Salkkumiehet nurkissamme häärii

Ohikulkijan kuva-albumi: Tuntemattoman kodin tunnelmallinen kuisti.

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, suhina vain kuuluu. Katselen pimeälle takapihalle, jonne lopulta saatiin valkomaisemaa – siis lunta! Talonmiehen virittämä valonauha kiiltelee takapihan kuusessa, joka toimitti useamman vuoden meille joulukuusen virkaa. Sitten kunnan saksikäsi-Edward sohelsi moottorisahan kanssa takametsässä männynkaadossa huitaisten kaupan päälle kuusestakin latvan. Kuusi ei jäänyt neuvottomaksi, vaan on kompensoinut asiaa kasvattamalla tilalle useamman haaran.

###

Salkkumies on piipahdellut mummolassa ja tulee tällä viikolla kolmenakin päivänä kulkemaan salkkuineen huoneiden väliä. Vanhemmat uurastavat ammatissaan setvimässä ihmisten hätätilanteita yötä myöten. Onneksi on mummola! Kyseessä siis lapsenlapsi, joka löysi alahyllyltä kuutisenkymmentä vuotta sitten saamani syntymäpäivälahjan, ks kuva. Ehkä Lukijallanikin oli tälläinen?

Muistan, kuinka hartaasti toivoin tätä matkalaukkua ja avainkin joskus oli. Salkkumies, 2 v, löysi laukun kanssa sisäisen matkalaisensa. Otti ja pakkasi askiin läjän pikkuautoja ja läksi matkaan – olohuoneesta keittiöön. Palasi sitten takaisin, asetti laukun lattialle, istahti sen reunalle ja keikahti kyljelleen todeten: ”Upsistakeikkaa!”

###

Ovara. Tämä pikkuorava on silmien alla kasvanut aikuisen mittoihin ja uskaltautuu apetta napsimaan. Takapihalla on hyvin kookas kuusi, jossa näyttää olevan kaksikin pesää – todennäköisesti pesä ja varapesä. Tiedän tämän uudeksi tulokkaaksi, koska säikkyy liikkeitäni ruudun takana. Työpöydän tuolilta on lintulaudalle pari-kolme metriä. Siis oivallista vaania läppärinluukun takaa. Aiemmin tässä pyörineet oravat eivät minusta välittäneet. Eikä kohta välitä tämäkään. Lapsenlaps on haltioissaan ovaroita akkunasta tiiraillessaan.

###

Valkeus tuli ja lenkit lähimetsissä pistävät pysähtelemään sokerikuorrutettuja pusikoita kuvailemassa.

Takapihalta pääsee metsiköihin ja ajatus karkaa tuon tuosta suunnitelmaan, että yöpyisin siellä. Tutkailin karttaakin ja hiippailin metsissä vakoilemassa kartassa näkyvää rakennusta. Selkeä asuintalohan se oli. Kaupan päälle löysin laavun etäämpää metsistä. Oli sen verran tuore ja lyhdytetty, että yksityinen on, eikä sinne ole asiaa. Metsiköissä sen sijaan saisi jokaisen oikeudella yhden yön majailla, mutta herkkänä palelijana arveluttaa tarkenisinko. Nyt Lukijani aattelee, että kaikenlaisten sekopäiden blogeja sitä tulee luettua. Eikä ole ihan väärässäkään. ;D

Summaroiden sanottakoon, että kaikesta voi päätellä, jotta kaipailen pieneen torppaan selkosten taakse. Nyt vain ei ole saumaa lähteä. On lastenhoitoa, työreissua ja pelireissukin, hyi meitä syntisiä ….kieriskelen tervassa ja höyhenissä enkä koskaan enää osta fleeseä koska se tuhoaa meret ja vien kännykän elektroniikkaroskiin, heittelen kemikaalihyllyn purkit keräyspisteeseen, paiskon jääkaapista naudanlihapullat ja nakit Teuvon puolelle ja ajan vain sähköllä kunnes itänaapurin tsaari katkoo suurjännitteen. Joka tapauksessa joudun muuttamaan aiemmin mainitsemaani maakuoppaan, johon routamaan pakkasyö toimisi ikään kuin harjoitteena.

Mutta hep hep ja hetkinen – nyt on viisain rauhoittua ja ajatella, ettei kaikkea ole vielä menetetty (ainakin nakkienheitto peruutetaan). On meillä kumminkin vielä henkikulta pihisemässä ja elämä tallella! Nipistäpä vaikka itseäsi kulmakarvain välistä, niin tiedät. Ja jollei mitään tunnu, niin aiemmin herra Ylimielelle esittämäni kulkusuunta, viite: edellinen blogitekstini, onkin realisoitunut. (Nipistää itseään.)

###

Rauhallisempiin sfääreihin mennäkseni, niin Lukijani ehkä muistaa tolppajalan? Siis erikoisen pitkäjalkasienen, josta taannoin laitoin kuvan. Joku päivä taapäin oli YLE:n uutissivustolla juttu, jossa kerrottiin maastamme löytyneen pari uutta sienilajia. Bingo – olen melko varma, että tolppajalka oli juuri tätä sakkia. YLEn jutusta kuva tässä:

Vanha sanonta verifioituu jälleen: asioilla on tapana selvitä!

###

Päätän raporttini oletettavasti kirjoituspöytäni ääreltä näin sanoen: jouluaattoon on enää 35 päivää ja rapiat 1 tunti. Ja huom: päivä alkaa pidetä kolme päivää ennen sitä – riemuvoitto, jälleen! Eikä lusita kuin 194 päivää ja joku hassu minuutti päälle, niin voilá: on kesäkuun ensimmäinen päivä! Että nyt vain aamukampaa rapsimaan.

Olkoon ilo kanssasi! t. Klara os. Saken

(Salkkumies, joka ylpeänä kantaa otsalamppuaan. Rattaat maksoi 15 € kirpputorilla ja oli pakko-ostos, kun nykyajan teknologiakärryistä kaikkine säätöineen ei erkkikään ymmärrä. Tämmöisillä briioilla on perinteisesti kläpit kuskattu ja parivuotias kiipeää niihin heittämällä itse.)

Terapiapuheita ja huonoa käytöstä

Hyvä Lukijani,

Taivahalle kiitos, että on blogi, johon raportoida jatinoita terapeuttisella tulokulmalla. Olkoonkin, että elämän mottona koitan pitää laittamatonta toteamusta, jonka luin jostain svedujen aviisista – vai sanoiko sen joku, en muista. Mutta olen kirjannut ylös ja se menee näin:

”…att vara lycklig trotts allt”. Suosittelen tätä tulokulmaa ja ryntäänkin oitis kirjaamaan tälle pönkkää ja evidenssiä.

Aloitan aamusta. Isänpäivä ja Talonmies mökillä, jonne suuntasin tuliterällä teräsratsullani. Sata kilometriä ajettuani kojetaulu pimeni, vauhtia 110 km/h. Jip-pii. Pelkällä arvauksella auton nopeudesta ajelin lähimmälle pysähtymispaikalle ja pikkupaniikista selvittyäni soitin autonmyyjälle (!sunnuntai, isänpäivä!). Tämä reipas ja asiallinen auton toimintojen tuntija sanoi monitorinäytön päivityksen todennäköisesti jumiutuneen ja buuttaaminen saattaa auttaa. Neuvojensa mukaisesti sain sen buutatuksi ja yritettiin vielä toiseenkin kertaan. Ei auttanut. ”Tämmöistä vikaa on ollut…Pääsetkö tuomaan auton huomenna liikkeeseen?” Toki pääsen ja se siitä mökkireissusta. Kysäisin vaivihkaa, joko myivät edellisen autoni… ;D

No, ratin takana oleva perusnäyttö toimi kumminkin eli näin auton nopeuden ja että valot tulivat päälle. Niillä onneksi oli monitorin ulkopuolella oma säädin, sillä mustalla hetkellä valotkin pimenivät. Tein siis uukkarin ja palailin kotiin hiki päässä. Hiki päässä? Jep, sillä lämmityslaitetta säädetään monitorista, joka nyt siis oli mustana… Puolisotilaallisessa valtionvirassa oleva poikani sanoi: ”Tätä se on nykyään, etenemistä it-ongelmasta toiseen. Kun yhden solmun selvittää on jo uusi edessä. Tai vähintään salasana puuttuu tai on väärä.

Kuvan alle piti laittaa teksti, mutta painike ei jostain syystä enää näy työkaluvalikossa 😉 Että mitä minä sanoin. Kuva on kyllä huono, mutta hyväksyttänee. Testasin tuossa kännykkäkameran tsuumauskykyä.

Sitten huonoja käytöksiä viime ajoilta, Lukijani on hyvä ja muodostaa alla olevista esimerkeistä näkemyksensä arvioimalla onko esimerkissä a) huonoa käytöstä vai b) pelkästään normaalin varianttia. Palkintoja ei jaeta, muttei ketään tyrkätä roskakoriinkaan rehellisestä vastauksesta. Jokaisen esimerkin perässä on 0 = ei huonoa käytöstä tai 1 = on huonoa käytöstä. Laske, paljonko sait.

Esimerkki 1. Palataan uuteen autooni. Joudun ajamaan sillä autokaupasta suoraan erään perheen pihaan hakemaan sieltä kyytiläisen hänen aikatauluaan noudattaakseni. Menin ovelle häntä hakemaan, jolloin puolisonsa kurkkasi ulos. Huomasi, että tulin erivärisellä autolla kuin aiemmin, raapaisi takin naulasta ja paineli pihalle. Palasi, katsoi minuun ja lausahti ohi kulkiessaan olkia kohotellen: ”Hybridi”. Hänellä on sähköauto 😉 Että paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Ja älkää luulkokaan, että aion kertoa tämän päivän episodista hänelle. Njet. Hyvin menee uuden auton kanssa nääs, tou-del-la hienosti skulaa! ;D

Esimerkki 2. Tämä on muutaman päivän takaa. Iltatilaisuus, 25 ihmistä pöydän ääressä huoneessa, jonka seinistä osa on kiveä. Etenkin armeijan käyneillä äänenkäyttö lähti kohoamaan ja päätyi kilpahuutoon. Kilisytin lasia, sain puheenvuoron. Sanoin, että on aika vääntää volyymiä pienemmälle, sillä emme enää kuule toisiamme. Yksi miehenpuoli ehdottaa: ”Pidetään 15 sekunnin hiljaisuus, otan aikaa kellosta.” Tukitaan suumme, hän katsoo viisareita. Ja huikkaa: ”Okei, 15 sekuntia meni. Ja Elina, sinäkin pystyit olemaan 15 sekuntia hiljaa, ha-ha.” Kukaan ei sano mitään. Paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Esimerkki 3. jossa pyydän Lukijaani olemaan rehellinen 😀

Tapasin nuoresta asti tuntemani kollegan sattumalta julkisessa tilassa. Istuin penkillä, johon pyrähti viereeni. Totta puhuen en ole koskaan pitänyt käytöksestään, joka mielestäni oli ja on ylimielinen. (Kerran suorasanaisesti sanoinkin sen hänelle… mutta tätä ei vielä pisteenlaskussa huomioida, heh.)

Aloittaa tyylilleen uskollisena maireasti hymyillen, komea mies ja naiset tykkää, ei siinä mitään: ”Noooh, mitäs se sinä (lue: pikku pulunen) touhuilet nykyään… ja minnekäs muuten olet menossa?” Vastaan hetkellisen oivalluksen vallassa hetkeäkään miettimättä: ”Minäkö? Menen taivaaseen.” Selvyyden nimessä: kyseessä ei ollut lentokenttä eikä kirkollinen tila. Paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Paljonko sait?

###

Hyppään asiasta toiseen eli ylärekisteriin tuon aikapäiviä sitten ottamani kuvan tiimoilta. Kuva on JetPakin mediakirjastossani, josta olen sen aikonut teille tarjoilla. Otan nyt käyttöön, niin tulee vähän tunnelmakevennyksenä ja hyvänä muistona mieleen itsellekin. Kuvan otin lipussa esitetyn maan laskettelurinteen yläkahviossa, jonka annoksesta ei voi kuin tulla hyvälle mielelle. Tosin Sveitsi on viime vuosina alkanut paljastua varsin kyseenalaiseksi kasööriksi kaiken maailman rahanpiilottajille, mediatietojen mukaan.

Olin ex-tempore-reissulla yksin viettämässä laskettelukauden viimeistä viikkoa. Niinpä rinteissä ei ollut ketään, ilmakin oli kamala. Nousin ratasjunalla Wengenin ohi ylös ja painelin välinevuokraamoon, jossa oli vain iloinen vuokraamon mies. Jutusteltiin kaikenlaista suksia sovitellessani. Menin sitten rinteeseen, jossa havaitsin koko aikana vain yhden muun laskijan hujahtamassa nyppylän kohdalla ohitseni. Olin tullut sinne tarkoituksena tehdä väitöskirja-artikkelia… No, jotain sain aikaiseksikin ja aika hienoa oli pikkuruisen majatalon yläkerrassa akkuna auki kirjoitella juttua lehmänkellojen kalkattaessa Alppilaaksossa. Kylä oli Lautenbrunnen. Melkoinen matruusa oli majatalon emäntänä, estä ja varjele! Riuhtaisi tuloiltana kookkaan matkalaukkuni yläkertaan ihan heittämällä. – Alla olevan kuvan otin rinnehissistä, jossa en nähnyt ketään. Kuvaa kun katsoo, niin ei tarvi ihmetellä, ettei ketään näkynyt 😀 Sukseilun jälkeen palasin laaksoon kävellen ja kelikin ehti parantua.

###

Palaan takaisin alkuasetelmaan eli epäonnistuneeseen mökkireissuun. Päivityksen ylin kuva on otettu – kuten Lukija tarkkasilmäisenä huomaa – edellisen blogikirjoituksen yhteydessä. Lähiviikkoina on joku päivä, jolloin ehdin mökille ennen kuin joku erittäin tähdellisen ja mitä tarkimman viikko-ohjelmani asettama velvollisuus palauttaa minut kotitontille (no hoh, tähdelliset ohjelmat on silkkaa huttupuhetta).

Auto? Saan kuulemma autoliikkeestä vara-auton käyttööni. Mutta vain huollon työntekijä tietää minä päivänä on palattava autoliikkeen pihalle vaihtamaan se omaan mustasilmäpirssiin. Tuo olikin hyvä ristimänimi sille. Ja onni onnettomuudessa: olen saanut Mustasilmän ajetuksi talliin ainakin toistaiseksi niin, ettei naapurin Teuvo ole sitä havainnut. (Hymyilen sarkastisesti.)

Että kuten sanottua: man kan vara lycklig trotts allt.

Ainakin sinne suuntaan onnea ja iloa! Klara

Ps. realistisesti ja rehellisesti sanottuna nämä tämmöiset autoseikkailut ei kyllä ole niitä Todellisia Ongelmia. Ihan tyynesti otin ja otan tämän. Niin kauan kuin henki pihisee, on kaikki muu toissijaista. Vai mitä?

Mökkihöperölästä ehtoota, kuuluuko – kuuntelen?

Napattu omasta videosta, joka otettu eilen klo 23.50. Vietin Kekrijuhlaa etäisellä, pikkuruisella hiekkarantasella. Rannan koko noin 5 m, kirkkaasta rantavedestä kuulsi upea, veden laskostama hiekka.

Hyvä Lukijani,

tälläistä on villieläinvanhuus. Että hyvä kun saa pakaasit tuloaulan liukuhihnalta revityksi, niin jo on nilkka suorana kaasuttamassa kotipihasta kohti itäisiä maita. Siis kotimaan rajojen (toistaiseksi vallitsevien) sisäpuolella suuntana itäinen maa, jota ei saa nimitellä. Saimmehan jo lapsena oppia, että a) ketään ei saa nimitellä ja b) ketään ei saa osoittaa sormella.

No, osoitin muutaman kotiyön jälkeen itseäni sormella näin sanoen: ”Lähdet tänään mökille.” Vastasin: ”Selevä!” ja ryhdyin pakkaamaan. Pakkaaminen sujui yllättävän helposti. Meinaan, että jos mitä reissua suunnittelee ja aloittaa pakkaamisen hyvissä ajoin, niin hyvät pyssyt sitä kauhomista ja tavarain siirtelyä, pähkäilyä ja kaikkien pakaasien penkomista ees kahtaalle, kun ehti jo unohtaa mitä tulikaan pakatuksi ja mitä ei. _Nyt luova tauko, saunanhuoltoa: sauna kuivumassa ja ovi ulos asti sepposen seljällään._

Sauna huollettu. Ja kuten meikäläiselle tyypillistä, homma eskaloitui. Kaminassakin on taas tulet. Ja päässä otsalamppu, sillä akkuvirtaa on enää rapiat 30% ja pirtti pimenee hetkellä millä hyvänsä. Jälkeläinen opetti, ettei akku koskaan anna virtaa nollille asti. Evvk, sillä sähkö ylipäätään ei ole koskaan kuulunut intressipiiriini. Torppa kuitenkin on opettanut sähköoppia kantapään kautta. Invertterin onnistuin jo kertaalleen särkemään hiustenkuivaimella, koska logiikkani ”mitä pienempi laite, sitä vähemmän tarvii tehoja” ei pitänytkään paikkansa. Outoa. Äkkinäinen aattelisi, että mitä isompi laite, sitä enemmän tehoja. Jälkeläinen: ”Me ihmeteltiin, että mitä ihmettä se hiustenkuivaajalla mökillä teki!?” Sanoin, että kuivasin tukkaa, so simple is that. Lopputulos vaan osoittautui työläämmäksi.

###

Metsäpeuraporukka oli tiellä, kun yösydännä ajelin mettätietä. Alfa-uros jäi viimeiseksi turvaamaan haaremin kulkua. Naisia sillä oli puolenkymmentä, kova jätkä. Uskalsi pysähtyä hetkeksi tiellekin sarvet suunnattuna kohti autoa. Rykimäaika menossa. Olikhan niin, että laulussa sanotaan ”miekkonen on miekkonen aina vaan”. (Muutin sanoja, tasa-arvon aikaa.)

Saablari, että täällä on pimeää kuin Sudanin yössä. Kaikki valosaaste puuttuu totaalisesti. Ja kaikki kaupunkikaverit kauhistelee: ”Miten uskallat siellä pimeässä olla yksin?” Vastaan pääsääntöisesti, että hyvin. En keksi mitä täällä pitäisi pelätä, mutta kaupungissa kyllä keksin. Nyt kun katson akkunasta, näkyy pelkkää mustaa. Ja kun sähkö katkeaa, niin säkki putoaa päähän – jossa on otsalamppu! Aina kannattaa varautua.

Sitä on talonmiehen kanssa mietitty, että mikä on toimintamoodi, jos itänaapurin tsaari livahtaa suojakaartinsa haarain välistä, luikkii rajan yli ja tulee pimeän turvin kuistille. Uskaltaako sen vieressä seistäkään, kun joutuu samalle ampumalinjalle. Ehkä voisi pyytää peremmälle, keittää tsajua ja tarjota jälkeläisen kamalaa Minttu-likööriä*. (miettii…) Ei, ei se uskalla ottaa mitään, nälissään on, mutta kieltäytyy. No, saunaan se kumminkin menee. Kipaisen järvestä äkkiä enemmän pesuvettä ja pyyhkeen laatikosta. Selkää en mene pesemään, ei noista tuommoisista koskaan tiedä, kookeepeen kasvatti. Täällä on kerrossänky, saa nukkua alapetillä. Ittelle olen varannut yläpritsin. Sieltä on hyvä vaania, vaikka olisi itsekseenkin.

*Otin eilen snapsilasillisen (jälkeläisen sekin) ja jotenkin onnistuin vetämään sen henkeen. Kokeilkaapa! (En suosittele sittenkään, koko trakea eli henkitorvi oli kuin tulessa.)

Lukija jo huokaa: eikö ne sähköt jo katkea! Turha toivo: tässä tietokoneessa on vielä 98%.

Kattokaapas tätä kuikeloa! Norkoili ylhäisessä yksinäisyydessä, kun menin etsimään suppilovahveroita tietämästäni paikasta. Hitonmoisen kintun on itselleen kasvattanut 😀

Alakuvassa kuikelon lakki päältäpäin. Pituutta tolppakintulla oli noin 20 cm, lakin halkaisija ehkä 6-8 cm. Hatun alapinnalla oli heltat. En ole ennemmin tälläistä nähnyt. Jos Lukijani tietää mikä tuo on, niin on hyvä ja kraapaisee kommenttiosioon.

Löysin suppilovahveroita kolmisen litraa. Ensiksi menin ykköspaikalleni, jossa joku viikko taapäin havaitsin pieniä alkuja. Mutta mitä! Koko tienoo oli avohakattu! Se on nyt täällä suurta hottia ja metsää kaatuu kuin heinää vaan. Puurekka kun tulee kapealla metsätiellä vastaan, niin ei paljoa naurata.

No,suppilovahveroita* on jo riittämiin, mutta tämä on tilaustyö jälkeläiselle. Keittelee niistä omia liemiään, kova poika kokkaamaan. (Kuten Lukijani muistaa, kuulun Se On Suppilovahvero Eikä Mikään Suppis- eloveenakapinavastarintaliikkeeseen. En hyväksy mitään ”suppiksia”, se oin kunniakysymys, niin hieno sieni, ettei sitä häväistä millään purukumi suussa lätkytetyllä ”suppiksella”. Ja broileri on broileri, ei ”broisku”. Ja terassi on terassi, eikä mikään fakin ”terde”. Jos ei ole aikaa puhua kunnolla, niin on hiljaa. L´ultima parola, le ternier mot.)

###

Rajaseudulla on rauhallista. Kuljeskelin kaikki päivät metsissä ja näin karhun elämisen jälkiä, revittyjä kantoja ja talsimuksia. Kaikkea hienoa näkyi siitä huolimatta, että marras on puhaltanut lehdet puista ja imenyt värit kasveista – muttei ihan kaikista! Silti tämäkin aika on luonnossa liikkujalle täynnä hienoja elämyksiä! Nautin täydellisestä hiljaisuudesta, kun vain tintit jotakin virkkovat ja tikka naulaa runkoa. Valoisaa aikaa on vähän, mutta pimeyden syli upea. Säkkipimeyttä parempaa turvaa ei ole. Kun otsalampun metsän keskellä sammuttaa, ei kukaan tiedä missä olet, heh! Eilisiltana istuin yli puolenyön tuossa rantakivikossa vain hengittämässä syvään ja läksin sitten otsalampun valo päilähdellen tapailemaan polunpohjaa. Paikkakuntalainen hevoskaveri kertoi tulleensa naapurista lähes käsikopelolla, kun ei ollut ottanut naapurin tarjoamaa lamppua lainaksi.

Aamusella mökistä ulos tullessa lähti ukkometso droonina lähipuusta. Sitten sieneen lähtiessä liiteli kaksi kaurista auton keulan edestä. Kuten Lukija havainnee nautin joka hetkestä. Huomenna on kuitenkin palattava sivistyksen pariin muutaman velvollisuuden vuoksi ja katsomaan Talonmiestä. Ja loppuuhan tuo akkuvirtakin, enkä ala aggregaatin kanssa ähräämään. Se on vihoviimeistä hommaa polttoaineen läträyksineen.

Eilen otin tämän kuvan. Seisoin pitkään virran äärellä selvästikin eläinten talsimalla juomapaikalla. Mitään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Mikään moottorin ääni ei halkonut ilmaa, täysi hiljaisuus. Tämä on ihan rajavyöhykkeen välittömässä läheisyydessä.

Mutta nyt ammun alla olevat punaiset pirteyspommit sinnepäin voimaa antamaan. Sitten könyän yläpritsille, sytytän seinään naulaamani jouluvalot ja ryhdyn odottelemaan, josko oveen koputetaan 😀

Teitä tervehtien Klara von Köchel-Verzeichnis, joka nyppää sinnikkäästä akusta punaisen ja mustan kaapelin irti ja nousee katonrajaan (eipä tarvikaan, akku ymmärsikin itse sammua)

Ranskalaisia, suomalaisia ja merisuolan tuoksua

Erinomaista porkkanakakkua, tuo toinen kaakku ei niin erikoista.

Hyvä Lukijani,

istun lounaan jälkeen kahvilla ravintolan terassilla. Takavasemmalla on ranskalaisseurue syömässä. Pöytä notkuu viinipulloja, kukaan ei ole juovuksissa, mutta puheenparsi innostunutta. Puhuvat toistensa päälle, ääniala soljuu parin oktaavin alueella ja juttua piisaa. Olen lukenut lyhyen ranskan ja aina ilahdun, kun joku sana sieltä täältä aukeaa. Kuuntelen nytkin toisella korvalla sanojaan bongaillen. Maintenant = nyt, alors = noniin ja toujours = tänään. Näitä sieltä sinkoilee. Mutta huomioidaanpa ”No niin”! Kesällä tapaamani hollantilaiset kertoivat opiskelevansa suomea. Kertoivat, että pitkälle pääsee jo osaamalla sanoa ”no niin”. 😄

Istutan mielikuvissani pöydän ääreen eilisiltaisen suomalaisseuran, jota yhteistä ruokaluhetkeä ei samana päivänäkään voi ranskalaisten sosiaaliseen tilanteeseen rinnastaa. Eilisiltana porukassa oli pari pk-seutulaista, jotka lähinnä pitivät puhetta. Eli keskustelivat pk-seudun kentistä, välinemyymälöistä ja parhaista kulkureiteistä kentille. Toinen oli hyvässä hutikassa ja juoma maistui. Meitä böndelän pallinaamoja oli enemmistö, muttei kovaääniseen japatukseen ollut meillä mitään sanottavaa. Paitsi jaa – kysyin, mikä se ”Struippa” on (nimi muutettu), josta kovin pitkään keskustelivat. Selvisi: paikallisen pelikentän puhekielinen nimitys. Hyvä tarkennus. Ei sekoitettu valintamyymälään tai yökerhoon. Mutta faktisen nimen tietäminenkään ei antanut eväitä enempään osallistumiseen.

Me böndeläiset muodostettiin lopulta oma juttukunta kysellen kuulumisia kunkin kotipaikkakunnalta. Yksi oli kotoisin läheltä meikäläisten entistä asuinpaikkaa, yhdet pelasivat sukulaiseni kesämökkipaikkakunnalla ja siitä muodostui erillinen pienseurue. En osaa sanoa mistä syystä pk-seudun ihmisten… jaa osaanpa! Pk-seudun ihmisten kanssa on vaikea keskustella siksi, että maantieteellinen kokemuspiiri on niin erilainen. Toki aina voi keskustella tavarasta: mitä ostit, mitä ostat, millaiset mailat, missä kävit viimeksi pelireissulla, minne seuraavaksi, mitä suosittelet ja sitä rataa. Aika vaaratonta (hyvä juttu), aika pinnallista (väsyttävää).

###

Tänään jäin pois peleistä kuten useimmiten teenkin siinä vaiheessa, kun lyönti menee halkojen hakkaamiseksi ja ruho muuttuu rautakangeksi.

En senkään vuoksi näe järkeväksi hakata palloa helteessä päivästä toiseen, kun muutakin tarjottavaa on aina. Kuten esimerkiksi kuljeskella aatoksissaaan ympärille katselemassa, tervehtiä satunnaisia vastaantulijoita, ajautua sattumalta pienelle yhteiselle kävelypätkälle paikallisen koiranulkoiluttajan ja suloisen villakoiran kanssa, auttaa saksalaispariskuntaa saamaan yhteiskuva, seurata tennisharkkoja ja etsiä geokätköjä oliivitarhojen lähistöltä. Ja nyt sitten kirsikkana kakussa kirjoitella Lukijalleni tuulahdus Välimeren tunnelmaa.

Vaihdoin paikkaa auringon alettua terassilla polttaa naamaa. Istun varjossa lepotuolin syrjällä ympärilläni noin sata tyhjää aurinkotuolia. Ihmiset on paenneet auringon puolelle tiristämään lihojaan. Mikäs tässä on yksin kuunnellessa läheisen taatelipalmun taiturilaulajaa. Tumma pienehkö lintu, kurkussa ja vatsassa valkeaa. Sopii satakieleksi äänen ja puvustuksen perusteella.

Joka ilta jutellaan Talonmiehen kanssa lapsenlapsesta, hänen oivalluksistaan ja vinkeistään. Ikävöidään! (Lapsenlaps kuulemma odottaa myös meidän näkemistä. Tarkennuksena oli, että uuden auton näkemistä siis. 😁)

Nähtyäni hlläolevan lapsen merenrannalla olin pakotettu kuvanottoon. Laps on lapsenlapsemme ikäinen ja ajattelin hänen, missä maassa sitten ikinä eleleekään, elävän maailman kronologiakellosta saman jakson kuin lapsenlapsi. Siis sen, jota me emme koskaan tule näkemään. Liitän kuvan kautta Suojelusenkelin tämän tuntemattomaksi jääneen lapsen perään.

###

Ja juuri Suojelusenkelitoimistolta saamani viestin mukaan suojelukortistossa on vielä tyhjiä kortteja jaossa, joten tässä maailmantilanteessa varaan niistä erilliskappaleen Lukijallenikin.

Siunattua* pyhäpäivää Lukijalleni (kai nyt on sunnuntai?)!

Toivoo Klara

Kamerahommia ja kreatiniinia kesäkeittopäästä

Itärajan erikoisen järven rannalta (järvestä kuva edempänä).

Hyvä Lukijani,

menossa on kesäkeittopää-tyyppinen aivokohina. Tilanne avautuu Lukijalleni, kun kuvailen roinaa, jonka ympäröimänä olen in situ, kuten latinaksi tiedetään sanoa. Latina tekee aina päivällispöydissä elähdyttävän vaikutuksen, jos mielii vähän pöyhkeillä korottaakseen statustaan. Lääketieteen arjessa in situ-ilmaus on arkista – käytännöllinen ja havainnollinen ilmaus.

Mutta siis roinaan mennäkseni, niin tässä on reppua, kaapista kovalla penkomisella löytyneet vastamelukuulokkeet, GoPro-kamera, virtapankkeja, muistikirjaa, muistiinpanovihkoa, kyniä, hammastikkuja, käsirasvaa, suolapähkinöitä, purkkaa ja kulunut ikivanha nahkainen lompakko, ainakin nämä. Lompakon sisällä on passi, eteisessä mailat kuljetuspussissa. Matkalaukku on pakattu, mutta varalta vielä auki. Lukijani huomaa: sitä ollaan näemmä matkalle lähdössä. Juurikin näin. Käyn syytämässä ilmakehään tärväysosuuteni kyetäkseni lopun vuotta kieriskelemään tervassa ja höyhenissä suorittamassa ilmastohäpeä-kansalaisvelvollisuutta. No, joudun ehkä ennen Pukin tuloa vielä viimeistelemään synnit.

Kaikkihan ilmastokriisistä toisilleen sormeaan heristävät: olen ainut hyvis, muut pahiksia. Ja sitten hyvis puristaa tyytyväisenä kourassaan tinaa, lyijyä, nikkeliä, neodyymiä, dysprosiumia, terbiumia, alumiinia, muovia, epoksia, Kongon riistokaivoksista tuotettua kobolttia ja pohjavettä haihduttavaa litiumia – siis puristaa rakasta kännykkäänsä. Ettäkö minä viis veisaisin ilmastosta, päinvastoin! Raaka, raitis, puhdas ulkoilma ja kunnon talvi on elinehto. Mutta olen myös inhorealisti. Inhorealismia se, ettei tällä elämäntyylillä meistä kukaan pysty parempaan edes maakuopassa. Yrittää voi, mutten tiedä kannattaako. Kylmäkin tuommoisessa kuopassa on ja kesällä sääskiä.

(Rauhoittava ilmastokuva itärajalta toissa viikolta)

Mihinkäs jäinkään (nousee maakuopasta ylärekisteriin). Juu, sain syttöä Rautalinnun räpiköönti-blogin murtehesta, jota yritän ikuisena murreoppilaana opiskella. Nostan muutaman aiemmasta tutun sanavuolloksen. Kas tässä esimerkkitapauksen valossa pari:

Olin Iso-Syötteellä laskemassa mäkeä keskenäni (!) ja roikaisin rinneravintolaan lounaalle. Tarjoilija, nuorehko mies, kysyi ystävällisesti: ”Oletko ihan keskenäs?” Takeltelin, että tuota…tarkoitatko mitä? Lie ollut nuorimies eteläpohojalaasia, luulen. Vai sanotaanko noin myös muualla? Aika hassu on myös eteläpohojalaasten käyttämä: ”Ketä sullon joukos?” Suomennos: onko sulla muita mukana (siis matkas :D). Henkinen ilmapiiri on siellä se, että isoilla joukoilla liikutahan 😀 Ai, että tämä huvittaa meikäläistä. Alakaappäälle johonaki määrin usiastiki. Eläköön maamme kallisarvoisen, harvinaisen kielen ja murtehien rikkaus!

A captivating view of the northern lights illuminating the night sky with green hues, accompanied by a figure in the foreground.

Yläpuolella olevan revontulikuvan alle sorvasi tekoäly tekstin. Tarkoitus oli kokeilla, löytyykö WordPressista kuvanparannusominaisuutta, mutta tekstiä tuli (caption). No, jotakin on tuokin. Komeita reposia oli toissailtana. Entä a figure in the foreground 😀 eli punaiset läiskät? Koirahan nuo figuurit taikoio pantansa punavalolla. Kamerakuva on kirkkaampi, blogialusta syö enimmät värit. Kokeillaanpa videota…tuohon pitää näemmä klikata useampi kerta, että lähtee.

Tämähän on kuin raina 1800-luvun arkistosta, joskin video oikeasti on lähes mustavalkoinen, samoin joutsenet :D.
Videon otin eilen. Jonkun verran parani WordPressin tarjoilemalla Videopress-toiminnolla. Hiljennä ääni vas.alakulmasta, moottorikulkuneuvot ilmestyvät aina paikalle, kun videointi käynnistyy. Jokin astraaliyhteys täytyy olla moottoreihin.

Tutkailin iltasella blogialustani tilastoja. Sattui silmiin kirjoitus vuodelta 2022. Intoilin aikeista ladata videoita tänne ja sain kannustuksia, kiitos! WordPress osoittautui kumminkin niin kököksi, ettei anna ulos laadukasta tulosta (ks. yllä). Pitäisi ladata videot esim. Youtubeen ja tänne tehdä vain linkki. Enpä itse ainakaan inkkejä blogeista penkoisi, lukijana jatkaisin. Jos Lukijani tietää enemmän kelvollisten videoiden aikaansaamisesta WordPress-alustalle, niin mieluusti otan infoa.

Videoasia ei kuitenkaan jäänyt siihen. Olen vaivihkaa tuosta lähtien opetellut editointiohjelmia. Ensin CapCut:ia ja nyt Davinci Resolvea, johon ilokseni pikkuhiljaa pääsen sisälle, kimurantti kun on. Harjoituksiin sain merkittävän avun hoksattuani käyttää tekoälyä apuna. AI ratkoo välittömästi vaikeatkin pulmat. Youtuben opetusvideoista sain jotakin oppia, mutta toimiin ryhtyessä kuitenkin meni sormi suuhun het`alkuunsa. Ai, että on palkitsevaa oppia uutta! Ja sanottakoon, jotta mikäli joku arvelisi, että tuotoksia jopa julkistuisi jollakin foorumilla, niin sanoisin, ettei ihan mahdoton ajatus olisi sekään. Tämä oli RUS-henkilön käyttämä koodikieli äidille Suomesta soittaessa.

Tekoälyn hiffaus kuvasta, sanoittaa näin: ”Heijastus kuusta rauhallisessa järvimaisemassa yöllä.” Hah!

Sain asiantuntijan neuvot Heikiltä yökuvausvermeisiin, pihiys vain iski, joten ostin sen sijasta auton, kuten sanottu. Sitten älysin omistavani vanhan GoPro Hero 8 action-kameran ja kokeilin, mihin pystyy. Tämmöinen yökuva lähti jalustalta. No, saa tuosta luomuaivokin selvää, mutta tähtiin asti ei kyennyt GoPro kurkottamaan. Motto: mikään oppi ei mene hukkaan, opinhan tässä yhteydessä lisää GoPro-kamerasta… Jonka lopputuloksena osasin säätää toiminnot niin, että sain kuvattua roppakaupalla ylivalottuneita maastokuvia. Kotona selvisi raaka totuus: pi-lal-la, pelkkää soopaa tilalla. Mutta vahingosta viisastuu! Joku siis.

GoPron toimintojen säädöistä, (esim. ISO ja f-arvo) älyän yhä tasan yhtä paljon kuin tavan kansa vaikka munuaisarvojen tulkinnasta. Munuaisarvotulkinnan lyhyt oppimäärä ihan ilimatteeksi ja heittämällä. Yhteys kamerahommiin selviää viimeisessä lauseessa.

Munuaisten toimintakyvyn verikoemittarina käytetään kreatiniinia. Kreatiniini on harmiton pikkukaveri (heh), lihasaineenvaihdunnan lopputuote, joka poistuu munuaisten kautta. Jos munuaiset alkaa sakata, kreatiniiniarvo nousee. Aiheuttajana voi olla sairaus, mutta sen saa aikaiseksi ihan ittekin vaikka reuhtomalla vuorokausi reiveissä (rave). Semmoisen potilaan olen tavannut. Tai vähin nestein ultramatratoonilla loikkiessa tai tosi häijyssä nororipulissa, joka kuivattaa korpuksi, minkä senkin olen nähnyt tehohoitoisena. Munuaiset ottaa herkästi nokkiinsa ja toiminta hiipuu, kun ”veri sakenee” ja suonissa virtaus vähenee, eikä munuaisten verenkiertoon enää riitä tarpeeksi potkua. Siinä pikkuhiljaa sitten kaliumit pasahtaa korkealle, josta puolestaan suuttuu sydämen sähkösysteemit ja siinä sitä ollaan. Lopputuloksena oma naamakuva ylivalottuu ajasta ikuisuuteen. Niin se menee. Kaikella maailmankaikkeudessa on yhtymäkohtia lääketieteeseen nääs 😀 No, syrjähdin.

Sanottakoon, että koko munuaissysteemi kaikkinensa on monimutkainen, mutta tässä karvalakkimalli yhdestä osiosta. Virtsanerityksen mekanismi on oma lukunsa samoin se, miten eri molekyylit munuaisissa tulee ja menee, Henlen lingot ja muut härvelit, viuh vaan. Mutta mikäli Lukijani seuraa vielä kolmisenkymmentä vuotta blogiani, niin takuulla kerron kaiken tietämäni, loput kumisevalla äänellä jostakin kaukaa, ylhäältä kattohirsien välistä tahi alhaalta kellarilta päin. ;D ”Niin kauan sulle kirjoitan kuin käsi kynää kantaa. Niin kauan sua muistelen kuin Luoja* luvan antaa.” (*Lukijan valinnan mukaan vaihto muuhun toimijaan kaikin mokomin.)

Viimeinen kuva kertoo lähiviikkoin retkestäni erikoiselle järvelle. Ai että mä ajaudun sielun lepotilaan ittekseni metsissä kulkiessa! Kuljen kyllä tuntureissakin, mutten oikein hyvin viihdy kuumaisemissa. Itseni kannalta henkisesti parhaimmat reissut teen yksin. Saa päivästä toiseen vain talsia, levätä kun huvittaa ja leiriytyä minne haluan. Lienen sanonut, etten juurikaan kulje siellä, missä leiriytymispaikat on määrätty, enkä monestikaan kansallispuistoissa tai siellä, missä ei saa olla vapaaaaaaa – ja mielellään yksin, vaikken ihmisiä vihaakaan. Kevolle en lähtenyt porukkaan mukaan, toki hienoa olisi nähdä sekin in situ. Mutta katson mielummin Kevon videoita ja suoritan jalkapatikan muualla. Että uusia retkisuunnitelmia päin vaan. Ai ahaa ja apropos: talvihan tässä onkin tosiaan lusittava ensin!

Mutta nyt on aika koiran lähteä kanssani pitkälle lenkille ja siitä hoitopaikkaan. Harjaan sen tukan kumminkin ensin siistiksi.

Sitten suljen matkalaukun. Jos käsi irtoaa mailasta, voin näppäillä jonkinlaista matkapäivitystä.

Kiitos paljon Lukijalle seurasta! Klara

Tekoälyn väläyksiä numero XLC: ”Värikkäitä kasviksia purkitettuna, valmiina säilytykseen.” On se nekku, niitähän nämä on.

Metsähommia ja lopuksi testi

Metsoherra tepasteli hyvän tovin herroiksi keskellä tietä. (Pahoittelen kuvan laatua, joka ei vastaa alkuperäistä. Pitäisi kai olla jokin pro-tason WordPress-tilaus. Tämä premium antaa kyllä vähän säätää kuvanlaatua asetuksissa, muttei hyvä näinkään.)

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä odottaen Talonmiehen Taksipalvelulle tekemääni toimeksiantoa eli ruhoni siirtoa asemalaiturille. Saapa nähdä istuuko junassa tälläkin kertaa edessäni penkin takakenoon kipannut, mutta silti tuolinreunalla istuskeleva Ropiseva Rakennekynsi. Mummolan omenapussin jyrsijä lie jo saanut kuormansa rouhituksi. (Kuten Lukija havaitsee, olen mitä filantrooppisin ja ystävällishenkisin junamatkustaja. Mutta sanottava on: viihdyn parhaiten pusikoissa.) No, mars mars esasaarismaiseen Ylärekisteriin: junamatkahan on aina kiehtova, kunhan ei tartu detaljeihin. Maisemiakin on kiva katsella ja arvuutella, mitä missäkin ohi vilahtavassa mökissä hääräillään.

###

Risun ja ryynimakkaran kärventämistä suolla. Näistä hommistahan nyt näyttää retkikansa tappelevan somealustoilla.

Risukeittimen hommasin vuosia sitten, mutta jäänyt vähälle käytölle. Risukeittelyyn tuli uusia säädöksiäkin taannoin. Selkosilla ja kaukaisissa puskissa kulkijaa ne vähän mietityttävät, sillä säännöt kiristettiin koskemaan koko valtakuntaan, vaikka metakka syntyi tiheimmillä alueilla, joissa keittimiensä ja muiden vermeittensä kanssa toheloivien kokemattomien retkeilijöiden määrä on suuri. ”Koskee kaikkia”-periaate ei toisaalta kuitenkaan monessakaan asiassa toteudu. Meinaan, jos vaikka puhutaan yli 65-vuotiaiden mahdollisuudesta käyttää yleislääkäripalveluita yksityisellä, niin tänään Yle-uutiset näyttää kartan paikkakunnista, joilla se toteutuu: lähinnä suurimmat maalikylät. Mutta risukeitindoktriini se kyllä ulotetaan Hangosta Nuorgamiin, hoh! (vino hymy) Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun selkosilla tikun raapaisee, niin virkahenkilö istuu konttorissa satojen kilometrien päässä. Tämä koskee myös pelastustointa, josta Hesarissa lauantaina oli hyvä juttu. Palaan tähän vielä.

Risukeitin-asetukset. Valtion mailla saa keitellä vapaasti, kunhan ei ole maastopalovaroitus. Tuo kuva on otettu suolla, vieressä suolääseikkö puolen metrin päässä. Valtion maat on varma valinta. Metsästäjien kanssa ne sulassa sovussa jaetaan nyt, kun on linnustus ja hirvenmetsästys menossa. Toissa viikolla hyvin päästiin yhteisymmärrykseen ampumalinjoista kun törmäsin pyssymiehiin metsätiellä. Hirvenmetsästystä ilman muuta mieluusti kierrän jahdin ollessa käynnissä. Vain kaksi vuorokautta on siitä, kun kookas uroshirvi juoksi lujaa tien yli autoni keulan edestä iltapimeällä. Osumankin olen kerran vuosia sitten ottanut Simossa. Vähällä pääsin, hirvestä en tiedä, meni menojaan.

###

Enpä tälläiseen ole aiemmin törmännyt. Hieno taideteos!

Palatakseni etäisten alueiden pelastustoimeen ja avunsaantiin, vinkkaan tuohon sunnuntain Hesarin juttuun, jos Lukijallani on siihen pääsyä. Jutussa haastatellaan Lapin pelastustoimen johtajaa. Pelastushommista arvioi syntyvän noin miljoonan euron kulut vuodessa. Pelastamisia on tehty mm. kun on tullut rakkoja jalkoihin, kengät ovat hajonneet tai polkupyörän kumi rikkoutunut.

Olen ollut yhtä huolestunut retkeilytaitojen ja otettujen riskien välisestä epäsuhdasta ihmisiä jututtaessa ja somepalstoja lueskellessa. Soitellen sotaanlähtijöitä on ja väitän, ettei kaikilla eräopaskurssin käyneilläkään ole riittäviä valmiuksia siinä vaiheessa, kun kurssi on käyty. Ihan hiuksia nostattava, mutta myös riskien suhteen silmiä avaava, oli kuulemani podcast, kahden nuoren naisen haastattelu. Toivottavasti käsitin väärin sen, että haastateltavat olisi kutsuttu ohjelmaan nimen omaan kokeneina kulkijoina. Sen verran puistattavia detaljeja neitosten hymyillen esitettyihin toimintamalleihin sisältyi. Kertoivat muun muassa, etteivät meinanneet uskoa latupartion kehoitusta olemaan menemättä suljetulle reitille Pallaksella (käsittääkseni kyse oli samasta pätkästä, jolla eräoppaaksi opiskellut äiti ja poika sittemmin menehtyivät, suuri menetys!). Jos löydän linkin podcastiin, liitän sen myöhemmin.

Olenko omasta mielestäni stara näissä hommissa itse sitten? En. Ja tämän ikäinen tietää etenkin yksin reissuun lähtiessään, että mikäli sepelsuonen seinämäkalkki (jota meillä tämän ikäisillä pääsääntöisesti on enemmän tahi vähemmän) ratkeaa, niin son siinä – voi toki olla ihan sairaalan edessäkin. Tai jos toisen puolen suupieli alkaa roikkua, puhe puuroutuu, käsi menee letkuksi ja jalka laahaa, ei välttämättä enää pysty apua pyytämään, vaikka puhelin kädessä pysyisikin. Rinkan kanssa huitsin kuikassa paarustaessa tai vaikka ihan retkeilyalueella (poislukien Nuuksio tai muu etelän kohde) voi hyvinkin tulla eteen bai-bai-tilanne.

Mutta hei, Herra helepon heitti! Kotisairaanhoidosta voi saada rannekkeen, jossa on hälytysnappi!

Näihin iloisiin ja toivorikkaisiin puheisiin teidän Klara

(Lopuksi palikkatesti. 😀 Nuohoojan laiturinuohouksen satoa, oma taiteellinen asetelmani.)

Pimeys tulee – oletko valmis?

Paikka ei kaivanne esittelyjä: Rovaniemeltä. Koti, josta läksin koulutielle oli Jätkänkynttilästä rautatiesillalle päin joen rannassa kerrostalossa. Moni lapsuusmuisto liittyy sinne: hauska lapsiporukka. Vastikään Talonmiehelle muistelin, kuinka nk. ”ruskettuneet miehet” kesäiltaisin ryypiskelivät rannalla ja yksi hukkui. Seurattiin lapsiporukalla, kun virkakunta veti vainajan jalasta rannalle.

Hyvä Lukijani,

päiväni olivat tänään lopullisesti pimentyä pelikentällä, kun olin saada kuulan kallooni yli-innokkaan kasikymppisen (kyl-lä, luit oikein: 80) vasta-alkajan taikasauvasta. Hiton tärpäkkä oli vaarin lyöntivoima ja lyönnit pitkiä. Suunta vain oli pahasti hakusalla. Maila on vaarallinen vehje, jos tykinkuula yllättäen lähtee minne sattuu ja tavoittelee pelikaveria. No, koettelemuksen jälkeen oli aika siirtyä turvalliselle kotisohvalle lepäilemään ja nyt sitten tietokoneen kuvatiedostoja siivoilemaan.

Poistettavien kuvien joukossa on ajankohtaan sopivia otoksiakin. Jaan niitä Lukijani piristykseksi, heh. Lopussa on video Pkk:lta, jolla hätäinen nuoriso tarkoittaa pientä Karhunkierrosta. Toivottavasti pyörii. Kuvasin sen ennen korona-aikaa, ehkä noin 7-8 vuotta taapäin harjoitellessani videon editointia, tuolloin Viva Videolla. Olen ehkä maininnut, että Kuusamoon on ollut enemmänkin asiaa useampi vuoskymmen, eläköön salaperäisyyden varjo. Olen vierottunut siitä kuviosta joku vuosi taapäin kyllästyttyäni väenpaljouteen, lienen maininnut.

###

Allaolevan kuutamon kuvauspaikka jää muistisolujen ulottumattomiin. Hieno mielestäni kumminkin, vaikka valo liiraileekin. Kiitos tässä yhteydessä Heikille kameravinkeistä. Selvittelin asiaa ja pihiys iski hintoja tutkaillessa 😀 Kun kuljen reppu- ja rinkkavetoisesti ryteiköissä, niin aloin ajatella, tuleeko tähtikuvia kuinka paljon otetuksikaan ja minkä verran tulisi hintaa. Laskin, että kamera + putki + oheiskampe laukkuineen ja jalustoineen (vanha, painava romu kyllä on) lukema nousee helposti yli kolmen tuhannen, uusilla vermeillä siis. Ostin sitten sen sijasta eilen itsellenikin vähän yllättäen auton. Miniän sanoin: ”Nopeat liikkeet ovat näyttäviä.” Kuulemma jonkun viisaan sanonta. Mutta en ajattele sitä nyt enempää. 😉

###

Tästä alla olevasta kuvastakaan en muista kuvauspaikkaa. Mutta eikö pimeydessä olekin jotenkin turvassa! Kukaan ei näe, eikä voi tarttua hupusta, kun hiippailet pimeyden sylissä! Olen, saa sanoa että aina, ihmetellyt mistä pimeän pelko voimansa ammentaa. Mulla on hypoteesikin: ihmiset katsovat silmät tapillaan toinen toistaan kammottavampia elokuvia, joissa vainajat nousevat mustine silmineen haudoistaan tai joku hyökkää pimeydestä moottorisaha soiden kimppuun. Nämä takuulla kutovat jotakin neuroniverkkoa mielikuvitus ja vahingoittumisenpelko lankoinaan, väitän. Hulluimmat lukevat tuota vielä kirjoistakin. Luin kokeeksi kerran Henning Mankellin ”Innan frosten” ja ”Danslärarens återkomst”, lienevät suomennettukin (varmasti!) ja sain hetkellisesti ihan riittävästi syttöä mielikuvitukselle. Tuommoiset tarinat ei sovi mulle. Talonmies vastaa huushollin dekkarikulutuksesta. – Yhteenveto: pidän pimeästä, se on jotenkin kiehtovaa.

###

Lopuksi laitan mainitsemani videon ja samalla reissulla otetun kuva Jyrävästä. Istuin Siilastuvalla ylhäisessä yksinäisyydessä nauttimassa teetä ja torvisoittoa ja ihailemassa maisemaa. Kuvasta voi vähän makustella mitä on tulossa lähikuukausina, ellei sitten ihan räntänä edetä talvenselän yli. Talvethan oli lapsuudessa aina valkoisia, eikö totta, ja pulkka kulki. Vaikka tilastoja jos oikein rehellisesti katsoo, niin ei se ihan vesikeleittä mennyt silloinkaan.

Nyt voin hyvällä omatunnolla tuhota nämä otokset venymästä, siivottavaa silti jää kosolti. Kuvien järjestelemiseen olisi varmaan joku sovelluskin, jos viitsisi paneutua asiaan.

Ystävällisesti, Klara

Lähtökahvit vielä ja mummokiireisiin mars

Hyvä Lukijani,

jotenkin on tullut tavaksi raapustaa joku sana aina tässä mökin akkunan äärellä järvelle hyvästejä jättäessä.

Eilisistä laiturityön lautajätekasojen ylämäkeen raijjaamisesta ja monenlaisesta reuhtomisesta – kävinhän tosiaan sienessäkin – nuupahtaneena painui silmäläpät kiinni varhaisillasta. Lopputulos: herääminen klo 5.30. Kuinka ihmeessä työaikoina herääminen klo 5.30 olisi tuntunut tappotuomiolta?!

Illan lopuksi oli pakko laittaa tyttärelle anteeksipyyntöviesti. Oli saanut lähilukulasit (vastahan sitä vietiin neuvolaan!) ja laittoi kuvan ittestään lasit päässä. Omituinen ilmekin vielä, ehkä kurillaan vääntänyt naamaansa. Niin estä ja varjele, että oli yhdennäköisyyttä perheenäitiin, jonka oikeusprosessi on taas alkanut. Laitoin, että opettele vielä västäräkkimäiset pään kallistelut ja nopeat katseensiirrot eri kohteisiin, niin ootte kuin kans marjaa heh heh. Vaikutti ymmärtävän vitsin. Alkoi illan päälle kuitenkin painaa, jotta ymmörsikö. Nakkasin kyssärin. Vastasi:

”Aina sitä sen verran huumoria nahka kestää, että verrattaessa sarjamurhaajaan tai pedofiiliin osaa painaa jutut villasella 😂.”

Hyvä juttu, että tuli tarkistetuksi 😆 ja omatunto rauhoittui.

###

Aamulla raapaisin heti vällyä päälle ja pongahdin laiturille ihailemaan aamua. Kuikka meloi niemen takaa sumuverhon turvin kohti ulappaa huudellen huomenia suuntaan ja toiseen. Hieno lintu! Mutta yksinkö uinui lahden pohjukassa? Olen huomannut koko kuikkaperhekunnan majailevan siellä pesimäaikaan. Liekö rouva pakannut kapsäkin, kerännyt sänikät ja painellut etelän aurinkoon. Eipäs, tarkistin: talvehtii Itämeren rannikolla, osa kotimaan rannikolla riippuen jäätilanteesta, osa Pohjanmerellä ja ”jopa Atlantilla”. Pääasia, että on sulavesiä ja kalaa. Lentävät muuttaessaan löyhinä parvina matalalla vesistöjen yläpuolella syys-lokakuussa ennen jäiden tuloa. No, tarkkaan ottaen logiikka riittää: kalaa on saatava matkan varrellakin. Viestitin Talonmiehelle kuikan lipuneen lahdelmasta. Talonmies kysyi: ”Kuka?”, johon oli pakko vastata: ”Kuikka Koponen”.

Ehkä olen jo intoillut Kuikka Koposesta tai Lukijani peräti Koposia itsekin? Koposet erottaa joukkoliikenteessä ja väenpaljouksissa olallaan roikkuvasta kuikannahkaleilistä. Kuikka Koponen (1833-1890) eleli Savossa ja toimi savolaisen genominsa vuoksi 😉 silmänkääntäjänä, taikurina ja kansanparantajana. Sittemminhän savolaiseen genomiin on rikastunut polveilevan sisällöntuottajan ominaisuus :D. Tämä toki perustuu omakohtaiseen observointiaineistoon ja luulen menettäväni nyt kasan lukijoitanikin, Koposten kirous nääs. Mutta totuuden nimissä on kerrottava ammattipiireissä liikkuva ja käsitystä tukeva legenda. Kun savolainen tulee vastaanotolle, on viisain kysyä suoraan: ”Näyttäkää sitä paikkaa mikä on kipeä.” Tämä on tälläistä ystävällistä huumoria vaan, heh. Kuten oli aiemmin mainittu vitseily tyttären silmälaseista.

Koposeen palatakseni, niin kierteli maata korttitemppuilemassa, hypnotisoimassa ja esittämässä ”ihmeitä”. Tarina kertoo kyvyistään taikoa ihmisiä liikkumattomiksi paikoilleen ja sen semmoista, jota nykytiedekään ei pysty selittämään (vino hymy). Saatan ymmärtää! Olen kerran ollut Hämeen linnassa, siis linnassa sisällä ja päässyt osaksi magiikasta. Kokonainen pitkän pöydän seurue ällistyi, kun paikalla ollut taianomainen henkilö suoritti loitsujaan ja juuri kadonnut sormus löytyikin kourastani. Voila! Iloitsen vieläkin, että pääsin taikuuden piiriin!

###

Aika hienot värit, vaikka itse sanonkin. 😀 Joku afrikkalaisfiiliskin herää mielenviereen väreistä ja tunnelmasta.

Nyt on pakko käyttää härskisti Lukijaa hyväkseni. Kyse on kamerasta. On ollut komeaa tähtitaivaan ja revontulten leikkiä tallennettavaksi. Reposista saa melko hyviä kuvia kännykälläkin, muttei tähdistä. Ne on erityisesti aina kiinnostaneet. Ursaan ajoittain kuulunkin, mutta odotan, että kerskakulutuksellisesta ökylehdestään pääsevät kevyempään versioon, sama Suomen Luonto-lehden kanssa. Ymmärrän: ihmiset haluavat kaiken, eli nähdä kuvat laadukkaina tuotoksina lehdessä. Ihime homma: samat tyypit sitten melskaa luontokadosta… jonka jälkeen avaavat paksukantisen, kiiltopintaisen lehtensä tyytyväisenä. (Siinä meni loputkin Lukijoistani.)

Suomen Luonnon lopetin myös vähän esikoululaismaisen sisältönsä vuoksi. Kaipaan makulatuuripaperille painettua vanahojen ämmien luontojutuista koostuvaa lehteä. Olen ihan fed up lumimarjaesikoiden, pinjakatajien ja pyrymyrskyotsojen juttuihin. Sen ikäryhmän jutut on jo eletty 70-luvulla. Joku Salmen, Raijan ja Tellervon vetämä kypsien kymmenysten julkaisu olisi paikallaan! Ei me vanhukset jakseta enää innostua plakaattien kanssa mielenosoitusmarsseille kuin korkeintaan omasta lähestyvästä kuolemasta. Plakaatissa lukee: ”Haluamme elää – lopettakaa kuolemisemme, heti!”

Mutta tähtiin ja kameraan palatakseni käytössäni on Talonmieheltä peritty Sony NX400. Yritin jalustalta nyt kuvata tähtiä itselaukaisimella, valotusaika 15 sek, F2.8, ISOa ei voinut säätää automatiikan ulkopuolelle tai en osannut, S-kuvaustila ja ShutterSpeed tilassa ”normaali”, ei saanut kokonaan pois. Lopputulos: umpimustat kuvat. Toki koko kuvausproseduuri meinasi sössiintyä lähtökuoppiinsa: säkkipimeässä jalustan kanssa touhuillessa hukkasin kameran, heh, tyrkättyäni sen ajatuksissani ”johonkin” eli vanhan laiturin romukasan taa.

Kysymys: mitä kameraa suosittelisit yökuvaukseen ja yöaikaiseen time lapse-kuvaamiseen? Olisipa vielä putki jotenkin retkeilijän pakaasiin sopiva, eikä fakiirihommia olisi säätöjen värkkääminen.

Omistan kaksi Sonyn kameraa ja niiden ”säätimet” ja valikot on tuttuja, joten sopiva Sony kelpaisi. En innostu panostamaan kameraan perushevosen hintaa. Hevosen saa muutamalla tuhannella. -Kiitos vinkeistä! Myös suosituksia hyvistä nettikamerakaupoista vastaanotetaan.

###

Nyt olen jo ajautunut kuistille,

jonne kuskasin nyytit ja nyssäkät yksi kerrallaan kirjoittamisen ohessa. Enää puuttuu autoon pakkaaminen. Siirryn kotimatkalle tai ensin puolukkaan tästä parikymmentä kilometriä eteenpäin karhualueelle, jossa asustaa susilauma. Sen äänet toisinaan ilahduttavat sielläpäin liikkuessa. Siinä on laavu, josta on tehty useampikin karhuhavainto, kun marjaisia rinteitä on lähellä. Menen sinne tappelemaan osuuteni minäkin. Sitten onkin jo lapsenlapsi-laatuajan vuoro.

Näihin puheisiin, Klara-VienoMerituuli-Orvokki

Droonimuurilta terveisiä

Hyvä Lukijani,

kurvasin itärajalle katsomaan valmiiksinuohottua* laituria. Hieno on! En nyt laita kuvaa, itärajallahan salamyhkäisyys on valttia 😉

(*siis nuohoojamme teki sen )

Tuohon liittyen kerron, että puolukoita poimiessa kuuntelin Ruben Stillerin eilisen podcastin, vieraana Ilmari Käihkö. Ruben pohti median vastuuta kansalaisten mielentilan suhteen, resilienssin ylläpidossa. Tarviiko median pelotella ihmisiä klikkiotsikoilla? Seuraava lause piti kuunnella kahteen kertaan: ”Puolustusvoimat ei tietenkään voi kaikkea kertoa. Vaikka sitä, että itärajalla liikkui drooni.”

Hätkähdin: tarkoittiko oletettua tilannetta vai tiesikö jotain. Oletukselta kuulosti. Nääs, uskokoon ken haluaa, havahduin täällä about toissa kesänä outoon ääneen ja havaitsin rajaa pitkin kulkevan valkoisen ilma-aluksen. Kuin zeppeliini ja perässä propeli, josta pörisevä ääni lähti. Muistaakseni jonkun videonkin sain. Vehje oli jo kauempana, mutta joku möhkäleen kuva taltioitui. Ja sanon: havainto on varma. Jäin odottamaan median kertovan siitä, muttei sanaakaan. Olisi mielenkiintoista tietää kummanko puolella härveli oli. Ja oliko joku ilma-alus vai drooni.

Ensikokemuksen drooniin sain jollain Keski-Euroopan lentoasemalla noin 15-20 vuotta sitten. Kentällä oleva putiikki myi leludrooneja, hintakin edullinen. Innostuin hiiteen: tuommoinen olisi kyllä hauska saada! Työpaikan ruokasalissa keuhkosin tästä porukoille. Katsoivat hitaasti ja jatkoivat mitään sanomatta soppansa lusikointia. Eipä arvattu, mikä käyttö droonille myöhemmin tulee. (Ryssänmaalta ehkä kyberteitse nyt muutettiin fonttiani. Vaihtoehto: söhläsin jotakin itse.)

###

Sijaitsen siis torpalla muutama kilometri rajvyöhykkeestä. Keli on komea ja pistää liikkeelle. Eilen kuljeskelin metsissä tavoitteena edetä ryteikköjen ja soiden läpi laavulle. Olin varhain liikkeellä ja ajelin metsätien päähän. Tuolla alueella tuttu metsästäjä oli vastikään nähnyt enemmänkin karhun jälkiä. Väyläydyin paikalle havainnoimaan. Nostaessani autosta reppua kuulin lähestyvän auton äänen. Kiroilin: eikö mis-sään saa olla rauhassa! Tuli maasturi, josta nousi hymyilevä, maastopukuinen mies kysyen paikallismurteella kulkusuunnitelmistani. Olivat siihen linnustamaan tulossa, mutta oikein hyvin voivat mennä kauemmas, ei mitään ongelmaa! Kiittelin kovasti!

Nämä ihmiset täällä mettien perillä on uskomattoman hyväsydämistä ja kilttiä sakkia. Siitä on useita havaintoja. Muun muassa joku vuosi sitten rengasrikossa. Vaikkeivät voineetkaan auttaa, kävivät jopa uudelleen kysymässä, joko hinuri on tulossa ja onko kaikki muutoin hyvin.

…Kysyin nytkuitenkin varoiksi mihin päin ampuvat. 🙂 Mutta en koko päivänä kuullut laukauksen laukausta. Ainoat äänet tulivat yli lentäneestä hanhiaurasta, kaak kaak. Karhun jälkiä näin, mutten läjiä. Maasto oli haastavaa, joten luovuin laavusuunnitelmasta ja otin plan B:n. Löysin sitten kanttarelleja ja haaparouskuja ja etenin suolle (sic!) laittelemaan tulet risukeittimeen. Paistelin siinä makkaran, join kahvit, autin kelistä ja olin kaikkinensa retkeen oikein tyytyväinen.

###

Tänä aamuna singahdin päivän valjetessa oitis rantaan ottamaan ylimmän kuvan. Siitä nopea pyrähdys kämppään hakemaan pyyhettä, paluu rantaan ja veteen. Paljoa ei +8 asteisessa vedessä pysty räpiköimään, kastautua vain. Mutta joku rutiini aamukylvystä on täällä muodostunut. Roikaisen veteen, kun jäät lähtee, syksyllä sama toistepäin. Avannossa en ui, missään.

Melomistakin tänään hetken mietin, mutta olen varovainen näillä vedenlämpötiloilla. Järvellä ei ole yhtään ketään nyt ja hyvin vähän muulloinkaan, joten huonosti käy, jos haveri sattuu.

###

Olin aatellut tänään lepäillä. Eilinen retki otti voimille: selkäsärkyä ja yöllä lihaskramppia.

Päätin aamusella vain hakea vähän puita ja lepäillä sitten. Mutta vielä saunavesien haku, ovatpa valmiina. Sitten kuitenkin hetkeksi puolukkaan, kunnes loppuivat pakasterasiat ja oli palattava kämpälle. Olikin vielä tiskattava ja pyyhittävät pöytä. Sitten kaivosta vettä, kompostin vienti, liiteristä lisää puita kaminaan ja niin edelleen ja poispäin ja joka suuntaan. Lopulta päädyin tähän lepäilemään vasta illankähmässä.

Välillä on toki pysäköitävä uudelle laiturille kuuntelemaan kuikkia. Korpitkin juttelivat keskenään. Kuinka laaja onkaan niiden äänirepertuaari! Älykäs ja sosiaalinen lintu.

Talonmiehen kanssa on huomattu ajan kuluvan täällä tarkkaan vedenkannossa, puita hakiessa ja pitäessä infraa yllä 🙂 Olen kova tyttö retkeilemään täällä(kin), mutta Talonmiehen ja mustin jäädessä kotiin menee päivästä ainakin puolet hiissaten reittiä kämppä-kaivo/liiteri-kämppä. No, mitäpä haittaa. Mutta huomenna palaan retkeilemään lähiselkosille.

Loppukaneetti: tässä kirjoitellessa nakkelin samalla vieressäni olevaan kaminaan klapeja ja koitin pysyä hereillä. Ei ihme, onhan tässä lepotuolissa suloisen lämmintä, kun sisälläkin näyttää olevan asteita 23.5. 😀 Ilmankos nukuttaa. Mutta olkaatten rauhallisin mielin! Olen kyllä tarkkana ja ilmoitan oitis tähän blogisivulleni, jos havaitsen rajalla epäilyttävää lento- tai muuta liikennettä.

Kuulumisiin, Klara

Snabba tag o. korta vägar – hyppäsin etelänjunaan

Huttutunturista, edessä Pyhän lakea Luoston puoleisesta päästä.

Hyvä Lukijani,

on olemassa psyykkinen mielenrakenne, joka tuuttaa itsekeksittyjä tarinoita toisten ihmeteltäväksi. Tunnen jokusen, joka elää tälläisen kourissa. Olen joskus uskonut jonkun sepitteisiin täysillä… kunnes sivuhuoneessa kuiskattiin, ettei Pertin vaimo oikeasti ole kartanonomistajasukua. Tai ettei Marian äiti mikään englanninopettaja ole.

Kerran nielaisin geokätköillessä syötin ihan heittämällä, kun ohikulkenut tuttava kertoi kännykkäni häiriön syyksi lääkäriaseman edessä olevan magneettikuvausrekan, joka söi kaistaa… kuulemma. No sama tyyppi kertoili myöhemmin semmoisia, että tollompikin aivorakenne älysi: eihän tuo voi pitää paikkaansa. En uskalla avata tarinaa tarkemmin.

Jaa mistäkö tähän päädyin? Itseni vuoksi tietenkin, miksipä ihminen muuten jutustelee. Nääs on niin, että aivan oikeasti olen nyt hotellissa eteläsuomalaisessa kaupungissa (160€ yö, itse maksan, verottajan kanssa tapeltu tästä vuosia, hävisin). Laitan kuvan alle vakuudeksi 😁

Juna toi, työpäivä huomenna, siis eläkeläisellä – huonosti menee Suomen valtiolla! Kaikenmaailman höyryllä käyvät eläkeläiset sohlaa maamme terveydenhuoltojärjestelmissä paikkomassa puuttuvia resursseja. Ilmankos jonot takkuaa ja puhelinlinjat tukkeutuu! (En vastaa puhelimiin nykypositiosssni, teen työtä käsilläni. Vielä jonkun aikaa siis. Siis siis siis. Ja siis.)

Todistuskappale. Lasi on tästä firmasta. Loput on omia retkivermeitä, eväät mukaanlukien. Nk. Hotelli-illallinen. Kyllä passaa!

Junassa oli hiljaista, melkein siis. Maksan vaikka viimeiset siemenperunat extra-luokan ”turpa umpeen”-paikasta. Kirjoittelin matkan aikana pienen juttusen erääseen vaatimattomaan aviisiin, jota avustan, kun matkoiltani (röhönaurua) ehdin. Musiikkia piti kuitenkin ryhtyä kuuntelemaan, koska

a) edessäni ollut tyylikäs rouva naputti rakennekynsillään kovanaksuista tietokonetta rannekorun raapaistessa ikään kuin rivin lopussa aina masinan reunaa, juuri kuin vanhassa kirjoituskoneessa, joka piti rivin lopussa kammesta palauttaa uuden rivin alkuun

b) käytävän toisella puolella oleva rouva oli ottanut mummolasta koko säkillisen syksyn omenoita, joita rouhi päästellen nautinnon purskeita ja makustelevia maiskahduksia. Pääsi noin säkillisen puoliväliin, kun olin pakoitettu poistumaan ruumasta raittiiseen syysilmaan, jonne nti/rva Konnari oli kiiruhtanut vetämään pikaisen sätkän.

Konkluusio: nykyään on niin vaikea löytää laadukkaita lähimmäisiä! 😄

###

Lukijani ihmettelee, missä heikkarissa luvatut tunturikuvat viipyy. Älköön huoliko, tulossa on! Allaoleva on jonkinlainen aarre. En tohtinut lykätä sitä paraatipaikalle, jottei ole heti tyrkyllä niille, jotka selailevat maailman bittiavaruutta haavi kädessään.

Kas tässä äiti-lapsi-laatuaikaporosetti*, joka kuljeskeli samoilla kivikasoilla pysähtyen ruokalevolle lähelle lounastelupaikkaani. Mahduttiin hyvin. Joku poikaporukkakin (sarvet päässä) kuljeksi siinä, niistäkään ei ollut haitoiksi.

*porosetti omg

Mulle on sanottu, että Reidarilla olisi tämmöinen taulukin 🙂 Pitipä sattua. En ole Reidar-fani, ukkopaha on jäänyt sivummalle. Iän kaiken on arvuuteltu taulujen (ainakin osan) alkuperää, mutta jutut on juttuja ja saahan sitä tarinoida, viittaan ensimmäiseen kapiitteliini.

###

Olin kirjoittanut oikein muistilapun asioista, jotka haluan sanoa julki. (Etsii lappua, mihinkäs minä…) Niin. Ensinnäkin kerron keskustelusta jälkeläiseni (aikuinen, kollegani) kanssa. Lukijani ehkä muistaa järkytykseni ystävän selvästä dementoitumisen prosessista. Palasin aiheeseen tavatessani jälkeläiseni. Hän katsoi minua arvioivasti ja sanoi: ”Ni-iin…kuule, sä olet jo kertonut tämän mulle…” Sanoin huolettomasti: ” Aij-jaa no… no jaa!”

Konkluusio: nykyään on niin pirun vaikea saada aikaan kunnollisia lapsia.

###

Mutta koska Lukijani on pitkämielisempi, niin totean, että tänäänkin ajattelin, kuinka lyhytnäköinen olin sen suhteen, että ystävä lähetti jo joku vuosi sitten emailin, joka oli jäänyt kesken. Tai, että aiemmin teräväntärpäkkä ihminen ei reagoi viestiin tai vastaa niitä näitä jutustellen ja lukijana ihmettelee: mistä oikein puhuu, miksi tälläistä höpisee, miten tämä liittyy viestiini. Nyt ymmärrän: ei todennäköisesti tarkkaan muistanut mitkä asiat meitä yhdistää. Ratkaisi asian jutustamalla niitä näitä.

Konkluusio: anna lupa itsellesi sanoa omalle itsellesi se, minkä oikeasti olet havainnut. Tässä tapauksessa siis se, ettei kaikki ole kohdallaan.

###

Lopuksi kerron, että olin taas saada slaagin amygdala-puheiden kanssa. Mantelitumakkeesta siis on kyse. Tälläinen mantelitumake-jargon on kuulemma noin 15 v sitten rantautunut jostakin Jenkkilän hötöisestä julkaisusta suomalaiseenkin insinöörijohtajien koulutusmateriaaliin. Amygdala hijack on kuulemma tunnussana.

No, insinööritieteilijöitä uralla tavattuani olen moneenkin kertaan sanonut, ettei ihminen ole insinööritieteen rakennelmiin sovitettavissa. Ei amygdalakaan, sillä koko neuroniverkon, aivoston ja muun elimistön välinen piuhoitus on lääkärikoulutetullekin vaikeaa. Mutta perun puheeni heti, kun insinööri tuo ensimmäisen ihmisen kaikkine solutason toimintoine suolineen päivineen (ja päineen) framille! Autonkin insinööri keksii yhä monimutkaisemmassa formaatissa, mutta elävää, verevää ihmistä ei kykene rakentamaan. Ikinä! (Olen insinöörin tytär. Riittää meriitiksi puheilleni.)

Ja kohtsiltään Aalto-yliopisto pyytää minut puhutteluun ja antaa sitten tulla puhumaan ajattelun ajattelun ajattelun ajattelusta.

Muttta ennen sitä nousen ylärekisteriin eli tuohon julmaan hotellisänkyyn.

Olkoon rauha kanssanne, Klara