Hyvä Lukijani,

istun kirjoituspöytäni ääressä edessäni kaksi tietokonetta. Molemmissa on ruutu auki. Toisen akkunasta kurkistaa tännepäin Ali Leiniö, joka juuri on päässyt Vätsäristä Näätämöön odottamaan Ivalon bussia. Toisesta kurkistan minä kohti uskollista Lukijaani. Kukkuu! 😀

###

Ali Leiniön retkeilyvideoita suosittelen vakavasti sille, joka kaipaa näkökulmaa tavan tallaamiseen ilman korkeita ja yleviä itsensä esittelemisiä. Lukijani varmaan nämä videot tietääkin. Ellei tietäisi, niin YööuuTubesta löytyvät. Tein tahallani tuohon kirjoitusvirheen, koska en halua, että joku hakusanageneraattori bongaa tämän blogin.

Seuraan toisinaan Naamakirjasta pyöräilyryhmiä ja aika ajoin ihan sylettää matkakohteisiin, kilometrimääriin tai vauhtiin perustuvat diivailut ja leuhottamiset. No, lapset (20-50-vuotiaat) on lapsia tottakai. Me kypsien kymmenten elämänkoululaiset toki osataan lapsiin suhtautua, mutta silti toisinaan äklöttää. Samaa typerää diivailua seuraan joskus sivusta, kun tietyt tuttavapiirit leveilevät ja pönkittävät huonoa itsetuntoaan kehuskelemalla nimekkäillä pintatutuillaan. (vihreä oksennusnaama tähän) Eivät vissiin ole lukeneet Laura Kolben kirjaa yläluokkaisuusta. ”Pröystäilyä vai sivistystä ja hillittyä eleganssia?” Tuo on lainaus kirjan esittelytekstistä.

Kysymys: minkä helekkarin takia ne on minun tuttaviani bai tö vei? Tätä pitää miettiä tarkemmin tykönään.

###

Ruokapäiväkirjapäivitys. Painonlasku alkaa näkyä ulkopuolisten silmiin. Kun nuori, jämäkkä ja tavallisesti aika pidättyväinen hoitaja huomioi hoikistumiseni selkeän spontaanilla kommentilla tiedän, että nyt se näkyy jo ulospäin. Häneltä otan kohteliaisuutena. Muutoin suhtaudun laihtumisen kommentointiin samaan tapaan kuin lihomisen kommentointiin. Tai tjaah… riippuu kommentoijasta tosiaan! Jotkut ihmiset nimittäin varsin tökeröstikin kommentoivat lähimmäisiään, vaikkapa ulkonäköä. Kommentin hetkellä ilmassa leijuu ikävä viritys. En osaa ehkä avata tätä oikein, mutta on ihmisiä, jotka koko ajan jotenkin vertailevat toisia ihmisiä itseensä ja kommentit lähtevät siltä pohjalta. Laihtumista kommentoidaan piilo-ivallisesti, kun tosiasiallisesti se herättää heissä kateuden tunteen. Iva peitellään johonkin epäuskottavaan mielistelyyn tai vastaavaan imelyyteen. Tosiasiassa havainto ketuttaa heitä. Lihominen puolestaan saatetaan verhoilla muka myötätuntoon tai muka lohduttavaan ”älä välitä”-roskaan. – Kuten Lukijani huomaa, meikäläinen ei ole niitä helpoiten höynäytettäviä 😀 Olen aika kyylä, mitä ihmisten käyttäytymiseen tulee. Elämä on opettanut.

Palatakseni ruokapäiväkirjaan kerron, että paleleminen* on lisääntynyt. Muutoin olo on keveä, eikä liikkuessa väsy samassa määrin kuin aiemmin saman pituisella retkellä. Olin eilen pitkään lumikenkäilemässä ja jälkikäteen oikein ihmettelin, kuinka pitkän reissun jaksoin porskuttaa umpihangessa ihan hyvissä voimissa. Varpaat vain alkoivat palella (viite*), kun olin sukkien suhteen epähuomiossa vähän huonosti varustautunut pakkaseen.

Muutoin ei ole ollut ongelmia. Yksi keskeinen huomio on ollut se, että ainakin kerran päivässä täytyisi syödä kunnon ateria, siis semmoinen 400 kcal. Kohdallani se tarkoittaa vaikkapa valmisateriaa, joista lihapullat ja muusi on mun perussettiäni ja mieliruokaani. Aamupalalla ja lihapulla-aterialla jaksaisin koko päivänkin, mutta välipalat ja vähintään päivällinen kuuluvat hyvään ruokarytmiin. Tänään olen syönyt vain sienikeittoa kahdessa erässä ja näin iltasella alkaa tuntua, että jotakin voisi vielä syödäkin. En kuitenkaan enää yötä vasten syö, että nukkuu hyvin.

Kuten aiemmasta Lukijani jo tietää, koen suurimmaksi ongelmaksi siirtymävaiheen takaisin kalorimäärään, jolla painonlasku pysähtyy, muttei lähde nousuun. Pudottelen vielä jonkun kilon, mutten kovin monta kiloa enää, sillä en aio uusia vaatekomeron sisältöä. Siitäkin on kokemusta 80-luvulta. – Huomasin päivänä muutamana untuvatakin helman löysäksi. Ihmettelin ensin, oliko helma jotenkin lörpähtänyt. Sitten hoksasin, miksi takinhelma vaatekomerossa venähti itsekseen. (Talonmies hiipii par´aikaa jääkaapille. Kuulen keittiöstä siihen viittaavaa äänimaailmaa. 😉 Hän on alkanut nyt viime vuosina saada painoa. Hoikka mies aiemmasta. Mun tehtäväni ei kuitenkaan ole kenenkään toisen painosta huomauttelu tai huolehtiminen, ei hänen, eikä kenenkään muunkaan.)

Nyt on viisain siirtyä yöpuulle, sillä koitan pysyä normaalissa unirytmissä myös vapaapäivinä. Niin on helpompaa jaksaa nousta ylös, kun työaamu taas on käsillä. Heräilen viikonloppuisinkin ennen seitsemää ja siitä iloitsen. Jos nukun liikaa, on oloni apea ja fiilis vetelä.

Toivon Lukijalleni jaksamista ja terveyttä! Kyllä tämä cXXXd tästä vielä iloksi muuttuu ennen pitkää, sanokaa mun sanoneen! Tähän mennessä ei maailmanhistoriassa mikään pandemia ole loputtomiin kestänyt tai jäänyt pysyvästi päälle. Mistäkö tiedän? Siitä, että me oltaisi synnytty siihen pandemiaan, jos se olisi koko ajan päällä. Helppoa logiikkaa 😀

Kuulumisiin,

Klara

Hyvä Lukijani,

pahoittelen, että Kattila-Gate on viivähtänyt. Kerron sen nyt. Mutta sitä ennen kerron, että syön pizzaa eräässä ravintolassa ja odottelen kyytiä asemalle. Viereisessä pöydällä on nainen, jonka puherytmi ylittää Suomen tulevien ääntä nopeampien hävittäjäkoneiden vauhdin. Voi Herra sun pieksus, että luulis tuossa kurkkua kuivaavan. Lauseiden välin hän täyttää ”Kyllä kyllä”- täyttösanoin, jottei väliin vain pääse kukaan sotkemaan hyvää suollosta.

Anteeksi vähäinen lähimmäisenrakkaus. Tämä pitsakin on aika vaatimaton (kahvi hyvää), mutta täyttää kyllä tarkoituksensa: nälkä oli, nälkä meni. Mitähän tuossa olisi ollut kaloreita…

Hyppään takaisin naapurustopöytää vakoilemaan. Ihan ihmetellä täytyy naisen puhekykyä ja voimia ylläpitää moottoriturpaansa. (Eikö moottoriturpa jo kiinni? Salainen toivomus livahtaa kieltämättä mieleeni.) Toisaalta: ihailtava on taitonsa esittää kysymys ja kiiruhtaa oitis vastaamaan siihen itse. Tämä nainen pyörittäisi yhden väitöstilaisuuden heittämällä itsekseenkin.

Mutta asiasta ananakseen ja kattiloihin. Tapaus oli siis sellainen, että kiireinen perheenisä oli perheineen majoittumassa varsin tarkan, mutta sinällään sietämättömän niuhon tyypin moitteettomassa huushollissa, josta isäntäväki oli mökillä. Perheenisä tarttui pahaa aavistamatta kattilaan ja keitteli pienokaisilleen puuron. Luonnollisesti se paloi pohjaan. Lopputulos: talon tarkka omistaja esitti laskun kattilasta. Vaihtoehtona oli ostaa tismalleen vastaava tilalle. Perheenisä osti kattilan.

Sen pituinen se 😀

Mutta nyt on riennettävä. Kyyti tulee,.

Kuulumisiin! Klara

Hyvä Lukijani,

toivotan hyvää Tapania ja tarjoilen teille mitä maukkaimman jouluisen riisivesivellikeitoksen. Jotta Lukijani pääsisi oitis rientämään kattiloittensa ääreen, niin kiiruhdan laittamaan reseptin paraatipaikalle mitä sukkelimmin naputuksin. Kas näin:

Epäonnistunut riisipuuro (nro n. XCIII)

1. otetaan riisiryynipaketti, esim. Risella tai vastaava
2. luetaan ohje tarkkaan
3. noudatetaan ker-ran-kin tismalleen pussin kyljessä olevaa ohjetta
4. sijoitetaan aineksen kattilaan tismalleen ohjeen mukaan
5. haudutetaan puuroa 40 minuuttia, kuten ohje kehoittaa
6. kurkistetaan kattilaan: irtoriisiä ja maitovesilientä
7. lisätään tehoja hellanlevyyn samoin kuin haudutusaikaa, käydään sekoittamassa, ettei pala pohjaan (tästä kerron huomenna tarinan jos muistan, avainsana: haudutuskattila)
8. palataan rikospaikalle 15 minuutin välein kolmasti ja todetaan sama vesivelli
9. koska kierteeseen ei näytä tulevan loppua ja on maatemenon aika, päädytään tekemään pot cozy*
10. palataan aamulla potalle, josta irtoriisit tervehtivät iloisesti kukin omassa eriössään ja ilmoittavat: me eletään korona-aikaa, eikä haluta liimautua toisiimme, punkt o. slut.

Loppunäytös: siilataan maitovesi viemäriin, laitetaan riisit pussiin ja roskiin. (Meillä ei valitettavasti ole biojätekeräystä tässä ympäristössä – vielä?)

Pot cozy, mikä mikä? No, ihan perinteinen pannumyssy. Sellaisen olen tehnyt retkikattilaan. Ideana on ruoan hauduttaminen, kun kattila sujautetaan sille tehtyyn alumiinikuoreen. Mutta eikös ole söpö tämä kuvan pannumyssy!

Täyspäiset sukulaiset pyörähtivät eilen ruokailemassa ja tänään tulee on uusi kattaus. Näinä aikoina porukka on erityisen vähäväkinen, jos kohta meillä ei koskaan ole ollutkaan mitään Lenkkikaverin ylläpitämää sukulaispataljoonaa tursuamassa ulko-ovesta sisään. Ei olla mitään innokkaita täyshoitolanpitäjiä (ja nyt kuin tilauksesta piippasi tuloilmoitusviesti kännykkään, mutta tulossa on vain 2 henkilöä).

Toivotan Lukijalle hyvää loppupäivää ja palaan huomenna linjoille kattilatarinan kera 😀

Klara

Ps. laatikot on uunissa ja kaikki tarjottava kupposissa jääkaapissa, syötiin juuri itse ja siitä nostellaan tulijoille apetta kaukaloihinsa, jotta ei kun lappaa menemään. Talonmies on kupposet laatinut (aplodeeraan).

Ps. nuo mustat pisteet kuvassa eivät ole roskia, vaan vaniljatangon sisältä tulleita pieniä vaniljahippusia. (Jostain syystä tätä tekstiä ei saanut tavalliseen tapaan kuvan alle.)

Hyvä Lukijani,

tarjoan sinulle jälkiruokakulhosta mitä pirskahtavinta joululientä, nimittäin Partavesimäistä hedelmäsalattia, jonka olen juuri keksinyt. Tosin alkulähde kehoitti inkuboimaan eli pitämään puljonkia omassa rauhassaan tunteroisen, mutta erikoisherkkumme viihtyi aloillaan peräti yön yli. Siinäkö selitys partavesivivahteelle? Ohje löytyi klementiinipussin muovisesta nauhasta, mutta lopputuloksella ei alkuperäiseen reseptiin nähden ole juurikaan muuta yhteistä kuin nuo klementiinit. ;D

Partavesimäinen hedelmäsalaatti

8 klementiiniä pieniksi paloiteltuna

3/4 dl ruokosokeria

1 purkki ananaspaloja omassa liemessään

1 iso omena pieniksi paloiteltuna

Erikseen keitetty ja jäähdytetty liemi: n. 4 dl vettä, vanhat vaniljatangot, inkivääriä, piparkakkumaustetta ja jäähtyneeseen liemeen limestä mehu + raastettu kuori.

-Edellä mainitut kipataan isoon kulhoon, sekoitetaan ja päälle kaadellaan noin 3-7 ruokalusikallista Amaretto-likööriä.

Hörsitään aamupalaksi (hedelmineen) ja kurmaistaan 2 joulutorttua palan painikkeeksi. Nyt onkin sitten Finelin lista tälle päivälle tapissa 😀 No, vitsi. Joulu on aina joulu myös syömisten suhteen…

###

…jouluvieraista nyt puhumattakaan. Suvussamme on psyykkisesti sairas henkilö. Asia on jo vanha ja hyvinkin tiedossa. Se suhteen ollaan jo sinut ja tilanteen muuttumattomuus aikapäiviä sitten hyväksytty. Vaikka aina sitä joka tapauksessa toivoo, että jokin ihmeparantuminen olisi tullut. Samalla sitten petaa itselleen joka kerta pettymyksen lapsenomaisissa odotuksissaan.

Hän on yksinäinen ja varaton, joten on aina tervetullut ruokapöytäämme, mutta etenkin jouluna. Samalla tulee vähän tsekattua missä mennään. Yhden joulunvieton jälkeen toimitin hoitoonkin, kun kaikenlaiset äänet ja kehoon tunkeutuvat muukalaiset häntä niin kovin piinasivat. Oli tuolloin pitempään sairaalahoidossa, mutta parantumista ei tapahtunut tuolloin, eikä sittemminkään. Lääkkeitään ei syö, eikä pakkolääkintä ole lain mukaan sallittua kuin sairaalaoloissa. Hänen kauttaan on tullut ammattilaisena, joskin toisen alan spesialistina, ymmärtämään sen kädettömyyden, jonka edessä psykiatria on, kun sairaus on kunnolla ottanut ylivallan ihmisaivostosta. Tuolloin ihminen ei itsekään aina ymmärrä avuntarvettaan. Tässä tapauksessa on asianlaita juuri näin.

Eilinen meni jutusteluaan kuunnellessa. Selvempijärkiset kävijät ehtivät paikalle tänään ja huomenna omien velvotteidensa vuoksi. (Ei haittaa! En älyä, kuinka lenkkikaverinikin jaksaa etukäteen stressata ja höösätä kaikki jouluvalmistelunsa ruokineen päivineen, ottaa vastaan useamman lapsiperheen liki viikoksi täyshoitoon, leikittää lapsenlapset, ruokkia koko sakin joka päivä, saunottaa, majoittaa, viihdyttää, jututtaa… Kuolisin! Minä makaan sohvalla, teen palapeliä ja suunnittelen ensi kesän vaellusreissua.)

Palatakseni sekavaan sukulaiseemme, niin monta on vakoilijaa ja seurailijaa hänellä havaintokentässään. Kaikenlaista agenttia vilisee. Nämä oudot ilmiantajat käyvät kantelemassa hänestä eri viranomaistahoille ja valvontakomissioille. Raskasta settiä on ulkopuolisten kuunnella, mutta myös asianomaisen elää tuommoisen vainoharhan keskellä. Onneksi meidät lasketaan hyvisten puolelle.

Se mitä valvontakoneiston kätyrit hänestä ilmiantavat jää aina kovin epäselväksi. Eipä sitä enää oikein jaksa kyselläkään. Jotakin kasvotonta, nimetöntä – ehkä leijailevaa, kaasuuntuvaa hyhmää tai niin abstraktia, ettei tavan pulliaisten aivokoneisto kykene sitä hahmottamaan. Häntä kuunnellessa omat tunnetilat kulkevat vuoristoradan lailla säälistä raivoon, vaihtuvat armollisuuteen, romahtavat suruun, josta kipuavat kyllästyksen kukkulalle, huristelevat alas synkkään ahdistukseen noustakseen pienten valonpilkahdusten (on hyvin huumorintajuinen ja kiltti ihminen) kautta onneen, josta sukelletaan avuttomaan toivottomuuteen. Mutta kun poislähtiessä huikkaa eteisestä: ”Ai niin, jätin laudeliinan saunaan ja pyyhkeeni laitoin kuivaustelineeseen, laita ne sieltä pyykkiin”, niin ajattelen, että jouluhorinoiden kuunteleminen oli kuitenkin sen väärtti: hänhän jaksaa vielä välittää asioista. Avartavaa, kovin avartavaa. Ilman hänen kauttaan saatuja kokemuksia olisin ihmisenä merkittävästi kapeanäköisempi, monessa suhteessa. Jo pelkästään yhteys varattomaan, yhteiskunnan ulkopuolella olevaan henkilöön avartaa ihmisenä. Ehkä Lukijallani on samanlainen kontakti ihmiseen, jonka elämä ei ole mennyt kuten eräässä suomenruotsalaisessa tv-ohjelmassa?

Huomenna, jos Luoja suo, tarjoilen Lukijalleni toisen reseptini 😉 Siitä tuli semmoinen syksee, että semmoinen on nähty aiemminkin, eikä lopputulos pettänyt tälläkään kerralla 😀

Oikein hyvää joulupäivää Lukijalle!

Klara

Hyvä Lukijani,

koko päivän olen aikonut siirtyä tälle kirjoitusalustalle, mutta niin vain on käynyt, että kaiken maailman tuheroinnissa on kulunut aikaa.

Elämääni ja kirjoitteluani hankaloittaa se, että tämä PC-kone on merkittävästi parempi kirjoituskoneena kuin tuo pienehkö omenakone. Mutta siihenpä se sitten jääkin. Muutoin Windows ei todellakaan ole ystäväni, enkä minä sen. Vieressä omenakone juuri päivittää sisäänsä Monterey-päivitystä, joka jäi jotenkin kesken, kun en ollut vieressä koko aikaa usuttamassa sitä, että ”jatka”, ”hyväksy”, ”mene eteenpäin vaan” ja sen semmoista. Ehkä päivitys hieman syö kotiverkkoakin tai muusta syystä nyt tämä alusta vähän jarruttelee.

###

Minä en jarruttele, sillä hyppään tuota pikaa julkisiin kulkuvälineihin siirtyäkseni kotitantereelta työpaikkakunnalle. Kahvi kylmenee kupissa ja trolleri vielä retkottaa suu avoimenaan, että tuleeko tänne mitään.

###

Ruokapäiväkirjapäivitys. Paino on pudonnut 7 kiloa kahdessa kuukaudessa, joka alkaa tuntua vaatteissa. Sitähän sanotaan, että viiden kilon pudotus alkaa jo näkyä ja tuntua. Mielestäni se tuntui jo aiemmin. Vaikkei ylipainoa ollut kovin paljon, on olo jostain syystä ollut melko pian kuurin aloituksen jälkeen keveämpi. Polvi kopsahtaa nokkaan jos hieman hypähtää 😀 No liioittelen tietysti, mutta metsissä kulkiessa on kyllä keveämpi kivuta ja laskeutua, polku kulkee jouhevammin ja voimiakin tuntuu olevan enemmän, kun nyt ei ole sitä seitsemää maitopurkkia repussa mukana. Tai neljäätoista puolen kilon kahvipakettia, miten vain.

Mitään vippaskonsteja ei ole käytössä ollut, vain tuon ruokapäiväkirjan (fineli.fi) tarkka ylläpitäminen. Palastakaan en niele ilman, että se kirjautuu ylös. Nyt on jo oppinut vähän arvioimaan, mistä aineksista sen 1800 – 2000 kcal rakentelee päivän mittaan, siis kalorimäärien suhteen. Hiilihydraattia ei kuitenkaan kannata kovin kovalla kurilla välttää, sillä muuten menee olo melko vetämättömäksi, ainakin minulla. Sämpylä vie kuitenkin yllättävän paljon päivän kaloriosuudesta, käytännössä siis noin 10% päivän annoksesta on syöty yhden keskikokoisen sämpylän myötä. VAROITUS: liika niuhoilu tai hysteerinen kaloriahdistus ei ole ihmiselle hyvästä! Sen pidän mielessä, eikä ole vaikeaakaan. Olen kova liikkumaan ja sitä varten tarvitsen sen sämpulänkin. Söin lauantaina jopa pizzaa, kun olin lauantaitöissä ja hoitajat halusivat sitä tilata työpaikalle. Margherita toki vain (n. 700 kcal) eli tomaattikastiketta ja ripaus juustoa 😀 Mutta on sitä jo siinäkin yhdelle laihduttajalle.

Seuraava suurempi haaste on sitten se, kuinka tästä tullaan ulos. Laihduttaminen on siihen nähden lastenleikkiä. Kokemuksen ääni täällä puhuu. Balanssin löytäminen on hieman haasteellista toteuttaa niin, ettei koko ajan kyttää itseään ja menetä iloa elämästään yhden hemmetin ruoka-aineympyrän takia.

###

Kyllä mua nyt askarruttaa -asiasta ananakseen mennäkseni- minne se poika on siellä Muoniossa kovassa pakkasessa kadonnut 😦 Voi himpuran pimpura kun mä luen mediaa ja tutkailen erilaisia blogeja ja somekommentteja, niin välillä käy mielessä, miten etelässä asuva nuoriso (en tiedä onko poika etelästä) on pihalla siitä, mitä on olla pakkasessa ulkona vuorokausi kaupalla! Taitolaji, edellyttää kokemusta ja useita harjoituskertoja ensin lähimetsissä, joista äkkiä pääsee sisälle, jos varpaita alkaa kipristää ja nokanpää on sinisenä. Meikäläinen pitkäaikainen pohjoisessa asunut hyypiö ainakin on oppirahansa maksanut siitä, ettei kylmän kanssa ole leikkimistä. Joku muorikin on joskus kärrätty päivystysaikana tajut kankaalla hypotermiassa eteeni, kun on lähtenyt suksimaan vanhaintalolta pelkässä yöpaidassa. Mua ihan hirveästi ärsyttää, kun jotkut jakavat somessa muka sankarin viitassa kuvia, joissa keikkuvat jäiden keskellä paateissaan tai vetelevät retkiluistimilla varhain alkutalvesta, että tässä sitä mennään. Ja samalla toiset taistelevat elämästään ja syöpäpotilas antaisi kaiken ihokastaan myöten, jos vain saisi takuun elämänsä jatkumisesta vanhuuteen saakka. Nuorena semmoista ei kai tule ajatelleeksi ja on väärä usko yhdeksään elämäänsä kuten kissalla.

###

Tänään soitti uupumuksen vuoksi sairauslomalle (harvinaista ammatissani!) joutunut kollega. Olen tiennyt, että on kovilla. Nyt oli jo menettää terveytensä, kun sai sairauskohtauksen rasituksen provosoimana. Luojalle kiitos, että on sairauslomalla.

Tästä aiheesta sanon sen, mikä on jo pitempään ollut päällimmäisenä: vaikka terveyskeskuslääkäreiden työstä ja työssä jaksamisesta huutavat kaikki mediat ja he itsekin, niin tosiasiallinen uupujasakki on nyt erikoislääkärikunnassa. Tk-lääkärit on usein nuoria (ne, jotka huutavat) ja työstressiä lisää moninaisen potilaskunnan lisäksi oma kokemattomuus etenkin nk. vaikeiden tyyppien käsittelyssä. Tietenkin myös osaamattomuus ahdistaa ja huudattaa. Mutta sitten on nämä vanhat kehäketut, jotka puurtaa erikoissairaanhoidossa viimeistä työvuosikymmentään, kaikki vastuu kaikkein vaikeimmin sairaista kaatuu heidän päälleen ja työkuormaa lisää monella erikoisalalla päivystysvelvollisuus, joka jatkuu eläkeikään saakka. Okei, siitä voi yrittää rimpuilla aiemmin eroon, mutta se onnistuu vain, jos on riittävästi muita kuorman jakajia. Se tarkoittaa puolestaan kuorman lisääntymistä heille. Erikoislääkärikuntakin on käsittääkseni keski-iältään jo kypsissä kymmenissä, ettei ihan enää parhaassa hyppykunnossa.

###

Voi apua, tuo omenavehje se vaan päivittää ja kelaa vieressä. Pitäisi kohta jo lähteä! ”Jäljellä noin 9 minuuttia”, se ilmoittaa.

Enpä tiedä. Muutan autiolle saarelle ja paiskaan rottien pellolle nämä kaikki teknologiavermeet! …mutta kuinka sitten saan yhteyden Lukijaani?!

Viisain hypätä ensin siihen joukkoliikennevälineeseen ja ottaa vielä vähän miettimisaikaa. Samalla voi tuumia kuinka selviää huomisesta päivästä. Näytti lista olevan aika sankea.

Voikoon Lukijani hyvin ja jättäköön laatikot einestehtaan huoleksi, jos joulu alkaa ahdistaa!

terveisin Klara

Hyvä Lukijani,

oletkohan linjoilla ylipäätään enää?

Vietän vapaapäivää, jonka keskelle tekee reiän sinnikäs kuntosaliyrittäjä, joka haluaa tavata minut. Siinä määrin toistuvia pyyntöjä on lähettänyt, että on mentävä paikalle saadakseen hänet hetkeksi hiljenemään. Olen luiminut liki koko vuoden muissa liikehdinnöissä ja antanut muiden pyörittää juoksumattoa. On ollut niin paljon muuta ruumiinkulttuuria ja työliikennettä, ettei ihan kaikkeensa repeä touhukkainkaan. Ehkä Lukija on kuntosalilla pitänyt kauhun tasapainoa yllä meikäläisen poissaollessa? (Katsoo tässä välissä puhelinpankkiaan: onko salimaksu maksettuna.)

###

Fineli* sujuu lähestulkoon ongelmitta. (*viittaan edelle, Fineli.fi/ruokapäiväkirja). Kas, aikasta helppo homma: sen kun merkitsee ylös appeet ja son siinä. Yllävän paljon on kaloreita semmoisessa, mitä ei ole osannut arvatakaan, vaikkei ihan eilinen teeri ole näissä hommissa. Pudotin joskus 15 kg Painonvartijoissa raskauksien jälkeen. Se ei ollut hyvä kuuri, vaikka paino putosikin tehokkaasti. Systeemi painottui hiilihydraattien minimointiin, joka meikäläiseltä touhukkaalta hääräilijältä vei normaalia puhtia pois. Herkästi tässä ruokapäiväkirjailussakin tulee nuo hiilarit nihiloiduksi, kun niissähän niitä kaloreita saa. Mutta niillä myös mennään eteenpäin. Rasvaa on selvästikin tullut liikaa käytetyksi, olenhan voin armoton fanittaja.

Sen olen nyt tässä oppinut, että kaksi ateriaa päivässä on välttämätön laaki, jotta nälkä pysyy kuosissa. Annoskokoon vain on kiinnitettävä huomiota. Toki illan päälle voi kasata koko päivän päälastinkin ja saada yötä vasten vatsansa pullolleen, mutta meikäläinen on lounasihminen, joten siitä en voi tinkiä. Ongelmani on ennemminkin ollut siinä, että lounas on syöty, päivällinen skipattu ja illalla sitten syöty vähän huolimattomasti sitä ja tätä vähän huomaamattaankin.

Tässä on sekin hyvä puoli, että karkinsyönti pysyy paremmin hanskassa. Lakritsi on sydäntäni lähellä ja sen natustaminen meinannut aika ajoin vähän karata käsistä.

###

Ennen kuin säntään autonrattiin ja kaasutan kohti kuntosalia kerron vielä synnistäni: valehtelin päivänä muutamana raskaasti! Saako sen anteeksi? Valehtelin olevani kokouksessa, enkä voi puhua puhelimessa. En ollut missään kokouksessa, vaan kulkuvälineessä tulossa lopen uupuneena töistä kotiin. Soittaja oli henkilö, joka lähestyy minua tavallisesti joko kertoakseen tutun tutun serkun traagisesta tapauksesta tai vaihtoehtoisesti vaivastaan tai oireestaan, jonka takana epäilee vakavaa sairautta ja haluaa minun tekevän diagnostiikkaa tai todistelevan hälle, ettei huoleen ole mitään syytä. Viimemainitussa tapauksessa kupletin juoneen kuuluu, että saadakseen itselleen sen mitä kaipaa, hänen täytyy ensin pitkään ja sinnikkäästi pyristellä kommenttejani vastaan. ”Niin, mutta jos kuitenkin …..”, ”…mutta eikö sitten pitäisi olla… mutta minulla ON kumminkin nyt outo oire….” ja ”Joo, mutta naapurin kaimalla kuitenkin oli syöpä, vaikka hälläkään EI juurikaan ollut sitäjatätä, mutta oli sitten syöpä kumminkin. Kuolikin sitten pian.”

Huokaan. Ja mietin, kuinka suojata itseään niin, ettei loukkaisi häntä vaikkapa sanomalla, että on niitä sairauksia mullakin ja suku pirun vaivaista monella tapaa, että voitaisko lopettaa tämä aihe ja keskittyä muuhun? Jos vaikka sitten sille omalle tohtorille tuulettelisi sitä eksistenssin katoamisen pelkoaan. (Pystyiskö tähän repliikkiin…vai jatkaisiko valehtelulinjalla?)

###

Kas, takapihan linnustossa on tiaisten lisäksi mukana nyt mustavaris, joka käy napsimassa lintulaudalta pudonneet siemenet. Yhteistyö on voimaa! 😀

Terveyttä, Gesundheit sinnepäin!

Klara

Istun rautatieasemalla ja odotan junaa. Korviin virtaa Pirkko Saision Passio, pelastusrengas, jonka avulla onnistun olemaan kuulematta sanat, joita kalliiseen, englantilaiseen merkkitakkiin pukeutuneen naisen suusta virtaa. Naisen suu on kuin vanhan kerrostalonoven metallinen postiluukku, joka rämpättää ilmavirrassa. Väliin hän kävelee kiivasti asemahallin aulassa edestakaisin puhelin korvallaan kuin paetakseen itsekin hallinnasta karannutta, rämpättävää luukkuaan. Sitten hän kiiruhtaa takaisiin lähtökuoppiinsa. Suuluukku rämpättää.

Nainen nro2 on pukeutunut tyylikkääseen blazeriin ja roikkuviin korvakoruihin. Istun lähietäisyydellä pienen, kukilla koristellut väliaidan toisella puolen naisen istuessa kahvilapöydässä aivan liki karvahattupuolen penkkiäni. Hän mättää apetta naamaansa niin, että sitä pursuilee suupielistä. Syötyään hän alkaa kaivella hampaitaan äänekkäästi maiskautellen. Tyylikkäälle blazerille on tipahtanut ruokaa.

Juna tulee. Lompsin paikoilleni odottamaan ensinykäisyä. Sitten tulee konnari. Hän flirttailee. Kuinka imartelevaa!

Kaivan sukankutimen laukustani.

Hyvää viikonloppua!

Klara, joka oli saada halvauksen, kun kauppakeskuksen myyjä kysyi: ”Aiotko tulla black friday-hulinoihin?” ”No en tou-del-la-kaan!” parahdin kauhuissani ja ajattelin, etteivät järjestään satasen maksavat kaulahuivit voi tuolloinkaan olla niin paljon edullisempia, että ostaisin moisen raasun siihen hintaan

Hyvä Lukijani,

heräsin tänään klo 5.55, vaikka olisin saanut nukkua puolille päivinkin. Tämmöistä se on: toisinaan aamulla väsyttää niin vietävästi, kun työpäivä on edessä, mutta kun sitä ei ole, niin jo lennähtää silmäluomi suurelleen: kas, uusi päivä!

Talonmies on kova nukkumaan. Anoppilassa aikanaan kiinnitin huomiota siihen, kuinka nuoriso makasi takapuoli homeessa pitkälle iltapäivään ja vanha kansa sanoi: ”Kun nuoriso nukkuu, on kuin laittaisi rahaa pankkiin.” Pidin outona tulokulmana, samoin tuota järjetöntä nukkumista. Omalla kohdallani on niin, että jos nukun liikaa, voin huonosti. Koko päivän olen tokkurassa.

Vaan näin on hyvä! Nukuin kuusi tuntia hyvää unta, mikä riittää meikäläiselle. Kätenikään ei tänään pakota yhtään. Olen näetsen kärsinyt oikean olkapään sinnikkäästä kiputilasta jo pitempään. Sen vuoksi olen syönyt niin paljon tulehduskipulääkkeitä, että piti jo varovasti tiedustella ystävältä munuaislääkäriltä, vieläkö kauan kärsii buranoita, naprokseeneja ja voltareeneja (myös koksibeja) nassuttaa ennen kuin on munuaiset vajaatoiminnassa. ”Älä syö joka päivä”, hän sanoi. Mutta se on vaikeaa, kun kivistää niin vietävästi. Luulen kivun johtuvan toisaalta tietokoneesta ja toisaalta kännykän näppäily yhdellä sormella. En osaa peukalotaktiikkaa, jolla nuoriso näyttää vempainta naputtavan, kun asemilla ja raiteilla toimiaan seuraa.

Tietokone? Voisiko sen käyttöä vähentää? Eipä onnistu ainakaan töissä, sillä väitän lääkärin näpyttävän työnsä sivussa konetta vähintään sihteerityön verran. Tietokonehommat vain lisääntyvät, kun talon muut toimijat (jotka eivät todellakaan tunne lääkärintyön sisältöä) siirtävät yhä enemmän näpyttelyhommia lääkärintyön oheen: ”Kyllä ne voi tämän laskutuksen tehdä siinä samalla.” Siinä samalla on helppo laittaa hommia jonkun toisen ammattiryhmän niskoille, kun ei oikeastaan tiedä lainkaan mitä muuta siinä samalla tehdään. Kunpa saisikin vain keskittyä potilaaseen koko vastaanottoajan!

”Alkuaan sairaala rakennettiin, jotta lääkärin olisi hyvä diagnosoida ja hoitaa potilaita.” (lähdelinkki alla)

###

Vastikään sairaaloiden tietojärjestelmän (”atk”) uusimista ajettiin neljässä sairaanhoitopiirissä kuin käärmettä pyssyyn. Kauppaa hieroivat it-ihmiset amerikkalaisen Cerner-yhtiön kanssa. Kiikarissa oli ”könttäkauppa”, johon osallistuisivat Joensuu, Mikkeli, Jyväskylä ja Vaasa. Jyväskylä oli kuulemani mukaan satsannut jo pelkkään valmistelutyöhönkin muutaman miljoonan. Kaupan ehtona oli, että kaikki neljä sairaanhoitopiiriä sitoutuvat ostoon. Lääkärit vastustivat kauppaa, kun tiedettiin ohjelman istuvan huonosti Eurooppaan. Ja onhan kotimaisiakin ohjelmia, joista ainakin yksi on todettu hyväksi. Mutta jenkkiläläisillä lienee virtaviivaisemmat myyntitykit.

Hankintasuunnitelma joutui vastatuuleen. Niissä melskeissä Siun Soten kuntayhtymän toimitusjohtaja Ilkka Pirskanen kirjasi syyskuuussa hallituksen esityslistaan näin:

” Lääkärit ovat erittäin tärkeä henkilöstöryhmä, mutta he ovat kokonaisuuden näkökulmasta käyttäjäryhmänä vähemmistöä (noin 7,2 % Siun soten henkilöstöstä on lääkäreitä) joten järjestelmävalintaa ei pitäisi tehdä pelkästään heidän työtään arvioimalla. ”

Pirskanen piti kyllä lääkäreiden huolta oikeutettuna, mutta arveli, että lisäämällä sihteereitä, puheentunnistusohjelmia* yms. (yms. tarkoittanee aina jotakin epämääräistä, Klaran huomautus) ongelma poistuu. Se on silloin ”yms”, kun ei ole tarkkaa käsitystä mitä se voisi olla. Tuolloin saattaa harhautua ajattelemaan, ettei sole ko laittaa. Jos joku haluaa lukea koko jutun, josta ylläoleva lainaus on napattu, niin linkki on tässä:

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/nakokulmat/onko-laakarin-osa-vain-7-2-prosenttia/?public=4ed736cd865f4a5ed18a7975a7e14697

Miten kävi? Kävi niin, että Keski-Suomen sairaanhoitopiirin valtuusto kaatoi hankkeen. Kun kyse oli könttäkaupasta, niin se oli sitten siinä myös muiden paikkakuntien osalta.

Miksi kerron tämän näin seikkaperäisesti? Siksi, että sairaalat ympäri maata kärsivät merkittävästä erikoislääkäripulasta, vaikka media keskittyy vain tk-lääkäreihin. Tosiasiallisesti erikoissairaanhoito on pulassa. Sitä työtä voi korvata tk:n puolella. Lääkärit pakenevat sairaaloista ja eläkepoistumakin on tällä hetkellä merkittävä. Lääkärit kaipaavat arvovaltaa työyhteisössä, mahdollisuutta keskittyä potilaan hoitoon ja sairaalan keskeisen tarkoituksen vaalimista. Ydintavoite joka tapauksessa on sairauden lääketieteellinen diagnoosin määrittely ja sen mukainen hoito. Kaiken muut tulisi tukea tätä niin tilojen, laitteiden kuin henkilökunnankin osalta.

Lisätieto: yhden erikoislääkärin kouluttaminen = 6 vuotta lääkistä+ 6 vuotta erikoistumista. Lisäksi on nk. suppeita erikoisaloja, jotka tuon lisäksi vievät vielä noin 3-4 vuotta yliopistosta riippuen. Että ihan lyhyellä kirjekurssilla ei ammattilaisia saada uunista ulos.

Tässä pläjäys ammattiasiaa. En tiedä onko sillä yleistä kiinnostavuutta, mutta taustoittaa ainakin tilannetta. Mitä tulee tuohon erikoislääkärivajaukseen, niin on todettava, että siltä eivät ole säästyneet väkirikkaimmatkaan alueet.

###

Voi tylsyys, että tuli puisevaa settiä, mutta vannon, että tämä on asia, joka pyörii mielen päällä piipahdellessani eri puolella maata olevissa keskussairaaloissa ja toimipisteissä. Huoli on potilaiden hoidosta kaiken soosin keskellä. Monenmoista rakennushankettakin on meneillään ja innokkaita organisaation uudistajia, joista kaikilla ei ole selkeää käsitystä realiteeteista tai sairaalan ydintoiminnasta.

###

Apropos ja asiasta ananakseen: mitä tälle toistuvalle karhulaskulle tulisi tehdä? Tulee kuin Manulle illallinen muuttuakseen aina erääntyessään raivon punaiseksi. Olen koittanut joskus maksaakin tätä kymmenellä sentillä, mutta tuo pirulainen palaa itsepintaisesti takaisin. Kasvaakohan velka korkoa ja millä summalla? (Vino hymy)

###

Takavasemmalla aletaan äänistä päätellen heräillä. Rakki venyttelee ja lähestyy konttorini lasiovia. Talonmies hiippailee kulisseissa ja vaikuttaa siltä, että aamukahvia on luvassa. Sähköpostiini näyttää tulleen email ylilääkäri X:ltä. Se koskee varmaankin työtarjousta, jonka taannois esitin. Myös keskussairaala Z on minusta kiinnostunut. Neuvottelut sinne ovat kesken. Avaanko X:n emailia ennen kuin Z on vastannut ja päästy päätökseen? Enpä taida ainakaan vielä. Pysyy pää kirkkaampana omien päätösten suhteen. Ja kuten Lukija huomaa, minä olen se, joka ratsastaa aiemmin mainitsemani erikoislääkäripula-ahdingon harjalla. En pane pahakseni: viimeisiä työvuosia viedään ja on aika nauttia elämästään, kun pitkän työuran jälkeen pääsee pois päivystyksillä ryyditetystä viisipäiväisestä viikosta. …Lähtisinkö tänään metsäretkelle?

Oikein hyvää vointia Lukijalleni ja adventin odotusta.

Klara