Rakkaa ja kivikkoa, kieltokylttejä, koirarotuja ja elämän peruskysymyksiä – ainakin nämä

Hyvä Lukijani,

tässä sitä istutaan taas kirjoituspöydän äärellä ja katsellaan, kuinka tiaiset saavat siivota sotkunsa. Ne ovat heitelleet lintulaudalta vähemmän houkuttelevat partikkelit maahan, mutta nyt näyttävät jo kelpaavan nekin, kun automaatissa on lappu luukulla: ”tuote tilapäisesti loppunut”. Ladattiin nääs kaksivuotiaan kanssa siemenautomaatti pari päivää sitten, jotta ovaran näkee läheltä ja muutaman lintusenkin. Ovarahan kiipeää laudalle roikkumaan, kerää kotipaketin ja häipyy kuusistoon palatakseen juoksujalkaa takaisin. Mahtaako myöhemmin kätkönsä löytää? 🙂 Sillä on pesä ja todennäköisesti varapesäkin lähikuusissa.

###

Piipahdin, heh, Pelekosenniemellä kohteena Huttutunturi ja yksi toinen paikka, jostakäsin on otettu ylläoleva kuva Pyhätunturijonosta. En uskalla kamerapaikkaa paljastaa. Oli tien alussa nääs sen verran voimalliset ukaasit kulkijalle, että piti miettiä tuleeko musketinluoti nuppiin, jos ultimaattumia vastaan käy. Rump rump rellaa, reka reka rellaa seisahdupas sekarloon, mi vastoin käy, mi vastoin käy! Ahnestippas kallista röörää – esikunta arestissa röskytä rös! Päädyin siihen, että meni syteen tai saveen, niin tästä käyn, jokaisen oikeudella. Yritin myöhemmin netin kautta selvittää plakaatin laillisuutta, koska tiedän maanomistajien laittelevan kylttejä myös ominpäin. Turstirysien lähistöllä tapaa yllättäviä portteja, rantautumiskieltoja ja koirankuvakylttejä, jonka takia vältän retkeilyä 50 kilometrin säteellä hypepaikoista, jos suinkin on itselle mahdollista.

No, luontohan on upeaa vaikka mauseri takaraivossa. Tässä tapauksessa se oli metsässä lähituntumaan hiipinyt hirvasporo, jolla ei kuitenkaan ollut haaremia vahdittavanaan. Poikamies näytti olevan, niin en ottaantunut läsnäolostaan. Kuusamossa jouduin innocent bystanderiksi tilanteeseen, jossa etelänvaresrouva hosui kameroineen ottamassa kuvaa ”kivoista poroista” ajautuen tietämättään vaaratilanteeseen. Ihmetteli vain komeasarvisen hirvaan halukkuutta lähikontaktiin. Sarvipäällä oli kolme upeaa misua suon reunassa odottelemassa. Vain koska olen viisas(-televa) luonnotietäjä, vinkkasin rouvalle, että kannattaa lähteä hitaasti liikkumaan poispäin. Odottelen Suomen Pelastuskonsortion mitalia kultaisin käädyin. Omakohtaisia kokemuksia vastaavasta on Kuusamosta Keroharjulta, jossa ison hirvaan kanssa olin juttusilla. Onneksi kuitenkin viitisen metriä oli väliä, eikä vammautunut kumpikaan. Poromiestietojen perusteella ihmisiin tottunut poro voi, toisin kuin vähin ihmiskontaktein elellyt lajitoverinsa, kokea ihmisen kilpailijakseen. Tämä sekä muu mielenkiintoinen porotieto on poroammattilaisten nettisivustolla. https://paliskunnat.fi/py/

Pyhäjärvi hieman ikävännäköisen talousmetsäverhon takaa nähtynä.

Nuo retkireissut teen pääasiassa itsekseni. Talonmiehen kanssa ollaan, tjaah (miettii)…yli neljäkymmentä vuotta oltu semmoisessa toimintamallissa, että kumpikin harrastaa sitä, mikä itseä sattuu kiinnostamaan. Talonmiehellä on yliopistokoulutus luonnontieteistä ja sanoo viettäneensä ”ihan riittävästi aikaa metsissä”. Suon sen hänelle ilman muuta. Hieman mielessäni kritisoinkin toisiinsa pikaliimattuja pariskuntia, joissa yleensä nimenomaan miehen primääriharrastus on se, mitä vaimokin koittaa harrastaa (vaikkei ehkä kiinnostaisikaan). Pahimmillaan eukkoparka kulkee housuniekkansa vahtikoirana, jopa paimenkoirana. (miettii) No, paimenkoiraroolin ottaisin mielummin kuin pikkupuudelin. Ehkä kuitenkin olisin dobermanni tai Karjalan karhukoira, valmiina rähisemään ja soittamaan suuta vastaantulijoille. Jätän Lukijani miettimään omaa rotuaan. 😉

No, nyt hieman syrjähdin 😀

Palaan Pyhätunturiin, joka on tuttu paikka, mutta Huttutunturiin en ole koskaan kavunnut. Siis eväät pakaasiin ja aamuvarhain polun alkuun. Siellä kaksi kasikymppistä seurakuntanuorta seisoi arpomassa speksejään kovaäänisesti, huonokuuloisia? Joten päätin roikaista suoraan metsään ja antaa heidän nauttia omasta päivästään polulla. Valinta oli oikea tälläiselle antisosiaaliselle metsäreuhtojalle ja päivästä tuli hieno sekä näkymien että luontotunnelman osalta. Poroja oli jokunen eli pieni nuorukaishirvasjengi ja muutama äiti-lapsi- kombinaatio. Muita nisäkkäitä ei metsässä näkynyt, eikä kuulunut.

Laitan vielä muutaman kuvan Rump rump rellaa- paikasta ja kiittelen samalla Lukijaani seurasta! Sillä nyt on mentävä tärkeään tapaamiseen, siis kokoukseen – kampaajan kanssa 😀

Kuulumisiin! Klara

(Huttutunturin kuvat on vielä purkuvaiheessa. Laitan myöhemmin, jos ovat joltisestikin onnistuneita.)

Ps. pikaliimatulla pariskunnalla tulee varmastikin suuremmat repäisykivut, kun toinen osapuoli vain sitten yhtenä päivänä katoaa paikkaan, jonka jätän Lukijani valittavaksi eksistentiaalisen tulokulmansa mukaisesti. Se tilanne lienee väistämättömästi joskus edessä, toivottavasti menee paljon aikaa vielä – siellä päässä myös näin toivon.

Jätin kiipelilyn tässä kohtaa kesken. Vaikka onhan niin suurta ihmisegosentristä settiä julistaa naamakirjassa ”huippu valloitettu”. Ai, että mä dissaan ihmislajin herruusfantasioista kertovia kuvitelmia. Aivan kuin nämä miljoonien vuosien ikäiset muodostelmat olisivat kyykyllään vain odottamassa, että Minä Suuri tulen ne valloittamaan.
Sietämättömän hävettävä tulokulma.

Katselemassa paikkoja, osa 2. Näränkä

Hailakkaa oli sumussa ja pikkutihkussa, aamulla klo 8.30

Hyvä Lukijani,

saapukaamme siis Näränkään, Suojärven P-paikalle, koska skippasimme komean Hyöteikönsuon kahdesta syystä. Säästelin voimiani sille päivälle ja säästin suota toiseen ajankohtaan, jolloin voisi pyhittää sille vaikka koko päivän.

Nouskaamme siis opastekyltiltä hyvin sorastettua polkua kohti vaaranlaen tupaa. Olin katsonut sen olevan koko kulkuviikolleni varattuna. Hollantilaisten kertoman mukaan varaus oli kuitenkin purkautunut, mutta varattu uudelleen. No, olin jo panostanut rahani belgialaisyritykselle ja toisaalta arvellut erämaatuvan huoltoon menevän ajan samaksi kuin itärajan campuksella: puunkantoon, saunavesien kelkkomiseen ja piisin lämmitykseen. Hauskaa sekin, mutta päätavoite oli polku.

Btw: Hossan belgialaisyrityksen pakettiauto oli Ranskan tunnuksilla. Saman firman kyltti oli sillankupeessa Hossajoella koiravaljakkopaikan merkkinä. Koiravaljakkopaikassa huudettiin ”silence!” jo joku vuosi ennen kansallispuiston perustamista. Meloin silloin ohitse alavirtaan. Liekö sama yrittäjä, joka suututti suomussalmelaiset käyttämällä alkuvaiheessa kunnan hiihtolatuja koiravaljakkoajoon. No, voi olla muukin ulkolainen, jolla kunnan ylläpitämä latusysteemi ei ollut tiedossa. Ranskaksi sitä on toki vaikea kysyäkään, englanninkieli ei aina ole ranskalaisten kärkihankkeita, je sais.

Mutta nyt putosimme polulta, siis takaisin nousureitille, josta kohta avautuukin laaja niittymäinen peltoalue. Sitä vartioi komea päärakennus, jonka kuisti ja komea pihlaja on tässä kuvassa:

Jos kuvassa on jotakin outoa, niin selitys: opettelen DaVinci Resolve-editointiohjelmaa ja opin tämän kuvan värejä parantaakseni sen, kuinka em. ohjelmaa käytetään valoisuuden säätöön vain yhdessä kuvatiedostossa.
Hailakaksi jäi, mutta hyväksyttänee, kun päiväkin sitä oli.

Tepastelin aikani pihapiirissä, jossa kävin seitsemisen vuotta sitten väärässä seurassa: pentukoiran kanssa. Piti jättää kesken, niin kova oli reuhtominen eeskahtaalle. Norjassa syntyneelle oli vaaramaisemissa liikaa innostavia tutkimuskohteita. Tällä kertaa lievänä haittana oli pätkittäin linssiin sumuttava sade, mutta toisaalta väänsi maisemien color-säätimestä syvyyttä väreihin. Maisematkin aika ajoin avautuivat.

Taitaa olla joltisestikin luoteeseen kohti Taivalkoskea tämä kuva – kai?

Talossa ei näkynyt liikettä, eikä ihmisistä merkkejä, joten aikani yksinäisyydestä nautiskeltuani läksin rompostamaan kohti Kirkkokalliota. Siellä vietin sitten luullakseni toista tuntia maisemia ihaillen ja sovitellen opastaulun paikkamerkkejä näköalaan.

Vasen nyppylä on Iivaara, oikea Penikkavaara. Yritin kerran perspuoleltakin Iivaaraan (ennen Iivaara-hypeaikoja) ja törmäsin rykmentinkokoiseen metsästäjäporukkaan. Jäin hetkeksi jutulle. Tulivat Etelä-Suomesta jokavuotiselle, ”perinteiselle” poikaporukkareissulle. Poikien keski-ikä oli siinä kuusissa-seitsemissäkymmenissä.

Tässä yhteydessä on pakko sanoa, että Näränkä on Kuusamossa, joka ehdottomasti ei ole Lappia toisin kuin jotkut joskus käyntinsä jälkeen diivailee. ”Kävin Lapissa Kuusamossa” saa Törmäsiltä, Virranniemiltä ja Määtöiltä röhönaurun. Kuusamo kuuluu Pohjois-Pohjanmaahan, niin hassulta kuin kuulostaa. Koillismaatahan se on, muttei taida olla juridinen alue sinällään. No, Lapin mainitseminen tekee aina suuren vaikutuksen since Kullervo Kemppinen (Lumikuru, 1960), etenkin ellei ole raadollisempaan puoleensa saanut kosketusta ja mielikuvat on Lapinlumo-tyyppiset. Väitän nähneeni kolikon toisen puolen, lienen maininnut. Btw, sijaitsen nyt Pyhätunturilla, uskokoon ken tahtoo. Nopeat liikut ovat lajini. Mutta tästä seuraavassa blogikirjoituksessa. Lisään sitten kuviakin täältäpäin (hiipinen loitommalle pelipaikoilta, palaan asiaan). – Mutta jatkakaamme komeaa varvikko-kivikko-juurakkopolkua kohti tätä:

Ai että mä pysähtelin ihailemaan pieniä suolämpäreitä, louhikkorotkoa ja kuuntelemaan tiaisia, närhikin rääkäisi mielipiteitään. Matka ei meinannut taittua millään kaikkea kuulostellessa. Laitoin polulla kulkiessa Kirkkokalliolta otetun rauhoittavan kuvan (alla) lappilaiselle ystävälleni saatesanoilla: ”Venäläiset eivät ole tulossa.” Johon hän että: ”Onkhan varma tieto?” Johon mie: ”Kyl-lä!” 😀

Yheksänsylellä kaasukeitin esiin, kahvivedet pannuun ja porisemaan. Evästellessä sattui vasempaan silmäkulmaan hemmettisoikoon valtava petolintu kruisailemassa rinnettä ylös alas. Siinä siunaamassa singahdin liikkeelle kameraa ropeloiden. Saadut tuotokset ovat huimaavan tasokkaita, heh. Kuva kyntää pitkin maata ja soheltaa sitten taivaankantta suihkukoneen nopeudella, mutta mitään lintua ei näy maassa eikä puussa. Sinne meni kotka. Näin sen myöhemmin uudelleen niin kaukana, ettei väpättävä käsi olisi laadukasta kuvaa aikaan saanut.

Suojärvi, takana Peurojärvi (Peuro on muuten yleinen sana näiden alueiden paikannimissä).

Tätä manaillessa oli pulla mennä väärään kurkkuun, kun selän takaa pulpahti kaksi hollantilaista.

Että riitti juttua! Piti lopuksi liittyä seuraansa kohti P-paikkaa, juteltavaa oli. Ovat kymmisen vuotta käyneet Suomessa. Rakastavat maata: hiljaista, luonto kaunista ja laajaa, eikä ole kiusallista olla vaiti. Voitkos vääräksi väittää? Paljon oli jo Suomi-tietoa heillä. Toivomuksiakin: kunpa lennettäisi suoraan Hollannista muuallekin kuin Rovaniemelle. Se paikka oli ollut heille kammotus turistiruuhkineen. Kun Joulupukinmaassa seisoivat sillinä suolassa päättivät, että Rovaniemi saa jäädä siihen käyntiin. Rovaniemeläisillä kavereillanikin on samat kokemukset Joulupukinmaasta, jonne joskus erehtyivät viemään sukulaisia. Kaupunki ei ole kyennyt hallitsemaan turismia paikkakuntalaisten kannalta. (Menin aikanaan kouluun Rovaniemellä ja on kontakteja.)

Hollantilaiset: ”Suomi on nyt pop Hollannissa ja Saksassa. Kaikki haluavat Suomeen, Norja on nähty ja huippupaikat ruuhkaisia.” Nielaisin pari kertaa…en ehkä toivo mopon karkaavan käsistämme ja naapuritalot myydään saksalaisille, ranskalaisille, hollantilaisille… Jo ruotsalaiset olisivat liikaa 😀

Nä, men på allvar, pahoittelin hiton jäykkää englanninkieltäni. Luen (etenkin medisiinaa) huomaamatta edes kielen vaihtumista, mutta puhupa! Sanat on kadoksissa, kieli mogertaa. Lisäsin heille, että osaisivatpa ruotsia! Siihen toinen heistä: ”Jag kan svenska – lite!” No herregud, Herra helpon heitti! Hän ymmärsi melko hyvin, mutta puhuminen oli hälle vaikeampaa :D. Toinen puhui pelkästään englantia ja hälle vastatessa oli musta aukko sanan ”peruuntua” kohdalla. Sanoin ruotsintaitoiselle ”inställt”, jonka tulkkasi sen kaverilleen englanniksi (cancelled) 😀 Hauskaa! Suomenkieltä ovat opetelleet, vaikeaa on… Mutta sanoivat, että ”no niin” riittää jo pitkälle 😀

Konkluusio: kansainvälisyys avartaa ja hymynaama perään! Lisäksi olen kyllä kuullut kumuja siitä, että maamme jostain syystä on viime aikoina alkanut hahmottua maailmankartalle muuallakin kuin Suomessa. Jenkkilässä joskus sijoittivat jonnekin Japanin tienoille – näytettiinhän me varmaan niin aasialaisilta. Yhtä vinot silmät ja lisäksi kierossa. 😉

Lopuksi: jotta Lukijani tuntisi olonsa turvatuksi, vippaan kuvan Syrjävaaran rajavartiotornista, joka näkyy Kirkkokalliolta ja josta Talonmiehen superbuufferilla sain jossain määrin tarkennetun kuvankin.

Taistelemme!

Kuulumisiin, Klara, joka potkaisee nyt itsensä ulos ovesta.

Katselemassa paikkoja – julmaa ja närää, osa 1. Julma

Hyvä Lukijani,

otin peltiratsun alleni ja kurvasin pussien ja nyssäköiden kanssa katsomaan, onko Julma-Ölkky paikoillaan ja miltä nyt näyttää. Edelliskäynnistä Ölkyn vierellä on yli kaksikymmentä vuotta, muualla Hossassa on tullut senkin jälkeen melottua, maastopyöräiltyä ja yövyttyä. Alue oli aiemmin ”hillitysti suosittu”. Kansallispuisto tuli 2017 ja kävijämäärät kasvoivat.

Viimeisin käyntikerta Ölkkyseudulla oli lokakuun aikoja. Liipottelin Somerilla silloisella Yukon Expedition-pommikoneluokan kajakillani ja sujahdin Värikallion tyveen kallion vieressä olleen romuisen puuterassin alitse taidetta tutkimaan. Siitä sitten +11-asteisessa vedessä taistelemaan pienen puusillan ali ja kiviseen koskeen, josta Ala-Ölkyn puolelle tarkoituksena vetää alus kannaksen yli Ylä-Ölkylle, siis Julmalle. Kannaksella oli parkissa innokas puolikänninen hirviäijäporukka. Arvelin kajakin raastamisesta eskaloituvan sen verran suuri show (näistä ”anna mä autan”-sessioista on runsas kokemus), joten vetäydyin takaisin puskiin ja pommikoneeseen ajatuksella yöpymisestä Ala-Ölkyn eteläpään laavulla. Alkoikin sataa sakeasti märkää tiskirättityyppistä lunta ja järki voitti. Rantauduin Somerin silloiseen vaatimattomaan venevalkamaan autolleni ja huristelin lähimpään majoituspaikkaan. Ehkä Jokijärvelle vai Taivalkosken vaatimattomaan hotelliin, en enää jaksa muistaa.

Sen pituinenko se? No ei. Vetäydyin vain hiukan muistoihini. Niihinhän meidän eläkeläisten on helppo singahtaa nuorison kuunnellessa rinkinä ympärillä hyyy-yyyvin innostuneena, että tarinoihan muori lisää, läpikäy vanhat kansakoulukaverit, hae oikein luokkakuvakin – millaisia kohtaloita? Entä isoisän veljesperheet, puolisot ja serkkujen ketjut! Mitä Tauno-setä sanoi aikanaan, kun laituri repesi?

Ehkä Lukijani ymmärtää mitä tarkoitan😉

###

Keli Julmalla oli suosiollinen saapuessani P-paikalle. Laskin autot: 17 henkilöautoa ja 8 matkailuautoa.

Pyöräytin lenkin. Kohtasin 32 ihmistä (+ näköhavaintona 2 kanootissa) ja 5 koiraa. Ihmisäänet puhkoivat ilmatilaa, koiraimmeiset jumivat sillan kahden puolen aprikoimassa tessun suhtautumista teräsrappuihin ja notkuvaan siltaan. Pysähtyipä yksi mukava rouvakin jutulle. Oli lähialueiden asukas ja käyttämässä sukulaisia kanjonilla: ”Onpas täällä porukkaa!” Tapasin sittemmin hollantilaisia Närängässä. Kertoivat ällistyneensä Julman P-paikan automäärää: 42. Hekin autojen laskijoita 😄

Kannattiko käydä? Kyllä. Kaikkien nähtävä, ei siinä mitään: hieno on. Sorastetut, semi-pyörätietyyppiset baanat vaan ei ole mun juttuni. Olen metsien, puskien ja erämaiden tyttö, mutta herraparatkoon: monen muun juttuja nämä toki on ja hienoa sekin! Ja tuumaan näinkin: vielä tulee aika, siis jos XYZ ylipäätään suo, ettei omin kintuin etene kuin korkeintaan sorastettua polkua. (XYZ=elämänhaltijan nimi Lukijan valinnan mukaan, tarvittaessa saa jättää tyhjäksi, Mao ei käy).

Huomasin pakenevani metsään syömään mustikoita ja ihastumaan laveasta muurahaispolusta: kova molemminpuolinen liikenne. Sitä seuraillessa taisi mennä sama aika kuin rotkon tuijotukseen. Onkohan niin, että meikäläisen kärkihankkeita on pienet, kotimaan luonnonaarteet, kuten muurahaispolut? Vastaan itselleni: on. Olen kivunnut vaikka minne ja noussut hissillä Kuala Lumpurin hiivatin pilvenpiirtäjiin ja näkötorneihin, tuijottanut Iguassua ja tonkinut Tasmaniaa, mutta ei kolahda kuten kotomaa. Sielun ilo löytyy Suomen metsistä ja muurahaispolusta, rauhasta ja hiljaisuudesta, omista oloista ja pään tuuletuksesta. (Palaan tähän osassa 2. jos muistan.)

Hah, kuulostiko hurskaalta? Sitä se onkin ja selvää elviselyäkin: on tässä kuule maailmaa nähty, ettei mitään eilisteeren tyttäriä! Mutta vannon: totta joka sana. Vertailukohdepiipahduksista on ollut ainakin omakohtaista hyötyä. Kun on muuta nähnyt, niin voi sanoa oman sielun tuntemuksena, että kotomaata ei voita mikään, ei koskaan. Niin huippupaikka. Enkä ole ainut. …kerron seuraavassa blogikirjoituksessa, mitä hollantilaiset sanoivat Närängässä. Ja lisään disclousuren: joku muu kokee asian toisin ja täysin oikeutetusti!

####

Istun kirjoittelemassa Hossan lomakeskuksessa. Ympärilläni työntekijät keräilevät aamiaisastioita ja puhuvat ranskaa. Sitten tulee edeskäypä ja huikkaa heille ”Ça va ?”

Respan tiskillä totesin, että ”palautan avaimen”, johon vastassa oli kaksi hämmentynyttä tytönkatsetta. Kysyin puhuvatko englantia. Puhuivat, keskinäinen kieli ranska. En hämmästy suomenkielen puutteesta, ilmiö yleistyy. Muotkan Ruoktussakaan ei enää ole suomen osaajia Niittyvuopion myytyä korkeassa iässä paikan puolalais-ranskalaiselle pariskunnalle. Viimeksi tiskissä oli ainoastaan ranskaa puhuva nuori tyttö omistajien hääriessä muualla. Suuret saksalaisryhmät näyttäisivät olevan kärkihankkeitaan ynnä muut ulkomaantulijat. Suomalaiset olivat tottuneet Niittyvuopiolta (”Hans vaan”) saamaan apua ja neuvoja. Nyt on uudet kansainväliset tuulet tuntureissa ja lentokoneet kaahaa Rovaniemelle putket punaisena.

Seuraavassa blogitekstissä on hollantilaisten ja yhden rovaniemeläisen kokemus Joulupukinmaasta: ystävällinen varoitus siitä, jos on vielä kokematta! Tiedän myös omakohtaisesti, että Kilpisjärvelle en enää mene.

Ranskanpuhujat lähtivät kanootilla vesille. Hauskaa!

Katselen keskenään ranskaa puhuvien puuhia, kovasti touhuavat. Paikka lie jo pitempään ollut ulkomaalaisomistuksessa, niin muistelen. Tarkistin: taustalla on belgialaisyritys, miljoonabisnes. Päätoimijoiden nimet ovat ranskankielisiä, mutta kuten tiedetään, Belgiassa puhutaan myös ranskaa.

Aamupalalla oli suomalainen naisporukka, suomalainen miesporukka, muutama suomalaispariskunta ja espanjalaisryhmä. Ei ruuhkaa ja ihan suositeltava paikka, siisti ja rauhallinen. ”Ekologinen majoitusmuoto”, saattoi tarkoittaa alkuillasta vain haaleaa vettä lämminvesihanasta ja yön lievää viileyttä, mutta mulla on aina oma VainSiistissäSisäkäytössä- oleva untuvapussi. Maalämpö, josta oli hyvin tiedotettu etukäteen, ei siis sikaa säkissä. Alueella on myös suomalainen perheyritys Loma-Hossa, mainitaan pieneksi yritykseksi.

Tässä matkailumarkkinointia Hossasta, heh! Kannattaa tulla, etenkin kesä- tai syyskuussa, niin on rauhallisempaa. Maastopyöräilijälle oiva valinta, päiväretkeilijälle myös. Telttayön vietin täällä joku vuosi sitten, oliko peräti viime vuonna (mummo tässä muistelee😁). Nope, kaipaan erämaisempaa, mutta olin testaamassa uutta telttaa.. joka on jäänyt hyllylle ja vanha kaivettu esiin. Saa nähdä myynkö pois.

###

Nyt vilkutan Lukijalleni, hyppään kaaraan ja ajan Perankaan ja siitä johonkin suuntaan. Mökille ei nyt viitsi mennä, kun siellä on laiturintekijä, joka on käynyt meillä nuohoamassa aiemmin. Talonmies: ”Nuohoaa meille laiturin parissa viikossa.” Heh!

Voikoon Lukija hyvin ja nuohotkoon tietään reippaasti eteenpäin!

Klara

Kaalilaatikkoa, kielikukkasia ja yhteiskuntarauhaa kansalle!

Hyvä Lukijani,

istun keittiönpöydän äärellä edessäni tyhjät aamupalakupit. Aamupalakupit? Kyllä. Ne muodostuvat jääkaappia staassanneista tuotteista: noin 1 dl kaalilaatikkoa (aina avec ketshup), yksi kalkkunanakki, puolikas paahdettua sämpylänpuolikasta, puolet jugurttirahkapurkista, desilitra juotavaa jogurttia ja kahvia. Kuka sanoo, ettei kaalilaatikkoa voisi syödä aamupalaksi, mutta hotelliaamiaisen nakit ja teollisuuslihapullat ovat ok?

###

Tutkailen ensi viikon retkikohdetta ja siihen liittyen kuuntelin podcasteja. Yhdessä podcastissa luontotoimittaja haastattelee tutkijaa. Ovat luontokohteessa ja toimittaja hihkaisee: ”Sä laitoit kyl todel nopeest ton nuotion päälle kun tultiin!” Päälle! Olen somepalstoilla havainnut etelän ihmisten grillaavan nuotiossa ruokatuotteitaan. Grillaavan! Tätä on pansuomalaisuuteen kasvatetun kielifriikin kyl hiton vaikee hiffaa. Luontotoimittaja ehkä naksauttaa nuotion päälle kotipuolessaan niin, että käynnistysvalo räpsähtää. Terveisin Pohjoisen Puolesta-kansalaisrasisti.

Rauhoittava kuva:

Mökkirannasta Talonmieheltä perityllä Sony:llä tsuumattu kuva putki oikosenaan, suttua jäi. Sony on jäänyt virumaan painonsa takia, yrittelen palauttaa käyttöön. Yksi Samsung on myös jäänyt sivuun akun hyydyttyä. Talonmies onnistui jostain haalimaan kaksi uutta akkua ja uuden laturin edellisen kadottua. Hyvä juttu: tulee läheltä-piti- elektroniikkaromu käyttöön.

###

Puoliso (matkoilla) totesi männäviikolla seuraavaa: ”Sinä se et osaa sanoa ei!” Sanoin siihen ehdottomana kantanani, että EI, ei ole totta. Raavin korvallistani ja tarkensin: ”Melko usein siis näin ei ole. Monestikaan siis ei ole.”

Menin työhuoneeseeni, avasin tietokoneen ja sähköpostilootani. Luin uudelleen vastauksen erään keskussairaalan ensi vuotta koskevaan avunhuutoon. Siihen oli selvästikin minun postilaatikostani vastattu. Katsoin sitten hetken aikaa pihakuusia. Ja väitöslahjaksi saamaani puutarhatonttua, jonka puoleen lapsenlapsi (2v) ohikulkiessaan kumartuu ja huikkaa: ”Moi!” Siitä katse siirtyi tyhjään lintulautaan, josta liukui maan tasalle sahattuun lumihalloheisipuskaan. Sitten takaisin sähköpostiin. Luin sen uudelleen. Näytti edelleenkin olevan itseni lähettämä. Siinä luvattiin, että ”mikäli tilanne on todella niin vaikea, olen käytettävissä siinä tapauksessa, että potilaslistaani kevennetään, enkä tee kovinkaan monta päivää kuukaudessa.” Minäkö muka en osaisi sanoa ei?!

###

Suolentähystys meni hienosti. Siksi maksoin privaattiin rahani, jotta sain valita skopistin, jonka maineen tiedän taitavaksi. Sukankudonnan jälki ei kaikilla kutojilla ole samanlainen ja tämä pätee tohtoreihinkin lajissa kuin lajissa. Ruoansulatuskanavan tähystyksissä gastroenterologi (sisätautilääkärin taustakoulutus) on ilman muuta taitojen suhteen number one. Tekevät niitä kirurgitaustaisia tähystäjiä enemmän, mikä on aika yleisesti lääkärikunnan tiedossa. Joten mikäli sielläpäin on mahdollisuus tähystäjä valita, muistakaa sanani.

Kolonoskopia maksoi minulle yksityispuolella vajaat 800 euroa, josta lääkärille 193 €, loput yrityksen kuluihin (hoitaja, laitteet, tarvikkeet). Tiedän työni puolesta kustannuksista sen verran, että mikäli olisin ruinannut lähetteen julkispuolelle olisi veronmaksajien maksettavaksi tullut kolmin-nelinkertainen summa ja itselle vain käyntimaksu. Toki veroina maksamme itse kukin monen muunkin tutkimukset.

En valita, verotus on hyvä asia yhteiskunnan kannalta, enkä markkinoi privaattitoimintaakaan. Mutta totuttu on, että kaikkea on ja kaikkea saa, eikä todellista hintaa tarvi itse pulittaa. Monessakaan maassa ei näin ole.

Verojen kauttahan porukalla toisistamme huolehditaan. Jenkit pitivät sitä sosialismina, kun tästä kanssaan juttelin. Ja sitä, että enemmän tienaavat (huom. palkansaajat siis) maksavat euromääräisesti enemmän veroa. Olen joskus antanut palkastani verottajalle puolet ja kehtaan sanoa. Hyvin jäi käteenkin, ei sillä, mutta kovalla työllä ja päivystämällä tuli palkka revittyä. Aattelin silloin, että ihan hyvä summa yhteiseen jakoon omaa työtä tekemällä. No, jotkut ajattelevat, että käteen tulisi jäädä kaikilla saman verran koulutuksesta ja työstä riippumatta. Näinhän jossain maassa joskus oli ennen oligarkkeja. Vaan toiko onnen kansalle, epäilen.

Näen niin, että on oikein, että ihmisillä on (olisi?) katto pään päällä ja edes jotakin ruokaa. Ja että pääsevät kouluun ja hoitoon. Ja että on kirjasto ja poliisitoimi, puolustusvoimat ja tienrakentajat. Ja juna kulkee, vessa ei tukkeudu, valo tulee lamppuun ja vettä hanasta. Ainakin nämä. Kaikissa maissa ei ole näin hyvin, likikään. (Kävin kerran Intiassa. Reissu avasi silmät karmeimpaan totuuteen.)

Konkluusio: täällä kiitollinen, onnellisen maan onnellinen veronmaksaja 😀

###

Kuva nimeltä Valoa Venäjältä. Itse otin. Ja kun kokonäytöltä katsoin, nin ikään kuin katulamppujen tms. valopilkkuja näkyy metsän siimeksessä, vaikka on umpimettää. Ja joku taivaasta juontuva valojuovakin. Että valo taittunut linssistä vai leijuuko rajanpinnassa pikkuruisia muovipalloja sisällään tallentava minikamera 😉 No, huumoria vain, ei hätää. (Vai ehkä pienenpieniä meteoriitinsirpaleita, taivaspölyä ja mitä niitä onkaan enkelimaailman hitusia.)

Nyt on niin, että Lukijani on varmasti jo ihan uuvuksissa. Teuvo näyttää tulevan kaupasta ja täytyy itsekin nyt terästäytyä. Siis käydä koiralenkillä ja virittämässä takapihalle Talonmiehen hankkima chippiharjoittelupönttö. Tehdä sitten pari viuhuvaa liikettä, josta hakemaan lapsenlapsi tarhasta. Vanhemmat ovat ammatissa, jota tehdään 24/7. Nyt osui molemmille huki yhtäaikaa. Mutta onneksi on mummot keksitty!

Oikein hyvää viikonloppua Lukijalleni toivoo Klara Täältä Jostain

Ps. Maisemaonnelliselle Johannalle kiitokset, kun olet suositellut blogiani. Alkoi ensin ujostuttaa, että onkhan nämät nyt niin kummoisia pähkäilyjä, mutta pääsin siitä nopeasti yli 😀 Kiitos paljon!

Rupikonnamaisia puheita, vanhuuspohdintoja ja suolitutkimuksia

Hyvä Lukijani,

palasin kotikirjoituspöytäni ääreen ja käytän päivän hiljaisen hetken tähän mieluisaan kirjoitustyöhön vietettyäni varhaistunnit pelikentällä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Talonmies sutii omissa liemissään samalla kentällä jossakin hälle entuudestaan tuntemattomassa peliryhmässä. Hyvää tekee hänen kulkea aika ajoin eukostaan irrotettuna. Täällä kuitenkin taas huidotaan samassa bunkkerissa, pelitermiä käyttääkseni.

Tästä herää assosiaatio edellisen tekstin aiheeseen eli vanhenemiseen… vaikkapa filosofisena tulokulmana. Nimittäin on vissi ja varma, että täytyy opetella kulkemaan myös itsekseen. Perustelen: niin kirpeältä kuin kuulostaakin, on realiteetti se, että puolisoista toinen jatkaa maanpäällä lopulta itsekseen. Yhtäaikainen lähtö on harvinaista.

Lähipiirissäni on pariskuntia, jotka hädin tuskin huussikäynnin ajaksi erottuvat toisistaan. Mutta ”Oot lainaa mulle hetkisen” laulaa Maarit Hurmerinta. Laulu liittyy lapseen, mutta sama karvas totuus pätee puolisoon, ystäviin ja sukulaisiin. Tuolta se tuli – ja tuonne se katosi. Ajoittain pohditaan minne säkenöivä-älyinen V katosi, missä on? Ja toisaalta: kun sydänystävääni suren, niin kumpiko on parempi vaihtoehto: äkkilähtö vai hidas hiipuminen? Ja vielä voi esittää kysymyksen: kenen kannalta, lähtijän vai jäljellejäävän?

###

Boing-boing … viisain pompahtaa iloisempiin aiheisiin ja hiipiä rupikonnan (Bufo bufo) nahkoihin. Oi, rakastan näitä lättänaamoja! Pimeällä mökkipolulla odottavat suolapatsaina, kun talsin vierestä ja säikyn tallovani ne lituskaksi. Yläkuvan Saku oli fiksu ja singahti alta pois. Tekoäly, tuo Paholaiseksi leimattu, kertoo rupikonnan iäksi 10-12 vuotta, suotuisissa oloissa jopa 20-30 vuotta, mutta kuolemanvaarat vaanivat jo nuorena. Tieteenala on herpetologia, jonka tutkimuskohteena ovat matelijat ja sammakkoeläimet. Herpeton = ryömivä eläin, logia = oppi.

Konnan erottaa sammakosta viimeistään, kun katsoo sitä silmiin! Jos vastaan katsovat kuparinhohtoiset silmät, se on konna. Jos silmät ovat vihertävät, se on sammakko. Että ei kun silmä silmästä, hammas hampaasta ja son siinä, tunnistus siis. Mutta onko sillä hampahia? Varsalla ei ole vielä hampahia, sanottiin eräässä maankolkassa kun kyselin sen syömisistä. Heh! Hampahia ei ole konnallakaan. Se nielee uhrin kokonaisena, ju-huu. ”Sinne meni”, sanoo konna nielaistuaan kovakuoriaisen, kärpäsen, sääsken, heinäsirkan, hämähäkin, tuhatjalkaisen, etanan, lieron… Liero vaatinee useamman nielaisun ennen kuin hännänpää liputtaa konnan suupielessä. Herkkua on siinä monenlaista! (Tekoälyn lähteet alla)

Muutama vuosi sitten Vuori-Kalajalla, siis Konnevedellä (nomen est omen!) kohtasin polulla konnaporukan, jossa alin limanahka oli toisen konnan tiukassa halausotteessa niin, että puristetulla silmät oli pullistua päästä. Halaaja piti pintansa, vaikka siihen oli takertunut parikin lisäkonnaa. Semmoinen oli konnakolonna, että kävelysauvalla piti yrittää erottaa ne toisistaan. Mutta minkä luonto on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako! Ei onnistunut nääs.

###

Toissa-aamuinen leipä ja lohisiivu. Slirps. Maha kurnii. Mutta miksi kuva on tässä? Ks. eteenpäin.

On aika siirtyä koiran kanssa ulos ja ryhtyä litkimään tyhjennysainetta huomista suolentähystystä varten (kolonoskopia). Että kyllä se tohtorikin vanhenee ja sairastaa. Toivon silti, ettei ikävyyksiä löydy (en usko).

Tässä yhteydessä markkinoin ja korostan Lukijalle, että osallistuu maassamme tehtäviin suolistosyöpäseulontoihin. Niihin napataan muistaakseni 56 ikävuodesta lähtien määrävuosivälein (2v?) uhreja kakkimaan kertakäyttölautaselle ja pyöräyttämään siitä pikkuruiseen kierretikkuun näytettä mukana olevaan purkkiin suljettavaksi. Ja ei kun kirjekuoreen ja postiin ja toivomaan, ettei ulosteessa ole verta. Koska jos on, niin bon vojaas vaan tähystykseen.

Meikäläinen on tietysti näytteensä antanut ja ne puhtaiksi todettu. Mutta alkoi huolettaa, kun oli tuo umpipussitulehduksen eli divertikuliitin taudinkuva. Joten tilasin yksityispuolelta tähystysajan (huom. omalla kustannuksella) päästäkseni hyväksi skopistiksi tietämäni entisen työkaverin tutkittavaksi. Hän jalkautui ulos julkiselta puolelta koettuaan huonoa kohtelua, kovaa työtahtia ja muita vaihtoehtoja matalampaa palkkatasoa. Siinä olisi medialle mietittävää, miksi julkispuolelta porukkaa häipyy. Jos multa kysytään, niin sanon ensimmäiseksi syyksi osaamattoman johtajuuden ja tappotahdin. Rahallakin on kaikille työssäkäyville toki merkitystä ammatista riippumatta, mutta väitän tohtoreilla rahan olevan vasta kolmas syy, onhan julkisen puolen etu kuitenkin (yleensä) varma eläkevirka toisin kuin privaatissa. Johtajuus on ajautunut pois lääkäreiden käsistä ja unohtunut se totuus, että alalla kuin alalla ei asiantuntijoita voi johtaa toisen koulutuksen saanut henkilö, ei vaikka tutkinto olisi ”vähän samoilta suunnilta”. Lääkärijohtajuus on kadonnut, väitän. Tilalle on tullut kaikenlaista prosessiasiantuntijaa ja terveydenhuoltoylisysteemikehitysjohto-organisaattorimaisteria. Ja taloushallinto-osastoa, poliittisesti valittua hallitusta ja muuta koalitiota sanomaan miten tehdään. Mutta kuka heistä pystyy sanomaan, kuinka tehdään hoidonrajauksia, kenelle annetaan äärimmäisen kallista lääkettä muutaman lisäkuukauden saamiseksi ennen varmaa kuolemaajne jne. Ei kukaan.

No syrjähdin. Ja rangaistuksena ei kun litkimään herkkujuomaa, loppu on legendaa.

Siis: Gesundheit – terveyttä teillekin toivoo Klara! (huutomerkin kanssa nälissään parahtaen, syömättömänä nyt oltava vuorokausi)

Tekoälyn lähteenä: luontoportti.com, Luonnontieteellinen keskusmuseo (LUOMUS) ja sen Lajitietokeskus (laji.fi), luontoon.fi ja leuhkii myös haarukoineensa herpetologista kirjallisuutta, mm. Pohjoismaiden sammakkoeläimiä käsitteleviä tutkimuksia ja kirjallisuutta 😉 Uskotaanko? Kertoo koonneensa tietonsa näistä. Myös mainitsee: sammakkolampi.fi, YLE Oppiminen.

Rauhoittava kuva 🙂 Itse otettu. Rauhoitun siis liemieni ääreen – hetkeksi. 😀

Melalla huitomista ja vanhuuden merkkien luettelointia

Kiirettä piti tälläkin, jonka oletan mäntykiitäjäksi googlettamalla. Saa mieluusti korjata, jos onkin joku muu!

Hyvä Lukijani,

istun taas lähtökuopissani, tällä kertaa mökin akkunan äärellä. Järvi pauhaa puuskatuulten riepotuksissa, silmämääräinen arvio noin 10 m-12 m/s puuskissa. Aika pahan näköinen ulappa, josta sain eilen maistiaiset, palaan siihen kohta ja annan korpin ensin haukkua terveiset sinnepäin. Sen äänirepertoaari on hauskan moninainen. Jostakin syystä on nyt ääntänyt haukkumalla. Eilen Talonmiehen pakatessa lähtökuormaansa rynnättiin mökin nurkalle katsomaan kenen kyyhkynpyytäjän koira on päässyt irti. Täällä kun ei ole ketään missään. Ei tosin metsästäjiäkään. Edes moottorilla tuotettua ääntä ei ole. Kuluukin aina alkuunsa pari päivää, ennen kuin kärpäsen surina ei ensimmäiseksi assosioidu lentokoneen ääneen.

###

Kelit on olleet tavalliset loppukesän kelit ja syytä on olla realisti. Kesän ydin oli lyhyt ja kummallinen: kesäkuu hyytävä, heinäkuu paistinvartaassa, elokuu hyppelehtivä ja thäts it! Ei voi kuin toivoa syyskuulta kompensaatiota.

Jäin mökille vielä Talonmiehen ja Koiran lähdettyä. Keli oli eilen aamusella komea, että ei kun retkivermeet kyytiin, mela käteen ja menoksi. Liipotin kalliopaikalle, pursi maihin, reppu selkään ja mars matkaan. Olen tuolla joskus törmännyt suteen ja karhun jätöksiin, joten arvelin käydä nuuskimassa nurkkia. Alue rajoittuu valtakunnanrajaan, eikä asutusta ole, joten metsän eläinten valtakunnassa kuljin. No eipä ollut ainuttakaan petoa, ei jätöksiäkään. Suon reunalla oli leveälestisiä taaperruksia, mutta kuka niistä tietää kenen ovat. Hirvetkin kun porukalla talsivat, niin jälki on tuonkaltaista. Pari hirvikärpästä läksi vuokralaisina mukaani, vaikken koskaan ole tuolla hirvenkakkaa nähnyt. Tuon tuosta piti pysähtyä mustikkapuskia perkaamaan, komeita ja isoja olivat marjat, vaikka nyt on myös pikkuruisia versioita ollut paljon, kertoi marjanpoimijamme Veikko (nimi muutettu🤗), paikallinen metsuri evp.

Jos aamu oli liki pläkä, niin paatille iltapäivällä palatessa oli tilanne toinen. Ainahan tuuli iltapäivästä nousee, mutta nyt oli tuimaa puuskaa mukana ja tuulensuunta kannaltani pelottava. Roikaisin ensin uimaan, keittelin kahvit ja tuumailin. Päädyin siihen, että teen ylimääräisen koukkauksen kyetäkseni ylittämään selkäveden sen kapeimmalta kohdalta. Meloin sitten rantoja pitkin pitemmän kautta. No, vanha melojan tieto on, että pahin puuska iskee juuri silloin, kun rantaan on molempiin suuntiin yhtä pitkä uintimatka. Näin kävi nytkin. Onneksi en uimasille joutunut, mutta kieli keskellä suuta sai sivuaallossa teutaroida ja väkisin meinasi aalto paiskata rantakivikkoon. Ankaralla melomisella pysyin säällisen matkan päässä rannasta. Ei tuossa nyt mitään läheltä piti -tilannetta ollut, olen melonut meressäkin lukuisia kertoja kovassa aallokossa. Vaan järvenaalto on suuttuessaan kyllä pelottavampi meikäläisen mielestä, terävämpää, äkkinäisempää ja heitteisempää. Ja kiviäkin saattaa yllättäen tulla eteen toisin kuin merellä. (En tiedä kauanko muorilla voimat riittää melakankea vääntää näissä tilanteissa. Maate mennessä tiesi meloneensa, kun selkä ja kyljet oli kuin tulessa. Vanhenemista.)

Mauriaisia nuo mustat pisteet. Jos olisi video, ne liikkuisivat vailla ihmisjärjen häivää ristiin rastiin.

Iltana muutamana jouduin vakavan hyökkäyksen kohteeksi kajakkini luona. Ensimmäinen ajatus oli suuresta mäkäräisparvesta, vaan olikin hitonmoinen lentue mauriaisia, siis muurahaislaji. Perskules! Laskeusivat takille, naamalle, hatulle ja ennen muuta kajakin päälle. Osa lähti laskukiitoon kohti hietikkoa kajakin vieressä säntäilläkseen siinä päättömästi eeskahtaalle. Ja jos Lukijani lupaa vaieta, niin tunnustan: kaadoin ämpäritolkulla vettä niiden niskaan. Joku sinnikkoporukka jäi kuitenkin siihen räpeltämään, mutta alukseni kannella oli enää muutama.

Vaan annas olla, kun seuraavana päivänä palasin tapahtumapaikalle, niin mitä huttua! Koko soittokunta oli majautunut kajakin alle aktivistien noustua sitä kuorruttamaan. Perskules! Ei kun saavia kantoon ja vettä niskaan näille elokapinalaisille. Lopputulos: ottivat rantakivikon uudeksi pesäalustaksi. Hyväksyn tilanteen. Tuommoista sinnikkyyttä on jo kunnioittaminen.

###

Lopuksi ilahduta Lukijaani kirjaamalla vanhenemisen merkkejä. Ne ovat muun muassa nämä: kädet on kuivat, tavarat tippuu käsistä, kyykystä on työlästä nousta, silmämunat kuivaa päähän, ihon ohennuttua syntyy mustelma pelkästään mäkäräisen puremaa tiukasti raapimalla (sama, jos kopsahuttaa käpälää kaapinnurkkaan), varpaaseen sattuu, selekää kolottaa, käsivarren iho näyttää pergamentilta ja nivelrikko kyhmyröittää sormien viimeiset eli ulommat nivelet (distaaliset, sanotaan). Muutamia mainitakseni. Näistä kaikista olen nuorena tohtorina sanonut huolestuneille naisille, että semmoista se on, kun ikää karttuu. Mutta nyt on tilanne muuttunut: nuoreksi nulikaksi tuomittisin, jos hyväkäs keltanokka vanhuuden merkiksi väittäisi! Hyvähän son sanoa, kun naama on vielä suoranahkaanen ja huulet erottuu naamataulusta. Että kyä tässä ny joku halavatun tautitila täytyy olla takana ja nämä kaikki on sen merkkejä. Että haluan rönkteniin makneettikuviin, lapraan vasta-ainetesteihin, allerkiakokkeisiin, mikroskoopin alle. Postilta eläkkeelle jääny, samassa ryijyntekoryhmässä kulkeva Kaarinaki sanoi, että ainaki reumakokkeet ja sitrulliinit ynnä verritiinit vaadit katottavaksi. Mutta ei ulostetestiä eikä punnitusta, ne on turhaa tuhuraamista vaan. Niin se sano.

Tähän ja edelliseen blogipäivitykseen liittyen tosissani totean, että sydänystäväni tilanne riipoo rintaani rehkiessäni metsissä tai kajakin kanssa. Olen vuosia aatellut, että vaellettaisi taas yhdessä, kunhan kiireiltään ehtii tämä aiemmin minua paljon kovakuntoisempi, ikänsä urheillut. Yksi vilkaisu ja realiteetit iskivät piikin sydämeeni. Koskaan enää emme hiihdä, emmekä kulje polulla yhdessä.

Ja nyt baanalle.

Iloa vanhuusvuosiinne toivoo Klara

Kuva retkeltä. Suolampi ylhäisessä yksinäisyydessä keskellä ei mitään.

Rapisevia aivokuoria (cortex) ja nurkkapeltiä

Rannan takana on laaja suoalue, josta syksyisin nousee komea usva. Vasemmalla suota halkoo kapea virtavesi (ei näy kuvassa). Virtavettä pitkin pääsisi erämaajärvelle, elleivät talttahampaat olisi kaadelleet harvoja puita esteeksi. Kuvan otin sen jälkeen, kun jälleen totesin reitin mahdottomaksi edetä. Väyläkin niin kapea, että temppuilla saa paattia kääntääkseen.

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni äärellä. Auto on pakattu taas monenlaisilla varusteilla, eikä siinä vielä kaikki: keskellä pirssiä on viisimetrisiä katon nurkkapeltejä. Vien ne mökille, kun jJälkeläinen haluaa kyyhkynpyyntinsä sivutyönä korjata mökin kattoa. Minä puolestani puhdistan katolla seisten vesikourut ja teippaan ristikon piipunhatun ja piipun välille, jottei mustalintu tai telkkä taas yritä löytää lapsilleen hormista kotia.

Riehuin juuri kotona ympäri kämppää keräilemässä tavaroita ja tein vähän etätöitäkin. Ostelin netistä junalippuja ja lohdutin miniää, jonka sielua riipoo ainokaisensa, siis lapsenlapsemme, päiväkodin aloituskuviot. Hain pienokaisen sieltä eilen vanhempiensa töiden venyessä. Oli puhellut mumman tulevan hakemaan – niillä harvoilla sanoilla, mitkä osaa. Enimmäkseen hän viittelöi 😀 Mutta automerkit tunnistaa käsittämättömällä tavalla. Tutkailee lelukopan pikkuautojen peräpeltiä ja toteaa ”voo-vo”, ”jo-joo-ta”, ”auu-li”. Uskomaton on ihmislapsen kehitysnopeus – kuin myös sen hitonmoinen romahtaminen, heh 😉 Mutta automerkkiasioista olin niin kieseissäni, että viestitin kaverimummulle videon kera kuinka laps vastailee, mikä auto on paapalla, mikä ukilla, entä tädillä… Sain bumerangina ao. viestin kaverimummulta vastaukseksi:

Miten mulla jotenkin viilikset himmeni. Kell´onni on, se onnen kätkeköön, kell´aarre on, se aarteen peittäköön – eikös niin laulussa sanota?

###

No, jotenkin alkaa ikääntyminen näkyä kaveripiirissäni. Siitä kertovat omituiset, oudosti hauskat sutkautukset ja äkkiriemukkaat sanankäänteet. Paitsi, että ne jäävät jotenkin ilmaan roikkumaan ja niistä jää muistoinen tuulahdus hoivakotikäynneistä anopin ja äireen luona. Että hei vaan sun heiluvilles ja sun huivilles heippati hei! tai kuten edesmennyt, aina niin riehakas, hirtehinen isoäitini dementian höyryistään kiljahteli: ”Hellurei on pil_u ruotsiks!” ja nauroi ittensä kipeäksi. 😀

Tähän liittyen isken aiheeseen, joka on järkyttänyt, itkettänytkin. Tavattiin nimittäin pitkäaikainen sydänystäväni yllättäen. Kaikkine kiireineen – on ollut tulipalokiireinen koko pitkän ystävyytemme ajan – ei ole muutamaan vuoteen nähty. Havaitessani hänet katseeni lasittui järkytyksestä. Pieni, linnunluinen, hauras ja pysähtyneesti hymyävä vanhus köpötti eteeni. Ilme kuin olisi törmännyt rakkaaseen sisareensa, muttei ollut varma olenko sisar, äiti, mummu vai kenties käly. Sitten seurasi Attendolta tuttua hei sun heiluvilles-hilpeyttä, enkä tiennyt esittäytyäkö vai antaako työstöaikaa. Loppuviimetteeksi en vieläkään ihan varmaksi tiedä, tunsiko minua enää.

Mutta ammatin ja sukulaistenkin kautta tiedän, kuinka pitkään muistisairas kykenee esittämään skarppia niin, että perhekin lentää lankaan. Vaikkapa lääkärin vastaanotolla, jossa vanhustaan saattamassa oleva tytär hämmästyy, kun nopea kysymykseni nykypresidentin nimestä saa äidin vastaamaan ”Kekkonen”. Tytär parahtaa järkyttyneenä, että hei äiti kuinka sä nyt noin, eihän Kekkonen ole ollut vuoskymmeniin meidän presidentti, kyllähän sä sen tiedät! Ja äiti hymyää hämmentyneenä: ”… niin Kekkonen, Matti Kekkonen…heh no vitsi vitsi”. Me mummun kanssa tiedetään se, mikä tyttärelle orastavasti siinä alkaa vasta valjeta.

Palatakseni ystävääni, niin jälkeläiseni sanoi joku vuosi taapäin, että ”Tapasin K:n. Kyseli kuulumisiani… mutten oikein ollut varma, tiesikö kuka olen.”

Nyt harmittelen, etten väkisin ole murtautunut nk. kiireittensä keskelle. Ja juuri kuuntelun alla olevan kirjan lauseenpätkä iskee tikarina sydämeen. Kirjassa pikkuveli muistelee isoveljeään ja sanoo (pätkä virkkeestä tässä): ”siks se sattukin niin paljon ku se sairastu, ku se oli aina ollu niin vahva”. (Oliver Lovrenski: Silloin ennen.)

No niin, no niin. Elämä jatkuu ja mökille nyt minut vievä asfalttitie on kuuma. Että eipä vaivuta synkkyyteen. Asfalttia, asfalttia. Kunnes tulee soratietä kuoppineen ja mutkineen, sitten pienempi ja kapeampi kärrypolku, koski ja sen yli silta, juurakkoinen harjun yli luikerteleva polkunen. Sen päähän vien peltiset tuomiseni. Köpöttelen Talonmiehen lämmittämän saunan lauteille ja tötterehdin järviveteen. Ehkä hortoilen jonakin lähipäivänä rinkan kanssa sakean metsän uumeniin, kuka tietää (Ilmatieteen laitos tietää).

Oo revuaar vaan ja oikein virkeää aivoverenkiertoa toivoo,

Klara

Ps. Ristisanatehtävillä voi estää dementoitumista, uskokaa huviksenne 🙂 Ja tekoäly hoitaa loput. Lainaan tänään käytyä keskustelua, kun en muistanut mikä oli sen Mikkosen etunimi, joka oli räväkkä tv-toimittaja aikanaan. Tekoäly yritti ensin neuvotella nimeksi Seppoa ja Tarmoa, Jukkaa ja tarjosi jopa Pertti ”Veltto” Mikkosta (hah!). Tuomitsin tylysti: ei käy. Joten yritti olla hauska: ”Selvä, otetaanpa askel taakse ja mietitään rauhassa. Puhut tv-toimittajasta, joka oli naimisissa Nina Mikkosen kanssa, asui Mäntsälässä ja oli kahden pojan isä. Se on Tony Halme – ei! 😄 Ei tietenkään. Oikea henkilö on Timo Mikkonen. Timo Mikkonen oli pitkän linjan tv-toimittaja ja juontaja, kuoli vuonna 2017.” Korjasin sille, että hän oli Timo T.A. Mikkonen. Näyttääpä se koneaivokin ruostuvan, kun siltä äkkiä kysyy. Tilannetta hallitseva tekoälytytär lienee vielä kaapelinpätkinä kiinalaisella lattialla.

Kolinaa keittiöstä ja loppukaneettina huono vitsi

Edellisessä blogitekstissä mainittu riippumattotilanne.

Hyvä Lukijani,

nyt on helteet lusittu. Yläpuolella olevan kuvan tilanne eteni rauhallisesti yön lepoon, jos kohta aamuyön sudentuntina eli kello neljä heräsin tarpin läpätykseen ja piti nousta kiinnittämään yksi irronnut tarpin kulma (tarppi = erillinen katos riippumaton yläpuolella). Kuikat vaikuttavat kokoontuvan, sama kurkien kanssa. Että juuri kun päästiin kesässä vauhtiin, se onkin ohi. No, ollaan tyytyväisiä ja onnellisia, kun elontie jatkuu – satoi tai paistoi!

###

Nyt on kolopallokärpänen puraissut ja joka päivä helteestä huolimatta on tullut norkoiltua viheriöillä. Pahimpina hellepäivinä hirvitti nähdä kasikymppisten vääntäytyvän golfkärryään vetäen pelikentälle tappokeliin. Niinpä kävi, että jokusen harmaahapsen kenttähenkilökunta kävi väylältä korjaamassakin helleuupumuksen iskettyä (mikä yllätys!). Ihan mahdoton on nykyajan vanhusväestö: niitä ei pitele pirukaan. Itse sen sijaan mitä kimmoisimmin askelin ajelin rapakontakaisen liukuletin tapaan seuralta vuokraamallani golfautolla. Joku järki sentään ikäiselläni nuorisolla on.

Älköön Lukijani huolestuko: metsäreissusuunnitelmat raapivat koko ajan takaraivoa. Olenkin melko varma, että ensi viikolla nukun jossakin käppeikössä ainakin yhden yön. Toinen otsalohko viisaa kohti Lappia, toinen osoittaa järville. Kyttäänkin nyt Ilmatieteen laitoksen nettisivua, sillä en lähde sateeseen (Lappiin), enkä koviin tuuliin (järville kajakilla). Kas, elämisen sietämätön keveys, kun voi valita menonsa ilmojen perusteella.

Siitä tuli mieleen, että joku syyllisyyden kirpaisu käy sieluni vieressä, kun aamukahvia terassilla juodessa näen Teuvon pakkautuvan autoonsa ja kaasuttavan töihin. Joudun muistuttamaan itseäni omalle kohdalle langenneista kuormittavista, lukuisista työvuosista ja yön yli valvomisesta, kun Teuvo kuorsasi persukset* homeessa petissään. Minua nuorempikin on, joten mars töihin vaan, eikä sääliä tunneta!

(*Korjattu tuosta typo. Tuli vahingossa peruukset, piti olla persukset. Mutta tarkemmin aatellen tuohon sopisi myös perukkeet.)

###

Lopuksi pieni ruokapäivitys, kun sekametelisoppaperusteisen blogini reseptiosio huutaa päivitystä. Siis tässä resepti, jonka nappasin Instagramista. Kai sapuskalla joku nimikin oli. Päätetään, että se on Italian Pasta.

Ainesosat: 300 g spagettia, joka ladotaan uunivuokaan, päälle ruikitaan oliiviöljyä ja kaadetaan 500 g tomaattimurskaa, 100 g sieniä, 100 g kirsikkatomaatteja, 5 valkosipulinkynttä, valkosipulijauhetta 1 tl, mustapippuria, 1 tl suolaa, tuoretta basilikaa ja päälle 0,5 l vettä.

Valmistus: em. setti uuniin, johon 175-200 astetta* / n. 30 min (*ohjeessa oli 350 astetta, vaan päättelin Fahreinheitiksi, jolloin olisi n. 175 astetta). Puolen tunnin kuluttua sekoitetaan joukkohon 200 g mozzarellajuustoa ja takaisin uuniin kunnes juusto on sulanut.

Tuosta tuli hyvää ja syötiin sitä parikin päivää. Raejuuston kanssa oli just hyvä.

Toinen resepti on muistinvarainen ja kenties täällä jo esitelty, mutta no worries silti. Tämä oli jollain nettivideolla ja sen teki A.Stubb. Tämä on osoittautunut oikein sopivaksi meikäläiselle. Senpä takia jaankin sen mieluusti Lukijani kokeiltavaksi, etenkin jos pöydällä lojuu vanhoja banaaneja. Kuva tässä ensin, ohje alapuolella, sil vu plee.

No, ei ole kaksisen näköinen, kun en saa lättyä pysymään kasassa (toisin kuin Stubb videolla).
Olisiko sittenkin pitänyt lisätä vielä 1 rkl vehnäjauhoja? Mutta mulle passaa näinkin.

Stubbin aamupala

Ainekset ja valmistus: 1 kananmuna, 1 banaani ja n. 1 dl isoja kaurahiutaleita. Saattapi olla, että tosiaan tuo vehnäjauhokin kuuluisi, ehkä 1 rkl?

Banaani mössöksi, siihen ryynit ja kananmuna, sekoitetaan. Varmaan hyvä, jos ehtii antaa vähän tekkeytyä (yön yli jääkaappiin?). Pannulle öljyä ja sörsseli siihen, paistetaan kypsäksi, kellistetään lautaselle ja päälle jugurttirahkaa ja marjoja ja son siinä.

###

Näihin herkullisiin puheisiin jätän Lukijani ja siirryn vaakatasoon tasoittelemaan pulssiani. Se temppuilee toisinaan jättäen jonkun lyönnin välistä, jolloin tulee tarve yskäistä. Ranteesta tunnustellen tiedän, ettei kyse ole eteisvärinästä eli flimmeristä, vaan sinällään harmittomasta paussista vain. Uskokaa nimittäin huviksenne, ettei kaikkia elimistön vonkumisia tartte ottaa niin tosissaan. Sillä senkin on todettu lisäävän kuolleisuutta, kun murehtii vaivojaan ja tuntemuksiaan. Sanokaa mun sanoneen lausuessanne viimeiset sananne.

Olipa huonoa huumoria, mutta menköhön. Ja korjaan kömpelön vitsini lisäämällä, jotta voikoon Lukijani oikein hyvin ja iloitkoon marjanpoiminnasta, raittiiksi käyvästä loppukesän ilmasta ja kauniista kotimaastamme!

Teidän Klara

Lapin tunturin kupeesta erämaasta*. Eikä ollut ryysistä kuin ajottain poroista. (Ei mikään nyt niin populaarista erämaa-alueesta kuten Kaldoaivi, Vätsäri tai vastaava. Tämä paikka on sellainen, jota ei markkinoida mediassa.)

Suomalainen ei usko, ennen ku näk(k)ee…

Hyvä Lukijani,

täytyy katkerana kalkkina myöntää Talonmiehen lausumat realistiset sanat oikeiksi. Onhan tämä paikka nyt ihan pätsi. Mutta viittaan otsakkeessa olevaan vanhaan sanontaan.

Pitihän se pätsi tulla todistamaan, melomaan ja uimaan. Istun nyt pirtinpöydän ääressä odottelemassa säällistä kellonaikaa asettuakseni pihakeinuun vaakatasoon. Siis riippumattoon, eli kuten kiireiset sanovat ”riippariin”. Matto on kokkolalaisen Kero Hammocks– firman kampe, erinomainen. Hatunnosto yhtiölle onnistuneesta tuotteesta. Tätä ennen on kokeiltu DD Hammocksin ja Expedin vastaavia. Toinen venyi kuin purukumi (kevytversio) ja osoitti alustavaa silmäpakotyyppistä vaurioitumista. Siitä on kylkeä kääntäessä muorin hyvä romahtaa lonkkaluu ojossa tantereeseen, joten siirtyi varaston hyllylle. Ikivanhassa Expedissä puolestaan hyttysverkko roikkuu naamalla, mutta nykyversiot lie kehittyneempiä. Kerolle kumminkin pisteet, hyvä suosia suomalaista yhtiötä – etenkin näinä tullineuvottelun aikoina, kun monet suositut kevytretkeilykamppeet tulevat Trumpistanista.

###

Viime yö meni ulkoterassilla teltassa. Iski helleuupumus ja arvelin riippumaton asennuksen vievän niin pitkän tovin, että teltta tulee joutuisammin. Väärässä olin. Tontilla ei ole varvikotonta suoraa pätkää edes teltan vertaa, eikä mustikoiden päälle tohtinut survoutua. Siis äkkiäkös teltan kuistille laittaa… Nooh, kello oli yksi, kun lavetille asetuin. Hiton kovalta tuntui puinen terassi retkipatjankin alta ja aamulla oli kupeet kivistyksissä.

No, käristelen grillimakkarana vielä ensi yön pihavartaassani ja siirryn aamusella baanalle suuntaan: koti ja tuuletinfasiliteetit. Ehkä lapion ennen lähtöä vielä hieman vedenpintaa, koskaanhan ei voi tietää mitä huomenna tekee ;).

Venho oli alustana, kun tämän postauksen kuvat otin eilen. Tänään oli tuulenpuuskia, pieniä syöksyvirtauksia, joten pidin veneen rannassa. Olisin pysynyt purressa pää ylöspäin, mutta järvi on iso siihen nähden, että yksin järvellä ja keskellä ulappaa joutuisi vaikeuksiin. Onneksi ei kajakin kanssa ole koskaan sattunut haveria (selkävesillä) ja sen logiikan lainaan UK-puiston kävijältä (viittaan aik. blogitekstiin norovirusta koskien). Meikäläisen venehaverit on tulleet rannassa, vieläpä selvinpäin.

Sivumennen sanoen, vähän hekotutti päivän uutinen, jota voi jo sanoa haveriksi. Automaattiohjautuvan auton kuski se nukkua tursotti poliisien koittaessa ihan torvisoitolla herättää kuskia ratin takaa 115 km/h nopeudesta. Seuraavana päivänä ei todennäköisesti ole paljoa naurattanut. Joten huolehdin naureskelun kuljettajan puolesta. No, onneksi ei sattunut mitään ja nokkelat poliisit osasivat sanoa autolle ptruuuh. Ja herättivätpä vielä kuljettajankin, täyden palvelun fasiliteetit. Ei taida ihan halpisautojen kuskien hupia kuitenkaan olla, luulen. – No, back to nature! (Sanoiko sen Rousseau?)

###

Eilettäin iltasella piti pitkään lonehtia veneen kanssa sinne tänne odottelemassa komeita auringonlaskun näkymiä. Ylläolevassa kuvassa on Venäjän puolen iltaruskon lahja Suomen kansalle, taivaallista sädettä heti kourallinen. Kiitos paljon ja elkää enempää taivaallisia säteitä lähettäkö tännepäin potshaluista.

###

Kyllä olisi nyt herkullinen pläkä, mutta taidan ripustautua riippumaan ja odottelemaan, että lokit alkavat puoli viideltä nostaa verkkoja ja tapella saaliista. Tämä on semoinen hiljainen järvi, ei moottorit pauhaa, eikä toosat soi, linnut vain ja oli sitä susiulvontaakin, muttei nyt enää ainakaan vuoteen. Ei tänne näille selkosille ajaudu kuin vähän päästään poksahtaneet, eikä meitä ole monta. Paikalliselta olen kuullut, että yksi asumus tässä olisi rajavartijoiden. Sopisi pirtaan, sillä tulet olen nähnyt siellä rannassa vain yhtenä syksynä, muuta liikettä ei koskaan. Oonkin arvellut, että liipotellessani rantansa lähellä luikahtavat maanalaisiin salakäytäviinsä ja kipittävät putkistoissa rajavyöhykkeen vaanimispaikkaan. Näin sen täytyy olla 😉

Kalat hyppivät. Minä hypähdän omaan verkkooni.

Olkoon kesäillan ja valintanne mukaan minkä tahansa muunkin siunaus kanssanne, Klara

Harrasteiden äärellä käristymässä

Ei ehkä aivan ammattimainen värimaisema, mutta kaunis kumminkin. Oli juukelin kuumaa ja sellaista helleutua.

Hyvä Lukijani,

ilmoja pitelee, eikö totta!

Niin on kuuma, ettei kuumien hirsien mökkipahaselle ole asiaa – vielä. Mutta kovasti polttelee jo lähteä ja mielikuvissani pulahdan kirkkaaseen järviveteen. No, itseni tuntien tiedän, että lähipäivänä irtoaa sieluni lastu maallisesta majastaan ja kohoaa höyhenen lailla autotallin katonnurkkaan seuraamaan kuinka pussia ja nyssykkää lentää autonperään. Sieluparka ehtii häthätää luikahtaa sulkeutuvan autonoven rakosesta takaisin maalliseen majaansa, kun jo kaasujalka painaa poljinta ja perävalot katoavat nurkan taa. Ajatuksiin hiipii rantaan kumolleen jäänyt kajakki itkemässä yksinäisyyttään. Nyt olenkin jo ryhtynyt vilkuilemaan tuulilukemia, että tohtii vesille.

Omista yo. retkikamppeista sen verran, että Hillebergin Akto-teltta ja sen nykyversio (Enan?) on kallis, mutta omani on palvellut uskollisesti parikymmentä vuotta ja palvelee edelleen. Makuupussi on luksustasoa, johon satsasin lahjakortin, jonka sain tasalukuja täyttäessäni. Makuualusta on muutaman vuoden vanha Therm-a-rest, johon vaihdoin ikivanhan painavan makuualustan, että jaksaa kantaa majansa selässä. Uuden makuualustan hyvä puoli mukavuuden lisäksi on keveys. Kaverit viime vuonna taivastelivat kapeutta, mutta se on torson kohdalta riittävän leveä ja se riittää.

###

Lopuksi muutama sana toisesta harrastuksesta, johon olen nyt ottaantunut näköjään. Nimittäin se iänikuinen kolopallo, jonka parissa tänäänkin meni liki viitisen tuntia tappavassa helteessä, johon en lähettäisi pahinta vihamiestänikään. Yksi peliryhmäläinen tuli kuumuudesta niin huonovointiseksi, että hiipi mailoineen kesken kaiken tiehensä. Me kolme muuta hakattiin pallot katkeraan loppuun, kuten lajissa tehdään. Ja pääsen asiaan: missään muussa lajissa ei kuule niin paljon itsensä sättimistä, valitusta ja lohdutonta parkua kuin golfissa (mutta sitä sanaa kannattaa varoa hiukan). Meikäläiselle laji on nk hyvän mielen laji, enkä piiskaa siellä itseäni, pelailen vain.

Tänään mukana oli vanha pelikaverini, taitava eläkeläisnainen, jonka rinnalla omat kyvyt ovat varjo vain. Hän ei koskaan morkkaa itseään, pelaa vain ja muistaa kehua toisia. Tänään, kun paahteen vuoksi vuokrasin golfauton, nappasin hänet kyytiini ja lopuksi sanoin kahden kesken: ”Olet erinomainen pelikaveri!” En tiedä hänestä paljoakaan, eikä hän minusta, emmekä talvisin koskaan kohtaa. Tälläinen kaukopeliystävyys on lahja elämältä, Talonmiehellä on vastaavanlainen kaveri. Se ei sido, ei ripustaudu. Varaammepa vain silloin kun itseä huvittaa itsellemme saman peliajan – tai sitten ei. Ihan miltä kulloinkin tuntuu. Lajina golf on yleistymässä ja kentillä näkee nykyisin paljon nuorten muodostamia peliystävyyksiä, jesh!

Lukijani on ehkä jo kyllääntynyt aiheeseen, mutta sanonpa vain, että pelattuaan kierroksen golfia kenen kanssa vain niin tietää, minkälainen hän on. Että onko taipuvainen kiilaamaan, kadehtiiko, huijaako, osaako käyttäytyä, huomioiko toiset, onko narsistinen, onko reilu… lukuisia elämässä toteutuvia ihmispiirteitä. Mutta varmaa on, että joka kentällä on reilu ja huomioiva, on sitä muuallakin. Vaikea on keksiä toista liikuntalajia, joka olisi näin paljastava.

Kaikesta paljastavuudestaan huolimatta suosittelen lajia lämpimästi, ellei Lukijani jo ole sen parissa.

###

Kuulostaa, että Talonmies tyhjensi nyt astianpesukoneen, joten reitti on selvä ja voin ilmestyä salin puolelle 😉

Voikoon Lukijani hyvin ja olkoon kuumuudensietokyky alati kanssaan,

toivoo Klara