneet makaamassa risukasan ja toissavuotisten pelakuitten muodostaman kaatopaikkakasan alla.

###

Edessäni on uunituore Femina, puhelimessa yön päivystäneen jälkeläisen viesti ja ympärillä leijuu Talonmies, jota tuleva (onneksi ei-kiireellinen) toimenpide jännittää ja virittää koneistoa ylikierroksille. (Selitti mulle äsken ruokapöydästä huutelemalla kuinka toimenpide tehdään. Lääkäri oli kuulemma sen seikkaperäisesti kertonut. 😀 Waee-niin, sanoin mä. Enpä ois tiennytkään, tirsk.)

###

Lopuksi lyhyt tarina keskustelusta. Otin siitä oppia. Epäilen nimittäin, että vastoin kaikkia odotuksia olen vajaavainen ihminen minäkin ja teen omia virheitä lähimmäisen huomioimisessa (muun muassa siinä). Tapaus menee näin nikkäste:

Lenkkipolulla. Kerron Lenkkikaverilleni meneväni Talonmiehen kanssa teatteriin katsomaan näytelmää. Käsikirjoitus perustuu N.N.:n teokseen. Lenkkikaveri kysyy, olenko lukenut kirjaa. Kerron, etten ole ja siksi menenkin kappaleen katsomaan. Hän kertoo lukeneensa kirjan.

Myöhemmin viestitän: ”En pitänyt esityksestä, huono minusta.” Hän reagoi viestiini kysymyksellä: ”Ok. Kuinka pitkälle vastasi kirjan tekstiä?”

###

Semmoista.

Mutta nytpä tahdon olla mä, suuri maantien kiitäjä. Lähden työreissuun ja toivottelen hyvää lokakuuta Lukijalleni!

Klara

Ratakiskojen venytystä ja luonnon antimia

Hyvä Lukijani,

kirjoitin jo junassa viime viikolla pienen päivityksen. Se kuitenkin juuttui kriitikon hampaisiin. (Ks. kuva alla) Oli näetsen niin pitkäpiimäistä juttua, että sille häviää Miki Liukkonenkin. (Kuuntelen juuri hänen viimeistä kirjaansa.)

Junakirjoituksen ytimessä oli ärtymys edessä istuvan tuolin asentoon: nojallaan taaksepäin. Sen vuoksi en ollut mahtua rinkkoineni ja eväineni omalle paikalleni. Kiskaisin riehakkaasti tuolin takaisin pystyasentoon paikanhaltijan loistaessa poissaolollaan. Saapui runsaan tunnin kuluttua. Harmaa eminenssi, harvat hivukset kaljun yli kammattuna, pikkutakki ja puuvillahousut, vanhan äijän otsarasvan tuoksu yhdistettynä tuoreeseen konjakkiryyppyyn. Aattelin, että joku muija se tuotakin henkipattoa kotona oottelee. Vai oliko sittenkin poikamies? Koputus olkapäähän: ”Anteeksi, oletteko poikamies?” No ei nyt sentään.

Toisella puolella eli selkäni takana oli olettamukseni mukaan veturin nuppi, kuski siis. Sieltä kantautui ekstraluokkaan (hyväosaisten ja sivistyneiden työmuurahaisten karsina) rähäkkä naisporukan nauru, etelänvaresten tiätsä juttua ja sit jot et tiätsä kun jos et sit kun tiätsä sit et jot ja mä ja tiätsä kun mä sit. Krähähäää, krähähääää! Hääää!

Aattelin, että kolme ääntä: veturinkuljettajarouva, opissa oleva apukuskityttö ja siskontyttö jäniksenä. Aikani kuuntelin. Ja kun töihin keskittyminen toistuvasti herpaantui krähähääähän aattelin: koputtanko piruuttani ovelle, että mitä hlvettiä, eikö tässä junassa ole kuskia lainkaan vai mitä hemmetin peliä täällä pidetään. Onko veturikuskin ajolupakaan voimassa, kun on aikaa puhua skeidaa jopa asemille vasemmalla kädellä ajellessa? ”Tässä on kumminkin ihmishenkiä vaarassa, ei olla karjavaunussa nimittäin. Ettäs tiedätte.”

Tuli aika jäädä kyydistä. Vaatetta pukiessa lensi oletettu veturikuskin työhuoneen ovi selälleen. Sieltä purkautui kaksi kikattavaa täyställättyä naisihmistä huudellen taakseen, että ”Tuonksmä siis sit et jot kolme vodaa vai mitä mä sit tuon?” Näytti sittenkin olevan se kuuden hengen neuvotteluhuone siinä ennen veturikuskin ohjaushuonetta. Ihan hyvä, etten mennyt huutelemaan. Oli sen näköistä porukkaa, että olisi tullut korkokengällä leima otsikkoon.

No, nyt sitä ollaan turvallisesti kotosalla, sieniä ja puolukkaa poimittu ja vietetty laatuaikaa moneen suuntaan. Että kyllä tämä tästä.

Iloa ja eloa joka pirttihin!

Klara

Ristiäiset – ajatuksia

Sellofaanirulla, missä? > Ei hätää. Kinkkupussit ajavat saman asian.

Mitäs sitä pitikään…? Juhlavaatteet, missä, mitkä? Käykö kansallispuku? Sisäkengät, missä? Virsikirjat, missä? Päälle jotakin sinistä, kun poikalapsi? Lahjat, mitä ruukataan laittaa? Kummilusikka, tuleeko käyttöä?

Päädyttiin käytännön ratkaisuun: lahjakortti, jolla voi ostaa sopivan kokoisia vaatteita, kun laps kasvaa. Kävi mielessä myös soittaisiko ikivanhalle ystävälle, jolla lapsenlapsia lienee tällä hetkellä lähemmäs sata (totta joka sana), ristiäisten kokemusasiantuntija jos kuka.

###

Olin jossain määrin yllättynyt, että haluavat lapsensa seurakunnan jäseneksi. Nykyäänhän kirkkoon kastaminen lie vähentynyt (olenkohan väärässä?).

Hyvin läheiset ystävät ja heidän aikuiset jälkeläisensä erosivat kirkosta yhtä aikaa. Hieman ihmettelin, sillä mielestäni kirkkoon kuuluminen tai siitä eroaminen on henkilökohtainen ratkaisu. Ryhmäpäätös sisältää aina elementtejä, joissa joku on sanonut miten tehdään ja joku muu tulkinnut yhdenmukaisuuden olevan tärkeää. Psykologia tuntee ryhmäpaineen lainalaisuudet. Syystä tai toisesta kaikilla ei kuitenkaan ole voimavaroja tai rohkeutta sanoa aikovansa miettiä asian itse. Tämän inhimillisen piirteen näkee mm. itänaapurissa, jossa massan mukana kannattaa kulkea.

Asenteeni kirkkoon on neutraali. Henkilökohtaista jumalauskoa ei ole. Kirkkoon kuulun silti, koska koen sen olevan suomalaisen yhteiskunnan pohja, moraalisen ja eettisen yhteiskuntaelämän perusta. Sille perustalle meidät on opetettu. Vähän kuin liikennesäännöt: helpottaa elämistä. Eri asia on sitten se, kunnioittaako lähimmäinen niitä. Tietää kuitenkin minkälaista toimintamallia yhteiskunnassamme odotetaan.

###

Talonmies kuulostaa kaivelevan laatikoitaan. Huoneesta kuuluu mutinaa, josta erotan sanat: ”…sumeaa logiikkaa…” Ilmeisesti kalvosinnapit ja kravattineula on hukassa. 😀

###

Asiasta toiseen, nimittäin puolukoihin.

Kävin eilen Nelijalkaisen Ystävän kanssa puolukkametsässä. (Nyt Sumean Logiikan Konsortiossa etsitään taskuliinaa.) Hieno oli ilma ja puolukkaakin tuli kiitettävästi huomioiden se, että koira oli koko ajan minuun kytkettynä pitkällä liekanarulla. Irti sitä ei tohdi päästää, koska pyrkii tervehtimään iloisesti hypellen kaikkia, jotka sattuvat lähistöille. Ketään ei kylläkään näkynyt eikä kuulunut, mutta jatkuva silmälläpito ja varautuminen on stressaavampaa kuin vyötärölle kytkettynä kuskaaminen.

Tämän koiran kanssa on metsissä helppo kulkea. Älysi jo pentuna metsässä kulkemisen logiikan. Emäntää seurataan, ei vedetä spurtteja ja puut kannattaa kiertää samalta puolelta kautta kuin emäntä. Mikäli epähuomiossa toisin toimii, osaa ratkaista tilanteen. Mättäiköissä pomppiminen on painavalle koiralle (37 kg) hyvää liikuntaa, vaikka etenemisvauhti olisi hidas. Toisin kuin aiemmat edeltäjänsä se ymmärtää, ettei poiminnan kohteita tulla nuuskimaan, eikä niitä ryhdytä yhdessä syömään. Joskushan kävi niinkin, että silmän välttäessä joku edeltäjistään käytti tilaisuutensa ja söi vaivihkaa ämpäriä tyhjemmäksi sillä välin kuin meikäläinen keräsi ämpäriin saalista pikkukupposella.

Retken lopuksi syötiin kahteen pekkaan mun termarieväät ja pulla. En tohtinut pelkällä vedellä toveria pitää. Hälle oli oma vesipullo ja lautanen repussa mukana.

Vielä on poimintahommaa jäljellä, onneksi. Sillä mikään ei ole niin rentouttavaa kuin kuunnella hyvää kirjaa ja poimia puolukkaa!

###

Taidan pikkuhiljaa ryhtyä sonnustautumispuuhiin. Ystää-vääsää lapsi-eeen.

Oikein hyvää pyhänaikaa Lukijalleni,

Klara

Ahdistuksia kauniissa aamussa

Kylmä puuskatuuli riepotti vedenpintaa. Onneksi älysin pysytellä jalkapatikassa.(Kuva otettu joku viikko sitten)

Hyvä Lukijani,

jos sopii, niin kirjaan tähän länsimaisen ihmisen ahdistusta. Sen perisyynä on perisynti eli liian inspiroituva luonteenlaatu. Ehkä kesyyntyy hoivakodissa. Jossa, bai-tö-vei, näyttää äitiä morjenstamassa käydessä vilahtavan kuta kuinkin ikätovereita pitkälle dementoituneessa tilassa. Joten… annetaan palaa niin kauan kuin muistetaan presidentin nimi (Kekkonen?) ja mikä vuosi nyt on. Viikonpäivän kohdalla jo mietityttää, päiväyksen kohdalla ajatus hyytyy. Kai nyt sentään syyskuu on? 😀

Ahdistuksia länsimaisen hyväosaisuuden ripauksella ryyditettynä.

Ensimmäinen ahdistus on nimeltään ”Yhteiskunnallisen työpalveluksen riittävyys”. (Itse nimetty näin.) – Aamun koiralenkillä ilma on kaunis ja raikas. Lapset pyöräilevät kouluun, autonrattien takana vilahtelee totisia maanantaikasvoja. Jossain määrin tulee huono omatunto: olenko jo tehnyt osuuteni yhteiskunnan rattaissa ja oikeutettu käpyttelemään koiran kanssa muina naisina muiden lähtiessä töihinsä. (Naapuri näyttää juuri siirtyvän autoonsa. Tiedän: ei ole enää vuosiin viihtynyt työssään, itse kertoi, kunnallinen virkamies. Vapautan itseni syyllisyydestä: on minua nuorempi ja käsittääkseni jonkun erillissopimuksen piirissä, joka oikeuttaa eläkkeeseen allekirjoittanutta aikaisemmin.)

Toinen ahdistus. ”Aikatauluahdistus” Kolopallokentällä olisi aamusta tilaa. Eilisaamun peli aiemmasta tuntemattoman taitavan naispelaajan seurassa pyörii vielä mielessä, kun peli meni hyvin. Tuttu juttu: hyvän pelaajan kanssa lähtee imuun ja seura pyrkii tekemään kaltaisekseen tässäkin. Sen verran kuin nyt omasta koneesta taitoa irtoaa.

Syynään kentän ajanvarauslistaa ja sovitan päiväaikatauluun. Tuijotan listaa: varaisipa joku nokan alta pois vapaat ajat ja ratkaisisi asian puolestani. Mutta mitään ei tapahdu. Huokaan… ja luovun silti ajatuksesta. Päivästä tulisi liian sähäkkä. Kompensoin hienoista pettymystä piinaamalla Lukijaani näillä joutavilla jorinoilla.

Kolmas ahdistus. Loppuivatko ahdistukset tähän, herraparatkoon! Nyt alkoi kyllä ahdistaa. Viisainta heti kaivaa esiin vanhat vakioahdistusaiheet, joista keskeisimpiä ovat Päihdevaivainen omainen, Vanhaa ihmistä harvoin katsomassa käyvä Huono Tytär-ahdistus ja … Työ, joka estää harrastamisen. Lisäksi on Teltassa Palelee-ahdistus ja Retkeilyä jarruttava märkien kamppeiden huono sieto-ahdistus. Pesemätön työhuoneen ikkuna-ahdistus ja Keskeneräinen Kuolinsiivous-ahdistus.
Tähän yhteyteen on pakko lisätä toverien Top Ten-ahdistukset, tai ainakin osa.

Tähän väliin kuva, jossa jokainen lohkare kuvastaa yksittäistä ahdistusta. Ja lohkareitahan maailmassa riittää.

Ystävättärien perusahdistuksia.

Kotityöt: marjapensaat, pensasaitain leikkuut, pottumaan kynnöt ja kylvöt, päiväpeiton virkkuukset, sämpylätaikinat, akkunain pesut, Huono Emäntä-oireyhtymä
Sukulaiset: aikaisten lasten asiat ja heidän perheensä, lastenlasten hoitosessiot ja harrastukset, omien lasten menestyminen maailmassa, vanhusten auttaminen ja appivanhempain ruokkiminen, yhteismökki sisarusten kanssa
Puolisoperäiset ahdistukset: tyyppi on himoliikkuja, seurankipeä nahjus, kulunut tai kertaalleen käytetty, narsistinen, kontrolloiva, poissaolollaan loistava tahi suorastaan edelleen kuvasta kokonaan puuttuva
Vartalo ja naamataulu: liikaa vyötäröä, liikaa vatsaa, paksut posket, paksut reidet tai rimppakintut, roikkuva kaulanahka, huomaamattomat kulmakarvat tai muut vaatimattomat jouhet
Yleiset ahdistukset: saamattomuuden kokemukset, kadehtiminen, yleinen kettuuntuminen, vaativa luonne / perfektionismi, kiireisyys, yleinen stressaantuneisuus, juntin minäkuva
Maailmantilanne-ahdistus: itänaapuri, persut, ilmasto, luonto, lentomatkailu, mitä-tästä-oikein-tulee

***

Näihin puheisiin.

Lisään vielä kirjauksen kuuntelemastani kirjasta: Outi Salovaaran ”Matkalla kadonneessa maailmassa: Neuvostoliiton perillisten jäljillä”. Kirja avasi silmät sille, kuinka huonosti hahmottuvat sellaiset valtiot kuin Turkmenistan ja Kazakstan. Eipä niistä ole juuri mitään tiennyt lukuunottamatta pientä tirkistystä muinaisen työkaverin, noilta alueilta lähtöisin olleen henkilön elämäntyyliin.

Tulikohan tässä nyt varmasti kaikki 😀

Oikein hyvää alkavaa viikkoa! Omalla kohdalla se päättyy perhejuhlaan, kuvavinkki alla.

teidän Klara

Näitä jo kohta taas mommulan pöydässä tarvitaan. ❤

Puheita poluilta ja kohtaamisia kallioilla

Hyvä Lukijani,

liitän oheen muutamia kuvia, joita olen näpsinyt poluiltani. Nyt on tullut Kuusamon polkuja rummutetuksi. Tämähän on hieno paikka, jos kohta kovin suosittu ja Karhunkierros imee porukkaa. Tälle päivälle vastaan tuli porukoita, joista arviolta puolet ulkomaalaisia. Kuulin ainakin saksaa, englantia ja jotakin slaavilaista kieltä (puolaa?).

Vähän hassukin tapahtumain kulku siinä sattui. Nimittäin kohtasin polkujen risteyksessä kolme naista katselemassa ympärilleen. Kysyivät neuvoa johonkin oikopolkuun liittyen. Mutten minä osannut neuvoa, kun näillä nurkilla kuljen merkityillä reiteillä, ohjeiden mukaisesti. Tänne suuntautuu niin voimakas retkeilijävirta, että maaston kuluminen on vaarana. Karhunkierros taitaa tällä hetkellä olla kävijämääriltään Suomen suosituin vaellusreitti, Pallas-Hetta kai kakkonen. Jos porukat hortoilee omin päin, muodostuu nopeasti polku, jolla on taipumus vahvistua ja leventyä. Sen näin hyvin myös Pyhävaaran ja Valtavaaran alueella, kun edellisestä käynnistä on tovi.

Palatakseni noihin naisiin, niin luirusin tieheni ja etenin ”viralliselle” maisemapaikalle. Kas vain, siihenpä tulivat sitten naisetkin. Ja heillä oli kysymys: mitä polkua pitkin tästä kannattaisi nyt jatkaa? Mennäkö tuonne vai tuonne? Tjaa-a, sanoin. Ja lisäsin, etten osaa neuvoa. Olivat kuulleet, että tästä pääsisi paikkaan B, josta pääsee takaisin lähtöpaikkaan A. Sanoin, etten kyllä osaa neuvoa, mutta kuulostaisi hyvältä. Jatkettiin sitten jutustelua Suomen retkeilyalueista ja huomasin jälleen ajautuvani jonkinlaiseksi matkaoppaaksi, johon on taipumusta. (Muistan mm. kerran ajautuneeni melontaoppaaksi pitäessäni taukoa jokirannalla. Ihmiset alkoivat pysähtyä siihen neuvoa kysymään. :D)

Tarina jatkuu… päätin jälleen luiruta paikalta. Palasin tuloreittiä ja siirryin muutaman kuusen taakse odottamaan (tirsk!) josko naiset kuitenkin palaavat tuloreittiä. Jos palaavat, näen sen kuusten takaa. Kun menevät ohi, niin livahdan takaisin polulle palatakseni näköalapaikalle. Sieltä otan suunnan paikkaan B, jossa katson pääseekö sieltä paikkaan A.

Aikani kuusten takana piileskeltyäni ja mustikoita syötyäni päättelin heidän menneen paikkaan B. Ja hitaasti löntystellessä ehtivät edelläni B:stä A:han. Saan rauhassa jatkaa äänikirjan kuuntelua tarvitsematta jatkuvasti riipiä kuuloketta korvastani.

Kuljin paikkaan B, jossa on kota. Sen ovi oli sepposen selällään. Hiivin ohi peläten naisten väijyvän kodassa ja säntäävät ovesta: ”Ei mutta hei! Luuletko, että tästä kannattaisi…” Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Jumalainen rauha jatkaa kirjan kuuntelua!

Rompostelin onnellisena polkua, nautin kirjasta, raittiista ilmasta ja hienosta metsästä. Ihan luksuselämää on saada keskittyä kirjaan ja omiin ajatuksiinsa. Maisemiakin piisasi.

Sitten havaitsin poroja ja… naisia. Joku poro oli lompsinut heidän lähelleen ja he jumiutuneet siihen miettimään, kuinka toimia. Mulla oli samat ajatukset – heidän suhteensa. Ei auttanut kuin mennä purkamaan tilannetta. Porot olivat herättäneet pelkoa, mikä masinoi runsaasti kysymyksiä matkaoppaalle. Vastasin, mitä taisin ja luirusin pikaisesti tieheni ja söhelsin vauhdilla paikkaan A. Tunnustan: hätä ei lukenut lakia ja oikaisin kaupan päälle laitonta oikopolkuakin, pujahdin menopeliini ja sähhäytin tieheni. Oletan, että naisetkin löysivät takaisin ilman perässä kulkevaa porotokkaa ja siitä vielä illan päälle löysivät tiensä yökerhoonkin.

Sen pituinen se. 😀

Ja mikäli Lukijani vielä jaksaa, niin kerron kantanani, että kun päivänä muutamana tulin poluilta kaikkeni antaneena paikalliseen ruokakauppaan (jossa ei myydä alkoholitonta olutta, mutta muuta olutta on kymmeniä metrejä), en jaksanut kuin ihmetellä naisporukoita, joita näissä retkeily- ja hiihtopaikoissa näkee.

Hitto soikoon, ovat varustautuneet kuin johonkin napakymppiin. Siistit retkeilyvaatteet (talvella skimba- tai hiihtokuosi) päällä – ynnä pikkujoulumeikki ja puolen metrin irtoripset. Kaveri sanoi, osan hakevan täältä seuraa. (miettii) No, ei kai se ole väärin. Se vain on niin näkyvää, kuin liimattu otsaan: ”Tämä on täällä hakemassa seuraa.” Ja kaipa osa miehistä kulkee samoissa ajatuksissa. Muistan tapauksen vuosien takaa. Pysähdyin Saariselällä tutkimaan karttaa (omaa, repussa). Talonmies oli varmaan jäänyt lapsia kaitsemaan. Niin jo lyöttäytyi joku äijänkutale saman kartan ääreen mulle Nattasia esittelemään.

(Näitä kartantutkijoita ei tosin enää vuosiin ole riesaksi asti ollut. 😀 Hyvä!)

Ja mikäli Lukijani kulkee hiihtokeskuksissa irtoripsissä ja sovittaa Tuhkimon pikkuruista korkokenkää jalkaansa illan päälle, niin ehdottomasti ymmärrän! Nämä samasta irtoripsilaatikosta läpsyttimet naamaansa liimanneet puumaikäiset islantilaisneulekloonit vain vähän tökkii. Suotanee?

Iloisiin kuulemiin ja sarkastisen huumorin ymmärryksen toivossa,

Klara, os. von Köchel-Verzeignis

Ps. Mikä angsti ja depis se meidän Sauliin nyt on iskenyt, kun melkein itku kurkussa povasi maailman tuhoutuvan ydinsotaan. Että se on loppu. No, onhan se hyvä, että kansa ei liikoja odota, niin ei tule pettymystä. (Sarkastista, roisia huumoria. Naapurissahan asuu hullu, joka tuntuu nyt hakevan seuraa yhtä hullusta paksusta pojasta, jonka olisi jo aikapäiviä pitänyt aloittaa ruokapäiväkirjan pito.)

Lupaan…

….päivityksen vielä tälle päivälle täältä Rukalta. Käyn vain hieman talsimassa ensin. Kiitos, kun olet linjoilla! Klara