Maasta olet sinä tullut, sanoi Hautaoikeuden Haltija

Hyvä Lukijani,

istun odottamassa, että pääsen kuskaamaan Talonmiestä lääkäriin. Pieni fyysinen vaiva edellyttää helepossa ja leppoisassa työssä olevan, viisaan, oppineen ja sikarikkaan tohtorin näkökantaa. Sillä sellaisiahan lääkärit ovat. Kansa tietää. Terveydenhuollossa vain hoitajat on kovilla. Onko siellä ylipäätään lääkäreitä lainkaan?

Kuuntelin Uutispodcast- ohjelmaa. Lähihoitaja kertoi raskaasta työstään. Oli uupumuslomalla. Työpäivät venyvät, joustamaan joutuu ja ajoittain päivät voivat olla jopa kaksitoistatuntisia. En epäile yhtään, etteikö ole raskasta. Lähihoitajan työtä arvostan kovin. Mutta ajattelin, että natsaa kyllä lääkärinkin ammattiin. Onkohan sitä kohtaan myötätuntoa kellään? En ole havainnut.

Kahdentoista tunnin työpäivä on ainakin sairaalatyössä monella erikoisalalla hyvin tavallista ja jatkuvaa eläkeiän kynnykselle asti. Jollei kyseessä ole päivystyshuki, niin päivä venyy muutoin. On potilastyö ja sen päälle monenlainen kertynyt sälä tehtäväksi ”jossain vaiheessa”. Lisäksi on monenmoista kirjaushommaa, jonka aiemmin teki sihteeri.

Ehkä katsotaan, että lääkäri on ihmisenä jotenkin lähihoitajaa kestävämpi, kun on koulutetumpikin? Mutta patologian avaussalissa näyttävät sisuskaluiltaan samanlaisilta: aivot, sydän, maksa, munuaiset… Osa lääkärintyöstä on fyysisestikin raskasta ja osalla erikoisaloista rasitus suuntautuu päänuppiin.

Liitoltamme puuttuvat MillaMagiat ja naama punaisena huutavat suut. Kollega sanoi sarkastisesti: ”Ei ole Lääkäriliitolla huutajia. Haluamme näyttäytyä yläluokkaisina ja filmaattisina. Mitään pyykkimuijia ja sikaniskaäijiä ei liiton nimissä laiteta räyhäämään huomioliiveissä torinkulmille”.

Sairaalapuolella on paikka paikoin kova pula erikoislääkäreistä, vaiettu aihe. Mediassa näkyy vain terkkalääkäri- ja hoitajapula. Mutta on julkisella puolella töissä muitakin. Jos vaikkapa matalapalkkaiset välinehuoltajat menevät lakkoon, pysähtyy isonkin sairaalan toimenpidelinjasto siihen.

###

Palaan ylärekisteriin. Siitä kertoo otsikko nimittäin 😀

Näin lokakuun aikoina on viisain korostaa rooliaan Hautaoikeuden Haltijana. Peräti pahvimaiselle paperille painettu hallitsemani oikeuskirja oli sukeltanut paperikasan alimmaiseksi. Ja oli tuleva sieltä palauttamaan mieleen, että kukahan haudan ulkokuorta on hoidellut? Sisältyiko sellainen sopimukseen ja jos, niin missä lasku? Näen sieluni silmin sukuni edesmenneet makaamassa risukasan ja toissavuotisten pelakuitten muodostaman kaatopaikkakasan alla.

###

Edessäni on uunituore Femina, puhelimessa yön päivystäneen jälkeläisen viesti ja ympärillä leijuu Talonmies, jota tuleva (onneksi ei-kiireellinen) toimenpide jännittää ja virittää koneistoa ylikierroksille. (Selitti mulle äsken ruokapöydästä huutelemalla kuinka toimenpide tehdään. Lääkäri oli kuulemma sen seikkaperäisesti kertonut. 😀 Waee-niin, sanoin mä. Enpä ois tiennytkään, tirsk.)

###

Lopuksi lyhyt tarina keskustelusta. Otin siitä oppia. Epäilen nimittäin, että vastoin kaikkia odotuksia olen vajaavainen ihminen minäkin ja teen omia virheitä lähimmäisen huomioimisessa (muun muassa siinä). Tapaus menee näin nikkäste:

Lenkkipolulla. Kerron Lenkkikaverilleni meneväni Talonmiehen kanssa teatteriin katsomaan näytelmää. Käsikirjoitus perustuu N.N.:n teokseen. Lenkkikaveri kysyy, olenko lukenut kirjaa. Kerron, etten ole ja siksi menenkin kappaleen katsomaan. Hän kertoo lukeneensa kirjan.

Myöhemmin viestitän: ”En pitänyt esityksestä, huono minusta.” Hän reagoi viestiini kysymyksellä: ”Ok. Kuinka pitkälle vastasi kirjan tekstiä?”

###

Semmoista.

Mutta nytpä tahdon olla mä, suuri maantien kiitäjä. Lähden työreissuun ja toivottelen hyvää lokakuuta Lukijalleni!

Klara

Ratakiskojen venytystä ja luonnon antimia

Hyvä Lukijani,

kirjoitin jo junassa viime viikolla pienen päivityksen. Se kuitenkin juuttui kriitikon hampaisiin. (Ks. kuva alla) Oli näetsen niin pitkäpiimäistä juttua, että sille häviää Miki Liukkonenkin. (Kuuntelen juuri hänen viimeistä kirjaansa.)

Junakirjoituksen ytimessä oli ärtymys edessä istuvan tuolin asentoon: nojallaan taaksepäin. Sen vuoksi en ollut mahtua rinkkoineni ja eväineni omalle paikalleni. Kiskaisin riehakkaasti tuolin takaisin pystyasentoon paikanhaltijan loistaessa poissaolollaan. Saapui runsaan tunnin kuluttua. Harmaa eminenssi, harvat hivukset kaljun yli kammattuna, pikkutakki ja puuvillahousut, vanhan äijän otsarasvan tuoksu yhdistettynä tuoreeseen konjakkiryyppyyn. Aattelin, että joku muija se tuotakin henkipattoa kotona oottelee. Vai oliko sittenkin poikamies? Koputus olkapäähän: ”Anteeksi, oletteko poikamies?” No ei nyt sentään.

Toisella puolella eli selkäni takana oli olettamukseni mukaan veturin nuppi, kuski siis. Sieltä kantautui ekstraluokkaan (hyväosaisten ja sivistyneiden työmuurahaisten karsina) rähäkkä naisporukan nauru, etelänvaresten tiätsä juttua ja sit jot et tiätsä kun jos et sit kun tiätsä sit et jot ja mä ja tiätsä kun mä sit. Krähähäää, krähähääää! Hääää!

Aattelin, että kolme ääntä: veturinkuljettajarouva, opissa oleva apukuskityttö ja siskontyttö jäniksenä. Aikani kuuntelin. Ja kun töihin keskittyminen toistuvasti herpaantui krähähääähän aattelin: koputtanko piruuttani ovelle, että mitä hlvettiä, eikö tässä junassa ole kuskia lainkaan vai mitä hemmetin peliä täällä pidetään. Onko veturikuskin ajolupakaan voimassa, kun on aikaa puhua skeidaa jopa asemille vasemmalla kädellä ajellessa? ”Tässä on kumminkin ihmishenkiä vaarassa, ei olla karjavaunussa nimittäin. Ettäs tiedätte.”

Tuli aika jäädä kyydistä. Vaatetta pukiessa lensi oletettu veturikuskin työhuoneen ovi selälleen. Sieltä purkautui kaksi kikattavaa täyställättyä naisihmistä huudellen taakseen, että ”Tuonksmä siis sit et jot kolme vodaa vai mitä mä sit tuon?” Näytti sittenkin olevan se kuuden hengen neuvotteluhuone siinä ennen veturikuskin ohjaushuonetta. Ihan hyvä, etten mennyt huutelemaan. Oli sen näköistä porukkaa, että olisi tullut korkokengällä leima otsikkoon.

No, nyt sitä ollaan turvallisesti kotosalla, sieniä ja puolukkaa poimittu ja vietetty laatuaikaa moneen suuntaan. Että kyllä tämä tästä.

Iloa ja eloa joka pirttihin!

Klara

Ristiäiset – ajatuksia

Sellofaanirulla, missä? > Ei hätää. Kinkkupussit ajavat saman asian.

Mitäs sitä pitikään…? Juhlavaatteet, missä, mitkä? Käykö kansallispuku? Sisäkengät, missä? Virsikirjat, missä? Päälle jotakin sinistä, kun poikalapsi? Lahjat, mitä ruukataan laittaa? Kummilusikka, tuleeko käyttöä?

Päädyttiin käytännön ratkaisuun: lahjakortti, jolla voi ostaa sopivan kokoisia vaatteita, kun laps kasvaa. Kävi mielessä myös soittaisiko ikivanhalle ystävälle, jolla lapsenlapsia lienee tällä hetkellä lähemmäs sata (totta joka sana), ristiäisten kokemusasiantuntija jos kuka.

###

Olin jossain määrin yllättynyt, että haluavat lapsensa seurakunnan jäseneksi. Nykyäänhän kirkkoon kastaminen lie vähentynyt (olenkohan väärässä?).

Hyvin läheiset ystävät ja heidän aikuiset jälkeläisensä erosivat kirkosta yhtä aikaa. Hieman ihmettelin, sillä mielestäni kirkkoon kuuluminen tai siitä eroaminen on henkilökohtainen ratkaisu. Ryhmäpäätös sisältää aina elementtejä, joissa joku on sanonut miten tehdään ja joku muu tulkinnut yhdenmukaisuuden olevan tärkeää. Psykologia tuntee ryhmäpaineen lainalaisuudet. Syystä tai toisesta kaikilla ei kuitenkaan ole voimavaroja tai rohkeutta sanoa aikovansa miettiä asian itse. Tämän inhimillisen piirteen näkee mm. itänaapurissa, jossa massan mukana kannattaa kulkea.

Asenteeni kirkkoon on neutraali. Henkilökohtaista jumalauskoa ei ole. Kirkkoon kuulun silti, koska koen sen olevan suomalaisen yhteiskunnan pohja, moraalisen ja eettisen yhteiskuntaelämän perusta. Sille perustalle meidät on opetettu. Vähän kuin liikennesäännöt: helpottaa elämistä. Eri asia on sitten se, kunnioittaako lähimmäinen niitä. Tietää kuitenkin minkälaista toimintamallia yhteiskunnassamme odotetaan.

###

Talonmies kuulostaa kaivelevan laatikoitaan. Huoneesta kuuluu mutinaa, josta erotan sanat: ”…sumeaa logiikkaa…” Ilmeisesti kalvosinnapit ja kravattineula on hukassa. 😀

###

Asiasta toiseen, nimittäin puolukoihin.

Kävin eilen Nelijalkaisen Ystävän kanssa puolukkametsässä. (Nyt Sumean Logiikan Konsortiossa etsitään taskuliinaa.) Hieno oli ilma ja puolukkaakin tuli kiitettävästi huomioiden se, että koira oli koko ajan minuun kytkettynä pitkällä liekanarulla. Irti sitä ei tohdi päästää, koska pyrkii tervehtimään iloisesti hypellen kaikkia, jotka sattuvat lähistöille. Ketään ei kylläkään näkynyt eikä kuulunut, mutta jatkuva silmälläpito ja varautuminen on stressaavampaa kuin vyötärölle kytkettynä kuskaaminen.

Tämän koiran kanssa on metsissä helppo kulkea. Älysi jo pentuna metsässä kulkemisen logiikan. Emäntää seurataan, ei vedetä spurtteja ja puut kannattaa kiertää samalta puolelta kautta kuin emäntä. Mikäli epähuomiossa toisin toimii, osaa ratkaista tilanteen. Mättäiköissä pomppiminen on painavalle koiralle (37 kg) hyvää liikuntaa, vaikka etenemisvauhti olisi hidas. Toisin kuin aiemmat edeltäjänsä se ymmärtää, ettei poiminnan kohteita tulla nuuskimaan, eikä niitä ryhdytä yhdessä syömään. Joskushan kävi niinkin, että silmän välttäessä joku edeltäjistään käytti tilaisuutensa ja söi vaivihkaa ämpäriä tyhjemmäksi sillä välin kuin meikäläinen keräsi ämpäriin saalista pikkukupposella.

Retken lopuksi syötiin kahteen pekkaan mun termarieväät ja pulla. En tohtinut pelkällä vedellä toveria pitää. Hälle oli oma vesipullo ja lautanen repussa mukana.

Vielä on poimintahommaa jäljellä, onneksi. Sillä mikään ei ole niin rentouttavaa kuin kuunnella hyvää kirjaa ja poimia puolukkaa!

###

Taidan pikkuhiljaa ryhtyä sonnustautumispuuhiin. Ystää-vääsää lapsi-eeen.

Oikein hyvää pyhänaikaa Lukijalleni,

Klara

Ahdistuksia kauniissa aamussa

Kylmä puuskatuuli riepotti vedenpintaa. Onneksi älysin pysytellä jalkapatikassa.(Kuva otettu joku viikko sitten)

Hyvä Lukijani,

jos sopii, niin kirjaan tähän länsimaisen ihmisen ahdistusta. Sen perisyynä on perisynti eli liian inspiroituva luonteenlaatu. Ehkä kesyyntyy hoivakodissa. Jossa, bai-tö-vei, näyttää äitiä morjenstamassa käydessä vilahtavan kuta kuinkin ikätovereita pitkälle dementoituneessa tilassa. Joten… annetaan palaa niin kauan kuin muistetaan presidentin nimi (Kekkonen?) ja mikä vuosi nyt on. Viikonpäivän kohdalla jo mietityttää, päiväyksen kohdalla ajatus hyytyy. Kai nyt sentään syyskuu on? 😀

Ahdistuksia länsimaisen hyväosaisuuden ripauksella ryyditettynä.

Ensimmäinen ahdistus on nimeltään ”Yhteiskunnallisen työpalveluksen riittävyys”. (Itse nimetty näin.) – Aamun koiralenkillä ilma on kaunis ja raikas. Lapset pyöräilevät kouluun, autonrattien takana vilahtelee totisia maanantaikasvoja. Jossain määrin tulee huono omatunto: olenko jo tehnyt osuuteni yhteiskunnan rattaissa ja oikeutettu käpyttelemään koiran kanssa muina naisina muiden lähtiessä töihinsä. (Naapuri näyttää juuri siirtyvän autoonsa. Tiedän: ei ole enää vuosiin viihtynyt työssään, itse kertoi, kunnallinen virkamies. Vapautan itseni syyllisyydestä: on minua nuorempi ja käsittääkseni jonkun erillissopimuksen piirissä, joka oikeuttaa eläkkeeseen allekirjoittanutta aikaisemmin.)

Toinen ahdistus. ”Aikatauluahdistus” Kolopallokentällä olisi aamusta tilaa. Eilisaamun peli aiemmasta tuntemattoman taitavan naispelaajan seurassa pyörii vielä mielessä, kun peli meni hyvin. Tuttu juttu: hyvän pelaajan kanssa lähtee imuun ja seura pyrkii tekemään kaltaisekseen tässäkin. Sen verran kuin nyt omasta koneesta taitoa irtoaa.

Syynään kentän ajanvarauslistaa ja sovitan päiväaikatauluun. Tuijotan listaa: varaisipa joku nokan alta pois vapaat ajat ja ratkaisisi asian puolestani. Mutta mitään ei tapahdu. Huokaan… ja luovun silti ajatuksesta. Päivästä tulisi liian sähäkkä. Kompensoin hienoista pettymystä piinaamalla Lukijaani näillä joutavilla jorinoilla.

Kolmas ahdistus. Loppuivatko ahdistukset tähän, herraparatkoon! Nyt alkoi kyllä ahdistaa. Viisainta heti kaivaa esiin vanhat vakioahdistusaiheet, joista keskeisimpiä ovat Päihdevaivainen omainen, Vanhaa ihmistä harvoin katsomassa käyvä Huono Tytär-ahdistus ja … Työ, joka estää harrastamisen. Lisäksi on Teltassa Palelee-ahdistus ja Retkeilyä jarruttava märkien kamppeiden huono sieto-ahdistus. Pesemätön työhuoneen ikkuna-ahdistus ja Keskeneräinen Kuolinsiivous-ahdistus.
Tähän yhteyteen on pakko lisätä toverien Top Ten-ahdistukset, tai ainakin osa.

Tähän väliin kuva, jossa jokainen lohkare kuvastaa yksittäistä ahdistusta. Ja lohkareitahan maailmassa riittää.

Ystävättärien perusahdistuksia.

Kotityöt: marjapensaat, pensasaitain leikkuut, pottumaan kynnöt ja kylvöt, päiväpeiton virkkuukset, sämpylätaikinat, akkunain pesut, Huono Emäntä-oireyhtymä
Sukulaiset: aikaisten lasten asiat ja heidän perheensä, lastenlasten hoitosessiot ja harrastukset, omien lasten menestyminen maailmassa, vanhusten auttaminen ja appivanhempain ruokkiminen, yhteismökki sisarusten kanssa
Puolisoperäiset ahdistukset: tyyppi on himoliikkuja, seurankipeä nahjus, kulunut tai kertaalleen käytetty, narsistinen, kontrolloiva, poissaolollaan loistava tahi suorastaan edelleen kuvasta kokonaan puuttuva
Vartalo ja naamataulu: liikaa vyötäröä, liikaa vatsaa, paksut posket, paksut reidet tai rimppakintut, roikkuva kaulanahka, huomaamattomat kulmakarvat tai muut vaatimattomat jouhet
Yleiset ahdistukset: saamattomuuden kokemukset, kadehtiminen, yleinen kettuuntuminen, vaativa luonne / perfektionismi, kiireisyys, yleinen stressaantuneisuus, juntin minäkuva
Maailmantilanne-ahdistus: itänaapuri, persut, ilmasto, luonto, lentomatkailu, mitä-tästä-oikein-tulee

***

Näihin puheisiin.

Lisään vielä kirjauksen kuuntelemastani kirjasta: Outi Salovaaran ”Matkalla kadonneessa maailmassa: Neuvostoliiton perillisten jäljillä”. Kirja avasi silmät sille, kuinka huonosti hahmottuvat sellaiset valtiot kuin Turkmenistan ja Kazakstan. Eipä niistä ole juuri mitään tiennyt lukuunottamatta pientä tirkistystä muinaisen työkaverin, noilta alueilta lähtöisin olleen henkilön elämäntyyliin.

Tulikohan tässä nyt varmasti kaikki 😀

Oikein hyvää alkavaa viikkoa! Omalla kohdalla se päättyy perhejuhlaan, kuvavinkki alla.

teidän Klara

Näitä jo kohta taas mommulan pöydässä tarvitaan. ❤

Puheita poluilta ja kohtaamisia kallioilla

Hyvä Lukijani,

liitän oheen muutamia kuvia, joita olen näpsinyt poluiltani. Nyt on tullut Kuusamon polkuja rummutetuksi. Tämähän on hieno paikka, jos kohta kovin suosittu ja Karhunkierros imee porukkaa. Tälle päivälle vastaan tuli porukoita, joista arviolta puolet ulkomaalaisia. Kuulin ainakin saksaa, englantia ja jotakin slaavilaista kieltä (puolaa?).

Vähän hassukin tapahtumain kulku siinä sattui. Nimittäin kohtasin polkujen risteyksessä kolme naista katselemassa ympärilleen. Kysyivät neuvoa johonkin oikopolkuun liittyen. Mutten minä osannut neuvoa, kun näillä nurkilla kuljen merkityillä reiteillä, ohjeiden mukaisesti. Tänne suuntautuu niin voimakas retkeilijävirta, että maaston kuluminen on vaarana. Karhunkierros taitaa tällä hetkellä olla kävijämääriltään Suomen suosituin vaellusreitti, Pallas-Hetta kai kakkonen. Jos porukat hortoilee omin päin, muodostuu nopeasti polku, jolla on taipumus vahvistua ja leventyä. Sen näin hyvin myös Pyhävaaran ja Valtavaaran alueella, kun edellisestä käynnistä on tovi.

Palatakseni noihin naisiin, niin luirusin tieheni ja etenin ”viralliselle” maisemapaikalle. Kas vain, siihenpä tulivat sitten naisetkin. Ja heillä oli kysymys: mitä polkua pitkin tästä kannattaisi nyt jatkaa? Mennäkö tuonne vai tuonne? Tjaa-a, sanoin. Ja lisäsin, etten osaa neuvoa. Olivat kuulleet, että tästä pääsisi paikkaan B, josta pääsee takaisin lähtöpaikkaan A. Sanoin, etten kyllä osaa neuvoa, mutta kuulostaisi hyvältä. Jatkettiin sitten jutustelua Suomen retkeilyalueista ja huomasin jälleen ajautuvani jonkinlaiseksi matkaoppaaksi, johon on taipumusta. (Muistan mm. kerran ajautuneeni melontaoppaaksi pitäessäni taukoa jokirannalla. Ihmiset alkoivat pysähtyä siihen neuvoa kysymään. :D)

Tarina jatkuu… päätin jälleen luiruta paikalta. Palasin tuloreittiä ja siirryin muutaman kuusen taakse odottamaan (tirsk!) josko naiset kuitenkin palaavat tuloreittiä. Jos palaavat, näen sen kuusten takaa. Kun menevät ohi, niin livahdan takaisin polulle palatakseni näköalapaikalle. Sieltä otan suunnan paikkaan B, jossa katson pääseekö sieltä paikkaan A.

Aikani kuusten takana piileskeltyäni ja mustikoita syötyäni päättelin heidän menneen paikkaan B. Ja hitaasti löntystellessä ehtivät edelläni B:stä A:han. Saan rauhassa jatkaa äänikirjan kuuntelua tarvitsematta jatkuvasti riipiä kuuloketta korvastani.

Kuljin paikkaan B, jossa on kota. Sen ovi oli sepposen selällään. Hiivin ohi peläten naisten väijyvän kodassa ja säntäävät ovesta: ”Ei mutta hei! Luuletko, että tästä kannattaisi…” Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Jumalainen rauha jatkaa kirjan kuuntelua!

Rompostelin onnellisena polkua, nautin kirjasta, raittiista ilmasta ja hienosta metsästä. Ihan luksuselämää on saada keskittyä kirjaan ja omiin ajatuksiinsa. Maisemiakin piisasi.

Sitten havaitsin poroja ja… naisia. Joku poro oli lompsinut heidän lähelleen ja he jumiutuneet siihen miettimään, kuinka toimia. Mulla oli samat ajatukset – heidän suhteensa. Ei auttanut kuin mennä purkamaan tilannetta. Porot olivat herättäneet pelkoa, mikä masinoi runsaasti kysymyksiä matkaoppaalle. Vastasin, mitä taisin ja luirusin pikaisesti tieheni ja söhelsin vauhdilla paikkaan A. Tunnustan: hätä ei lukenut lakia ja oikaisin kaupan päälle laitonta oikopolkuakin, pujahdin menopeliini ja sähhäytin tieheni. Oletan, että naisetkin löysivät takaisin ilman perässä kulkevaa porotokkaa ja siitä vielä illan päälle löysivät tiensä yökerhoonkin.

Sen pituinen se. 😀

Ja mikäli Lukijani vielä jaksaa, niin kerron kantanani, että kun päivänä muutamana tulin poluilta kaikkeni antaneena paikalliseen ruokakauppaan (jossa ei myydä alkoholitonta olutta, mutta muuta olutta on kymmeniä metrejä), en jaksanut kuin ihmetellä naisporukoita, joita näissä retkeily- ja hiihtopaikoissa näkee.

Hitto soikoon, ovat varustautuneet kuin johonkin napakymppiin. Siistit retkeilyvaatteet (talvella skimba- tai hiihtokuosi) päällä – ynnä pikkujoulumeikki ja puolen metrin irtoripset. Kaveri sanoi, osan hakevan täältä seuraa. (miettii) No, ei kai se ole väärin. Se vain on niin näkyvää, kuin liimattu otsaan: ”Tämä on täällä hakemassa seuraa.” Ja kaipa osa miehistä kulkee samoissa ajatuksissa. Muistan tapauksen vuosien takaa. Pysähdyin Saariselällä tutkimaan karttaa (omaa, repussa). Talonmies oli varmaan jäänyt lapsia kaitsemaan. Niin jo lyöttäytyi joku äijänkutale saman kartan ääreen mulle Nattasia esittelemään.

(Näitä kartantutkijoita ei tosin enää vuosiin ole riesaksi asti ollut. 😀 Hyvä!)

Ja mikäli Lukijani kulkee hiihtokeskuksissa irtoripsissä ja sovittaa Tuhkimon pikkuruista korkokenkää jalkaansa illan päälle, niin ehdottomasti ymmärrän! Nämä samasta irtoripsilaatikosta läpsyttimet naamaansa liimanneet puumaikäiset islantilaisneulekloonit vain vähän tökkii. Suotanee?

Iloisiin kuulemiin ja sarkastisen huumorin ymmärryksen toivossa,

Klara, os. von Köchel-Verzeignis

Ps. Mikä angsti ja depis se meidän Sauliin nyt on iskenyt, kun melkein itku kurkussa povasi maailman tuhoutuvan ydinsotaan. Että se on loppu. No, onhan se hyvä, että kansa ei liikoja odota, niin ei tule pettymystä. (Sarkastista, roisia huumoria. Naapurissahan asuu hullu, joka tuntuu nyt hakevan seuraa yhtä hullusta paksusta pojasta, jonka olisi jo aikapäiviä pitänyt aloittaa ruokapäiväkirjan pito.)

Lupaan…

….päivityksen vielä tälle päivälle täältä Rukalta. Käyn vain hieman talsimassa ensin. Kiitos, kun olet linjoilla! Klara

Terveisiä terassilta

Hyvä Lukijani,

vietämme emäntä-koira- laatuaikaa. Koira (aiemmin Rakki :D) makaa vieressäni terassille tuodussa häkissään, lempipaikassaan. Jos terassin ovi on kiinni, se pyytää pääsyä häkilleen, talsii petillä hetken ympyrää ja asettautuu huolellisesti raajojaan viikkaillen makuuksilleen. Terassilla se nukkuu sellaisessa narkoosissa, että nimensä saa hihkaista armeijaäänellä ennen kuin havahtuu poski kurtussa: ”Mjitäh?”

Talonmies läksi sukuloimaan ja hakemaan mustikkasankoja poimijalta, pienipalkkaiselta eläkeläiseltä selkosten periltä. Hänen murteensa on herkullisen hauska, eivätkä kaikki sanat aina avaudu ensimietinnällä. Mustikoiden perkuullakin oli joku ihan oma sanansa, joka ei nyt muistu mieleen. Marjathan voi perata, putsata, renssata – ainakin nämä on käytössä eri puolella maata.

Ja siitä tuli mieleen, että nyt on myös omenoiden keruun kulta-aikaa. Äppel, päppel, pirum, parum, kråkan satt på tallekvist. Hon sa ett, hon sa tu, ute ska du vara nu! Omalla pihalla ei ole kuin kituliaskasvuinen kirsikkapuu, joka on hieman hyvin kasvavaa horsmanvartta paksumpi. Sain sen lahjaksi joku vuosi sitten, mutta enhän mä tuommoista osaa ruokkia enkä tiedä miten sille puhutaan.

###

Olen jo pitempään harrastanut ruoka-aineiden kuivaamista. Ehkä mainitsinkin? Ostin halvan kuivurin (kalliitakin on), jolla kuivaaminen onnistuu loistavasti. Kevyt ja pieni, joten sujahtaa kaappiin ja sieltä ulos vaivatta – ja tulee siten paljon käyttöön. Nyt on kuivurissa keittojuureksia, joiden ujuttaminen retkiruokiin ja mihin tahansa kotiruokiinkin on helppoa. Retkeillessä on Thermos kaikki kaikessa, sillä meikäläinen on varustettu koneistolla, jossa nälän tullen ruoka on oltava lusikoitavissa.

Kuivurilla olen kuivannut keittojuuresten lisäksi omenaa, banaania, kanaa, paistettua (rasva mahdollisimman tarkkaan käsipyyhepaperiin imeytettynä) jauhelihaa, fetajuustoa, tonnikalaa, hernekeittoa, tomaattipyrettä, tomaattia, peruna-sipulia…ja mitä kaikkea. Retkeillessä keittelen vedet, lyön Thermokseen esim. jauhelihan + kasviksia + mausteita ja kiehuvaa vettä ennallistumaan. Seuraavalla taukopaikalla nakkaan lisää vettä ja muusijauhetta ja son siinä. Riittävä sapuska on poluilla ja melontavesillä kaiken a ja o. Muutoin alkaa ketuttaa, tylsistyttää, väsyttää ja koko retki tuntuu virhevalinnalta.

Nyt on lähes koko syyskuu ulkoiluaikaa. Näin meidän kesken voin kertoa, ettei nk. pakollista työaikaakaan ole paljon jäljellä. Jokunen aika vielä pitää jotakin palkkaa saada jostakin ja sitten voi hyvällä omatunnolla ryhtyä nauttimaan ajasta, joka tulee kun aikansa pakertaa. Siis jollei kuolo korjaa aiemmin. Iso osa lähipiiristäni on, ammattialasta ja omista valinnoista riippuen kuulunut oloneuvosrykmenttiin jo hyvän aikaa.

(Tätä kirjoittaessa tuli kuvaviesti eläkeläisopettajilta Lapista. Ovat sykemittarit ranteessa tunturin rinteellä treeniasuissaan. Molemmat terveitä ja kovakuntoisia. Hyvä niin, tulevat yhteiskunnalle edulliseksi etenkin, jos tuossa kunnossa menevät suoraan hautaan. Näinhän se on, tämmöistä inhorealismia ja valtion budjetin lähestymistapa. Siis kuolevaisten veronmaksajien näkökulmasta. Toivottavasti terveinä kuollaan itse kukin. Äiti täyttää 93, muttei juurikaan ole yhteiskunnan terveyspalveluita käyttänyt, eikä tunnu kuolevankaan, vaikka itse on sitä jo aiemmin toivonut ja pikku hiljaa minäkin suuntaan enkelille ajatustekstaria, että älä unohda äitiä, kun liihottelet hakureissuilla. Äiti on ollut valtiolle edullinen kansalainen, työuransakin veti yliajalle.)

###

Veronmaksajista puheenollen, sukuumme syntyi pienokainen, lienee jo mainostettu ❤ Voi taivahan taatto, että ihmistaimi osaa olla söpö! Suku suorastaan kisaa siitä, kuka pääsee sylittämään. Kun lapsen äidillä oli iltameno ja isä hankkii perheelle riistaa metsästysreissulla (hah), niin riipoi vastata, etten työmatkan takia pääse. Lapsen täti (siis tyttäremme) ei empinyt hetkeäkään: ”Kiinni veti, kurvaan suoraan töistä!” Nappasi matkalla mukaan lapsensakin apuhoitajaksi. Kyllä tuli serkuksista suloisia yhteiskuvia! Harmillisesti en voi tähän laittaa, mutta etenkin yksi kuva jää visusti albumiin. Siinä uunituore tulokas katsoo silmät lautasina isoa serkkupoikaansa, koululaista: ”Herraparatkoon, kuka se sinä oikein olet!?” 😀

Ikätoveri, lapseton nainen, puuskahti kerran sisarensa lapsiin liittyen: ”On ihan sama onko ne omia vai siskon lapsenlapsia! Mä olen paljon heidän elämässään joka tapauksessa!” En raatsinut sanoa, ettei ehkä ihan sataprosenttisen sama asia ole. Mutta mistäs tiedän miltä sen kuuluu tuntua ja miltä ei. Systerilläkin on oma perheensä, muttei sen perheen pikkuväen paikka sydämessäni ole likikään samassa kohdassa kuin omien lastenlasten. Sen verran kai on meikäläisen empatiakyky on edellä mainittua henkilöä huonompi?

###

Siivoan muistiinpanojani. Kirjaan tähän jostakin nappaamani lauseen, jonka olen taltioinut hyvänä viisautena blogiin kirjattavaksi. Se menee näin:

”Siitä mistä ei voi puhua, ei voi vapautuakaan.” (harmi: en muista mistä tämä on)

Tämä viisaus kävi kuluneella viikolla hyvin toteen tavattuani opiskelutoverini vuoskymmenten tauon jälkeen. Molemmille oli sattunut elämässä kaikenlaista. Omalla kohdalla puheen keskiössä oli Päihdevaivainen perheenjäsenemme, hänellä oma murheensa jaettavana. Ja molemmat vapautuivat taakastaan jakaen sitä toisilleen puhumalla siitä. Tämmöisestä pitäisi kirjoittaa reseptejä ihmisille. (miettii) Ja olla iloinen ja kiitollinen siitä, että on olemassa tälläisiä vanhoja opiskelukavereita.

###

Talonmies tykittää kuvia mökiltä, jonne meni marjanhakureissulta hetkeksi yksinäisyyden retriittiin ja saunaa lämmittämään. Hyvä lomanen ja irtiotto kotinurkista hänelle! Oli tehnyt vastan eli vihdan ja -heh- hieman gylinäärisen näköistä sotkua lautaselleen, mökkihyllyn aineksia ryyditettynä kansan ykköskurmeella eli makkaralla. Ja ketshuppia ruutattu kasan päälle 😀

Näihin high society dinner-puheisiin jätän Lukijani ja lähden lenkille koiran ja tällä hetkellä vakavaa perhemurhetta työstävän kollegani kanssa. Toivon kykeneväni jakamaan murhettaan. Ja jos joku ajattelisi, ettei lääkärillä ole murheita, niin sanon, että ajatus on virheellinen. Mutta senhän fiksu Lukijani toki tietää – ihan tämän bloginkin perusteella. Silti elämä kantaa, ilonaiheita löytyy arjesta ja niin kauan kuin henki pihisee ja sykemittari nakuttaa, pitää olla elämästä kiitollinen!

teidän Klara

Irvistäviä kenkiä ja saksalaisia kanssakulkijoita

Lähes kaikkensa antaneet polkujuoksukengät (pohjaa liimattu kertaalleen). Altra Lone Peak (4?).

Hyvä Lukijani,

aikani polkuja käppäiltyäni ja kunnolla kastuttuani pulpahdin puskista takaisin taajama-alueille. Selässä oli loppuviimetteks’ sitten viitisentoista kiloa, saatttoipa olla alkulähtöön kilo enemmänkin. Ruokaa oli liikaa, mutta Talonmies on opettanut näin sanoen:

”Paljon kanssa aina pärjää.”

Tässä tapauksessa se tarkoittaa paljon kantamusta, siis silkkaa lihasharjoitusta vain. Sitäpaitten yhtenä päivänä kulki mukanani nuori saksalaispariskunta, jolla oli molemmilla seljässään 19 kilon rinkat. Ja niin hentoisia molemmat. Siinä tämmöinen riskiklaara oli kuin moukarinheittäjä konsanaan, tosin ainakin 40 ikälustoa heitä enemmän.

Reissu meni hyvin mitä nyt kengänkärjet alkoivat irvistää ja huudella uutta pikaliimausta, mutta pääasia, että kengänpohjat kulkivat mukana. Teltassa nukun aina hyvin, ruoka maistuu, eikä maha tule kipeäksi. Kun en juo luonnonvesiä ilman puhdistinta, niin ripuliriskikin eliminoituu. Polkujuoksukengät yhdistettynä ”vedenpitäviin” sukkiin (Sealskinz) on just oikea yhdistelmä komuraisille poluille ja kivikkoihin, joissa vaelluskenkä ei taivu kiven kyljessä tai sen päällä, vaan on kuin astinlauta tönkkönä ja ylpeänä taipumatta tuumaakaan olomuodostaan. Eikä pyydä pätkääkään anteeksi painoaan. Siinä tulee melkoinen määrä jalannostoja päivää kohti ja kenkä painaa joka askeleella, kostuneena vielä enemmän.

Kelit oli sellaiset kuin tänä kesänä Herra ja Huutosen Matti on meille heittänyt: epävakaista. Mutta välillä paistoi aurinko, enkä kastunut oikeastaan kuin yhtenä päivänä – sitäkin perusteellisemmin sitten. Eikä se ollut kuin rompostella autolle vajaat 15 kilometriä ja painella tukikohtaan kuivattelemaan. Varoiksi oli paikka, minne paeta jo aiemminkin, jos tiukille menee. Ei mennyt.

Ulkomaalaisia oli polulla paljon. Ja täytyy sanoa, että suomalaisia myös. Autiotuvat olivat täynnä (ei yllättänyt), kertoi suomalaiskulkija. Minähän en niihin itteäni muutenkaan tuki, ellei ihan tyhjä ole. Semmoistakin on sattunut ainakin kerran. Voi nääs vain kuvitella, mikä fiilis siellä sillipurkissa on, kun yksi paistaa lettuja, toiset kuivattaa sukkia ja kolmas kuorsaa koko yön. Meikä vettäytyy telttaansa, omaan rauhaan.

Kansallispuiston porukkamäärä? Vastasi aiempia kokemuksia. Kaverin kokemus perustuu siihen, ettei vertailuaineistoa ole. On etelän kaupungin kasvatti, eikä sellaiset yksinäiset kulut autioilla selkosilla ole hänelle (vielä?) avautuneet, eikä sellaisesta ole ainuttakaan kokemusta. Joku kokemus on kotikaupunkinsa luontopolusta ja tepastelusta Ähtärin eläinpuistossa tai Puijon tornin lähimaastossa. Ymmärrän häntä! Yhtä vaikea on mun kuvitella, millaista olisi vaikka Lofooteilla, kun en koskaan ole käynyt. Ja tästä tuli mieleen saksalaispariskunnan ihmetys! He kertoivat näin:

”Olemme ajatelleet, että suomalaiset ovat liian vaatimattomia mitä oman maan luontoon tulee. Olemme ihmetelleet, kun moni suomalainen vaeltaja on sanonut meille, että miksi ette mene Norjaan! Mitä te tänne Suomeen tulette, eihän täällä ole mitään nähtävää! Me on sanottu, että voidaan mennä Alpeille, jos sellaisia seutuja kaivataan, ne on ihan meidän lähellä. Mutta tälläistä ei ole!”

Mun piti heille vähän sitten avata suomalaista mielenmaisemaa 😀

###

Näsiä vai mikä tämä on? Pitää kysyä joltakin hortonomilta. Tietääkö Lukijani?

Reissulla tapasin myös puolalaisia nuoriamiehiä. Heidän kanssaan puhuttiin vähän maailmanpolitiikkaa. Ihmettelivät ihaillen Suomen pakollista asevelvollisuutta. Havahduin: niin itsestään selvänä sitä on pitänyt, ettei ole edes osannut ajatella, ettei sitä ole monessakaan maassa! Kysyivät, herättääkö se närää, että sinne pitää mennä. Sanoin, että ei. Se on niin selvä, että sinne mennään, jollei ole jokin vakaumus, joka sitä ei salli – ja se on harvinaista.

###

Yhteenveto: matkailu avartaa 😀 Ja kansallispuistossa sosiaalisiin tilanteisiin on lukuisia tilaisuuksia. Pitää tätä vähän pureskella, jotta onko se mulle hyvästä vai kääntyykö rasitteen puolelle. Oma juttu se ei ole, kuten sanottua, mutta ei tuo nyt ihan mahdoton kokemuskaan ollut. Vastasi tismalleen sitä, mitä olen tiennyt sen olevankin. Mitään yllätystä ei myöskään ihmismäärissä tullut, korkeintaan ulkomaalaisten suuri määrä yllätti. Mutta vilkastahan näissä paikoissa on, ei se ole miksikään muuttunut.

Nyt on työpäiviä taas edessä, mutta syyskuulle olen tilannut hyvät kelit ja katse kääntyy Pohjois-Karjalaan. ”Minä menen Pohjois-Karjalaan, vaihdan asuni verkkarihousuun” tai sinne päin.

Näihin puheisiin!

Klara

Nyt rinkka jupiset riimisi rupiset

Saattaapi jo olla käytetty kuva, mutta jospa ei haittaa.

Hyvä Lukijani,

meneillään on rinkan kuskaus autoon ja nilkka suoraksi kohti -hohoo: kansallispuistoa. Ei ole kansallispuistot meikäläisen heiniä, ei sitten kertasen kaikkiaan. Mutta nyt on käytävä katsomassa. Nääs…

…toverini M, töistäkin tuttu, on innostunut retkeilemisestä ja aloittelee uraansa sillä saralla. Teki joku viikko taapäin muutaman päivän jotoksen eräässä kansallispuistossa, jonka reitin tiedän kovin ruuhkaiseksi näin sesonkiaikaan. Saman olen käynyt päiväretkeläisenä toteamassa useammankin kerran. Havaitsin kerran jopa venäläisten kuskaavan muovikassissa tavaraa ja kertakäyttöistä alumiinigrilliä. Olen kuullut telttapaikkojenkin olleen joskus niin tukossa, ettei sekaan ole meinannut mahtua, sama tupien kanssa.

Mutta kas, toveri M sanoi, että hiljaista oli. No, jokunen sama porukka oli samoja päivämatkoja pistellyt ja nuotiotulilla sitten kuultu taustojaan tarkemminkin. Siinä kohtaa mun piti rykäistä yksinäisistä metsäreissuistahenkistä ravintoa saavana. Oma rauha ja pään sisäinen eriö kun on a ja o meikäläisen retkillä.

Mutta nyt aattelin ihan uteliaisuuttani käydä tsekkailemassa, onko paikka tosiaan rauhoittunut ja voisi joskus pitempäänkin siellä sitten aikaa viettää. Siihen on yhdistettävissä pitempääkin polkureitistöä.

Tämä jää nyt koereissuksi aikaikkunan rajallisuuden ja toisaalta pienen epäilyksen takia: en usko, että se yks kaks olisi rauhoittunut. Toivon olevani väärässä. Ruokaa on nyt joka tapauksessa vain 3-4 päivälle, jotta sen pituinen se. Ja jos siellä sattuu korsolaiset kailottamaan illat pitkät nuotiopaikalla, niin meikä viuhtoo sassiin takaisin autolle.

Tämmöinen on suunnitelma. Nousuviikko on vapaata ja etukäteen jo päätin, että ellen mene Pohjois-Karjalaan melomaan, niin käyn tuolla.

Rinkassa oli äsken 12.6 kg, ei paha. Mutta iskin sinne vielä säärystimet* ja ruokatermoksen, ynnä varapuhelimen ja sittenkin-vielä-nuokin-sukat ja ja ja. Niin saattoi tulla ja tulikin kilo lisää. Mutta jospa lastin jaksaa tämä kameli kantaa, puskea nousut ja laskut. Yritän. Mutta meikäläinenhän on semmoinen, että osaan muuttaa (minkä tahansa) kuvion heittämällä plään beeksi, jos tökkii. Tästä syystä liikun yksin. Olen näetsen aikanaan testannut toimintamallini soveltuvuutta muutamaan kaveriin ja sisarukseeni yhteisillä reissuilla. On vain yksi retkitoveri, joka suuttuu mulle korkeintaan vain joka toinen päivä. Hänkin kulkee pääsääntöisesti yksin. Watsappasi männäviikolla, että eiköhän tehtäisi joku yhteinen reissu. Lisäsi, että hänen mielensä tekisi joskus vielä mennä Muotkatunturiin (en usko, että aatteli minun kanssani menevänsä). Hah: kiinni veti: ”Ilimammuuta lähetään Muotkalle”. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan 🙂

No, laittelen kamppeet pirssiini, vakuuttelen koiralle meneväni kauppaan (valehdellaan sille aina ja se luikahtaa heti petilleen) ja suuntaan keulan kohti kansallispuistoa. Useamman tunnin matka edessä, mutta sillä mennään.

*bai-tö-vei: ei ne nyt mitkään säärystimet ole, hei haloo, käpukaartilainen mummukka. Toi on hei maalaisen amatöörin puhetta. Ne on: gaitterit. Ja mulla on mukana myös tent ja underwear ja hät ja sticks ja kaikkee strabeeta. Niin ja mäp.

Jos ei musta enää kuulu, niin virta vei 🙂

Parhain terveisin Klara

Kun lakkaa satamasta, haetaan lakkaa satamasta

Metsuri, oi marjamestari! (Ostetut lakat, hillat eli muuraimet)

Hei Lukijani,

lymyilen tällä kertaa kotitalon terassilla, jonne Talonmies on ansiokkaasti saanut laadituksi rullaverhot. Enää emme väijy vanhan, riippumaton narusta roikkuvan lakanan varjossa. Onhan nyt niin aurinkoinen kesäkin ollut (vino hymy), että kaikenlaiset kaihtimet ovat kuumaa hottia.

Suomeksi sanottuna: minne tahansa kotomaassa kuljetkin, on sadekuuro niskassa. Kolopallopelit on jääneet vähiin. Likomärällä kentällä on niin ikävä lyödä palloa, kun vesi lentäää ja niskaan kaatuu lisää taivaan kraanasta. -Tässä kitinäpuoli.

###

Kuvassa olevat lakat on poiminut metsuri paikkakunnalta, jossa raha ei kasva puussa. Aiempien vuosien vakiopoimija sai töitä, mutta oli käynyt soilla meitäkin varten, kun ehdin jo kysellä. Piti näin ollen ostaa toinen pakastin, että saadaan sato talteen kaikilta osin. Tai oikeastaan Pakastin nro 3, sillä on näköjään hamstrattu jo keittiön pakastin täyteen mahdollista hyökkäystä varten. (hieman vinohko, totinen hymy) Nyt me syöjät pudotettiin painoa ja siistittiin makkara-aterioita, niin pakastin ei pysynyt vauhdissa, vaan pitää kiinni kabanosseistaan.

Pakastinturvotusta pahentaa paluu marjanpoiminnan huippuvuosiini, koska rakasta metsässä oleilua.

Nyt on jo lakkarissa sekä entisen että nykyisen poimijan lakkasato ja viime vuoden jämät. Metsurilta tulee kaksi ämpäriä mustikkaa, jota olen omin kätösinkin jo poiminut. Pro-tason marjatietäjät tosin sanovat mustikan olevan ”parraimmillaan” vasta elokuun ”puol’välissä”. Selevä. Lääketieteen nippelitieto on täyttänyt aivokuorelta (cortex) kovalevyn ja mustikkapuolen tietämys kärsinyt.

Ensimmäinen oli niskassa peräti 3 viikkoa sitten ja tämä on toinen. Tipahti toisen siipensä jo pudottaneena hihasta viime viikolla. Aikaisessa ovat, selvästi vielä hitaahkoja kulkemisessaan.

###

Täällä oli välillä aviokriisi, siitä selvittiin. Piti saada tuo ITSE ulko-ovelta sisään (4 rappusta) roudaamani Pakastin nro 3 mahtumaan Pakastin nro 2:n viereen. Ongelmana oli nk. rojuahtauma, johtuen romusta, jota en saa täältä ulos. Syy siinä, että edesmennyt miehenisynnyttäjä (salanimellä tietosuojan vuoksi) oli toivoton tavarankerääjä. Epäonnekseni jälkeläiset on henkisesti takertuneet rojun muistolehtoihin tms. Sen seurauksena vanhaa romua on ajelehtinut huusholliimme ja meinaa ajelehtia edelleen, enne pidä varaani. Saa nukkua toinen silmä raollaan, että pysytään edes tässä. Rojusta luopuminen ei tule kuuloonkaan. Omat jälkeläisetkin sanovat sille tiukan EI:n. Niin, että tässä sitä ollaan. Jossain vaiheessa elettiin venäläistä rojurulettiakin: minä tai anopin vanha viilennyslaite. Sillä kertaa lähti laite.

Koitan tyytyä kohtalooni ja etenen kohti rojuvapautta eli aikaa, kun ympärillä on puinen, rojuton yksiö. (Härski tirskahdus) Take home message: meillä kaikilla on ristimme.

###

Lopuksi esittelen laihduttajan junaevään 😎 Tähän (noin 450 kcal) oli turvauduttava, kun työpäivä meni hatarilla syömisillä ja junaan tuli niin kiire, etten ehtinyt kaupan kautta kyytiin.

Miksen ehtinyt? Siksi, että vaikka edellispäivänä jo havaitsin työlistan liian tiukaksi käytettävissä olevaan aikaan nähden ja kehoitin hoitajaa työmäärää vähentämään ehtiäkseni junaan, niin oli vähentänyt vain puolet siitä mitä pyysin. ”Koska jätin ne asiat, jotka oli liian tärkeitä vähennettäväksi.” Kysyin, mihin kohtaan tärkeysjanaa sijoitti mun ehtimiseni kotimatkalle sinä päivänä? Entä jos en olisi tullut lainkaan, mihin siinä tapauksessa asiat olisi laitettu? (Kiroilin, kun hiki päässä maha kurnien paahdoin junaan. Onneksi junassa on RavintoLa. Ja voileipä oli mitä herkullisin.)

Paluu ylärekisteriin: sain eilen pitää tuoretta lapsenlasta sylissä 2 (kaksi!) tuntia. Eikä tässä kaikki: sain syöttää pullostakin! Voi hyvän tähden, etten kyllästy katsomaan noita pieniä suloisia kasvoja ja mukluttavaa suuta!

Näihin puheisiin jätän Lukijani kiitelleen kovasti seurasta.

Klara