Rosollia, robotti-imureita ja kristallipallon ennustuksia

Joku maistoi kiellettyä styroksista hedelmää ulko-oven joulukranssista.

Hyvä Lukijani,

mitä sydämellisimmät uuden vuoden toivotukset ja potku perälautaan, että ensi vuosi toisi sinulle onnea ja iloa mihin ikinä ryhdytkään!

Minäpä kurkkaan kristallipallooni. ”Kerro oi kirkassilmä: mitä vuosi 2026 tuo tullessaan?” Pallosta kuuluu voimistuvaa rätinää ja se sinkoaa sähköisiä välähdyksiä. (Saman aikaan vieressäni matolla alkaa koira haukkua illan ensimmäistä rakettia. Kello on 17.57.)

Kristallipallo jatkaa: ”Vuonna 2026 Orpo tulee esiintymään televisiossa, joku ministeri syyttää Marinin hallitusta, jonka ex-ministeri syyttää Sipilää jne jne kunnes törmätään Kekkosen hallitukseen ja kuoro vaikenee.

Kristallipallo lupaa: ”Kaapeleita tulee katkeamaan, tarkkaa tutkintaa tullaan tekemään ja päättämään, ettei ketään syytellä vaikkolis kaapelinpätkä kädessä. Toisia ei nimittäin saa syytellä eikä osoitella sormella, se on rumaa, koska ollaan oikeusvaltiossa. Lisäksi sen katsotaan loukkaavan kaapelikuskin oikeuksia, joten korvauksia maksetaan kaiken varalta. Laki aina heikomman puolella täälläpäin ja ankkurinraahaajat kertovat niin olevan kotimaissaankin. Uskomme heitä, sillä ihmisiä ei saa epäillä.”

Ennustukset jatkuvat. Saan tietää: joku tulee kaahaamaan autollaan tuonpuoleiseen, joku katoaa jäihin, jossakin ammutaan omaan jalkaan. Mutta lääkärit sen kun vetää lonkkaa sairaalalla, nostaa kovaa palkkaa. Nähdään, että ilmaan nousee paarmoja ja itikoita, rakeet pommittavat tuulilaseja, metsää kaadetaan ja pitkospuita katkeilee, Mettähallitus viittaa kintaalla. Hevosia karkaa aitauksistaan, sudet syövät lampaat. Jossakin kerätään lahjoitusrahaa, jonka toiminnanjohtaja tulee kavaltaamaan. Vanhaintaloja suljetaan, hyvinvointialueita romahtaa. Taksikuski kähmii ja rahastaa, Valma-omaishoitaja auttaa halvaantuneen miehen pyörätuoliin, Veikko kylvettää vaimon pihasaunassa. Mutta nyt saa ennustukset riittää, tyrkkään kristallipallon kaapin perälle. Ilonpilaaja!

###

Tähän väliin rauhoittava rosolliohje, ennen kuin Lukijani lakoaa ahdingon alle. Rosollista tuli tuunattuna erinomaista, vaikka itse sanonkin.

Kas näin. Otetaan kaupan rosollia iso loota. Lisätään 1/2 limen mehu ja raastetaan rosolliin hiukan limehedelmän kuorta. Lisätään pari valkosipulinkynttä, pilkottua omenaa ja sipulihippua, jollei jo ole tarpeeksi. Ja siinä se! Kun antaa maustua vaikka yön yli niin voila! On hyvää ilman sen kummempia kastikkeita.

Harmittelin, ettei kaupassa enää ollut rosollia. Ostan punajuuria.

Lukijani on mitä suurimmassa määrin ymmärtäväinen ihminen, joten tarjoan vaivain palkaksi arabialaiskaakkua, jota leivoin aattona. Kun yskäisenä ei pitemmälle lenkille tohtinut lähteä, eikä tv-kanavien rallittaminen napannut, niin ei kun leipomaan. En juuri katso televisiosta kuin uutiset, enkä aattonakaan kauaa jaksanut seurata mitä joku suomalainen nätti urheilijatyttö vastaa visailukysymyksiin. Tarjolla oli myös joitain pitkästyttäviä jännityssarjoja. Raymond Chandlerin sanoin: ”Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessään.” Ei semmoista jaksa. Ehkä Lukijallanikin on kardemummahötösen verran tiukkapipogeenejä? Mulla taitaa olla enemmän.

###

Hyppään kakusta viime päivien harrastukseen eli robotti-imurin wifi-verkko-ongelmien ratkontaan, johon tänäänkin kului pari tuntia. Joululahjaksi ostin meille toisen robotti-imurin, kun kämpässä on kaksi tasoa ja yhtä imuria on raahattu niiden väliä. It-osastojen vakioriesana eli sairauskertomusohjelmien riipijänä osasin odottaa ongelmia kuten niiden, keskenään täysin erilaisen neljän sairauskertomusohjelman kanssa, joihin urani aikana olen törmännyt.

No, imurihommakin tietysti eskaloitui. Toinen imuri putosi jatkuvasti offline-tilaan. On-line-tilan palauttaminen edellytti laitteen verkkomääritysten palauttamista alusta alkaen uudelleen. Mutta kaikessa on toki aina hyvätkin puolensa! Pystyn nyt puhumaan nokkavimmankin it-insinöörin suohon tai ainakin saavuttamaan tilanteen 1-1. Vedän nääs kehiin IoT:n, reitittimen, 2,4 GHz:n, 5 GHz:n ja esineiden internetin ryyditettynä tukiasemalla, verkko-optimoinnilla, WPA2-autentikoinnilla ja DHCP:llä. Kas näin!

Viittaan rakastamaani hokemaan, jossa puhutaan lääkäreistä ja latinasta. Mitä helkutin kieltä tuo sitten muka on! Ja imurinomistajanko se pitäisi heittämällä hallita, vai. Kun verkkoasetukset saa lähelle maalia jumittuu prosessi viimeiseen ruutuun, koska puhelinsovellus ei etene loppuun. Oletan, että syynä on hidas ja pätkivä 2g-verkko (?). Mutta kas vain, yhteys saattaakin yllättäen kotvan kuluttua edetä ilman mitään logiikkaa. Mutta ei voi tietää tapahtuuko lainkaan, meneekö tunti vai vuorokausi.

Huh, olipa se raskasta latinaa! Upottakoon Lukijani nyt päänsä hetkeksi kylmään ämpäriveteen! (Huom. sieraimet vedenpinnan yläpuolella.)

Vien toisen härveleistä takaisin kauppaan, ellei viisaus tipahda päähäni jostakin. Ks. eteenpäin.

###

Lopuksi kerron, että it-teknologiasta takykardiaa eli tykytyksiä saatuani virkistäydyin selvittämällä tekoälyn avulla toissapäiväistä tapausta. Tuolloin huushollissa kajahti räjähdyksenomainen pamahdus. Ampuiko joku? Kävi ilmi, että vessan katosta oli lampun suojalasi pudonnut laatalle ja räjähtänyt tuhannen sirpaleiksi. Toinen samanlainen lasikuuppa oli pytyn yläpuolella. Alkoi pelottaa putoaako se päähän pytyllä istuessa. Talonmies totesi, että pytyllä on jatkossa käytettävä kypärää. Vitsiniekka saa aina palkkansa: komensin Talonmiehen oitis kipuamaan katonrajaan ja poistamaan lasisuoja (painoa oli 538 g). Piti kuitenkin tiedustella tekoälyltä, mikä kuupan kiihtyvyys olisi ollut, entä kallon kohtalo. Arveli lopputuloksen riippuvan osittain siitä, kuinka joustava kallo osumakohteella on. Alla tekoälyn kannanotto kypäräpakkoon.

Näihin tunnelmiin ja rakettien paukkeeseen! Klara

Putkiaivoradion joulukimara

Laadukasta ruokakaupan punaviiniä nimeltä Radio Boka – Loud and Clear, lupaa purkki 😀 (En juonut tätä, vaan löysin jämät kaapista ja lisäsin ruokaan. Tiedoksi vain. 😀 )

Hyvä Lukijani,

terveisiä kotiparantolasta. Saatiin reissulta räkätauti (sallittanee), jonka aiheuttajankin mikrobiologinen taikasilmäni keksi: vain rs-virus sörkkii hengitystie-epiteeliä haarukalla.

Kerron tarinan rs-virusveijarista. Nääs, viisikymmenluvulla neljältätoista köhivältä simpanssilta kerättiin limanäyte, josta löytyi virus. Se nimettiin rs-virukseksi, joka tietysti oli jo vuostuhannet kiusannut ihmiskuntaa. Laboratorioon saakka ei aiemmin oltu kuskattu. Saatiin siis sille nimikin.

Rsv tulee sanoista respiratory syncytial virus, joka nimenä kertoo tämän viruksen tavasta infektoida solu fuusioitumalla solukalvoon. Tuo on siis englantia, eikä latinaa ;D. ”Ja sekin lääkäri se vaan puhui jotain latinaa!” sanoo potilas, vaikka puhuisit mandariinikiinaa. No, asiaan.

Sisään livahdettuaan pirulainen tyrkkää solulimaan ”Da Vinci-koodin” (itte keksin DaVincin tähän). Ja ei kun kopiokone käyntiin – on se konna! Eikä tässä vielä kaikki: riiviö paiskaa työkalupakin mukaan, jotta saa nopeasti aikaan soivan rsv-pelin. Riemuvoitto virukselle, tappio ihmiskunnalle! Sitten se viikatoi hengitysteille tärkeän värekarvapinnan nurin, kääntää limaneritys-kaasukahvan kaakkoon ja ihmiskunnan yskänkonsertti voi alkaa. Yskänpauke kaikuu ympäri maailman, kuunnelkaapa vain! Ja varjeltakoon rsv-tartunnalta eritoten kahta ryhmää: pieniä imeväisiä ja elinkaaren loppupäässä kepakoivia. Imeväiselle nenähengitys on syömisen kannalta välttämätön. Keppikiitäjillä puolestaan immuunipuolustus notkuu, eikä elimistön taistelukyky infektioita vastaan ole enää terävimmillään.

Semmoista se on ihmisen ja rs-viruksen yhteiselo, kun sen teille tässä kerron. Mutta kuinka mikrobiologinen diagnoosisilmäni päätyi nimenomaan rs-virukseen? Sanoohan THL:kin sivullaan, ettei sitä voi oirekuvan perusteella erottaa muista hengitystieviruksista, joita riittää. Mutta minäpä olenkin kaikkitietävä fakiiri (Lukijani lie huomannut jo aikapäiviä). Peruste: vietettyäni tuntikausia yskivän ja niistelevän Rakennekynnen lähikontaktissa, niin siinä on perustetta. Ja kuten sanottua Rakennekynsi oli koko ajan puoleeni kääntyneenä syystä, ettei millään saanut kännykkäni näyttökuvasta selkoa.

Tässä iloinen rs-virus joulutunnelmissaan!

###

Tämä terveysasioista. Mutta kaikessa on aina hyviäkin puolia! Voi rauhassa loikoilla Filtti-tuolissa yskimässä ja aprikoimassa. Esimerkiksi eilen netistä näkemääni itänaapurin keisarin eilistä (?) lehdistötilaisuutta. Ei BBC:n toimittaja pelännyt piruakaan esittäessään suorat kysymykset itselleen Itämaan Keisarille, joka sitten antoi niistä julistuksensa kaikelle kansalle. Jäin miettimään, tuleeko BBC-miehelle piankin verollepanon aika ja kolme itämaan tietäjää ohjaa akkunan ääreen. Jää nähtäväksi.

###

Talonmiehen kanssa kotikaranteenissa on mietitty kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, muuttuuko ihminen ikävuosien myötä ystäväpiirinsä suhteen yhä valikoivammaksi? Mitähän Lukijani arvelee…

Puhuin Talonmiehelle tästä käyttäen vertauksen sanoja. Siis, että kertyneet tuttavuudet ovat kuin pelinappulat shakkilaudalla: elämänkokemuksen myötä peliä katsoo yhä tarkemmin. Näin siis, että ”A-haa! Torni uhkaa sotilasta, kuningattarella ei ole kruunua ja eturivin sotamies tyrkkii! Heti nämä pois pelilaudalta!”. Talonmies innostui analogiasta ja lisäsi: ”Niin, hevosenhan heitit laudalta ensimmäiseksi!”. Viittasi ruunaan, jonka joskus omistin. Ilokseni reipas ja mukava nykyomistaja laittaa siitä edelleen kuvia, hienoa! Eilen se oli punaisine korvasuojineen maastossa. Hauska ruuna ja mukava hevostuttavuus oli, elämälle kiitos (myös hengestä)! Nyt se on maalla sellaisissa oloissa, joissa hevosen tulee olla.

###

Palkitsen Lukijani luku-uurastuksesta laittamalla tämän hetken huonolle kelille kompensaatioksi lohtukuvan. Eikös ole kuva kuin unta vaan – että olisipa lunta vaan! Kuva on Riisitunturista ajalta ennen puuporttia. Upea päivä oli lumikenkäillä ja hahmottaa tykkypuista vaikkapa valssia tanssiva pariskunta. Ja sanokaa mun sanoneen: hienoja päiviä vielä tulee, vaikkei äkkiä uskoisikaan! Lisätodisteeksi allaoleva kuva, jonka tunnelma läikähtää nyt mieleen. Kerron sen, jos vielä Lukijalla kärsivällisyyttä riittää.

Huhtikuu noin 10 v sitten, kuvassa silloinen kahvikuppi.

Olin hommannut risukeittimen ja aion paistaa makkaran talsittuani valtavalla aapasuolla. Tein pienen leirin suon laitaharjanteelle. Mutta oli niin lokoisaa auringonkilossa naamaa lämmitellä, että vain istuin ja istuin huokaillen ihastuksesta. Lopuksi söin kärähtäneen grillimakkaran cum sinapit kauluksella. Muttei haitannut mittään, olihan keli komea kuin kiiltävänappinen sulhanen!

Kiiltävänappinen sulhanen? Status praesens: omassa konttorissaan yskivä kiiltäväpäinen paappa ja nukkamatolla tassu pään alla nappinaamainen koira. Ainakin nämä pidän pelilaudalla.

Jouluiloa! Klara

Jouluvalmisteluja ja räkkäajan odotusta

Jouluvalmistelua, jouluvalmistelua, joul…

Hyvä Lukijani,

terveisiä nojatuolistani, jossa poden lentokoneflunssaa, tuota taattua matkatuliaista. Eikä epäilystäkään tartunnanlähteestä. Hän istui vieressäni, vietti aikaansa vahtimalla jokaista risahdustani yskien välillä estoitta. Hetkeäkään en epäile olleeni ainut tartunnan saaneista. Rouva oli ladylike-tyyppiä kaikilla mausteilla pikku käsilaukkusta myöten. Kynnet oli huolellisesti osannut lakata viimeistä piirtoa myöten, mutta hygienian perusprinsiipit oli menneet ohi korvien. Siis, että jotain on yskiessä laitettava suunsa eteen vaikka ihan kohteliaisuutenakin. No, kaikkea ei voi vaatia. Pääasia, että kynsilakkapurkin saa köpellettyä rakennekynsillä auki, first things first.

Reissuhan oli muuten oikeinkin hyvä. Mitä nyt rantauduin paikalle ilman alushousuja ja putosin myöhemmin kaivoon, mutta sattuuhan sitä. Ja edesmenneen anopin sanoin kymmenen vuoden päästä sitä ei muista kukaan.

###

Pala homejuustoa varmaan tässä vaiheessa maistuu Lukijalleni. Ottaa vaan karjalanpiirakkaakin kylkehen, nyt ei kursastella.

Ehkä Lukijani miettii, mitä heikkarin ruskeita pötköjä yläkuvassa on. Minäpä paljastan. Se on vuosi sitten leipomatta jäänyttä piparkakkutaikinaa, josta joulutalossa nyt jouluvalmistellaan joulutunnelmaa. Talonmies tekee myöhemmin sitten joulusinappia tunnelmaa luomaan, se on hänen joulu-mustinsa (julmust on eri asia, sitä tarjoaa lappilainen miniä).

Joululahjat? Ostettu! Tarkemmin sanottuna Helsinki-Vantaan lentoasemalta, näppärää. Sen kun kruisaili puolessa tunnissa lahjat kasaan. Mutta älköön Lukijani menettäkö toivoaan: Tatzikistanilaisen Maustekakun tmv. aion leipoa, periaatteesta. Ja saunan kuurasin eilen vaikka sitä pestään tuon tuosta, mutta kuuluu kuulemma tehdä jouluksi. Selevä peli. Kuitenkin suuresti ihmettelen, eivätkö pese saunaansa säännöllisesti ilman jouluakin – mitä jouluporsaita ovat!

###

Asiasta akatemiaan, niin ei ihan ole joutanut nojatuolissa potemaan, sillä sain kutsun väitökseen ja väitösjuhlaan. Raahauduin maskissa takapenkkiin, iltajuhlan jätin väliin. Sen verran kehno olo oli ja tartuntariskikin. Mitä väitöstilaisuuteen tulee, niin siihen flow´hun aina menee innolla mukaan, sairaanakin. Hieno tilaisuus ja korvia hivelevää tieteellistä debattia väittelijä ja vastaväittäjä kävivät. Mukana on tietysti aina kustos eli väitöskirjan ohjaaja-professori tuppisuuna istua tönöttämässä erotuomarina väittelijän ja vastaväittäjän välissä.

Vähän haikeana muistelin vuosien takaista omaa väitöstä, kaikkea sitä hermoilua ja jännittämistä, tunnemyrskyä ja kaatavaa väsymystä kun kirjan loppuviimeistely piti tehdä leipätyön ohella. Tutkimusvapaan saaminen ei tässä ammatissa ole helppoa ja tarkoittaa käytännössä palkatonta vapaata. Tutkimusryhmään kai useimmat kuuluvat, mutta ryhmänvetäjä ei liene innokkain palkanmaksaja. Väitöskirjan tein pätkittäisillä virkavapailla, jolloin päivystämällä ja keikkalääkärihommilla paikkailin taloutta. No joku pieni apuraha taisi olla. Yliopisto sai tutkinnostani valtiota parikin kopeekkaa, sillä yliopiston valtiolta saama rahoitus perustuu ainakin osittain tutkintojen määrään. Tohtorintutkinto laajuutensa vuoksi lienee yliopistolle arvokkain.

Se marttyyriosuudesta, mutta kokemusta en vaihtaisi pois. Hattua en vieläkään ole ostanut, enkä ostakaan. Mitä tuolla tonnin hatulla tekisin. Jaa, keksin: pitäisin joulupöydässä päässäni. Hattua enemmän sain ajatuksellista pääomaa pään sisälle, mielestäni.

###

Elämä on täynnä yllätyksiä. Parhaimmat järjestää itse itselleen kuten tänään. Lupauduin elokuussa Enontekiölle – sole ko lähteä. Ja aina on oltava jotakin hauskaa kiikarissa. Aloin oitis tutkailla karttoja. Niihin on paneutuminen huolella, sillä matkustusseura saa kulkea omia reittejään, kuljen maastossa yksin. Näin yleensä toimin monestakin syystä. Päiväjotokset ja leiripaikat saa silloin päättää itse, eikä tarvitse huomioida tai suututtaa ketään. Vaarallista? Ei vaarallisempaa kuin aivoverenkiertohäiriön kourissa tai nororipulista munuaisten vajaatoiminnan saavan retkitoverin seurassa.

Ja tässä yhteydessä on raportoitava eilinen Muonion tk-lääkäri Taulavuoren Instagram-päivitys, jossa kertoo Lapin talvirealiteetteja. ”Viiden vuoden aikana olen tainnut joka joulukuu saada maastoon menehtyneen vainajan eteeni”. Taulavuori seisoo puhumassa 28 asteen pakkasessa kertoen maastosta sille päivälle tuodun ”mitättömän polvivamman” saanut ulkomaalainen, jonka varustus oli kaikkea muuta kuin asianmukainen siihen keliin. Jokainen lääkäri pystyy arvioimaan elimistön kyvyn selvitä 28 asteen pakkasesta, kun joku ei menekään kuten oli suunniteltu. Mutta hip hei, minä menen kesäaikaan. Räkkä ei haittaa, siedin sitä jo aikanaan lapsenakin siellä asuessa ja Lapissa asuvan on se niin ikään siedettävä. Räkkäaikaakaan ei oikein voi tarkkaan ennustaa, kun se riippuu niin monesta seikasta aina kevään lumiolosuhteista lähtien.

Mutta nyt on aika siirtyä yskimään ja niistämään ja piipahtamaan happihypyllä.

Joulunodotusta ja laadukkaita piparkakkuja toivoo teille Klara

Matkakertomusta. Osa 2: putosin kaivoon

Hyvä Lukijani,

kannettu vesi ei kaivossa pysy. Oliko tämä jokin kansanviisaus piilotettuna kompaktiin pakettiin? Tunnustan tässä julkisesti, ettei se koskaan ole avautunut meikäläiselle. Siis miten niin ei pysy? Ei tietenkään pysy.

No, tuli tämäkin sananlasku testatuksi aivan empiirisesti omalla ruholla. Oli nääs niin, että… jaa, minäpä näytän.

Jokin omituinen kaivannainen, jonka syvyys jäi testaamisesta huolimatta epäselväksi.

Tuossa kävi sillä viisiin, että täällä kuumissa olosuhteissa pelaillaan autopeli apuvälineenä, siis golfauto. Talonmiehen pallo meni väylältä sivukässeikköön, ajoi auton väylän reunamille. Minä nousin autosta ja astuin oikealla jalalla maahan… jota ei alla ollutkaan, vaan astuin tuon teräslevyn reunassa osittain ruohon peitossa olleesta aukosta suoraan alas niin, että etenin vertikaalisuunnassa noin reiden puoliväliin, josta taituin sivuttain. Teräslevy jauhoi reiden ulkopinnalle kunnon lihasruhjeen. Onni onnettomuudessa oli kestäväkankaiset pelihousut jalassa, joten kangas esti ihon aukeamisen. Kunnon asfaltti-ihottuma toki tuli ja jalkaan ihon alle greipin kokoinen veripahka, jota aloin oitis hoitaa kuin kullanarvoisinta pienokaista. Kylmä ja kompressio ja pesu ynnä pasimysiiniä. Herraparatkoon, että suojelusenkeli mua varjeli joutumasta täällä terveydenhuoltoasemalle tai peräti sairaalahoitoon! No, nyt on sitten käytetty laulun sanoin omaa järkee ja tilanne on hallinnassa. Pelaamaankin on sitten pikkuhiljaa pystynyt joten kuten.

Mitä tästä opimme? Katso aina mihin astut, siitä voi olla hyötyä. Kuin myös hyvästä tuurista. Jos nimittäin olisin kävellen tuohon uponnut, olisi ilman muuta joku luu murtunut ja kotiin palattu kipsi jalassa. Kaikessa onnettomuudessa on siis aina joku pluspuoli, sanokaa mun sanoneen!

Tasan on tässäkin käyneet onnen lahjat – toivottavasti.

Maataan tässä hotellin sängyllä Talonmiehen kanssa kumpikin digilaite nokan edessä. Ulkoa kantautuu ravintolaterassin ääniä, lautasten kilinää, ruokailuvälineiden kolinaa ja lasten kätinää. Kaiken kuorruttaa ulkomaankielinen puheensorina. Täällä on paljon ranskalaisia, mais biensur, enkä voi sanoa, että olisivat ainakaan toistaiseksi kovin hyväkäytöksisen leiman itsestään antaneet. Semmoinen herrakansakäytös näyttää madameilla ja monsieureilla olevan, että pois alta risut ja männynkävyt.

Mutta siinä missä galliankukkoilijat sipsuttavat hopeasandaaleissaan, me suomalaiset vedetään yhtä köyttä. Vietettiin täällä itsenäisyyspäivää. Saatiin Suomenlipulla kuorrutettu kakku ja shampanjaa. Ja kas! Kuin yhdestä sopimuksesta pompattiin samppakaljalasit käsissä pystyyn, joku sanoi, että pitäiskö meidän laulaa Maam… siinä samassa joku aloitti ”Oi maamme Suomi, synnynmaa” ja me koko sakki laulettiin Maamme-laulu niin komeasti sydämen pohjasta, että ihan lamaannuttiin ihastuksesta, että wau! Ja saatiin ravintolasalista aplodit, vaikka ihan takuulla läsnäolijoilla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi ja mitä me laulettiin. Hieno äkkitilanne kerrassaan! Ollaan me sellainen yhteinen rakas heimo me Suomen pieni kansa! Ymmärrämme toisiamme ja luotamme toisiimme, on se vaan niin hieno asia. Osaan olla kiitollinen siitä joka päivä. Oma hieno kielikin, jolle ei oikein ole lajitoveriakaan (en ymmärrä viroa, olen kyllä yrittänyt monta kertaa).

Näihin yltiöisänmaallisiin sanoihin päätän raporttini ja lähetän kotimaahan terveisiä! Ja myös muuhun maahan (muihin maihin), joissa blogiani näyttää joku lukevan.

Teitä tervehtien, Klara

Matkakertomusta. Osa1: Villahousut

Hyvä Lukijani,

tervehdys etelänpuolesta, jonne päästäkseen saimme kuulla lentokapteenilta polttoaineen määrän. Siitä laskettiin Talonmiehen kanssa päästöosuus per nokka. Määrä vastasi itärajan autiotuvalle matkaamisen päästöjä – meidän osaltamme. Jokainen koneessa lusinut kantakoon kukin sitten oman ristinsä.

Omat hankaluutensahan teräskapulan sisällä on. Allekirjoittaneelle lentomatkailutapahtumia on sattunut vähintään yhtä paljon kuin junamatkailussa, kirjaksi asti olisi. Tulee tässä nyt mieleen tapaus, kun viitisen tuntia kuuntelin edessä olevan penkkirivin kovaäänisen tyypin taukoamatonta pälätystä. Kun noustiin koneen käytävälle poislähtöä tekemään oli pakko huikata tyypille kiitokseksi, jotta sinä se taidat olla gramofonineulalla rokotettu. Tuon jälkeen luikinkin sitten liukkaasti tieheni. Jospa hälle jäi joku ajatuksensiemen muhimaan seuraavien lentomatkojen vierustovereiden voitoksi, mene ja tiedä.

Nyt pilkkakirves kolahti koneessa omaan nilkkaan. Olin näetsen laittanut matkan ajaksi kesähousujen alle pitkät villahousut. Kun koneessa alettiin tehdä laskeutumisvalmisteluita, hiippailin toilettiin riipiäkseni villahousut pois ennen etelänvaloon astumista. Jonkun verran oli toilettijonoa siinä kolmelle pytylle ja huusinovesta sisään mennessä arvelin kertyvän vielä lisää. Tulee olla ripeä – toiset on aina huomioitava, että hekin ehtivät toimittaa toilettiasiansa! Harmittelin, ettei mitään kassia tullut mukaan, mutta sievällä kääröllähän villahousut saa tyylikkäästi kuljetettua istumapaikalle ja sujautettua reppuun.

Siis ensin kengät ja sukat jalasta, sitten kesähousut ja nopealla nykäisyllä villahousut ja pyöräytys kääröksi. Sitten vaan nopsasti kamppeet takaisin,mutta miraakkeli: missä hitossa alushousu on? Silloin tulee kuulutus siirtymisestä omalle paikalle, pöydät ylös ja selkänojat pystyasentoon. Nopea vilkaisu ahtaassa hyysikässä ei anna havaintoja alushousuista, jolloin älyän niiden lähteneen samalla kiireisellä nykäisyllä ja kyyryilevän villahousupakettissa. Ei ehdi enää lisäkiemuroita viritellä, vaan sipaista äkkiä housut, sukat ja naruttaa kengät ja syöksyä hyysikästä kiiruusti omalle paikalle ja hasta la vista vaan. Sanoin Talonmiehelle, ettet ikinä arvaa mitä sattui. Myönsi ettei, mutta totesi mahdollisuuksien kirjon olevan nimenomaan henkilöni kohdalla merkittävä.

Muutoin täällä näyttää pallopeli jotenkin kulkevan asiallisessa vaatetuksessa, ruoka on syötävää ja kentältä meidät äsken hotellille ajanut taksikuski molotti puolihuutoa koko matkan puhelimeen jotakin tuntematonta kieltä, joka ei tämän maan kieli ole. Majoituspaikan edessä kysyin mitä kieltä se on. Arabiaa, hän sanoi ja lisäsi (jos oikein kuulin sanan) beri-arabiaa. Kysyin, missä maassa sitä puhutaan. Marokossa, vastasi. Sanoin, ettei ole ihme, etten sitä osaa, muttei hänkään ehkä suomea? Hän naurahti: ”Finlandia?!” Ja lisäsi: ”Herreguud!” Vastasin hänelle: ”Yes yes, Finlandia, Herreguud!” Enpä ryhtynyt Marokonpojalle suomenopettajaksi.

Näihin puheisiin, Klara

Katsoin parvekkeelta aurinkotuoleihin kellahtaneita valaan kokoisia ruhoja ja tunnusta arvioineeni rasvan määrää, mikä tuohon kaikkeen on varastoituneena. Ruokoton tyyppi, minä siis.

Aikarauta raksuttaa kohti päivänpituuden kääntökohtaa

Hyvä Lukijani,

eilen tein kuusikossa tilannearvion, jota pidän – saa sanoa, että – lähestulokoon varmana. Tiede on osoittanut, että vuodesta toiseen aika-akseli kääntyilee kyljeltä toiselle, sukupolvesta toiseen. Ja ainakin tähän saakka se on tarkoittanut talvikauden vaihtumista kevätpuolelle. Tähän lienee Lukijallanikin oma empiirinen havaintoaineistonsa, eikö totta? Vuodenkierron kokee omissa nahoissaan. Kesän jälkeen nahka kalpenee, sitten jäätyy, jonka jälkeen kihelmöi kevätauringossa palaakseen karrelle kesän porottaessa korkeimmalta kohdaltaan. Ellei sitten pala pilkkumi, mutta se koskettaa vain noin puolta väestöstä.

###

Siitä tulikin mieleeni, että järjettömän ja luontoa tuhoavan päähänpiston saaneena tuli uusittua istumapaikat ilmastonturmelulaitteeseen. Se tarkoittaa lisääntynyttä terwan ja höyhenten kulutusta post festum. Mailojen kuljetuspussi retkottaa eteisessä, matka-aski vielä suu ammollaan kitisee viimeisiä romppeita. Suunta on etelämerialueelle. Se on ainut mahdollisuus takoa hullunkiilto silmissä rautaa maata vasten roudan ajettua kotiporsaat palloineen päivineen puistomaisilta laitumilta.

Koko reuhtominen on hullun hommaa. Mutta kerrottakoon sekin, että semi-eläkeläinen ei aikaile, kun turhanpäiväisestä hääräämisestä on kyse. Viittaan vaikka Itse Arabialaiseen Maustekakkuun, pallopeleistä puhumattakaan. (Paljonkohan arabiakakun tarveaineiden ja mausteiden tuotanto ynnä kuljetuksesta huolehtiva rahtikone tuuttaa pahuutta ilmakehään? Tätä sanotaan projektioksi, oman huonon omatunnon heijastamiseksi muualle.)

Tässä jykevä kuusi tukikepiksi tiellenne kohti kaamoksen päättymistä.

###

Maailma on nyt täynnä kaikenlaista ahdistavaa. Toivotan Lukijalle sietokykyä ja hepskukkuu tosiaan: resilienssiä! Herraparatkoon, että kaikenlaiset käsitteet sinkoilevat ilmaan, kansa ja media niitä japlattaa, kunnes kaikki kyllästyvät ja heittävät resilienssillä kuikkaa. Tämä toistuu vuodesta toiseen, höpinät vain vaihtuvat. Ai-VAN! Mediassa pyörivästä lääketieteen aiheisiin kajoavista kirjoituksista sen näkee oikeinkin hyvin ja ikäänkuin juurikin näin! En ryhdy nyt kirjaamaan sitä jargonia, mutta otan esimerkkejä muualta, kas näin:

Jos katsotaan rakennemuutosta isossa kuvassa, on digiloikka ikään kuin win-win-tilanne. Asiakasrajapinnoista on synergiaetua. Jos ajatellaan laatikon ulkopuolelta, tarvitaan monikanavaista muutosjohtamista, segmentointia, lisää start-uppeja ja dataohjautuvaa päätöksentekoa! Jumpataan ratkaisuja kohderyhmälähtöisiin sisältöihin, skaalataan faktat ja perustetaan nyrkki, game-changer. Mahdollistetaan dialogi eri toimijoiden välillä, otetaan vahva mandaatti ja produsoidaan holistinen lähestymistapa. Arvopohjainen johtaminen on agendalla! Eikä tässä vielä kaikki! Kolme pointtia: 1) eteenpäin sanoi mummo lumessa! 2) Se on menox sanoi Annie Lennox! 3) Tämä on uusi normaali, jossa otetaan askel taaksepäin.

Mistäkö oli lainaus? Ei mistään. Produsoin sen asiakasrajapintani agendalle vahvalla mandaatilla itse. Tekoälyltä kysyin vinkkiä, mutta alkoi tuottaa potaskaa omasta päästään. On rekisteröinyt ammattini ja väitti muun muassa tätä käytetyksi anekdootiksi: ”Kyllä me saamme tämän kuntoon, sanoi lääkäri kuolinpesälle.” (Paljon luvattu! Been there, done that! Kas, tuossahan oli kulunut sanonta ihan spontaanisti. ;D)

Ja tulipa vain nyt mieleen vielä yksi sanonta, jota Talonmies on vuoskymmenet käyttänyt sen keksittyään oletettavasti itse. ”Ken lääkäriin lähtee, ei tervettä päivää näe!”

###

Mikä harsotukka! Ja kuun kännykkäkamera väritti tuohon malliin, valkoisena kyllä näyttäytyi.

Lopuksi kerron tarinan. Täällä, missä asun, oli hetken aikaa jopa laduksi asti lunta. Sain haasteellisista työasennoista vähän kiputilaa lihaksistoon, niin päätin roikaista ladulle jäseniä vetristämään. P-paikan toiseen reunaan tuli auto, josta nousi äkkivilkaisulla ajatellen ”joku mummo”. Ajattelin, jotta hitto vie, muorihan lähtee joko tulpaksi eteen tai hiissaa takiaisena selän takana. Hyppäsin suksille ja rivakkaan alkukiihdytykseen, kelikin hyvä. Suksiessa ihastelin upeaa metsämaisemaa, jolloin vauhti hiipui. Takavasemmalta alkoi silmännurkkaan vilkkua muorin hahmo. Pienen kinkaman kohdalla pysähdyin lopullisesti ihaillakseni metsää ja päästääkseni muorin ohi. Kun oli kohdalla, meinasin huikata hyvät päivät, mutta kas: vanha opiskelupiireistä aikanaan kovinkin tuttu ihminenhän siinä! Meillä oli tiivis opiskelijaporukka, jossa hänkin oli mukana. Ilahduttiin yllätystapaamisesta ja pudoteltiin seitsemän kilometriä suut vaahdossa kuulumisia vaihtaen. Sovittiin, että hiihdetäänpä jatkossakin. No, en tullut kysyneeksi millä hän meikäläisen hahmon mielessään nimesi ennen tunnistusta. 🙂

Oikein hyvää viikkoa Lukijalleni, Klara

(Tämä kuva vain piristeeksi ja muistutukseksi vapaista vesistä, ehkä jo olen laittanut sen.)

Joulukiireiden kiristämiä päänahkoja nahkurin orsilla

Tiu tau. Uusi kännykkä, tämä eräänlainen harjoitustyö.

Hyvä Lukijani,

sunnuntaiehtoo on painumassa mailleen. Olisi aika jo luopua konetöistä ja mennä kyljelleen. Ehkä Lukijani jo on makuuksillaan, yölampussa vielä valo ja kasvot peittää dekkari, joka toimittaa unilukkarin virkaa. Vai onko häneen iskenyt ilmiö, johonka törmäsin tällä viikolla raittiissa ulkoilmassa talvipäivän ollessa kauneimmillaan? No, avaan tämän tarinan ja toivon sydämeni pohjasta, ettei Lukijani herrattu sentään tunnista tästä millään muotoa itseään. Minäpä kerron…

Tarina eli tilannekuvaus. Tapahtumapaikka: kaunis mäntymetsä, pieni luminen metsätien pohja, täydellinen rauha. Kaksi kulkijaa, toisella digitaaliteknologinen huippumittari ranteessaan, toisella plantaarifaskiitti eli oikean jalkapohjan jännekalvon tulehdustila, fascitis plantaris levis l. dx. Lähdetään liikkeelle ja päästään noin sata metriä, kun kinttuvaivainen huomaa puhelimen jääneen autoon. Lähtee sitä hakemaan. Digitaaliohjus jatkaa matkaansa, koska mittari ranteessa raksuttaa eikä salli pysähtymistä ilman että matka, vauhti ja sen semmoiset tiedot sakkaavat. Kinttuvaivainen huudahtaa odottamaan, jolloin digiohjus hidastaa vauhtia, muttei pysähdy. No, päästään jatkamaan kulkua.

Tunnelma puristaa, mutta lenkki jatkukoon, ajattelee Kinttuvaivainen. Ja päättää odottaa, jotta syyt lähtevät spontaanisti avautumaan. Näin käykin: Digiohjuksen panta kiristää: on tullut sukulaisvelvoite sotkemaan joulun valmisteluaikaa. Siitä on syntynyt paineita. Digiohjus kertoo jouluvalmisteluiden vievän ”joka tapauksessa ainakin kaksi viikkoa ja pitäisi ymmärtää, ettei järjestä joulukuussa sellaista, joka sitoo osan kuukaudesta muuhun, sillä ihmisillä on kiire”. Kinttuvaivainen miettii keitä ovat nämä yleisilmaisun tarkoittamat ”ihmiset”. Kysyy sitten varovasti jouluvalmisteluiden sisällöstä. Mitä tapahtuu, simapullostako lensi korkki? Ei, vaan tulppa Digiohjuksen suusta. Alkaa verbaalinen kuohunta, jossa pursuaa itsetehtyä lanttulooraa, porkkanatuuvinkeja, pottulaatikoita ja kaikki mahdollinen ape sylkikuohussa maailmalle. Viimeisenä rusinana nassepullasta lentää Itse Käänteentekevä joulupöytäareenoiden loppuhuipennus, Arabialainen maustekakku! Nämä kaikki on valmisteltava – ”joulu EI tule valmistelematta!”

Kinttuvaivainen kuulee vasemmasta kaiuttimesta pienen, hyljeksityn Beetlehem-lapsen itkua. Oikeaan korvaan kantautuu astraalitasolta lähetetty kaatuneen joulukuusen rojahdus, jota seuraa latvatähden paukahtava isku olohuoneen ikkunaan. Alle jää romahtanut joulufiilis.

Tarinan opetus? Joulunaika, rauhoittumisen aikaa? Jos ei, niin mitä aikaa se on? Kiristyneitä pantoja, viulunkielihermoja, huonoa mieltä ja kiukkua? Jos panta kiristyy kohti aattoiltaa, on viisain katsoa lukemia peilistä. Ja verenpainemittarista. Siis, jos minulta kysytään. (Ei kysytä, tiedän. Sanon silti :D.)

###

Seuraavaksi on viisain piristää Lukijaani tuotetiedotteella. Se on jo useampaan kertaa paikkansapitäväksi todettu, mutta aina sitä sortuu, kun muutakaan ei satu valikoimassa olemaan. Kyse on Hetki-salaateista. Liian monta alla olevan kuvan kaltaista yllätystä on tullut. Tämä oli ehdottomasti viimeinen. Tuotetietojen perusteella käyttöaikaa pitäisi olla vielä kaksi päivää, sen verran voittajasalaatista on kyse, kuten kuvasta käy ilmi. Adjö Edsevö.

###

Koska ennen maatemenoa kannattaa aina miettiä jotakin hauskaa ja positiivista, niin sillä periaatteella kerron, että lapsenlapsi ilahdutti meitä tänäänkin läsnäolollaan. Kaivoi hupparinsa vatsataskusta keltaisen lötkön, joka osoittautui liskoksi. 😀 Kuljetti liskoa hellästi mukanaan ja oli siihen kovin mieltynyt. Meihin tuo löysä lisko ei erityistä vaikutusta tehnyt.

Toinen iloinen asia on se, että pikkuhiljaa ajatus kääntyy tulevaan kevääseen ja kesään ja retkiin, joita kannattaa nyt viime tipassa ja pikaisesti alkaa miettiä, heh. Sieluni silmin kuljen Muotkatunturissa, auto jätettynä Destian kuopalle – vai kuljenko poroaidan vierustaa Stuorraäytsille, siitä yhdestä kohtaa aitaa pääsee ali. Ehkä sittenkin Tuntsaan, oi tuo ihana paikka! Vai lähdenkö taistelemaan possujunassa Pallakselta Hettaan? (En.) Otanko sittenkin vain kartan pikkukätöseen ja roikaisen metsiin omille poluille jostakin kohdasta, jossa ei näy ketään? Jopa Routasenkuru käy mielessä, mutta koska liikun liki aina yksin, ei taida uskaltaa ottaa riskiä nilkan murtumisesta jossain kiveliössä. Järki sanoo senkin, että hyviä kohteita on paljon joka puolella maata, jos ihan eteläosaa ei lasketa. Ja kaikki kuitenkin elämässä etenee omalla painollaan, paikanvalinnatkin. (Vai meneekö pääosa kesästä ensi vuonnakin maila kädessä. Hiton lyhyt on kesäaika, kaikkea ei ehdi millään!)

…josta omalla painollaan etenemisestä tulikin mieleeni, että huomenna on soitettava sairaala x:n it-osastolle. Asia: voisivatko nikkaroida etäkoneeni yhteyden kuntoon päästäkseni tekemään etätyöt. Nyt se ei onnistunutkaan. Syy on todennäköisesti tuoreessa Windows-päivityksessä, eikä olisi ensimmäinen kerta. Päivityksen jälkeen sairauskertomusohjelman kaikki kohdat eivät useinkaan toimi. Ja juu: teen töitä joskus sunnuntaisinkin, jotteivät pirstoudu pitkin viikkoa. Alkuviikko joka tapauksessa nyt menee työreissussa.

No miksen soita päivystävään it-tukeen? Been there, done that: vastaavat jostain etäpaikkakunnalta, aina hyvin ystävällisinä ja yrittävät kaikkensa, mutta meikäläisen kohteena on sen verran spesiaalitiedostot, että pääsääntöisesti ulkopuolelta ostettu it-päivystys ei siitä selviä. Uskokaa pois, näin on. Ja ymmärrän erittäin hyvin. En minäkään selviäisi jokaisesta erikoisalasta, jos pitäisi niitä kaikkia samalla osaamisella päivystää.

Mitä? Pääsinkö iloisiin asioihin? Palautan liskon mieleeni ja lähden sen kanssa Kuivin reitille tai Kaldoaiviin. Ei, vaan muuraudun mielikuvissani hiihtovaellukselle neljän vuodenajan makuupussiin, enkä nouse sieltä palelluttamaan varpaitani ennen huomisaamua. Jolloin olen jälleen varma siitä, etten ikinä lähde lumihankiin nukkumaan.

Siis: hyvää yötä kaikki maailman ihmiset, sanoi yksi lapsistani aikanaan joka ilta. Toivotan sitä samaa Lukijalleni ja myös tälle lapselleni, joka kulkee jossakin omia teitään.

Teidän, Klara

Salkkumiehet nurkissamme häärii

Ohikulkijan kuva-albumi: Tuntemattoman kodin tunnelmallinen kuisti.

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, suhina vain kuuluu. Katselen pimeälle takapihalle, jonne lopulta saatiin valkomaisemaa – siis lunta! Talonmiehen virittämä valonauha kiiltelee takapihan kuusessa, joka toimitti useamman vuoden meille joulukuusen virkaa. Sitten kunnan saksikäsi-Edward sohelsi moottorisahan kanssa takametsässä männynkaadossa huitaisten kaupan päälle kuusestakin latvan. Kuusi ei jäänyt neuvottomaksi, vaan on kompensoinut asiaa kasvattamalla tilalle useamman haaran.

###

Salkkumies on piipahdellut mummolassa ja tulee tällä viikolla kolmenakin päivänä kulkemaan salkkuineen huoneiden väliä. Vanhemmat uurastavat ammatissaan setvimässä ihmisten hätätilanteita yötä myöten. Onneksi on mummola! Kyseessä siis lapsenlapsi, joka löysi alahyllyltä kuutisenkymmentä vuotta sitten saamani syntymäpäivälahjan, ks kuva. Ehkä Lukijallanikin oli tälläinen?

Muistan, kuinka hartaasti toivoin tätä matkalaukkua ja avainkin joskus oli. Salkkumies, 2 v, löysi laukun kanssa sisäisen matkalaisensa. Otti ja pakkasi askiin läjän pikkuautoja ja läksi matkaan – olohuoneesta keittiöön. Palasi sitten takaisin, asetti laukun lattialle, istahti sen reunalle ja keikahti kyljelleen todeten: ”Upsistakeikkaa!”

###

Ovara. Tämä pikkuorava on silmien alla kasvanut aikuisen mittoihin ja uskaltautuu apetta napsimaan. Takapihalla on hyvin kookas kuusi, jossa näyttää olevan kaksikin pesää – todennäköisesti pesä ja varapesä. Tiedän tämän uudeksi tulokkaaksi, koska säikkyy liikkeitäni ruudun takana. Työpöydän tuolilta on lintulaudalle pari-kolme metriä. Siis oivallista vaania läppärinluukun takaa. Aiemmin tässä pyörineet oravat eivät minusta välittäneet. Eikä kohta välitä tämäkään. Lapsenlaps on haltioissaan ovaroita akkunasta tiiraillessaan.

###

Valkeus tuli ja lenkit lähimetsissä pistävät pysähtelemään sokerikuorrutettuja pusikoita kuvailemassa.

Takapihalta pääsee metsiköihin ja ajatus karkaa tuon tuosta suunnitelmaan, että yöpyisin siellä. Tutkailin karttaakin ja hiippailin metsissä vakoilemassa kartassa näkyvää rakennusta. Selkeä asuintalohan se oli. Kaupan päälle löysin laavun etäämpää metsistä. Oli sen verran tuore ja lyhdytetty, että yksityinen on, eikä sinne ole asiaa. Metsiköissä sen sijaan saisi jokaisen oikeudella yhden yön majailla, mutta herkkänä palelijana arveluttaa tarkenisinko. Nyt Lukijani aattelee, että kaikenlaisten sekopäiden blogeja sitä tulee luettua. Eikä ole ihan väärässäkään. ;D

Summaroiden sanottakoon, että kaikesta voi päätellä, jotta kaipailen pieneen torppaan selkosten taakse. Nyt vain ei ole saumaa lähteä. On lastenhoitoa, työreissua ja pelireissukin, hyi meitä syntisiä ….kieriskelen tervassa ja höyhenissä enkä koskaan enää osta fleeseä koska se tuhoaa meret ja vien kännykän elektroniikkaroskiin, heittelen kemikaalihyllyn purkit keräyspisteeseen, paiskon jääkaapista naudanlihapullat ja nakit Teuvon puolelle ja ajan vain sähköllä kunnes itänaapurin tsaari katkoo suurjännitteen. Joka tapauksessa joudun muuttamaan aiemmin mainitsemaani maakuoppaan, johon routamaan pakkasyö toimisi ikään kuin harjoitteena.

Mutta hep hep ja hetkinen – nyt on viisain rauhoittua ja ajatella, ettei kaikkea ole vielä menetetty (ainakin nakkienheitto peruutetaan). On meillä kumminkin vielä henkikulta pihisemässä ja elämä tallella! Nipistäpä vaikka itseäsi kulmakarvain välistä, niin tiedät. Ja jollei mitään tunnu, niin aiemmin herra Ylimielelle esittämäni kulkusuunta, viite: edellinen blogitekstini, onkin realisoitunut. (Nipistää itseään.)

###

Rauhallisempiin sfääreihin mennäkseni, niin Lukijani ehkä muistaa tolppajalan? Siis erikoisen pitkäjalkasienen, josta taannoin laitoin kuvan. Joku päivä taapäin oli YLE:n uutissivustolla juttu, jossa kerrottiin maastamme löytyneen pari uutta sienilajia. Bingo – olen melko varma, että tolppajalka oli juuri tätä sakkia. YLEn jutusta kuva tässä:

Vanha sanonta verifioituu jälleen: asioilla on tapana selvitä!

###

Päätän raporttini oletettavasti kirjoituspöytäni ääreltä näin sanoen: jouluaattoon on enää 35 päivää ja rapiat 1 tunti. Ja huom: päivä alkaa pidetä kolme päivää ennen sitä – riemuvoitto, jälleen! Eikä lusita kuin 194 päivää ja joku hassu minuutti päälle, niin voilá: on kesäkuun ensimmäinen päivä! Että nyt vain aamukampaa rapsimaan.

Olkoon ilo kanssasi! t. Klara os. Saken

(Salkkumies, joka ylpeänä kantaa otsalamppuaan. Rattaat maksoi 15 € kirpputorilla ja oli pakko-ostos, kun nykyajan teknologiakärryistä kaikkine säätöineen ei erkkikään ymmärrä. Tämmöisillä briioilla on perinteisesti kläpit kuskattu ja parivuotias kiipeää niihin heittämällä itse.)

Terapiapuheita ja huonoa käytöstä

Hyvä Lukijani,

Taivahalle kiitos, että on blogi, johon raportoida jatinoita terapeuttisella tulokulmalla. Olkoonkin, että elämän mottona koitan pitää laittamatonta toteamusta, jonka luin jostain svedujen aviisista – vai sanoiko sen joku, en muista. Mutta olen kirjannut ylös ja se menee näin:

”…att vara lycklig trotts allt”. Suosittelen tätä tulokulmaa ja ryntäänkin oitis kirjaamaan tälle pönkkää ja evidenssiä.

Aloitan aamusta. Isänpäivä ja Talonmies mökillä, jonne suuntasin tuliterällä teräsratsullani. Sata kilometriä ajettuani kojetaulu pimeni, vauhtia 110 km/h. Jip-pii. Pelkällä arvauksella auton nopeudesta ajelin lähimmälle pysähtymispaikalle ja pikkupaniikista selvittyäni soitin autonmyyjälle (!sunnuntai, isänpäivä!). Tämä reipas ja asiallinen auton toimintojen tuntija sanoi monitorinäytön päivityksen todennäköisesti jumiutuneen ja buuttaaminen saattaa auttaa. Neuvojensa mukaisesti sain sen buutatuksi ja yritettiin vielä toiseenkin kertaan. Ei auttanut. ”Tämmöistä vikaa on ollut…Pääsetkö tuomaan auton huomenna liikkeeseen?” Toki pääsen ja se siitä mökkireissusta. Kysäisin vaivihkaa, joko myivät edellisen autoni… ;D

No, ratin takana oleva perusnäyttö toimi kumminkin eli näin auton nopeuden ja että valot tulivat päälle. Niillä onneksi oli monitorin ulkopuolella oma säädin, sillä mustalla hetkellä valotkin pimenivät. Tein siis uukkarin ja palailin kotiin hiki päässä. Hiki päässä? Jep, sillä lämmityslaitetta säädetään monitorista, joka nyt siis oli mustana… Puolisotilaallisessa valtionvirassa oleva poikani sanoi: ”Tätä se on nykyään, etenemistä it-ongelmasta toiseen. Kun yhden solmun selvittää on jo uusi edessä. Tai vähintään salasana puuttuu tai on väärä.

Kuvan alle piti laittaa teksti, mutta painike ei jostain syystä enää näy työkaluvalikossa 😉 Että mitä minä sanoin. Kuva on kyllä huono, mutta hyväksyttänee. Testasin tuossa kännykkäkameran tsuumauskykyä.

Sitten huonoja käytöksiä viime ajoilta, Lukijani on hyvä ja muodostaa alla olevista esimerkeistä näkemyksensä arvioimalla onko esimerkissä a) huonoa käytöstä vai b) pelkästään normaalin varianttia. Palkintoja ei jaeta, muttei ketään tyrkätä roskakoriinkaan rehellisestä vastauksesta. Jokaisen esimerkin perässä on 0 = ei huonoa käytöstä tai 1 = on huonoa käytöstä. Laske, paljonko sait.

Esimerkki 1. Palataan uuteen autooni. Joudun ajamaan sillä autokaupasta suoraan erään perheen pihaan hakemaan sieltä kyytiläisen hänen aikatauluaan noudattaakseni. Menin ovelle häntä hakemaan, jolloin puolisonsa kurkkasi ulos. Huomasi, että tulin erivärisellä autolla kuin aiemmin, raapaisi takin naulasta ja paineli pihalle. Palasi, katsoi minuun ja lausahti ohi kulkiessaan olkia kohotellen: ”Hybridi”. Hänellä on sähköauto 😉 Että paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Ja älkää luulkokaan, että aion kertoa tämän päivän episodista hänelle. Njet. Hyvin menee uuden auton kanssa nääs, tou-del-la hienosti skulaa! ;D

Esimerkki 2. Tämä on muutaman päivän takaa. Iltatilaisuus, 25 ihmistä pöydän ääressä huoneessa, jonka seinistä osa on kiveä. Etenkin armeijan käyneillä äänenkäyttö lähti kohoamaan ja päätyi kilpahuutoon. Kilisytin lasia, sain puheenvuoron. Sanoin, että on aika vääntää volyymiä pienemmälle, sillä emme enää kuule toisiamme. Yksi miehenpuoli ehdottaa: ”Pidetään 15 sekunnin hiljaisuus, otan aikaa kellosta.” Tukitaan suumme, hän katsoo viisareita. Ja huikkaa: ”Okei, 15 sekuntia meni. Ja Elina, sinäkin pystyit olemaan 15 sekuntia hiljaa, ha-ha.” Kukaan ei sano mitään. Paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Esimerkki 3. jossa pyydän Lukijaani olemaan rehellinen 😀

Tapasin nuoresta asti tuntemani kollegan sattumalta julkisessa tilassa. Istuin penkillä, johon pyrähti viereeni. Totta puhuen en ole koskaan pitänyt käytöksestään, joka mielestäni oli ja on ylimielinen. (Kerran suorasanaisesti sanoinkin sen hänelle… mutta tätä ei vielä pisteenlaskussa huomioida, heh.)

Aloittaa tyylilleen uskollisena maireasti hymyillen, komea mies ja naiset tykkää, ei siinä mitään: ”Noooh, mitäs se sinä (lue: pikku pulunen) touhuilet nykyään… ja minnekäs muuten olet menossa?” Vastaan hetkellisen oivalluksen vallassa hetkeäkään miettimättä: ”Minäkö? Menen taivaaseen.” Selvyyden nimessä: kyseessä ei ollut lentokenttä eikä kirkollinen tila. Paljonko pisteitä? 0 vai 1.

Paljonko sait?

###

Hyppään asiasta toiseen eli ylärekisteriin tuon aikapäiviä sitten ottamani kuvan tiimoilta. Kuva on JetPakin mediakirjastossani, josta olen sen aikonut teille tarjoilla. Otan nyt käyttöön, niin tulee vähän tunnelmakevennyksenä ja hyvänä muistona mieleen itsellekin. Kuvan otin lipussa esitetyn maan laskettelurinteen yläkahviossa, jonka annoksesta ei voi kuin tulla hyvälle mielelle. Tosin Sveitsi on viime vuosina alkanut paljastua varsin kyseenalaiseksi kasööriksi kaiken maailman rahanpiilottajille, mediatietojen mukaan.

Olin ex-tempore-reissulla yksin viettämässä laskettelukauden viimeistä viikkoa. Niinpä rinteissä ei ollut ketään, ilmakin oli kamala. Nousin ratasjunalla Wengenin ohi ylös ja painelin välinevuokraamoon, jossa oli vain iloinen vuokraamon mies. Jutusteltiin kaikenlaista suksia sovitellessani. Menin sitten rinteeseen, jossa havaitsin koko aikana vain yhden muun laskijan hujahtamassa nyppylän kohdalla ohitseni. Olin tullut sinne tarkoituksena tehdä väitöskirja-artikkelia… No, jotain sain aikaiseksikin ja aika hienoa oli pikkuruisen majatalon yläkerrassa akkuna auki kirjoitella juttua lehmänkellojen kalkattaessa Alppilaaksossa. Kylä oli Lautenbrunnen. Melkoinen matruusa oli majatalon emäntänä, estä ja varjele! Riuhtaisi tuloiltana kookkaan matkalaukkuni yläkertaan ihan heittämällä. – Alla olevan kuvan otin rinnehissistä, jossa en nähnyt ketään. Kuvaa kun katsoo, niin ei tarvi ihmetellä, ettei ketään näkynyt 😀 Sukseilun jälkeen palasin laaksoon kävellen ja kelikin ehti parantua.

###

Palaan takaisin alkuasetelmaan eli epäonnistuneeseen mökkireissuun. Päivityksen ylin kuva on otettu – kuten Lukija tarkkasilmäisenä huomaa – edellisen blogikirjoituksen yhteydessä. Lähiviikkoina on joku päivä, jolloin ehdin mökille ennen kuin joku erittäin tähdellisen ja mitä tarkimman viikko-ohjelmani asettama velvollisuus palauttaa minut kotitontille (no hoh, tähdelliset ohjelmat on silkkaa huttupuhetta).

Auto? Saan kuulemma autoliikkeestä vara-auton käyttööni. Mutta vain huollon työntekijä tietää minä päivänä on palattava autoliikkeen pihalle vaihtamaan se omaan mustasilmäpirssiin. Tuo olikin hyvä ristimänimi sille. Ja onni onnettomuudessa: olen saanut Mustasilmän ajetuksi talliin ainakin toistaiseksi niin, ettei naapurin Teuvo ole sitä havainnut. (Hymyilen sarkastisesti.)

Että kuten sanottua: man kan vara lycklig trotts allt.

Ainakin sinne suuntaan onnea ja iloa! Klara

Ps. realistisesti ja rehellisesti sanottuna nämä tämmöiset autoseikkailut ei kyllä ole niitä Todellisia Ongelmia. Ihan tyynesti otin ja otan tämän. Niin kauan kuin henki pihisee, on kaikki muu toissijaista. Vai mitä?

Mökkihöperölästä ehtoota, kuuluuko – kuuntelen?

Napattu omasta videosta, joka otettu eilen klo 23.50. Vietin Kekrijuhlaa etäisellä, pikkuruisella hiekkarantasella. Rannan koko noin 5 m, kirkkaasta rantavedestä kuulsi upea, veden laskostama hiekka.

Hyvä Lukijani,

tälläistä on villieläinvanhuus. Että hyvä kun saa pakaasit tuloaulan liukuhihnalta revityksi, niin jo on nilkka suorana kaasuttamassa kotipihasta kohti itäisiä maita. Siis kotimaan rajojen (toistaiseksi vallitsevien) sisäpuolella suuntana itäinen maa, jota ei saa nimitellä. Saimmehan jo lapsena oppia, että a) ketään ei saa nimitellä ja b) ketään ei saa osoittaa sormella.

No, osoitin muutaman kotiyön jälkeen itseäni sormella näin sanoen: ”Lähdet tänään mökille.” Vastasin: ”Selevä!” ja ryhdyin pakkaamaan. Pakkaaminen sujui yllättävän helposti. Meinaan, että jos mitä reissua suunnittelee ja aloittaa pakkaamisen hyvissä ajoin, niin hyvät pyssyt sitä kauhomista ja tavarain siirtelyä, pähkäilyä ja kaikkien pakaasien penkomista ees kahtaalle, kun ehti jo unohtaa mitä tulikaan pakatuksi ja mitä ei. _Nyt luova tauko, saunanhuoltoa: sauna kuivumassa ja ovi ulos asti sepposen seljällään._

Sauna huollettu. Ja kuten meikäläiselle tyypillistä, homma eskaloitui. Kaminassakin on taas tulet. Ja päässä otsalamppu, sillä akkuvirtaa on enää rapiat 30% ja pirtti pimenee hetkellä millä hyvänsä. Jälkeläinen opetti, ettei akku koskaan anna virtaa nollille asti. Evvk, sillä sähkö ylipäätään ei ole koskaan kuulunut intressipiiriini. Torppa kuitenkin on opettanut sähköoppia kantapään kautta. Invertterin onnistuin jo kertaalleen särkemään hiustenkuivaimella, koska logiikkani ”mitä pienempi laite, sitä vähemmän tarvii tehoja” ei pitänytkään paikkansa. Outoa. Äkkinäinen aattelisi, että mitä isompi laite, sitä enemmän tehoja. Jälkeläinen: ”Me ihmeteltiin, että mitä ihmettä se hiustenkuivaajalla mökillä teki!?” Sanoin, että kuivasin tukkaa, so simple is that. Lopputulos vaan osoittautui työläämmäksi.

###

Metsäpeuraporukka oli tiellä, kun yösydännä ajelin mettätietä. Alfa-uros jäi viimeiseksi turvaamaan haaremin kulkua. Naisia sillä oli puolenkymmentä, kova jätkä. Uskalsi pysähtyä hetkeksi tiellekin sarvet suunnattuna kohti autoa. Rykimäaika menossa. Olikhan niin, että laulussa sanotaan ”miekkonen on miekkonen aina vaan”. (Muutin sanoja, tasa-arvon aikaa.)

Saablari, että täällä on pimeää kuin Sudanin yössä. Kaikki valosaaste puuttuu totaalisesti. Ja kaikki kaupunkikaverit kauhistelee: ”Miten uskallat siellä pimeässä olla yksin?” Vastaan pääsääntöisesti, että hyvin. En keksi mitä täällä pitäisi pelätä, mutta kaupungissa kyllä keksin. Nyt kun katson akkunasta, näkyy pelkkää mustaa. Ja kun sähkö katkeaa, niin säkki putoaa päähän – jossa on otsalamppu! Aina kannattaa varautua.

Sitä on talonmiehen kanssa mietitty, että mikä on toimintamoodi, jos itänaapurin tsaari livahtaa suojakaartinsa haarain välistä, luikkii rajan yli ja tulee pimeän turvin kuistille. Uskaltaako sen vieressä seistäkään, kun joutuu samalle ampumalinjalle. Ehkä voisi pyytää peremmälle, keittää tsajua ja tarjota jälkeläisen kamalaa Minttu-likööriä*. (miettii…) Ei, ei se uskalla ottaa mitään, nälissään on, mutta kieltäytyy. No, saunaan se kumminkin menee. Kipaisen järvestä äkkiä enemmän pesuvettä ja pyyhkeen laatikosta. Selkää en mene pesemään, ei noista tuommoisista koskaan tiedä, kookeepeen kasvatti. Täällä on kerrossänky, saa nukkua alapetillä. Ittelle olen varannut yläpritsin. Sieltä on hyvä vaania, vaikka olisi itsekseenkin.

*Otin eilen snapsilasillisen (jälkeläisen sekin) ja jotenkin onnistuin vetämään sen henkeen. Kokeilkaapa! (En suosittele sittenkään, koko trakea eli henkitorvi oli kuin tulessa.)

Lukija jo huokaa: eikö ne sähköt jo katkea! Turha toivo: tässä tietokoneessa on vielä 98%.

Kattokaapas tätä kuikeloa! Norkoili ylhäisessä yksinäisyydessä, kun menin etsimään suppilovahveroita tietämästäni paikasta. Hitonmoisen kintun on itselleen kasvattanut 😀

Alakuvassa kuikelon lakki päältäpäin. Pituutta tolppakintulla oli noin 20 cm, lakin halkaisija ehkä 6-8 cm. Hatun alapinnalla oli heltat. En ole ennemmin tälläistä nähnyt. Jos Lukijani tietää mikä tuo on, niin on hyvä ja kraapaisee kommenttiosioon.

Löysin suppilovahveroita kolmisen litraa. Ensiksi menin ykköspaikalleni, jossa joku viikko taapäin havaitsin pieniä alkuja. Mutta mitä! Koko tienoo oli avohakattu! Se on nyt täällä suurta hottia ja metsää kaatuu kuin heinää vaan. Puurekka kun tulee kapealla metsätiellä vastaan, niin ei paljoa naurata.

No,suppilovahveroita* on jo riittämiin, mutta tämä on tilaustyö jälkeläiselle. Keittelee niistä omia liemiään, kova poika kokkaamaan. (Kuten Lukijani muistaa, kuulun Se On Suppilovahvero Eikä Mikään Suppis- eloveenakapinavastarintaliikkeeseen. En hyväksy mitään ”suppiksia”, se oin kunniakysymys, niin hieno sieni, ettei sitä häväistä millään purukumi suussa lätkytetyllä ”suppiksella”. Ja broileri on broileri, ei ”broisku”. Ja terassi on terassi, eikä mikään fakin ”terde”. Jos ei ole aikaa puhua kunnolla, niin on hiljaa. L´ultima parola, le ternier mot.)

###

Rajaseudulla on rauhallista. Kuljeskelin kaikki päivät metsissä ja näin karhun elämisen jälkiä, revittyjä kantoja ja talsimuksia. Kaikkea hienoa näkyi siitä huolimatta, että marras on puhaltanut lehdet puista ja imenyt värit kasveista – muttei ihan kaikista! Silti tämäkin aika on luonnossa liikkujalle täynnä hienoja elämyksiä! Nautin täydellisestä hiljaisuudesta, kun vain tintit jotakin virkkovat ja tikka naulaa runkoa. Valoisaa aikaa on vähän, mutta pimeyden syli upea. Säkkipimeyttä parempaa turvaa ei ole. Kun otsalampun metsän keskellä sammuttaa, ei kukaan tiedä missä olet, heh! Eilisiltana istuin yli puolenyön tuossa rantakivikossa vain hengittämässä syvään ja läksin sitten otsalampun valo päilähdellen tapailemaan polunpohjaa. Paikkakuntalainen hevoskaveri kertoi tulleensa naapurista lähes käsikopelolla, kun ei ollut ottanut naapurin tarjoamaa lamppua lainaksi.

Aamusella mökistä ulos tullessa lähti ukkometso droonina lähipuusta. Sitten sieneen lähtiessä liiteli kaksi kaurista auton keulan edestä. Kuten Lukija havainnee nautin joka hetkestä. Huomenna on kuitenkin palattava sivistyksen pariin muutaman velvollisuuden vuoksi ja katsomaan Talonmiestä. Ja loppuuhan tuo akkuvirtakin, enkä ala aggregaatin kanssa ähräämään. Se on vihoviimeistä hommaa polttoaineen läträyksineen.

Eilen otin tämän kuvan. Seisoin pitkään virran äärellä selvästikin eläinten talsimalla juomapaikalla. Mitään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Mikään moottorin ääni ei halkonut ilmaa, täysi hiljaisuus. Tämä on ihan rajavyöhykkeen välittömässä läheisyydessä.

Mutta nyt ammun alla olevat punaiset pirteyspommit sinnepäin voimaa antamaan. Sitten könyän yläpritsille, sytytän seinään naulaamani jouluvalot ja ryhdyn odottelemaan, josko oveen koputetaan 😀

Teitä tervehtien Klara von Köchel-Verzeichnis, joka nyppää sinnikkäästä akusta punaisen ja mustan kaapelin irti ja nousee katonrajaan (eipä tarvikaan, akku ymmärsikin itse sammua)