
Hyvä Lukijani,
aikani polkuja käppäiltyäni ja kunnolla kastuttuani pulpahdin puskista takaisin taajama-alueille. Selässä oli loppuviimetteks’ sitten viitisentoista kiloa, saatttoipa olla alkulähtöön kilo enemmänkin. Ruokaa oli liikaa, mutta Talonmies on opettanut näin sanoen:
”Paljon kanssa aina pärjää.”
Tässä tapauksessa se tarkoittaa paljon kantamusta, siis silkkaa lihasharjoitusta vain. Sitäpaitten yhtenä päivänä kulki mukanani nuori saksalaispariskunta, jolla oli molemmilla seljässään 19 kilon rinkat. Ja niin hentoisia molemmat. Siinä tämmöinen riskiklaara oli kuin moukarinheittäjä konsanaan, tosin ainakin 40 ikälustoa heitä enemmän.
Reissu meni hyvin mitä nyt kengänkärjet alkoivat irvistää ja huudella uutta pikaliimausta, mutta pääasia, että kengänpohjat kulkivat mukana. Teltassa nukun aina hyvin, ruoka maistuu, eikä maha tule kipeäksi. Kun en juo luonnonvesiä ilman puhdistinta, niin ripuliriskikin eliminoituu. Polkujuoksukengät yhdistettynä ”vedenpitäviin” sukkiin (Sealskinz) on just oikea yhdistelmä komuraisille poluille ja kivikkoihin, joissa vaelluskenkä ei taivu kiven kyljessä tai sen päällä, vaan on kuin astinlauta tönkkönä ja ylpeänä taipumatta tuumaakaan olomuodostaan. Eikä pyydä pätkääkään anteeksi painoaan. Siinä tulee melkoinen määrä jalannostoja päivää kohti ja kenkä painaa joka askeleella, kostuneena vielä enemmän.

Kelit oli sellaiset kuin tänä kesänä Herra ja Huutosen Matti on meille heittänyt: epävakaista. Mutta välillä paistoi aurinko, enkä kastunut oikeastaan kuin yhtenä päivänä – sitäkin perusteellisemmin sitten. Eikä se ollut kuin rompostella autolle vajaat 15 kilometriä ja painella tukikohtaan kuivattelemaan. Varoiksi oli paikka, minne paeta jo aiemminkin, jos tiukille menee. Ei mennyt.
Ulkomaalaisia oli polulla paljon. Ja täytyy sanoa, että suomalaisia myös. Autiotuvat olivat täynnä (ei yllättänyt), kertoi suomalaiskulkija. Minähän en niihin itteäni muutenkaan tuki, ellei ihan tyhjä ole. Semmoistakin on sattunut ainakin kerran. Voi nääs vain kuvitella, mikä fiilis siellä sillipurkissa on, kun yksi paistaa lettuja, toiset kuivattaa sukkia ja kolmas kuorsaa koko yön. Meikä vettäytyy telttaansa, omaan rauhaan.
Kansallispuiston porukkamäärä? Vastasi aiempia kokemuksia. Kaverin kokemus perustuu siihen, ettei vertailuaineistoa ole. On etelän kaupungin kasvatti, eikä sellaiset yksinäiset kulut autioilla selkosilla ole hänelle (vielä?) avautuneet, eikä sellaisesta ole ainuttakaan kokemusta. Joku kokemus on kotikaupunkinsa luontopolusta ja tepastelusta Ähtärin eläinpuistossa tai Puijon tornin lähimaastossa. Ymmärrän häntä! Yhtä vaikea on mun kuvitella, millaista olisi vaikka Lofooteilla, kun en koskaan ole käynyt. Ja tästä tuli mieleen saksalaispariskunnan ihmetys! He kertoivat näin:
”Olemme ajatelleet, että suomalaiset ovat liian vaatimattomia mitä oman maan luontoon tulee. Olemme ihmetelleet, kun moni suomalainen vaeltaja on sanonut meille, että miksi ette mene Norjaan! Mitä te tänne Suomeen tulette, eihän täällä ole mitään nähtävää! Me on sanottu, että voidaan mennä Alpeille, jos sellaisia seutuja kaivataan, ne on ihan meidän lähellä. Mutta tälläistä ei ole!”
Mun piti heille vähän sitten avata suomalaista mielenmaisemaa 😀
###

Reissulla tapasin myös puolalaisia nuoriamiehiä. Heidän kanssaan puhuttiin vähän maailmanpolitiikkaa. Ihmettelivät ihaillen Suomen pakollista asevelvollisuutta. Havahduin: niin itsestään selvänä sitä on pitänyt, ettei ole edes osannut ajatella, ettei sitä ole monessakaan maassa! Kysyivät, herättääkö se närää, että sinne pitää mennä. Sanoin, että ei. Se on niin selvä, että sinne mennään, jollei ole jokin vakaumus, joka sitä ei salli – ja se on harvinaista.
###
Yhteenveto: matkailu avartaa 😀 Ja kansallispuistossa sosiaalisiin tilanteisiin on lukuisia tilaisuuksia. Pitää tätä vähän pureskella, jotta onko se mulle hyvästä vai kääntyykö rasitteen puolelle. Oma juttu se ei ole, kuten sanottua, mutta ei tuo nyt ihan mahdoton kokemuskaan ollut. Vastasi tismalleen sitä, mitä olen tiennyt sen olevankin. Mitään yllätystä ei myöskään ihmismäärissä tullut, korkeintaan ulkomaalaisten suuri määrä yllätti. Mutta vilkastahan näissä paikoissa on, ei se ole miksikään muuttunut.
Nyt on työpäiviä taas edessä, mutta syyskuulle olen tilannut hyvät kelit ja katse kääntyy Pohjois-Karjalaan. ”Minä menen Pohjois-Karjalaan, vaihdan asuni verkkarihousuun” tai sinne päin.
Näihin puheisiin!
Klara


























