Rupikonnamaisia puheita, vanhuuspohdintoja ja suolitutkimuksia

Rupisammakko-ystäväin!

Hyvä Lukijani,

palasin kotikirjoituspöytäni ääreen ja käytän päivän hiljaisen hetken tähän mieluisaan kirjoitustyöhön vietettyäni varhaistunnit pelikentällä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Talonmies sutii omissa liemissään samalla kentällä jossakin hälle entuudestaan tuntemattomassa peliryhmässä. Hyvää tekee hänen kulkea aika ajoin eukostaan irrotettuna. Täällä kuitenkin taas huidotaan samassa bunkkerissa, pelitermiä käyttääkseni.

Tästä herää assosiaatio edellisen tekstin aiheeseen eli vanhenemiseen… vaikkapa filosofisena tulokulmana. Nimittäin on vissi ja varma, että täytyy opetella kulkemaan myös itsekseen. Perustelen: niin kirpeältä kuin kuulostaakin, on realiteetti se, että puolisoista toinen jatkaa maanpäällä lopulta itsekseen. Yhtäaikainen lähtö on harvinaista.

Lähipiirissäni on pariskuntia, jotka hädin tuskin huussikäynnin ajaksi erottuvat toisistaan. Mutta ”Oot lainaa mulle hetkisen” laulaa Maarit Hurmerinta. Laulu liittyy lapseen, mutta sama karvas totuus pätee puolisoon, ystäviin ja sukulaisiin. Tuolta se tuli – ja tuonne se katosi. Ajoittain pohditaan minne säkenöivä-älyinen V katosi, missä on? Ja toisaalta: kun sydänystävääni suren, niin kumpiko on parempi vaihtoehto: äkkilähtö vai hidas hiipuminen? Ja vielä voi esittää kysymyksen: kenen kannalta, lähtijän vai jäljellejäävän?

###

Boing-boing … viisain pompahtaa iloisempiin aiheisiin ja hiipiä rupikonnan (Bufo bufo) nahkoihin. Oi, rakastan näitä lättänaamoja! Pimeällä mökkipolulla odottavat suolapatsaina, kun talsin vierestä ja säikyn tallovani ne lituskaksi. Yläkuvan Saku oli fiksu ja singahti alta pois. Tekoäly, tuo Paholaiseksi leimattu, kertoo rupikonnan iäksi 10-12 vuotta, suotuisissa oloissa jopa 20-30 vuotta, mutta kuolemanvaarat vaanivat jo nuorena. Tieteenala on herpetologia, jonka tutkimuskohteena ovat matelijat ja sammakkoeläimet. Herpeton = ryömivä eläin, logia = oppi.

Konnan erottaa sammakosta viimeistään, kun katsoo sitä silmiin! Jos vastaan katsovat kuparinhohtoiset silmät, se on konna. Jos silmät ovat vihertävät, se on sammakko. Että ei kun silmä silmästä, hammas hampaasta ja son siinä, tunnistus siis. Mutta onko sillä hampahia? Varsalla ei ole vielä hampahia, sanottiin eräässä maankolkassa kun kyselin sen syömisistä. Heh! Hampahia ei ole konnallakaan. Se nielee uhrin kokonaisena, ju-huu. ”Sinne meni”, sanoo konna nielaistuaan kovakuoriaisen, kärpäsen, sääsken, heinäsirkan, hämähäkin, tuhatjalkaisen, etanan, lieron… Liero vaatinee useamman nielaisun ennen kuin hännänpää liputtaa konnan suupielessä. Herkkua on siinä monenlaista! (Tekoälyn lähteet alla)

Muutama vuosi sitten Vuori-Kalajalla, siis Konnevedellä (nomen est omen!) kohtasin polulla konnaporukan, jossa alin limanahka oli toisen konnan tiukassa halausotteessa niin, että puristetulla silmät oli pullistua päästä. Halaaja piti pintansa, vaikka siihen oli takertunut parikin lisäkonnaa. Semmoinen oli konnakolonna, että kävelysauvalla piti yrittää erottaa ne toisistaan. Mutta minkä luonto on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako! Ei onnistunut nääs.

###

Toissa-aamuinen leipä ja lohisiivu. Slirps. Maha kurnii. Mutta miksi kuva on tässä? Ks. eteenpäin.

On aika siirtyä koiran kanssa ulos ja ryhtyä litkimään tyhjennysainetta huomista suolentähystystä varten (kolonoskopia). Että kyllä se tohtorikin vanhenee ja sairastaa. Toivon silti, ettei ikävyyksiä löydy (en usko).

Tässä yhteydessä markkinoin ja korostan Lukijalle, että osallistuu maassamme tehtäviin suolistosyöpäseulontoihin. Niihin napataan muistaakseni 56 ikävuodesta lähtien määrävuosivälein (2v?) uhreja kakkimaan kertakäyttölautaselle ja pyöräyttämään siitä pikkuruiseen kierretikkuun näytettä mukana olevaan purkkiin suljettavaksi. Ja ei kun kirjekuoreen ja postiin ja toivomaan, ettei ulosteessa ole verta. Koska jos on, niin bon vojaas vaan tähystykseen.

Meikäläinen on tietysti näytteensä antanut ja ne puhtaiksi todettu. Mutta alkoi huolettaa, kun oli tuo umpipussitulehduksen eli divertikuliitin taudinkuva. Joten tilasin yksityispuolelta tähystysajan (huom. omalla kustannuksella) päästäkseni hyväksi skopistiksi tietämäni entisen työkaverin tutkittavaksi. Hän jalkautui ulos julkiselta puolelta koettuaan huonoa kohtelua, kovaa työtahtia ja muita vaihtoehtoja matalampaa palkkatasoa. Siinä olisi medialle mietittävää, miksi julkispuolelta porukkaa häipyy. Jos multa kysytään, niin sanon ensimmäiseksi syyksi osaamattoman johtajuuden ja tappotahdin. Rahallakin on kaikille työssäkäyville toki merkitystä ammatista riippumatta, mutta väitän tohtoreilla rahan olevan vasta kolmas syy, onhan julkisen puolen etu kuitenkin (yleensä) varma eläkevirka toisin kuin privaatissa. Johtajuus on ajautunut pois lääkäreiden käsistä ja unohtunut se totuus, että alalla kuin alalla ei asiantuntijoita voi johtaa toisen koulutuksen saanut henkilö, ei vaikka tutkinto olisi ”vähän samoilta suunnilta”. Lääkärijohtajuus on kadonnut, väitän. Tilalle on tullut kaikenlaista prosessiasiantuntijaa ja terveydenhuoltoylisysteemikehitysjohto-organisaattorimaisteria. Ja taloushallinto-osastoa, poliittisesti valittua hallitusta ja muuta koalitiota sanomaan miten tehdään. Mutta kuka heistä pystyy sanomaan, kuinka tehdään hoidonrajauksia, kenelle annetaan äärimmäisen kallista lääkettä muutaman lisäkuukauden saamiseksi ennen varmaa kuolemaajne jne. Ei kukaan.

No syrjähdin. Ja rangaistuksena ei kun litkimään herkkujuomaa, loppu on legendaa.

Siis: Gesundheit – terveyttä teillekin toivoo Klara! (huutomerkin kanssa nälissään parahtaen, syömättömänä nyt oltava vuorokausi)

Tekoälyn lähteenä: luontoportti.com, Luonnontieteellinen keskusmuseo (LUOMUS) ja sen Lajitietokeskus (laji.fi), luontoon.fi ja leuhkii myös haarukoineensa herpetologista kirjallisuutta, mm. Pohjoismaiden sammakkoeläimiä käsitteleviä tutkimuksia ja kirjallisuutta 😉 Uskotaanko? Kertoo koonneensa tietonsa näistä. Myös mainitsee: sammakkolampi.fi, YLE Oppiminen.

Rauhoittava kuva 🙂 Itse otettu. Rauhoitun siis liemieni ääreen – hetkeksi. 😀

Melalla huitomista ja vanhuuden merkkien luettelointia

Kiirettä piti tälläkin, jonka oletan mäntykiitäjäksi googlettamalla. Saa mieluusti korjata, jos onkin joku muu!

Hyvä Lukijani,

istun taas lähtökuopissani, tällä kertaa mökin akkunan äärellä. Järvi pauhaa puuskatuulten riepotuksissa, silmämääräinen arvio noin 10 m-12 m/s puuskissa. Aika pahan näköinen ulappa, josta sain eilen maistiaiset, palaan siihen kohta ja annan korpin ensin haukkua terveiset sinnepäin. Sen äänirepertoaari on hauskan moninainen. Jostakin syystä on nyt ääntänyt haukkumalla. Eilen Talonmiehen pakatessa lähtökuormaansa rynnättiin mökin nurkalle katsomaan kenen kyyhkynpyytäjän koira on päässyt irti. Täällä kun ei ole ketään missään. Ei tosin metsästäjiäkään. Edes moottorilla tuotettua ääntä ei ole. Kuluukin aina alkuunsa pari päivää, ennen kuin kärpäsen surina ei ensimmäiseksi assosioidu lentokoneen ääneen.

###

Kelit on olleet tavalliset loppukesän kelit ja syytä on olla realisti. Kesän ydin oli lyhyt ja kummallinen: kesäkuu hyytävä, heinäkuu paistinvartaassa, elokuu hyppelehtivä ja thäts it! Ei voi kuin toivoa syyskuulta kompensaatiota.

Jäin mökille vielä Talonmiehen ja Koiran lähdettyä. Keli oli eilen aamusella komea, että ei kun retkivermeet kyytiin, mela käteen ja menoksi. Liipotin kalliopaikalle, pursi maihin, reppu selkään ja mars matkaan. Olen tuolla joskus törmännyt suteen ja karhun jätöksiin, joten arvelin käydä nuuskimassa nurkkia. Alue rajoittuu valtakunnanrajaan, eikä asutusta ole, joten metsän eläinten valtakunnassa kuljin. No eipä ollut ainuttakaan petoa, ei jätöksiäkään. Suon reunalla oli leveälestisiä taaperruksia, mutta kuka niistä tietää kenen ovat. Hirvetkin kun porukalla talsivat, niin jälki on tuonkaltaista. Pari hirvikärpästä läksi vuokralaisina mukaani, vaikken koskaan ole tuolla hirvenkakkaa nähnyt. Tuon tuosta piti pysähtyä mustikkapuskia perkaamaan, komeita ja isoja olivat marjat, vaikka nyt on myös pikkuruisia versioita ollut paljon, kertoi marjanpoimijamme Veikko (nimi muutettu🤗), paikallinen metsuri evp.

Jos aamu oli liki pläkä, niin paatille iltapäivällä palatessa oli tilanne toinen. Ainahan tuuli iltapäivästä nousee, mutta nyt oli tuimaa puuskaa mukana ja tuulensuunta kannaltani pelottava. Roikaisin ensin uimaan, keittelin kahvit ja tuumailin. Päädyin siihen, että teen ylimääräisen koukkauksen kyetäkseni ylittämään selkäveden sen kapeimmalta kohdalta. Meloin sitten rantoja pitkin pitemmän kautta. No, vanha melojan tieto on, että pahin puuska iskee juuri silloin, kun rantaan on molempiin suuntiin yhtä pitkä uintimatka. Näin kävi nytkin. Onneksi en uimasille joutunut, mutta kieli keskellä suuta sai sivuaallossa teutaroida ja väkisin meinasi aalto paiskata rantakivikkoon. Ankaralla melomisella pysyin säällisen matkan päässä rannasta. Ei tuossa nyt mitään läheltä piti -tilannetta ollut, olen melonut meressäkin lukuisia kertoja kovassa aallokossa. Vaan järvenaalto on suuttuessaan kyllä pelottavampi meikäläisen mielestä, terävämpää, äkkinäisempää ja heitteisempää. Ja kiviäkin saattaa yllättäen tulla eteen toisin kuin merellä. (En tiedä kauanko muorilla voimat riittää melakankea vääntää näissä tilanteissa. Maate mennessä tiesi meloneensa, kun selkä ja kyljet oli kuin tulessa. Vanhenemista.)

Mauriaisia nuo mustat pisteet. Jos olisi video, ne liikkuisivat vailla ihmisjärjen häivää ristiin rastiin.

Iltana muutamana jouduin vakavan hyökkäyksen kohteeksi kajakkini luona. Ensimmäinen ajatus oli suuresta mäkäräisparvesta, vaan olikin hitonmoinen lentue mauriaisia, siis muurahaislaji. Perskules! Laskeusivat takille, naamalle, hatulle ja ennen muuta kajakin päälle. Osa lähti laskukiitoon kohti hietikkoa kajakin vieressä säntäilläkseen siinä päättömästi eeskahtaalle. Ja jos Lukijani lupaa vaieta, niin tunnustan: kaadoin ämpäritolkulla vettä niiden niskaan. Joku sinnikkoporukka jäi kuitenkin siihen räpeltämään, mutta alukseni kannella oli enää muutama.

Vaan annas olla, kun seuraavana päivänä palasin tapahtumapaikalle, niin mitä huttua! Koko soittokunta oli majautunut kajakin alle aktivistien noustua sitä kuorruttamaan. Perskules! Ei kun saavia kantoon ja vettä niskaan näille elokapinalaisille. Lopputulos: ottivat rantakivikon uudeksi pesäalustaksi. Hyväksyn tilanteen. Tuommoista sinnikkyyttä on jo kunnioittaminen.

###

Lopuksi ilahduta Lukijaani kirjaamalla vanhenemisen merkkejä. Ne ovat muun muassa nämä: kädet on kuivat, tavarat tippuu käsistä, kyykystä on työlästä nousta, silmämunat kuivaa päähän, ihon ohennuttua syntyy mustelma pelkästään mäkäräisen puremaa tiukasti raapimalla (sama, jos kopsahuttaa käpälää kaapinnurkkaan), varpaaseen sattuu, selekää kolottaa, käsivarren iho näyttää pergamentilta ja nivelrikko kyhmyröittää sormien viimeiset eli ulommat nivelet (distaaliset, sanotaan). Muutamia mainitakseni. Näistä kaikista olen nuorena tohtorina sanonut huolestuneille naisille, että semmoista se on, kun ikää karttuu. Mutta nyt on tilanne muuttunut: nuoreksi nulikaksi tuomittisin, jos hyväkäs keltanokka vanhuuden merkiksi väittäisi! Hyvähän son sanoa, kun naama on vielä suoranahkaanen ja huulet erottuu naamataulusta. Että kyä tässä ny joku halavatun tautitila täytyy olla takana ja nämä kaikki on sen merkkejä. Että haluan rönkteniin makneettikuviin, lapraan vasta-ainetesteihin, allerkiakokkeisiin, mikroskoopin alle. Postilta eläkkeelle jääny, samassa ryijyntekoryhmässä kulkeva Kaarinaki sanoi, että ainaki reumakokkeet ja sitrulliinit ynnä verritiinit vaadit katottavaksi. Mutta ei ulostetestiä eikä punnitusta, ne on turhaa tuhuraamista vaan. Niin se sano.

Tähän ja edelliseen blogipäivitykseen liittyen tosissani totean, että sydänystäväni tilanne riipoo rintaani rehkiessäni metsissä tai kajakin kanssa. Olen vuosia aatellut, että vaellettaisi taas yhdessä, kunhan kiireiltään ehtii tämä aiemmin minua paljon kovakuntoisempi, ikänsä urheillut. Yksi vilkaisu ja realiteetit iskivät piikin sydämeeni. Koskaan enää emme hiihdä, emmekä kulje polulla yhdessä.

Ja nyt baanalle.

Iloa vanhuusvuosiinne toivoo Klara

Kuva retkeltä. Suolampi ylhäisessä yksinäisyydessä keskellä ei mitään.

Rapisevia aivokuoria (cortex) ja nurkkapeltiä

Rannan takana on laaja suoalue, josta syksyisin nousee komea usva. Vasemmalla suota halkoo kapea virtavesi (ei näy kuvassa). Virtavettä pitkin pääsisi erämaajärvelle, elleivät talttahampaat olisi kaadelleet harvoja puita esteeksi. Kuvan otin sen jälkeen, kun jälleen totesin reitin mahdottomaksi edetä. Väyläkin niin kapea, että temppuilla saa paattia kääntääkseen.

Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni äärellä. Auto on pakattu taas monenlaisilla varusteilla, eikä siinä vielä kaikki: keskellä pirssiä on viisimetrisiä katon nurkkapeltejä. Vien ne mökille, kun jJälkeläinen haluaa kyyhkynpyyntinsä sivutyönä korjata mökin kattoa. Minä puolestani puhdistan katolla seisten vesikourut ja teippaan ristikon piipunhatun ja piipun välille, jottei mustalintu tai telkkä taas yritä löytää lapsilleen hormista kotia.

Riehuin juuri kotona ympäri kämppää keräilemässä tavaroita ja tein vähän etätöitäkin. Ostelin netistä junalippuja ja lohdutin miniää, jonka sielua riipoo ainokaisensa, siis lapsenlapsemme, päiväkodin aloituskuviot. Hain pienokaisen sieltä eilen vanhempiensa töiden venyessä. Oli puhellut mumman tulevan hakemaan – niillä harvoilla sanoilla, mitkä osaa. Enimmäkseen hän viittelöi 😀 Mutta automerkit tunnistaa käsittämättömällä tavalla. Tutkailee lelukopan pikkuautojen peräpeltiä ja toteaa ”voo-vo”, ”jo-joo-ta”, ”auu-li”. Uskomaton on ihmislapsen kehitysnopeus – kuin myös sen hitonmoinen romahtaminen, heh 😉 Mutta automerkkiasioista olin niin kieseissäni, että viestitin kaverimummulle videon kera kuinka laps vastailee, mikä auto on paapalla, mikä ukilla, entä tädillä… Sain bumerangina ao. viestin kaverimummulta vastaukseksi:

Miten mulla jotenkin viilikset himmeni. Kell´onni on, se onnen kätkeköön, kell´aarre on, se aarteen peittäköön – eikös niin laulussa sanota?

###

No, jotenkin alkaa ikääntyminen näkyä kaveripiirissäni. Siitä kertovat omituiset, oudosti hauskat sutkautukset ja äkkiriemukkaat sanankäänteet. Paitsi, että ne jäävät jotenkin ilmaan roikkumaan ja niistä jää muistoinen tuulahdus hoivakotikäynneistä anopin ja äireen luona. Että hei vaan sun heiluvilles ja sun huivilles heippati hei! tai kuten edesmennyt, aina niin riehakas, hirtehinen isoäitini dementian höyryistään kiljahteli: ”Hellurei on pil_u ruotsiks!” ja nauroi ittensä kipeäksi. 😀

Tähän liittyen isken aiheeseen, joka on järkyttänyt, itkettänytkin. Tavattiin nimittäin pitkäaikainen sydänystäväni yllättäen. Kaikkine kiireineen – on ollut tulipalokiireinen koko pitkän ystävyytemme ajan – ei ole muutamaan vuoteen nähty. Havaitessani hänet katseeni lasittui järkytyksestä. Pieni, linnunluinen, hauras ja pysähtyneesti hymyävä vanhus köpötti eteeni. Ilme kuin olisi törmännyt rakkaaseen sisareensa, muttei ollut varma olenko sisar, äiti, mummu vai kenties käly. Sitten seurasi Attendolta tuttua hei sun heiluvilles-hilpeyttä, enkä tiennyt esittäytyäkö vai antaako työstöaikaa. Loppuviimetteeksi en vieläkään ihan varmaksi tiedä, tunsiko minua enää.

Mutta ammatin ja sukulaistenkin kautta tiedän, kuinka pitkään muistisairas kykenee esittämään skarppia niin, että perhekin lentää lankaan. Vaikkapa lääkärin vastaanotolla, jossa vanhustaan saattamassa oleva tytär hämmästyy, kun nopea kysymykseni nykypresidentin nimestä saa äidin vastaamaan ”Kekkonen”. Tytär parahtaa järkyttyneenä, että hei äiti kuinka sä nyt noin, eihän Kekkonen ole ollut vuoskymmeniin meidän presidentti, kyllähän sä sen tiedät! Ja äiti hymyää hämmentyneenä: ”… niin Kekkonen, Matti Kekkonen…heh no vitsi vitsi”. Me mummun kanssa tiedetään se, mikä tyttärelle orastavasti siinä alkaa vasta valjeta.

Palatakseni ystävääni, niin jälkeläiseni sanoi joku vuosi taapäin, että ”Tapasin K:n. Kyseli kuulumisiani… mutten oikein ollut varma, tiesikö kuka olen.”

Nyt harmittelen, etten väkisin ole murtautunut nk. kiireittensä keskelle. Ja juuri kuuntelun alla olevan kirjan lauseenpätkä iskee tikarina sydämeen. Kirjassa pikkuveli muistelee isoveljeään ja sanoo (pätkä virkkeestä tässä): ”siks se sattukin niin paljon ku se sairastu, ku se oli aina ollu niin vahva”. (Oliver Lovrenski: Silloin ennen.)

Naruskajoki

No niin, no niin. Elämä jatkuu ja mökille nyt minut vievä asfalttitie on kuuma. Että eipä vaivuta synkkyyteen. Asfalttia, asfalttia. Kunnes tulee soratietä kuoppineen ja mutkineen, sitten pienempi ja kapeampi kärrypolku, koski ja sen yli silta, juurakkoinen harjun yli luikerteleva polkunen. Sen päähän vien peltiset tuomiseni. Köpöttelen Talonmiehen lämmittämän saunan lauteille ja tötterehdin järviveteen. Ehkä hortoilen jonakin lähipäivänä rinkan kanssa sakean metsän uumeniin, kuka tietää (Ilmatieteen laitos tietää).

Oo revuaar vaan ja oikein virkeää aivoverenkiertoa toivoo,

Klara

Ps. Ristisanatehtävillä voi estää dementoitumista, uskokaa huviksenne 🙂 Ja tekoäly hoitaa loput. Lainaan tänään käytyä keskustelua, kun en muistanut mikä oli sen Mikkosen etunimi, joka oli räväkkä tv-toimittaja aikanaan. Tekoäly yritti ensin neuvotella nimeksi Seppoa ja Tarmoa, Jukkaa ja tarjosi jopa Pertti ”Veltto” Mikkosta (hah!). Tuomitsin tylysti: ei käy. Joten yritti olla hauska: ”Selvä, otetaanpa askel taakse ja mietitään rauhassa. Puhut tv-toimittajasta, joka oli naimisissa Nina Mikkosen kanssa, asui Mäntsälässä ja oli kahden pojan isä. Se on Tony Halme – ei! 😄 Ei tietenkään. Oikea henkilö on Timo Mikkonen. Timo Mikkonen oli pitkän linjan tv-toimittaja ja juontaja, kuoli vuonna 2017.” Korjasin sille, että hän oli Timo T.A. Mikkonen. Näyttääpä se koneaivokin ruostuvan, kun siltä äkkiä kysyy. Tilannetta hallitseva tekoälytytär lienee vielä kaapelinpätkinä kiinalaisella lattialla.

Kolinaa keittiöstä ja loppukaneettina huono vitsi

Edellisessä blogitekstissä mainittu riippumattotilanne.

Hyvä Lukijani,

nyt on helteet lusittu. Yläpuolella olevan kuvan tilanne eteni rauhallisesti yön lepoon, jos kohta aamuyön sudentuntina eli kello neljä heräsin tarpin läpätykseen ja piti nousta kiinnittämään yksi irronnut tarpin kulma (tarppi = erillinen katos riippumaton yläpuolella). Kuikat vaikuttavat kokoontuvan, sama kurkien kanssa. Että juuri kun päästiin kesässä vauhtiin, se onkin ohi. No, ollaan tyytyväisiä ja onnellisia, kun elontie jatkuu – satoi tai paistoi!

###

Nyt on kolopallokärpänen puraissut ja joka päivä helteestä huolimatta on tullut norkoiltua viheriöillä. Pahimpina hellepäivinä hirvitti nähdä kasikymppisten vääntäytyvän golfkärryään vetäen pelikentälle tappokeliin. Niinpä kävi, että jokusen harmaahapsen kenttähenkilökunta kävi väylältä korjaamassakin helleuupumuksen iskettyä (mikä yllätys!). Ihan mahdoton on nykyajan vanhusväestö: niitä ei pitele pirukaan. Itse sen sijaan mitä kimmoisimmin askelin ajelin rapakontakaisen liukuletin tapaan seuralta vuokraamallani golfautolla. Joku järki sentään ikäiselläni nuorisolla on.

Älköön Lukijani huolestuko: metsäreissusuunnitelmat raapivat koko ajan takaraivoa. Olenkin melko varma, että ensi viikolla nukun jossakin käppeikössä ainakin yhden yön. Toinen otsalohko viisaa kohti Lappia, toinen osoittaa järville. Kyttäänkin nyt Ilmatieteen laitoksen nettisivua, sillä en lähde sateeseen (Lappiin), enkä koviin tuuliin (järville kajakilla). Kas, elämisen sietämätön keveys, kun voi valita menonsa ilmojen perusteella.

Siitä tuli mieleen, että joku syyllisyyden kirpaisu käy sieluni vieressä, kun aamukahvia terassilla juodessa näen Teuvon pakkautuvan autoonsa ja kaasuttavan töihin. Joudun muistuttamaan itseäni omalle kohdalle langenneista kuormittavista, lukuisista työvuosista ja yön yli valvomisesta, kun Teuvo kuorsasi persukset* homeessa petissään. Minua nuorempikin on, joten mars töihin vaan, eikä sääliä tunneta!

(*Korjattu tuosta typo. Tuli vahingossa peruukset, piti olla persukset. Mutta tarkemmin aatellen tuohon sopisi myös perukkeet.)

###

Lopuksi pieni ruokapäivitys, kun sekametelisoppaperusteisen blogini reseptiosio huutaa päivitystä. Siis tässä resepti, jonka nappasin Instagramista. Kai sapuskalla joku nimikin oli. Päätetään, että se on Italian Pasta.

Ainesosat: 300 g spagettia, joka ladotaan uunivuokaan, päälle ruikitaan oliiviöljyä ja kaadetaan 500 g tomaattimurskaa, 100 g sieniä, 100 g kirsikkatomaatteja, 5 valkosipulinkynttä, valkosipulijauhetta 1 tl, mustapippuria, 1 tl suolaa, tuoretta basilikaa ja päälle 0,5 l vettä.

Valmistus: em. setti uuniin, johon 175-200 astetta* / n. 30 min (*ohjeessa oli 350 astetta, vaan päättelin Fahreinheitiksi, jolloin olisi n. 175 astetta). Puolen tunnin kuluttua sekoitetaan joukkohon 200 g mozzarellajuustoa ja takaisin uuniin kunnes juusto on sulanut.

Tuosta tuli hyvää ja syötiin sitä parikin päivää. Raejuuston kanssa oli just hyvä.

Toinen resepti on muistinvarainen ja kenties täällä jo esitelty, mutta no worries silti. Tämä oli jollain nettivideolla ja sen teki A.Stubb. Tämä on osoittautunut oikein sopivaksi meikäläiselle. Senpä takia jaankin sen mieluusti Lukijani kokeiltavaksi, etenkin jos pöydällä lojuu vanhoja banaaneja. Kuva tässä ensin, ohje alapuolella, sil vu plee.

No, ei ole kaksisen näköinen, kun en saa lättyä pysymään kasassa (toisin kuin Stubb videolla).
Olisiko sittenkin pitänyt lisätä vielä 1 rkl vehnäjauhoja? Mutta mulle passaa näinkin.

Stubbin aamupala

Ainekset ja valmistus: 1 kananmuna, 1 banaani ja n. 1 dl isoja kaurahiutaleita. Saattapi olla, että tosiaan tuo vehnäjauhokin kuuluisi, ehkä 1 rkl?

Banaani mössöksi, siihen ryynit ja kananmuna, sekoitetaan. Varmaan hyvä, jos ehtii antaa vähän tekkeytyä (yön yli jääkaappiin?). Pannulle öljyä ja sörsseli siihen, paistetaan kypsäksi, kellistetään lautaselle ja päälle jugurttirahkaa ja marjoja ja son siinä.

###

Näihin herkullisiin puheisiin jätän Lukijani ja siirryn vaakatasoon tasoittelemaan pulssiani. Se temppuilee toisinaan jättäen jonkun lyönnin välistä, jolloin tulee tarve yskäistä. Ranteesta tunnustellen tiedän, ettei kyse ole eteisvärinästä eli flimmeristä, vaan sinällään harmittomasta paussista vain. Uskokaa nimittäin huviksenne, ettei kaikkia elimistön vonkumisia tartte ottaa niin tosissaan. Sillä senkin on todettu lisäävän kuolleisuutta, kun murehtii vaivojaan ja tuntemuksiaan. Sanokaa mun sanoneen lausuessanne viimeiset sananne.

Olipa huonoa huumoria, mutta menköhön. Ja korjaan kömpelön vitsini lisäämällä, jotta voikoon Lukijani oikein hyvin ja iloitkoon marjanpoiminnasta, raittiiksi käyvästä loppukesän ilmasta ja kauniista kotimaastamme!

Teidän Klara

Lapin tunturin kupeesta erämaasta*. Eikä ollut ryysistä kuin ajottain poroista. (Ei mikään nyt niin populaarista erämaa-alueesta kuten Kaldoaivi, Vätsäri tai vastaava. Tämä paikka on sellainen, jota ei markkinoida mediassa.)

Suomalainen ei usko, ennen ku näk(k)ee…

Hyvä Lukijani,

täytyy katkerana kalkkina myöntää Talonmiehen lausumat realistiset sanat oikeiksi. Onhan tämä paikka nyt ihan pätsi. Mutta viittaan otsakkeessa olevaan vanhaan sanontaan.

Pitihän se pätsi tulla todistamaan, melomaan ja uimaan. Istun nyt pirtinpöydän ääressä odottelemassa säällistä kellonaikaa asettuakseni pihakeinuun vaakatasoon. Siis riippumattoon, eli kuten kiireiset sanovat ”riippariin”. Matto on kokkolalaisen Kero Hammocks– firman kampe, erinomainen. Hatunnosto yhtiölle onnistuneesta tuotteesta. Tätä ennen on kokeiltu DD Hammocksin ja Expedin vastaavia. Toinen venyi kuin purukumi (kevytversio) ja osoitti alustavaa silmäpakotyyppistä vaurioitumista. Siitä on kylkeä kääntäessä muorin hyvä romahtaa lonkkaluu ojossa tantereeseen, joten siirtyi varaston hyllylle. Ikivanhassa Expedissä puolestaan hyttysverkko roikkuu naamalla, mutta nykyversiot lie kehittyneempiä. Kerolle kumminkin pisteet, hyvä suosia suomalaista yhtiötä – etenkin näinä tullineuvottelun aikoina, kun monet suositut kevytretkeilykamppeet tulevat Trumpistanista.

###

Viime yö meni ulkoterassilla teltassa. Iski helleuupumus ja arvelin riippumaton asennuksen vievän niin pitkän tovin, että teltta tulee joutuisammin. Väärässä olin. Tontilla ei ole varvikotonta suoraa pätkää edes teltan vertaa, eikä mustikoiden päälle tohtinut survoutua. Siis äkkiäkös teltan kuistille laittaa… Nooh, kello oli yksi, kun lavetille asetuin. Hiton kovalta tuntui puinen terassi retkipatjankin alta ja aamulla oli kupeet kivistyksissä.

No, käristelen grillimakkarana vielä ensi yön pihavartaassani ja siirryn aamusella baanalle suuntaan: koti ja tuuletinfasiliteetit. Ehkä lapion ennen lähtöä vielä hieman vedenpintaa, koskaanhan ei voi tietää mitä huomenna tekee ;).

Venho oli alustana, kun tämän postauksen kuvat otin eilen. Tänään oli tuulenpuuskia, pieniä syöksyvirtauksia, joten pidin veneen rannassa. Olisin pysynyt purressa pää ylöspäin, mutta järvi on iso siihen nähden, että yksin järvellä ja keskellä ulappaa joutuisi vaikeuksiin. Onneksi ei kajakin kanssa ole koskaan sattunut haveria (selkävesillä) ja sen logiikan lainaan UK-puiston kävijältä (viittaan aik. blogitekstiin norovirusta koskien). Meikäläisen venehaverit on tulleet rannassa, vieläpä selvinpäin.

Sivumennen sanoen, vähän hekotutti päivän uutinen, jota voi jo sanoa haveriksi. Automaattiohjautuvan auton kuski se nukkua tursotti poliisien koittaessa ihan torvisoitolla herättää kuskia ratin takaa 115 km/h nopeudesta. Seuraavana päivänä ei todennäköisesti ole paljoa naurattanut. Joten huolehdin naureskelun kuljettajan puolesta. No, onneksi ei sattunut mitään ja nokkelat poliisit osasivat sanoa autolle ptruuuh. Ja herättivätpä vielä kuljettajankin, täyden palvelun fasiliteetit. Ei taida ihan halpisautojen kuskien hupia kuitenkaan olla, luulen. – No, back to nature! (Sanoiko sen Rousseau?)

###

Jumalainen siunauskuva itänaapurilta.

Eilettäin iltasella piti pitkään lonehtia veneen kanssa sinne tänne odottelemassa komeita auringonlaskun näkymiä. Ylläolevassa kuvassa on Venäjän puolen iltaruskon lahja Suomen kansalle, taivaallista sädettä heti kourallinen. Kiitos paljon ja elkää enempää taivaallisia säteitä lähettäkö tännepäin potshaluista.

###

Kyllä olisi nyt herkullinen pläkä, mutta taidan ripustautua riippumaan ja odottelemaan, että lokit alkavat puoli viideltä nostaa verkkoja ja tapella saaliista. Tämä on semoinen hiljainen järvi, ei moottorit pauhaa, eikä toosat soi, linnut vain ja oli sitä susiulvontaakin, muttei nyt enää ainakaan vuoteen. Ei tänne näille selkosille ajaudu kuin vähän päästään poksahtaneet, eikä meitä ole monta. Paikalliselta olen kuullut, että yksi asumus tässä olisi rajavartijoiden. Sopisi pirtaan, sillä tulet olen nähnyt siellä rannassa vain yhtenä syksynä, muuta liikettä ei koskaan. Oonkin arvellut, että liipotellessani rantansa lähellä luikahtavat maanalaisiin salakäytäviinsä ja kipittävät putkistoissa rajavyöhykkeen vaanimispaikkaan. Näin sen täytyy olla 😉

Kalat hyppivät. Minä hypähdän omaan verkkooni.

Olkoon kesäillan ja valintanne mukaan minkä tahansa muunkin siunaus kanssanne, Klara

Harrasteiden äärellä käristymässä

Ei ehkä aivan ammattimainen värimaisema, mutta kaunis kumminkin. Oli juukelin kuumaa ja sellaista helleutua.

Hyvä Lukijani,

ilmoja pitelee, eikö totta!

Niin on kuuma, ettei kuumien hirsien mökkipahaselle ole asiaa – vielä. Mutta kovasti polttelee jo lähteä ja mielikuvissani pulahdan kirkkaaseen järviveteen. No, itseni tuntien tiedän, että lähipäivänä irtoaa sieluni lastu maallisesta majastaan ja kohoaa höyhenen lailla autotallin katonnurkkaan seuraamaan kuinka pussia ja nyssykkää lentää autonperään. Sieluparka ehtii häthätää luikahtaa sulkeutuvan autonoven rakosesta takaisin maalliseen majaansa, kun jo kaasujalka painaa poljinta ja perävalot katoavat nurkan taa. Ajatuksiin hiipii rantaan kumolleen jäänyt kajakki itkemässä yksinäisyyttään. Nyt olenkin jo ryhtynyt vilkuilemaan tuulilukemia, että tohtii vesille.

Tunturimakuukset.

Omista yo. retkikamppeista sen verran, että Hillebergin Akto-teltta ja sen nykyversio (Enan?) on kallis, mutta omani on palvellut uskollisesti parikymmentä vuotta ja palvelee edelleen. Makuupussi on luksustasoa, johon satsasin lahjakortin, jonka sain tasalukuja täyttäessäni. Makuualusta on muutaman vuoden vanha Therm-a-rest, johon vaihdoin ikivanhan painavan makuualustan, että jaksaa kantaa majansa selässä. Uuden makuualustan hyvä puoli mukavuuden lisäksi on keveys. Kaverit viime vuonna taivastelivat kapeutta, mutta se on torson kohdalta riittävän leveä ja se riittää.

###

Lopuksi muutama sana toisesta harrastuksesta, johon olen nyt ottaantunut näköjään. Nimittäin se iänikuinen kolopallo, jonka parissa tänäänkin meni liki viitisen tuntia tappavassa helteessä, johon en lähettäisi pahinta vihamiestänikään. Yksi peliryhmäläinen tuli kuumuudesta niin huonovointiseksi, että hiipi mailoineen kesken kaiken tiehensä. Me kolme muuta hakattiin pallot katkeraan loppuun, kuten lajissa tehdään. Ja pääsen asiaan: missään muussa lajissa ei kuule niin paljon itsensä sättimistä, valitusta ja lohdutonta parkua kuin golfissa (mutta sitä sanaa kannattaa varoa hiukan). Meikäläiselle laji on nk hyvän mielen laji, enkä piiskaa siellä itseäni, pelailen vain.

Tänään mukana oli vanha pelikaverini, taitava eläkeläisnainen, jonka rinnalla omat kyvyt ovat varjo vain. Hän ei koskaan morkkaa itseään, pelaa vain ja muistaa kehua toisia. Tänään, kun paahteen vuoksi vuokrasin golfauton, nappasin hänet kyytiini ja lopuksi sanoin kahden kesken: ”Olet erinomainen pelikaveri!” En tiedä hänestä paljoakaan, eikä hän minusta, emmekä talvisin koskaan kohtaa. Tälläinen kaukopeliystävyys on lahja elämältä, Talonmiehellä on vastaavanlainen kaveri. Se ei sido, ei ripustaudu. Varaammepa vain silloin kun itseä huvittaa itsellemme saman peliajan – tai sitten ei. Ihan miltä kulloinkin tuntuu. Lajina golf on yleistymässä ja kentillä näkee nykyisin paljon nuorten muodostamia peliystävyyksiä, jesh!

Lukijani on ehkä jo kyllääntynyt aiheeseen, mutta sanonpa vain, että pelattuaan kierroksen golfia kenen kanssa vain niin tietää, minkälainen hän on. Että onko taipuvainen kiilaamaan, kadehtiiko, huijaako, osaako käyttäytyä, huomioiko toiset, onko narsistinen, onko reilu… lukuisia elämässä toteutuvia ihmispiirteitä. Mutta varmaa on, että joka kentällä on reilu ja huomioiva, on sitä muuallakin. Vaikea on keksiä toista liikuntalajia, joka olisi näin paljastava.

Kaikesta paljastavuudestaan huolimatta suosittelen lajia lämpimästi, ellei Lukijani jo ole sen parissa.

###

Kuulostaa, että Talonmies tyhjensi nyt astianpesukoneen, joten reitti on selvä ja voin ilmestyä salin puolelle 😉

Voikoon Lukijani hyvin ja olkoon kuumuudensietokyky alati kanssaan,

toivoo Klara

Tunturinsatulassa ratsastelua ja patsastelua

Paluu erämaihin. Kuva: minun (Kuvaa rajattu ja suurennettu + juukelinmoinen helle kuvanottohetkellä = lopputulos hailakka)

Hyvä Lukijani,

yhtenä aamuna aukaisin silmät ja sanoin Talonmiehelle: ”Tänään palaan erämaihin”. Ropelsin aikani vaatekomerossa tunkien rinkkaan 16 kiloa: teltta 1,6 kg, ruokaa ja keittovehkeitä n. 4 kiloa, makuupussi liki 1 kg ja loput tavanomaista sälää.

Suosikkierämaani ovat kaikki siellä, minne pääsy on mahdollisimman vaikeaa 😉 jotta puskaparkkilaiset eivät ulottuisi. Nyt kohteena olleessa paikassa on lähellä soratien päässä vakituinen majapaikka, jossa ruukaan yöpyä. Siitä sitten yhä kammottavammaksi käyvää tietä upean satuerämaan reunaan, rinkka selkään ja sielunrauhaan mars.

Alkuun yövyin autiotuvassa, mutta kämppä oli kuin pätsi ja imuroi itseensä lentävät kiusaajat, etenkin pienet hyttyset, joiden tappaminen on mahdotonta pimeässä autiotuvassa. Niitä ei kunnolla edes näe. Joku metsähyttyslaji varmaan, hyttysiähän lie noin 40 lajia tässä maassa, muistan lukeneeni. Mukana oli keveä hyttysverkon halpiskampe, joka osoittautui förmitättömäksi. Niinpä katselin seuraavia yöpaikkoja tuulisemmilta alueilta eli tuntureista. Päädyin sitten yhteen tunturisatulaan leiriin. Puro oli vajaan puolen kilometrin päässä, mutta sole ko kipaista.

Nenä tuolla kalliokaverilla osoittaa yläviistoon.

Vaan niin oli komeat maisemat ja jumalainen rauha, että vesi nousi silmiin: luksuselämää! Kuljin päivärepulla sinne tänne huokailemassa ja ihastelemassa maisemia. Taidanpa vielä tälle kesälle palata sinne.

Räkkä posahti täyteen kukkeuteen likipitäen muutamassa tunnissa kelien lämmettyä. Oli siinä siivekästä kerrakseen. Pikkuinisijöiden lisäksi jos minkälaista paarmaa ja mäkäräistä ihmispolon riesana. Kun hyönteismyrkkyjä en käytä ja suojaudun vain vaatteilla, niin hyttysverkossa lierihatun alla tulee hiton kuuma. Sivumennen sanoen: muotia on sonnustautua mustaan Fjällrävenin hyttyshattuun (kiireiselle, sanoja torsoivalle diivalle ”Fjellu”). Vain ruotsalainen voi päättää hyttyshatun väriksi mustan! Tunnetusti kuumentaa paitsi käyttäjän myös lämpimänä alustana houkuttelee paikalle kaikki riiviöt. No, tumma on rinkkanikin, mutta Osprey ei tarjonnut vaihtoehtoa.

Kun oli räkkää, niin eipä ollut muita, vaikkei tuolla yleensä ole muutoinkaan. Seitsemän mönkijöillä liikkunutta poromiestä näin. Olivat porukalla ajamassa valtavaa porotokkaa kasaan saman tunturin kupeella, jonne olin nousemassa. On se poromiestenkin homma omanlaistaan romuamista ja hävikkiäkin tulee. Joku päivä sitten mainittiin karhujen tappamista poroista tulleen tuhat korvaushakemusta. Luken petotutkija Kojola arvioi siitä vielä puuttuvan rekisteröitymättömät vasat. Tässä linkki karhusta enemmänkin kertovaan juttuun: https://yle.fi/a/74-20172005 Tuo karhun lihanvalmistus oli hauska yksityiskohta. En ole tiennyt, että lähdekin voi olla valmistuspaikkana. Yhtään karhua en nähnyt, jälkiä kyllä.

Summaroiden: hyvä reissu, edellistä parempi. Yksin liikkuessa ei tarvi huomioida ketään muuta kuljeskellessaan ja pysähdellessään töllistelemään milloin mitäkin.

###

Loppukaneettina kerrottakoon, että olen yllättäen ryhtynyt huolehtimaan yli kasikymppisestä perhetuttavasta. Tapauksensa osoittaa sen, minkä tiesinkin: Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on rikki. Ei se urani aikana ole junan vessan tavoin koskaan toiminutkaan, kun julkinen terveydenhuolto on aina kantanut niskoillaan myös toimia, jotka eivät sille tosiasiallisesti kuuluisi. Mutta kaiketi kyky yksilöstä huolehtimiseen on aiemmin ollut ainakin perusterveydenhuollossa kuosissaan, ainakin kauan sitten, kun siellä jonkun vuoden toimin. Perhetuttu on toistuvasti hakenut apua sieltä, täältä ja tuolta siinä onnistumatta.

Iltasella laittoi tekstiviestin liittyen lääkitykseen. Makasin sohvalla horkkakuumeessa divertikuliitin iskettyä ja neuvoin (uhriutumista). Mutta mulla on häneen nähden se etu, ettei tarvi lähteä lääkäriin. Diagnoosin pystyy itse tekemään ja aloittamaan lääkityksen. Säästyvät vastaanottoajat enemmän tarvitseville. Useimmat meikäläisistä toimii näin.

Divertikuliitti on suolenseinämässä olevan umpipussin eli venymätaskun, siis divertikkelin, tulehdus, johon usein liittyy ummetustaipumus. Oireena on vasemmanpuoleinen alavatsakipu ja paineluherkkyys, koska divertikkeleiden tyyppipaikka on sigmasuolessa. Useimmilla se sijaitsee vasemmalla puolella alavatsaa. Diagnoosin voin tehdä suoraan, kun suoleni on (heh: joskus…) tähystetty ja divertikkelit todettu silloin. Vaiva on länsimaisessa väestössä tavallista etenkin iäkkäimmillä, köh. Mutta se, että liittyisi vähäkuituiseen ravitsemukseen ei kyllä meikäläisen kohdalla kutiaan pidä. Suolen seinämän rakenne lienee vain toisilla heikompi.

Jos vaiva ei ummetuksen hoitoon tarkoitetuilla valmisteilla mene ohi ja etenkin, jos kuume nousee, aloitetaan kahta antibioottia. Kahta? Siksi, että pöpöjä ylipäätään on monta sorttia ja mikä tainnuttaa yhdenlaisia, ei tehoa toisenlaisiin. Tässä tapauksessa pitää olla kaksi tykkiä ampumassa. Olipa tauti mikä vain, niin on tiedettävä mikä pöpö aiheuttaa mitäkin ja mitä lääkeainetta tottelee. Lääkärikoulutusta ja sairauksien tuntemusta edellyttää. – No, vointi alkaa kohentua. Kuume laski yöllä ja kipu on vaimentumassa. Ehkä huomenna jo uskaltaudun pallopelin ääreen, kun mökille ei vielä ehdi. Näetsen, maanantaina on oltava kampaajan tuolissa, voi mitä naurettavaa menoa!

Näillä puheilla Teitä tervehtii,

Klara… ja siirtyy kuistille lepotuoliin neljän tunnin pätkittäisten ja laskukuumeisten yöunien painolasti silmäluomillaan.

Erämaasta maalikylille ja asiasta toiseen

Lompsittiin joku kilometri metsätietä ennen siirtymistä maastoon. Polkuakin välillä hyödynnettiin.

Hyvä Lukijani,

palailin maalikylille nauttimaan komeasta jääkaappikelistä 😉 Tuntuu kylmemmältä kuin korkealla pohjoisessa, josta alaskäsin laskettelin.

Reissusta sen verran, että hyötyä oli optimismista, joka tunnetusti auttaa aina – kelissä kuin kelissä! 🙂 Niin nytkin: kelit muuttuivat päinvastaisiksi kuin oli ennustettu. Taitaapa olla tämän kesän trendi, suuntaan ja toiseen. Kerran pidettiin tiheän kuusen oksien alla sadetta, joka tuli ja meni nopeasti. Lämpimänä pysyttiin, kun liikuttiin rapiat 15 km / päivä. Makuuksien suhteen päädyin kuitenkin makuupussiin quiltin sijasta. No, olihan mulla tietysti silti untuvahousut ja untuvatakki mukana, heh. Äiree on sanonut, että pitää olla kunnolla vaatetta päällä ja matkassa. Terveisiä hänelle tuonilmaisiin, joissa toivottavasti ei ole liian lämmintä. Hän ymmärtäisi tätä huumoria, samoin edesmennyt V, joka kerran lausui pistämättömästi tästä aiheesta. Toistan ehkä itseäni, mutta kerron kuinka se meni:

Vanha äiti (…joka ajoittain kietoutui uhriutujan viittaan mielellään): ”Kyllä oli tiukkaa rahasta kotona. Kun pikkuveli pääsi kouluun ja tarvitsi rahaa, annoin palkastani. Olin aatellut ostaa uudet kengät, mutta rahat meni tuohon.

V: ”Älä huoli! Portilla on Pietari vastassa, lyö sulle uudet kengät käteen ja sanoo, että siinon kengät ja painu helvettiin.”

Kyllä meillä oli hetken aikaa hauskaa tämän sanataiteilun äärellä 😀 Toivottavasti Lukijani ei pahastu näin krouvista huumorista, mutta se oli monella tapaa lapsuudenperheeni voimavara, sen verran verbaalikkoja oli samassa huushollissa.

###

Ruokatauolla… jossa mäkäräiset ropisivat lippalakin päällä kuin ryynit.

Tuo rinkka on minun ja siinä on kiinni ikuinen ystäväni eli Garminin sateliittipaikannin (InReach). Se on kerran pelastanut mut tunturista, kun hukkasin toisen suuntimeni rakkaan. Se on viimeinen oljenkorteni, jota rutistan kädessäni kun kaiken muun olen onnistunut hävittämään.

Reissu meni kaikkinensa ja kaikin puolin hyvin! Mutta kuiskaan tässä vain meidän kesken salaisuuden: aion palata tuonne odotellen kuivia kunnollisia kelejä. Siihen saakka vaellan loppumattomia pelikenttäkierroksiani mailapussi selässä (vink: tuntomerkki).

Olen kyllä kiitollinen reissukaverille. Yksinkulkijana joutuu aina toimimaan yhdellä järjellä siinä missä kaverin kanssa niitä on tuplasti. Mutta huomasin loogisen ja rationaalisen etenemisen rinnalle kaipaavani alkukantaista, epärationaalista ”erämaa-hyggeilyä”, johon olen paljolti yksin kuljeskelevana tottunut. Hetkiä, jolloin tuijotan sammalta, lähdettä, kukkaa, hyönteistä… kuuntelen lintua, puron solinaa, tuulen huminaa latvustoissa. Yksin kulkiessa ihailen pilviä, haistelen tuulta ja pysähdyn aistimaan ympäröivää luontoa vailla erityisiä ajatuksia tai huolia jäljellä olevista kilometreistä, karttakuvasta, sykkeestä, korkeuskäyristä, älykellon informaatiosta (tosin en sellaista omista). Ajatus ja pää lepää tunturituulen pyyhkiessä kasvoja ja sielun seilatessa kynttiläkuusten väleissä. Ei huolia puhelinkentän kuuluvuudesta tai perheenjäsenten pärjäämisestä, sen kun kelaa vaan. Kuin kuljeskelisi irti omasta alustastaan metsänhenkien seassa, muutaman maailmankaikkeuden silmänräpäyksellisen kerrallaan. Että jättää maailman hetkeksi kantamaan itse vastuunsa akselin ympäri pyörimisestä. ”Koita Tellus pärjätä hetki ilman minua!” Ja tiedän: se pärjää, vaikka kuinka luulisin panokseni olevan sirkulaation ytimessä.

###

HIeno, matala kuru vasemmalla. Polku oikealla vie poroaidalle, josta ylikulkurappuset olivat romahtaneet, mutta puomitus ehyt.

Selkosilla ja hypepaikkojen ulkopuolella kulkijalle piirtyy vuosi vuodelta realiteetti retkeilyrakenteiden nopeasta rapistumisesta siellä missä suuret massat eivät asu ja/tai lomillaan kulje. Niitä ei enää ylläpidetä. Kaikki metsähallituksen rahat imuroituvat suurille massoille. Koska raha, koska budjetti. Ei se mitään, osaan kulkea ilman retkeilyrakenteitakin, mutta moni ei. Tunnen sellaisia.

###

Asiasta toiseen, saimme äkki-ilmoituksen iltatontun, siis kaksivuotiaan lapsenlapsen saapumisesta yökylään. Vanhempien viimeistellessä uutta kotiaan vaikuttaa kolmas pyörä olevan liikaa omine rakennepiirustuksineen :D. Sama touhulainen vieraili vastikään tätinsä huushollissa ”koodaamassa lukot uudelleen”. 😀

Hurttakoira on lapsesta mielissään, mutta pidämme toistaiseksi koiraportin takana. Laps ulottuu korkeintaan koiran päälaen korkeudelle ja menisi kumoon koiran touhutessa. Koira on portin takaakin Iltatontusta kovin mielissään. Tänään se tosin erehtyi henkilöstä 🙂 Kohdattiin tiellä taapero ja häntä taluttava isä. Koiran katse terästäytyi, korvat nousivat kiinnostuksesta ja alkoi vimmattu hännänheilutus ja kiskominen lapsen luo (pidän sen kuosissa aina). Sitten se sanoi tyypillisen tervehdyksensä (pehmeä ”wuff”). Lapsen isä nauroi yllättyneenä, joten oli pakko selittää: koira luuli taaperoa lapsenlapseksemme! Se on erehtynyt usein aiemminkin, toisen lapsenlapsemme kanssa. Terästäytyy aina nähdessään ykköslapsenlapsen ikäisiä poikia: hei sinä siellä, oletko kaipaamani poikalapsi?

###

Näihin puheisiin päätän kirjasinvyyhtini täältä jostaim, luon katseen synkeään maisemaan ja ryhdyn lettutaikinan tekoon. Jollakin Yötonttu on tainnutettava, kunhan ensin on ehtinyt järjestää keittiön laatikot. Ja ihan varma on, että ainakin päällisin puolin tarkistaa, että robotti-imurin säädöt ovat ajan tasalla.

Kuulumisiin ja ilmojen pitelyä! Klara

Ps. Irmalle vielä kiitos upeasta kuvakavalkadista!

Tiiliskiviä rinkassa ja sadeverhoon kääritty punainen boltsi

Hyvä Lukijani,

nyt on se hetki, että täyteen ahdettu 65 litran rinkka on nostettu ulkokuistille, jotta voi ei härskiintyisi. On siellä lievästi sanottuna vähän muutakin.

Suuntana on ensin välimatkan krouviin Pyhätunturille, josta eteneminen ylämäkeen Suomineidon koillisiin osiin. Koska maamme ilmasto vastaa tällä hetkellä kutakuinkin alkusyksyä on monenlaista vermettä tungettu pakaasiin, joka painaa rapiat 16 kiloa ja vyötärölaukku på köpet.

Rinkan, tai ylipäätään minkä tahansa matka-askin, pakkaaminen on meikäläiselle täyttä myrkkyä. Nyt on otettava untuvakampetta kaiken lisäksi, kun yöt ovat noilla seuduilla lähellä nollaa. Yritin olla ovela ja hommasin quiltin, ts. retkipeiton. Se on hyväksi todettua, mutta painavaa kolmen vuodenajan makuupussia kolmisensataa grammaa kevyempi. Ja seuraus? Nyt on rinkassa pipoa, lapasta, villasukkaa ja untuvahousut untuvaisen taukotakin lisäksi ”jos yöllä palelee”. Joten mitä tästä opimme?

###

Ai Vätsäriinkö? Pulmankiin? Nope. Meikäläinenhän kaikkoaa muotipaikkoja ja hypetysseutuja. Olenkin vähän aatoksissa tulevan toimintalinjan suhteen, kun minua houkutellaan mukaan Kevolle lähiaikoina. En innostu. Tiedän sen suosion ja nyt kun noron ja tulvien takia reitti on suljettu, niin arvaan Sulaojan parkkipaikan pursuavan heti huomisesta, kun reitti avataan. Ja ripuli housussa palaavat piruparat pirssilleen (sarkastinen hymy). Yäk, sanoi lapsenlapsikin kakka housussa tänään.

Ajattelin, etten tarvi Kevo-sulkaa hattuun säilyttääkseni polku-uskottavuuteni. Vaikka eittämättä reitti on hieno, sen verran olen kuullut ja joutunut kännykkäkuva-atakin uhriksi. Mutta on sitä lääniä muuallakin. Lukijani on ehkä joskus harvoin aiemmin 😉 kuullut tämän. No eniveis, pienemmilläkin hienousmaisemilla kyllä ihminen tulee toimeen. Question: pitääkö kai-kes-sa aina vetää maksimit? Mutta älkääs huoliko, jo Kemppis-Kullervo kirjassaan (selkäni takana hyllyssä) manaa meikäläisen syntymän aikoihin ”nykyajan ihmistä, jolle pitää olla kaikki”. No, oli se Sokrateskin sitä mieltä, että nuoriso on pilalle hemmoteltu ja huonokäytöksinen.

Kesä ei ole vielä edes tullut, kun puhalluskukka on jo kypsynyt. On tämä kesää kerrassaan (huokaa).

Työhuoneen ikkunan takana rumannäköinen pilvimassa vyöryy kohti. Ja tavallisesta juhannusseudun valotilanteesta poiketen pitää tänä vuonna polttaa valoa, että näkee.

Tähän liittyen kerron edellisessä tekstissä väläyttämästäni punaisesta boltsista taivaalla. Sen minulle aikanaan tarjoili espoolainen naapurimme, joka oli käynyt Jyväskylässä. Sanotaan häntä vaikka Timpaksi. Timppa oli syntynyt ja kasvanut pääkaupungissa. Vakiintui sitten perhe-elämän myötä kauas stadista eli Espooseen. Mekin oltiin nuori perhe ja työpaikkasyistä heitettynä hetkeksi sinne. Timppa oli vaihtanut työpaikkaa reppurihommiin ja muisteli hiekkalaatikkorupattelussa edelliskesänä Jyväskylään tekemäänsä työkeikkaa, jonka kertoi tehneensä ”pohjoiseen”. Oli tuolloin havainnut keskiyöllä auringoin olevan punaisena boltsina taivaanrannassa. Ei niin kumma ilmiö koko Suomessa, mutta boltsi ei loimottanut töölöläisen kerrostalon akkunaan, mene ja tiedä.

No, nyt kun säätila ja etelän naapurit on moitittu (Trumpin jätän seuraaville kerroille), on hyvä ryhtyä rauhaisasti levolle ja toivoa, ettei kukaan nyysi rinkkaa terassilta yön aikana. Siihen tosin tarvittaisi kaksi raavasta miestä ja kuorma-auto.

Voikaa oikein hyvin sillä välin, kun piipahdan erämaissa. Ja jos käy niin, että palsta vaikenee, niin kuolin onnellisena. Aivan kuten se retkeilijä, joka menehtyi sairauskohtaukseen sadan metrin sisällä paikasta, jossa aiomme leiriytyä. Ai niin, ehdin jo unohtaa. Piti vaipua levolliseen uneen ennen aamua.

Teidän, Klara

Mistä asioista olet onnellinen?

Hieno iltayö ja ”punanen boltsi”

Hyvä Lukijani,

venho on vedetty maihin, ohjaamon päälle pingotettu sokkopeitto, lastiluukut jysäytetty kiinni ja mela sujautettu talteen. Olipa hienoa meloa pitkästä aikaa oikein sydämen kyllyydestä!

Nyt on väliin velvollisuuksien aika eli paluu maalikylille muutamaan tähdelliseen hommaan. Lupasin tehdä etätyöhommankin, toivoton ihmissielu. Eipä harmita hetkeksi häipyä täältä mökiltä, kun kelitkin menivät sateisiksi. Paistelen muutaman räiskäleen Trangialla ja hyppään rattiin. Ensi kerralla kenties muistan sen, minkä unohdin ottaa tänne mukaan.

###

Ehkä Lukijanikin unohtelee asioita? Jos haluaa tunnustaa, voi kommentoida vaikka ytimekkäällä +merkillä.

Tällä kertaa unohdus ensin harmitti, mutta lopputulokseen sopeutuu, kun vaan asemoituu ja hyväksyy. Jäi nimittäin lähtöhötäkässä kattotelineet kotiin, kun oli tarkoitus vain hakea kajakki mökiltä ja liipottaa toisille vesille. Mutta kajakkiahan ei saa taiteltua autoon, joten plan B: aamuisin liikkeelle mökkirannasta.

Tässä ohi kulkee pitempikin melontareitti ja jonkun kerran viiden vuoden aikana on näkynyt muutama sinnikäs melojakin, kun reitillä on haasteita. Nyt oli hienot kelit muutaman päivän ajan, oi mitä luksusta elämä voi ollakaan! Onnea ja iloa, vaikka väliin surua ja ahdistustakin (kuulunee elämään?).

Mutta nyt anon ystävällisesti Lukijaa miettimään, mistä asioista omassa ympyrässään on onnellinen ja iloinen! Päivän lukijahaaste!

Onnen hetkiä.

###

Rantasipin lapset

Jälkeläinen kävi mökillä minua ennen ja laittoi mayday-viestin, että sipi on pesinyt aivan polun viereen, noin 20 m mökistä. Kävin vain nyt tämän kuvan nappaamassa, muutoin olen hissutellut kauempana omissa nurkissa. Ihmeen avonaiselle paikalle lajinsa mukaisesti pesii ja eilen mökkirantaa ulapalta lähestyessä havaitsin minkin hyppelevän rantakivikossa. Piru hänet periköön, jos käy napsimassa pienokaiset. Pitääköhän minkinpirut loukuttaa, taitaa suvun puolustusvoimain tyyppisessä virassa oleva henkilö tietää. Ehkä Lukijani hallitsee minkkisysteemit?

Kiskot vievät etelään. Vetotaival.

###

Nyt jätän sekä Lukijani että rantasipiset rauhaan, hyppään kärryyn ja sähhäytän äkkiä paanalle. Tältä tönöltä on lähimmälle bensa-asemalle useampikin kymmenkilometrinen, nippa nappa löpöä tankissa. Täytyy ajaa vauhdilla, ennen kuin bensa loppuu 😉

Ellei satu karhu eteen. Se on tänään nähty. Jonkun matkan päässä asuu hevostuttu, joka valvoo öitä miettien, käykö mesikämmen, susi tai ahma apehtimassa pollet tarhasta työpäivänsä aikana. Tämmöiset huolet ei taida elokapinallisten mieltä painaa Mannerheimintien suunnalla istuskellessa. Siis ennen kuin rakas lemmikkisheltti menettää takakankkunsa tai villakoira joutuu suden suuhun. Aamen plottis.

Voikaa hyvin ja onnellisia hetkiä Teille toivoo,

Klara