Hyvä Lukijani,

puhelimessani oleva kuvavarasto kieltäytyi yhteistyöstä tämän tietokoneen kanssa. Sen jälkeen se halvaannutti itsensä pysähdyskuvaan ja osoitti lopuksi käsittämätöntä uppiniskaisuutta ynnä kovakorvaisuutta vaativista käskytyksistäni huolimatta. Näin ollen päädyin tuohon valmiiseen kuvaan, joka toki kuvaa viimepäivien tapahtumia lähestulkoon oikeassa mittakaavassa.

Olen nimittäin kiipeillyt tuntureihin, rompostanut vaikeakulkuisessa rakassa ja lopun aikaa ohjaillut turisteja oikeille poluille. Pidinpä pienen Suomi-infotilaisuudenkin kahdelle italialaiselle.

Siinä sitä on yhdelle ihmiselle ollut sen verran puuhastelua, että tämä päivä on pitänyt pysytellä laakereilleen mitä nyt yksi pieni pyörälenkki tuli poljetuksi. Etätöitä olen tehnyt ja hoidellut sekalaisia asioita puhelimitse tästä tunturimajasta. Jopa yksi potilassoitto lähti eetteriin. (Potilas on kollega ja hoitoonsa hyvin tyytyväinen, kiitos ja ylistys! Hän puolestaan hoitaa ihmisiä intohimoisesti, valvoo öitä heidän terveytensä eteen ja pelastaa ihmishenkiä. Itse hän on sairastellut pitkään. Kas kummaa: lääkäritkin ovat myös potilaita. Tätä eivät kaikki lajitoverit tule ajatelleeksi. Ollaan ikään kuin terveiden ja kuolemattomien maailmasta saapuneita kummia luonnonoikkuja.)

###

Tässä uudessa elämän moodissani kykenen jakamaan aikaani oma elämä edellä. Kuinka etuoikeutettu olenkaan! Sitä vain ottaa ja repäisee, hyppää syvään päähän ja ajattelee, että kyllä tässä jotenkin uidaan, vaikkei jalat otakaan pohjaan. Ei kun kellumaan vaan! Nämä on ratkaisuja, joissa luu voi jäädä vetävän käteen, Jumala voi rankaista ja itku voi tulla pitkästä ilosta. Mutta siihen saakka mennään iloisesti elämää eteenpäin. (Niin toki kannattaa tehdä joka tapauksessa, sillä elonpäiviään ei voi tietää. Ottakaamme siis jokaisesta päivästä kaikki irti.)

###

Uskokaa tai älkää, kuuntelen tässä samalla kirjaa. Kirjan nimi on ”Totuus Harry Quebertin tapauksesta”. Yllätyin, sillä se on kirjoitettu 2012, eikä olekaan mikään vanha klassikko kuten luulin. Kirjailija on omien lasteni ikäinen, syntynyt 1985 ja luulin jenkiksi, mutta onkin sveitsiläinen poika. Poika! Ihan poikahan hän vielä on. Tarina on hyvä, monipolvinen – ja vähän, ehkä vähän enemmänkin, junnaava. Sen vuoksi kykenen sekä kirjoittamaan että kuuntelemaan yhtä aikaa. Lukija on mielilukijani: Jukka Pitkänen.

###

Tuolla tunturipoluilla tapaa paitsi ulkomaalaisia myös suomalaisia Wanhan Liiton miehiä kauhtuneissa Fjällrevenin vaellusvaatteissaan. Totisia ukkoja, jotka kaivavat nokipannut ja pinttyneet kuksat rinkoistaan ja Savotan repuistaan, pyöräyttävät tulet nuotioon, nostavat nokipannun tulen päälle porisemaan, kaatavat porosössöisen kahvin kuksaansa ja hörppivät sitten kahvijuomaa tuleen tuijotellen. Siihen kun meikäläinen sähähtää paikalle touhukkansa ja kiljaisee Hyvät Päivänsä, siirtyy ukon katse tulen liekeistä hitaasti tulijaan kääntyäkseen sitten ilmeettömästi takaisin tuleen. Hyvällä mielikuvituksella saatan kuulla hiljaisen mutinan. Halutessaan sen voi tulkita tervehdykseksikin.

Jasso-jaa! Eiköhän tässä kaikesta päätellen pikkuhiljaa ajauduttu tarinan ja turinan loppuun, kun multa jo tulee vastaan. On aika tutkia huominen ilmatieteen laitoksen ennuste ja kallistua sitten pieluksilleen. Tuo kirjailijakaan kun ei näytä pääsevän päätökseensä: Nola Kellerganin kuolemansyyn selvitys polkee paikoillaan.

Poluilla havaitsee sukupolvien kulun vääjäämättä etenevän: uudet kulkijat valtaavat polut. He saapuvat tulille lämmittämään kaasukeittimellä veden retkiruokapussiinsa. Sitä touhua wanhan liiton miehet katsovat mietteissään. Niin muuttuu asiain tila, sukupolvet toisensa jälkeen virtaavat poluille ja wanhan liiton on kaatuminen heidän edeltään maan multiin.

Toivotan Lukijalleni oikein hyvää tulevaa torstaipäivää!

Torstai on nähkäätten aina toivoa täynnä, kirjoittanut Ernst Hemingway.

teidän Klara S

Hyvä Lukijani,

taas on jokunen päivä vierähtänyt maailman melskeissä. Tarkemmin sanottuna täällä ihanan rauhallisessa ja turvallisessa kotomaassa, josta en nyt edelleenkään halua lähteä yhtään minnekään. Kävinkö ylipäätään joskus jossakin matkoilla? Kuinka se tuntuukaan kaukaiselta, aivan kuin unelta tai joltakin muistolta, jonka joku on kertonut ja joka sitten on alkanut elää omassakin päässä ikään kuin se olisikin tapahtunut minulle. Olen kertänyt maat ja mannut, Antarktis toki vielä käymätön paikka ja sellaiseksi taitaa jäädäkin. Mitä sitten, kun koko maailma on kierrelty? Minne sitten mennään ihmeitä ihmettelemään? Avaruuteenko, kuten typerät biljardöörit – noup. Kurkistan metsän karikkeeseen, siellä olevaan syksyn punastuttamaan lehteen, sen suoniin, sen solukkoihin ja nanoavaruuteen solujen sisällä. Biljardööri haluaa suurta ja yhä suurempaa maailmaa, minä pientä ja yhä pienempää.

Tuosta tuli mieleen joidenkin vuosien takainen kommentti lajitoverilta. Häntä ihmetytti se, että vaellellessani ja retkeillessäni otan kuvia oksista, kävyistä, kärpäsen siivistä ja sammakonkudusta. ”Pysähtelet tsuumaamaan yksityiskohtia.”

Tämä tulee toisinaan mieleeni. Hänen kaltaisiaan on kollegakunnassani paljon. Heille metsässä ja tunturinlaella kulkeminen on etenemistä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon, pitkiä päivämatkoja, kilometrien nielemistä, urotekoja ja tosiaan: suoritt… (Sanoiko Lukijani, että suorittamista vai itsekö sanoin?) Joillekin ihmisille elämäkin on pikataival, jossa niellään elämän kilometrejä pysähtymättä asioiden äärelle. Niillä pikataipaleilla vain kilometritolpat havaitaan. Maisemat viuhuvat ohitse kuin junan ikkunasta.

###

Ihmetteleekä Lukijani otsikon perässä olevaa numeroa (2.0)? Laitoin sen omaa sielua rauhoittamaan, sillä muistelen laittaneeni joskus aiemmin saman otsikon. Ellen, niin tuo saa olla siitä huolimatta – kaiken varalta 🙂

###

Haluan tässä päivityksessä vinkata Lukijalleni hyvän podcastin: monenmoista asiaa. Kuuntelin automatkalla (ajoin 860 km 3 päivässä) muun muassa psykologi Nina Lyytisen podcasteista itsensä mittaamista käsittelevän podin. Se käsittelee konkreettisia mittareita eli laitteita kuten askelmittari, sykemittari jne. Kävi ensimmäistä kertaa mielessä ajatus sykevaihtelun mittaamisesta itseltä, sillä heikko kohtani on se, etten aina tunnista fyysisen levon tarvetta, enkä totta puhuen aina psyykkisenkään. Laitan tähän linkin Ninan podcastiin, jos lukija kiinnostuu. Siellä on jos minkälaisia mielenkiintoisia asioita käsittelyssä.

https://www.ninalyytinen.fi/psykopodiaa/category/podcast

###

Nyt on eteisessä pakattuna kamppeet huomista varten. Poimin vanhan melontakaverin matkalta kyytiini ja ajellaan 300 kilometrin päähän erämaisille luonnonsuojelualueille joksikin päiväksi. Kelien pitäisi olla kohdillaan. Yövytään näillä näkymin yksi yö autiotuvassa ja yksi laavussa. Sen jälkeen palaillaan kotikonnuille. Loppuviikko menee sitten työnteossa.

Tämä aika ennen ruskaviikkoja ja toisaalta lokakuu ovat sellaisia, että missä vaan saa kulkea lähes rauhassa. Asuntoauto-pantterit ovat palautuneet koteihinsa, autot laitettu talviteloille ja sekuvain-retkeilijöitä palelee, joten pysyttelevät uuninpankolla kodeissaan. Lue: vain me kunnon ulkoilmaihmiset kuljemme taivasalla. 😉 Mitä narsismia, mitä omahyväisyyttä! Viisain siirtyä näkemään megalomaanisia unia erinomaisesta elämästään 😉

Toivotan hyvää Lukijalle kauniita unia ja hyvää huomista pyhäpäivää,

Klara

Hyvä Lukijani,

kello on kuusi aamulla Lapissa, jonne eräistä syistä olen ajautunut saatuani hallinnointioikeudet erään hiihtokeskuksen lomaosakkuuteen. Kyseessä on lähiwanhuksen viritykset, jotka nyt ovat menneet tahi menossa jakoon, miten vain. Prosessi on kesken ja siinä on, sanotaanko, monenlaisia intressantteja, joiden pään sisällä kalkulaattori raksuttaa. Toiset ovat varsinaisia osakkaita, toiset keittiönkaapista huutelevia. Mikäli Lukija on joutunut perintökakun osapuoleksi, sivustaseuraajaksi tai kuullut sellaisesta puhuttavan työpaikan kahvihuoneessa, hän tietää mistä on kyse. Tässä tapauksessa tosin vainaja vielä puuttuu, mutta kaikkia se ei haittaa. Jotkut linnut (jätän etuliitteen pois) lepattavat jo pullapalan ympärillä. Semmoista se on. Suorittamieni tiedusteluiden perusteella ei harvinaistakaan.

Näissä kuvioissa saa tehdä kaikkensa, ettei perskohtaisesti aiheuttaisi minkäänlaisia hankauksia tai hankaluuksia – itselleen. En ole mitään vailla, mutten mene sanomaan, etteikö joku olisi. Joskushan näissä tilanteissa hierotaan karvaisia käsiä jo hyvissä ajoin, jotta saadaan kakkupala heti, kun aurinko painui mailleen, laiva lipui satamaan tai lusikka heitettiin nurkkaan.

En asettuisi esteeksi, mikäli maamme eduskunta laatisi lain, jolla kaikki jälkeenjäävä tavara ja omaisuus siirtyisi valtiolle hyödynnettäväksi vaikka syrjäytyneiden nuorten kuntoutustoimintaan. Tai päihdevaivaisten hoitamiseen. Etsivä nuorisotyö saisi leijonan osan, koulukuraattoreita palkattaisi ja järjestettäisi laihdutusryhmiä. Moni suku pysyisi tahdikkaissa välilöissä, moni taistelu vanhoista kukkakupeista jäisi toteutumatta ja anopin biidermaijjer-vaijjer-kustavilaislipaston yllä liehuisi valtion lippu sotatilan sijasta. Väitänkin, että perinnönjakajilla yleensä on jo omat asunnot ja oma taloudellinen elämä vakiintuneessa kuosissaan. Ahneus on toinen juttu. Se iskee osalle meistä aina, kun jotakin on jaossa.

###

Kello on kohta seitsemän. Talonmies vetelee hirsiä peräkammarissa. Minä hiippailin puoli kuudelta olohuoneen sohvalle, kun uni loppui. Näen nyt oikeasta silmäkulmasta, että Rakki on rullannut itsensä tiukkaan solmuun ja lipunut kauas makoisten ydinluiden maailmaan. Tuosta ei saa aamulenkkikaveria vielä hetkeen, mutta aion soittaa sen korvassa herätyskelloa kohtsiltään, sillä Ilmatieteen laitoksen mainio uusi säälinkki osoittaa saderintaman saapuvan tänne muutaman tunnin perästä.

###

Tunturireissu (viite:kuvat) oli virkistävä, jos kohta hieman haastava vaikeassa maastossa. Jäi askarruttamaan pullea tyttö, jonka kohtasin reitillä laskeuduttuani hankalasta rakasta (perusmuoto siis: rakka) puurajaan. Tyär kantoi jääkaapin kokoista rinkkaa, josta roikkui erinäisiä irtoesineitä. Mukana on vähän uupuneen oloinen, kovasti läähättävä koira. Suuntana heillä oli tunturin laki, josta aikoivat ylitse vielä sille illalle. Yritin vaivihkaa kysellä yöpymissuunnitelmkaan (ilta oli jo pitkällä), mutta tyär ei oikein innostunut kertomaan. Sanoi olevansa ensimmäisellä vaelluksellaan. Jäin aprikoimaan, kuinka voimat riittivät ja kuinka koira selvisi vaikeasta kivikosta ehjin kintuin. -Näinä aikoina on kuulemani mukaan hyvin kokemattomia kulkijoita runsaasti Lapin reiteillä. Omaa kokeneisuuttani en osaa arvioida, mutta olen havainnut vuosien tuoneen paljon varovaisuutta ja ehkä turhia (?) pelkojakin lisähöysteeksi. Johtuuko siitä, että kaikenlaista yllättävää ja ennakoimatonta pulmaa on reissujen varrella tullut eteen?

###.

Lappiko? Ei mulle mikään ihmemaa, eikä taikarumpujen pärinää. Mutta onhan tämä omanlaisensa miljöö. Henkilöhistoriassani tähän liittyy oma vaiheensa.

Kiitän Lukijaa mielenkiinnosta, jos sellaisen pystyin virittämään ja ryhdyn nykimään hurttaa ylös. Ei tämä mikään koirien lepokoti ole: ylös siitä!

Terveisin Teidän Klara

Ps. Mikäli on joku aihe, josta toivoisit minun kirjoittavan tai jota toivoisit käsiteltävän, niin vinkkaa toki. Email: helgavkv@gmail.com

Hyvä Lukijani,

huokasin eilen syvään, nostin reppuni ja rensselini, annoin diiselin palaa ja kurvasin tänne Autiomökille. Pitkin viikkoa vilkuilin Ilmatieteen laitoksen sivuja ja makustelin kajakkiretkeä: yö jollakin laavulla? Yksi mainion melontamatkan takana oleva autiotupakin oli kiikarissa. Mutta luonto vetää pitemmän korren: keli muuttui kovin tuuliseksi. Kyllä paatti noista kuopista puskemalla selviäisi ja siirtyisi myötätuulessa kovaan surffiin. Meno olisi tosi haipakkaa. Taidan siis siirtyä polulle. Eipä näytä tuuli tyyntyvän illaksikaan.

###

Saavuin myöhään ehtoolla pirttihin. Kirmasin oitis rantaan maiseman äärelle imemään henkisiä voimavaroja. Sattui poikain kalastusaluskin silmään 😉 Täynnä vettä, puoliksi kallellaan. Perälaudan yli lipui pieni virtaus kohti kajuuttaa.

Tyhjensin siitä enimmät vedet ja koitin kiskoa purtta ylemmä. Mutta eihän tämmöisen pienen (?) äiti-ihmisen voimat riittäneet kymmentä senttiä enempää. No, pojat hoitakoon aluksensa, meikäläinen vastaa vain omistaan. (Tuuli sen kun yltyy, hitto vie. Tuulella ei ole ys-tä-vää ta-da da daa-da daa).

Illalla oli myös titaanien kamppailu uuden uunin kanssa. Enpä älynnyt esilämmittää sitä tuhkaluukun kautta, vaan heitin puut uuniin ja tulet alle. Sen jälkeen oli kämppä täynnä savua ja puhelu Talonmiehelle tilattava. Kas, oli kuulemma minua siitä neuvonut aiemmin… tieto ehkä mennyt läpi pään. (Uuni vetää siitä huolimatta huonosti, onneksi on kamina. Pojat miettikööt asiaa.)

###

Eilinen päivä, siis viimeinen tuossa yhteisössä, sisälsi haikeutta, omia mietteitä, kollegoiden ja hoitajien kanssa jaettuja syvällisiä ajatuksia. Päivä päättyi pieneen konfliktiin pitkäaikaisen hoitajatyötoverin kanssa. Ikävää! Tunnen hänen luonteensa hyvin. Hän on ”kaikki-mulle-heti-tänne-nyt”-ihminen, joka haluaa valmiit ratkaisut heti ja omalla aikataulullaan. Havaitsin jo keväällä väsymyksensä potilaiden kitinöihin. Ja siihen, että sairaita riittää, kas kummaa!

Hän oli nyt päättänyt, että häntä kuormittavan potilaan asia ratkaistaan tässä ja nyt. Tiesin, ettei potilaalla itsellään ole hätää ja senkin, etteivät oireet nyt iltapäivän päätöksillä miksikään muutu. Lisäksi olisi pitänyt olla asialle aikaa kyetäkseen kunnolla perehtymään. Työpäivän päätteeksi olisin kyllä voinut perehtyä, mutta se ei riittänyt. Hoitaja tekee työnsä omalla aikataulullaan ja useimmiten haluaa ratkaisut heti siirtyäkseen seuraavaan asiaan. Konflikteja syntyy, kun lääkäreillä on omat aikataulunsa ja ajoitukset eivät aina rimmaa. Näin nytkin. Lopputulos: ratkaisi asian siten kuin hänen mielestään tuli tehdä eli muutti potilaan lääkitystä omin päin (sic!). Näin hoitaja ei saisi tehdä. Uskallan sanoa tämän julkisesti, koska näin se tapahtui. En mennyt enää tutkimaan potilaan papereita kirjasiko sinne toimineensa minun luvallani. No, potilaalle tästä ei vaaraa koidu, mutten tiedä koituuko hyötyäkään.

Epäilen, ellei hän jouluun mennessä ole sairauslomalla. Työnteon tapa hänellä on aina ollut kovin kuormittava itselleen ja vähän ympäristölleenkin.

Tällä tarinalla halusin kertoa sen, ettei lääkärillä oikein kaikissa työpisteissä enää ole respektiä eikä arvovaltaa. Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt- tyyppejä riittää potilaissakin. Nyt siirryn sellaisiin työpisteisiin, jossa ammattiani kunnioitetaan. Olen niissä jo aiemmasta perin tuttu hahmo ja tiedän asioiden rullaavan.

Yhtä kaikki, suljettuani oven takanani ajattelin, että tämä oli tässä. Tuolla on omat ongelmansa, joista osa johtuu siitä, etteivät lääkärit viihdy siellä. Siitä seuraa ongelmia, jonka heijastumaa tämäkin tarina on. Kun sairaita riittää, mutta riittävää lääkärityövoimaa ei ole, muodostuu vääristyneitä toimintamalleja, joiden oikaiseminen veisi yhden sukupolven. Siis mikäli asioiden korjaamiseen jollakulla olisi aikaa ja energiaa.

###

Viimeinen kohtaaminen. Se tapahtui mennessäni ennen kotiinlähtöä juomaan kupposen kahvia. Paikalle tuli pitkäaikainen työtoveri, mies, joka on vuosia työskennellyt samassa yhteisössä, mutta jonka kanssa ei juurikaan ole ehditty vaihtaa ajatuksia.

Nyt siihen oli tilaisuus. Katsoi minua ruskeilla silmillään, mietti ja pohti lähtöäni, pahoitteli, mutta ymmärsi perusteet. Oli itsekseen pohdiskellut omaa osaansa työyhteisössä, tällä työnantajalla. Tuumaillut omia motiivejaan pysymiseen tuolla työnantajalla ja aprikoinut, mikä vaikutti ratkaisuuni. Katselin häntä: viisas ja ajatteleva, hieman kyyninen perusluonne, mutta hyvä ihminen. Oli saanut vähän painoakin kesälomansa aikana. Se puki häntä.

Miksi meillä ei koskaan ollut riittävästi aikaa vaihtaa mielipiteitä? Nyt se tilaisuus on menetetty. Haikeus.

###

Tuuli pirulainen on siirtynyt ylioppilaslinjalle. Laineet kiehuvat valkoisessa vaahtolipassa ja keli on tosi kuoppainen. Veteen ei ole nyt asiaa. Siirryn polulle.

Kiitos kun luit!

Klara

Hyvä Lukijani,

kiireisenä mä kuljen elämän polkua. Vietän viimeistä viikkoa kovassa työssä eräässä toimipisteessä, jossa poislähtöäni pahoitellaan. Elämä tuo, elämä vie – hienoja ihmisiä olen saanut tuntea ja osa ollut mukana yön pimeinä tunteina, kun ollaan ajauduttu ojasta allikkoon huonokuntoisten potilaiden kanssa. Elämän liekki on ryhtynyt lepattamaan, mutta olemme saaneet tukea ja turvaa toisistamme vaikeina ratkaisun hetkinä. Maskin takaa eräs kauan kauan sitten kanssani öitä valvonut hoitaja sanoi ääni väristen, miten pahoillaan hän on siitä, ettemme enää jatkossa tapaa toimipaikan käytävillä. Nielaisin maskini takana pari kertaa. En muista hänen nimeään, mutta muutoin hän on niin kovin tuttu. (Huokaus) Aikansa kuitenkin kutakin ja päätöshän on jo tehty, betonissa. Kova homma on nyt työpäivän aikana koittaa siivota jälkiään ja työkonettaan seuraavan tulla. Vaan löytyykö sellaista? Epäilen. Alani on kovin harvoilla harteilla, eikä tuo toimipaikka oikein loista houkuttelevana valona työmarkkinoilla. On karsinut kulunsa niin luiden varaan, että työntekijät häipyvät. Säästänyt itsensä niistämällä systeemin kuiviin. Sääli.

###

Tällä kertaa joudun laittamaan sanaisen arkkuni kiinni vain pienen raotuksen jälkeen, sillä muutama kotihomma on vielä hoidettavana ennen maate menoa.

Toivotan Lukijalle hyvää yötä ja iloista mieltä elokuisiin iltoihin!

teidän Klara

Hyvä Lukijani,

aika kuluu juosten, mutta senhän Lukijani tietääkin. Olen majaillut työpätkien välissä yhden yön taktiikalla metsissä, kuunnellut Podcasteja, ollut hektisissä työrupeamissa ja sen semmoista. Tänään olen… no jaa: laiska töitään laskee. Lihapullataikina on joka tapauksessa huomiselle tehty ja tarkoitus on lähteä taas pienelle retkelle jonnekin päin kotimaata. Tähtäimessä on kansallispuisto, josko hätäisimmät ja äänekkäimmät lomanviettäjät olisivat sieltä kaikonneet takaisin töihinsä. (Toivomus yläkertaan, kiitos!)

###

Siivosin tietokonetta, jonka palautan lähiaikoina työsuhteeni kyseiseen firmaan loppuessa. Siinä on ollut jossain määrin askarreltavaa. Kaikenlaista sitä tuleekin jemmattua ja tallenneltua.

Siivouspuuhissa löysin varsin kryptisen paperisen muistilapun. Se on selvästi kirjoitettu täysin tunnistettavalla käsialalla – nimittäin omallani. Ahdistuksen purkulappu? Muutoin en keksi, mitä ihmeen listaa olen laatinut. Lapussa lukee näin:

-pitäis mennä hiihtämään (?! häh? toim. huom.), korona (?), pitäis mennä kauppaan (vino hymy ja silmien pyörittelyä), pitäis palauttaa kengät (mitkä ihmeen kengät?), tehdä lumitöitä (ainut järkevä pätkä koko viestissä), tekemättömät työt (hoh hoijaa), Suomen oikeuslaitos (tämä on kyllä ihan ihme kirjaus!), tuulivoimalapoistot (?) ja sitten perin omituinen loppukaneetti: ladulla on ihmisiä. Näistä aineksista ei kyllä saa mitään tolkullista kasaan harsituksi. Mutta Lukijani on ystävällinen, eikä paljasta tätä missään. Säilyy jonkinlainen katu-uskottavuus.

###

Tuosta ylläolevasta kuvasta kerron sen verran, että kun kajakit oli varattu, niin mehän sinnillä puskettiin saareen, vaikka keli oli juukelin kuoppainen – siis aallokko kova. Seuraavan päivän aamuna havaittiin, että tuuli sen kun yltyy. Tuli sitten päivän mittaan niin kova huoli poispääsystä, että ihan kuin taikaiskusta paiskottiin yks kaks yllättäen kamppeet purtiloihin ja ropeloitiin ittemme mantereen puolelle. Tuulikin ehti siinä söheltäessä sitten rauhoittua 🙂

Viikko pari sitten olin kajakillani liikenteessä sisäveden pinnalla. Läpsyttelin siitä yhden patikkapolun äärelle, hyppäsin kajakista ja tein kunnon lenkin polkua pitkin. Päivän mittaan tuuli yltyi kovaksi ja puuskaiseksi. Tuli samat fiilikset kuin tuolla Ärjässä, jotta nyt on lähdettävä palaamaan kohti kortteeria ennen kuin olen ongelmissa. Siinäpä olikin sitten kerrassaan kieli keskellä suuta liipotettava kovassa tuulessa, että blogitekstin näpyttelijä vielä jatkaa jatinoitaan tällä surkealla palstalla. 😉 Vaan pääsin kuin pääsinkin rantaan. Kokemus melontaharrastuksessa on kyllä opettanut yhtä sun toista, mitä sääolosuhteisiin tulee. Sen katson edukseni.

###

Ai mikä tuo errare necesse est on? No, hieman sen suuntainen lausahdus tuli tänään jostakin mieleeni. Se liittyy urani alkuaikoihin, jolloin hoidin maaseutupaikkakunnan terveyskeskuksessa vuodeosastoa. Taisinpa muistaakseni olla kandidaatti vielä tuolloin.

Vuodeosaston haasteellisimpia tapauksia eivät olleet potilaat, ei suinkaan – vaan omaiset. Erään vanhuksen eläkeikäinen poika oli kovin ylevä mies. Käsitykseni mukaan henkilö, jonka mielikuva omasta mahtavuudestaan ei todennäköisesti vastannut lähipiirin käsitystä. Mutta sitä hän ei nähdäkseni ymmärtänyt.

Miekkonen kävi varsin taajaan omaistaan katsomassa. Hoito oli hänen mielestään paitsi huonoa myös puutteellista. Hoitajat eivät ymmärtäneet mitään, eivät syöttäneet, eivätkä juottaneet tarpeeksi ja sen semmoista. Lääkityskin oli aivan väärä. Joka päivä paljon moitetta mielessään: näki virheitä kaikkialla. Yhtenä päivänä hän tuli mahtipontiseen tapaansa osaston käytävällä vastaan, pysähtyi kohdalleni, toi kasvonsa liki omiini kiinni ja loihe lausumahan: ”Errare humanum est!” Arvelin ittekseni, että joku virhe oli taas tehty ja että lääkäreille on viisainta puhua latinaksi, jotta tollompikin tohtori ymmärtää viestin.

Näihin latinankielisiin puheisiin päätän raporttini tähän.

Huomenna, jos Jumala suo (tai viimeistään ylihuomenna) suuntaan suomalaismetsiin. Covid-rokotuksen tehostepiikin aika piti perua, jottei heti tarvitse palata kotipaikkakunnalle piikille. Siis, että pystyy työteliään kesän keskellä edes neljä päivää pitämään lomaa putkeen. Luonnollisestikaan netissä ajan vaihtaminen ei onnistunut toimimattoman ohjelman vuoksi. Tekisi melkein mieli sanoa, että olkoonpa sitten, sillä olen kuullut, jotta puhelimitse ajanvaraukseen pääsy on käytännössä liki mahdottomuus. (Eläkeläistuttuni pystyi roikkumaan puhelimessa ja tuuttaamaan ajanvarausta niin kauan, että siellä vastattiin. Lopputulos: on jo hyvissä ajoin saanut tehosteensa. Meikäläisten terveydenhuollon tukipilareitten kanssa se ei ole niin nöpönuukaa, nimimerkillä Katkera.)

Joka tapauksessa iloisiin kuulemisiin, Klara

Tässä sitä istutaan ja kärsitään mökkientropiasta. Entropia tarkoittaa siis jotakuinkin alati paineaallon tapaan leviävää, yhä pienemmistä kompartementeista koostuvan materiaalin leviämistä. Tässä tapauksessa illalla mökin ovesta tuli sisään kaksi rinkkaa (valehtelen, niitä on kolme, mutten kehtaa sanoa), kolme marketin isoa kauppakassia ja kaksi tietokonelaukkua. Taisi olla pari muovikassiakin, jos oikein tarkkaan asiaa katson silmiin.

Eikä tässä kaikki. Mukana on pyörä, rannassa on kaksi kajakkia ja mikä tuskallisinta, ne ovat kaikki minun. Mutta ei tässä nyt moniottelijaksi voi revetä.

Retkeilysuunnitelmissa on taasen tapahtunut eskaloitumista, saa sanoa, että vähän joka suuntaan. Ajattelin eilen, että käyn tsekkaamassa yhtä mainostettua polkua. Lisäksi sain melontakaverilta kimmokkeen erääseen kansallispuistoon. Toisaalta mökki on ihan lähellä yhtä patikkapolkua. Nyt on siis enää valittavana noin kahdeksasta vaihtoehdosta pari kolme. Mutta koska niitä ei voi toteuttaa yhtä aikaa, on niistäkin valittava vain yksi. Päädyin seuraavaan ratkaisuun: laitoin räsymatot veteen.

Mukana on myös kirjoituskone, josko aloittaisi sen kirjan. (Lukijani: oletko vielä järjissäsi?)

###

Jokohan matot karkasivat? Liottelen ne rantavedessä, ruikasen vähän suopaa ja huitelen katuharjalla, niin on paras. Koska tätä mökkiä käyttävät myös Talonmies, Rakki ja karvanaamainen erauspentuni, niin joutilas on heistä joku luutuamaan laattiat. Minä voin keskittyä retkeilyyn. Ja siinä sitä onkin keskittymistä kerrakseen, kuten taitava Lukijani havaitsee. (Taistelua kajakin, pyörän ja rinkkajotoksen kesken. Voisiko ne yhdistää jotenkin.)

###

Kuuntelin illalla tänne ajellessa Yle Areenan Kutsuvieras-ohjelmaa. Vieraana oli Maaret Kallio. Vaikka ohjelmasta jossain määrin läpitunkeva itserakkaus aika ajoin alkoikin hieman etoa, löytyi siitä sanomaa ja lohtuakin. Löysin myös syyn siihen, miksi en ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjettä vanhalle tuttavalleni syistä, jotka pistivät minut protestoimaan suhdettani häneen. Avainsana on seikka, jonka olen tunnistanut jo vuosikymmenet sitten tuttavuutemme ensihetkistä, mutta painanut aina penkin alle. Nyt vanhetessa elämänkokemuksen (?) myötä asioista piirtyvät esiin myös päällispuvun sisävuoraukset, kuvaannollisesti sanoen. Sisävuorauksen avainsana: pinnallisuus. Mutta kuinka sen voi sanoa henkilölle itselleen? En pidä sinua enää ystävänäni, koska olet niin pinnallinen? Ehkä Lukijani kysyy katekismuksen tavoin: mitä se on? Vastaan: se on ulkokuorta, näyttäviä kulisseja kaikissa muodoissaan, isoäänistä esiintymistä ja euroopanomistajan elkeitä, name dropping-toimintaa. Joitakin mainitakseni. Name dropping, mitä on? Karvanaamaisen erauspentuni eilen kertoman esimerkin mukaisesti sitä, mitä naapurimme oli toteuttanut häneen joku viikko taapäin. Varsin utelias naapuri oli jututtanut erauspentua takapihallamme. Sinällään erinomaista toimintaa ja naapurille aplodit, sillä ei tuntenut erauspentua aiemmasta ja halusi tietää, kuka hiipparoi pihallamme, eläköön suomalainen huolehtiminen! Naapuri oli myös utsinut tarkemmin: mitä miehiä, mitä miehiä. Kun ammatti selvisi (nyt tulee name dropping) sanoi naapuri:” Joo, mullakin on yks tuttu joka on samassa ammatissa, se on yks Jouni….Jouni, tuota, Jouni….” johon Erauspentu lisäsi sukunimen. Mulle on lueteltu lääkärit, jotka kuuluu harrasteryhmää. Oukki doukki, passaa.

###

Jokohan matot kelluivat kauas ulapalle ja ratkaisevat tilanteen kajakin hyväksi. Kiitän kauniisti Lukijaa päiväkahviseurasta – join tässä kupillisen vertailussa olevaa Rainbow-luomupikakahvia (hyvää, Lidlin vastaavan veroista) ja lähden setvimään matot. Siitä taidan siirtyä pyörän päälle. Mökin naapurissa on nyt elämää, ei mitenkään häiritsevää, mutta taidan siirtyä valtakunnanrajalle kihnuttamaan kaksirenkaisella. Siellä ei ole kuin karhuja. Niist ei toistaiseksi ole kuin kuva jalanjäljestä. Oikeastaan se kyllä riittääkin.

Kiitos kun luit! Klara

Hyvä Lukijani,

sopiiko, että näin hitonmoisen helteen kärventämänä huutelen täältä hyysikän ovelta kaiken kuonan, joka mua juuri nyt jäytää? Niin arvelinkin, hyvä juttu! Ja lupaan: Lukijani voi omasta hyysikästään huudella mitä tahansa karkeuksia terapiamielessä, en hätkähdä mitään! Antaa palaa vaan! Anopista voi aloittaa, siirtyä sitten kälyn kautta miniään ja kimmahtaa joustavalla loikalla sättimään naapuria, lähikaupan lihamestaria, työpaikan pissapäitä ja ketä vain mieleen sattuu juolahtamaan. (Sovitaan, että jätetään poliitikot ja jumalolennot ulkopuolelle.) Aloitan…

###vesiskootterit. Kävi nähkääs niin, että ollessani omalla autolla satojen, saa sanoa oikeastaan 400 kilometrin päässä tästä jumalaisesta paikasta morsetti Talonmies aikovansa lähteä tänne. Kysyi, panenko pahakseni. Ei tokikaan! Minähän kaasutin paikalle ajettuani koko illan Suviseuraradiota (totta! rauhoittavaa!) ja hyvää musaa kuunnellen. Tuli siinä vietettyä laatuaikaakin pitkän puhelun muodossa. Langan päässä oli ikivanha ystävä, joka oli kastelemassa jonkun alakerran naapurin kukkia. Siellä tuntui puhelun aikana tapahtuvan yhtä sun toista, kuului kasteluvedetkin kaatuvan puupöydälle. ”Mitä stanan konmarittajia nämä on, eihän täällä ole edes rättejä! Ja mulla kun ei muuta olekaan!”Ai että mä nauroin vedet silmissä. Konmarittajia! Kehoitin häntä jo lähtemään kotiinsa hyvän sään aikana ennen kuin koko huusholli on turmeltunut. 😀

Mutta ###vesiskootteri siis, tuo pirunkone! Lauantaiaamu valkeni ihanan kauniina ja huokasin: paratiisi! Mutta paratiisi ei ole paratiisi, ellei sinne luikertele käärme.

Aamusta olin jo kuullut moottorin pörinää, joka lakkasi… kunnes illan kähmässä silmä havaitsi kaukana järven toisella laidalla (jossa on luonnonsuojelualuetta!) oudon liikkeen. Sanoin Talonmiehelle, että tuopas kiikari ja sassiin, onko tuolla hirvi uimassa?! Vaan eipä ehtinyt kiikaria nostaa, kun hirvi jo käynnisti moottorinsa ja rääkäisi itsensä ulapalle karjumaan: wrooom wrooom wrooooom! Jumaleisson meikäläinen ampui sutena laiturille, jotta jo on hlvettiä! Ohjaimissa oli kaksi nuortamiestä, kuinkas muutenkaan. Tuskin minua noteerasivat, matkaakin oli, mutta jos noteerasivat, niin hirmustunut olin. Tällä järvellä ajaa pienellä perämoottorillaan käytännössä vain maanomistajan perhe ja joskus joku satunnainen, paikallinen kalamies putputtaa. En tiedä mistä kossit olivat ja minne menivät, mutta painelivat järven perälle, jossa kyllä on tie, mutta sen luukulla on portti. Ehkä olivat porttivahdin vieraita? Jos vielä ilmaantuvat, niin liipotan kajakilla tien tukkeeksi. (Mulla on yksi tosi vaarallinen muisto känniläisestä vesiskootterimiehestä. Oli ajaa melontaporukkamme päälle ja kun siitä ilmaistiin mielipiteemme, alkoi rallata ympärillämme tehden aaltoja. Yksi porukasta soitti poliisille. En tiedä mihin se johti, me poistuttiin paikalta, kun oli retkireitissä vielä kilometrejä jäljellä ennen yötä.)

###

Nytkö se pläkä tuli (katsoo akkunasta). Ajatus on illan päälle käydä melomassa ja kömpiä sitten pihalle riippumattoon yöksi. Kämppä on kuin pätsi, kun hirret on lämmenneet. Viime yön nukuin hyttyssuojassa kuistilla. Mulla on kaikki muut harrastukset nyt jääneet retkeilyn ja melonnan vuoksi. Kolopallo-osuudenkin vuokrasin pois. Kentät on niin täynnä tällä hetkellä #koskakorona, ettei siellä jaksa kiilata itselleen elintilaa. Inhoan ryysiksiä ja tukkoisia ihmisryvästymiä. (Mutta tuossa ulapalla on koko järvi tyhjänä edessä, mikä onnen klara mä oonkaan!)

###

Huudan vessan ovelta vielä senkin, että ihan liikaa tulee roikuttua somessa kaikenlaista soopaa lukemassa. Ihan hirveän kuvottavia juttuja ihmiset sinne räppäävät. Itsekehua, selfiepällistelyä, joka risauksen raportointia, ihquja illallisia Rakkaan (eli Raksun) kanssa ja urheilukellon datatiedostoja sykkeineen ja hapetuksineen kuin hengenhädässä olevalla tehohoitopotilaalla. Ja niinpä se onkin, hengenhätä näillä viis-kuuskymppisillä on. Mistäkö? No elimistön hiipumisesta, kolmikymppisten kepeistä ohituksista polkujuoksukisoissa tai maastopyöräskaboissa. Semmoinen hengenhätä niillä on! Ettei siis enää pystykään, ei jaksakaan ja nuori liha sen kun kipaisee ohi, että pois taatto / mummo siitä edestä rahnustamasta. Hah! Voi piruparkoja, jotka yrittävät juosta aikaa karkuun. Ei onnistu, eipä eipä.

Mutta nyt lyön huusinoven kiinni, hyppään melontahameeseen ja kelluntaliiveihin, kiinnitän melan kansiköysiin putoamasta* ja liiraan kohti auringonlaskua, joka näyttää olevan kohta komeimmillaan.

Teidän Klara

* Äkkinäisellä meni parikin vuotta ennen kuin tajusi, että ilman melaa ei kajakilla tee enää mitään. Sen jälkeen ainut ratkaisu on huutaa aaaa-pu-va! Ja toivoa, että joku kuulee joskus.

Hyvä Lukijani,

istun edelleen Autiotupamökin pöydän ääressä ukonilmaa pitelemässä. Nyt on tosin jo kyse ties monennestako räminäkelistä sitten edellisen postauksen. Tarkoitus on lähteä kotimatkalle, mutten tohdi heilua pihalla autoa pakkaamassa vesisateessa, kun yläpuolella paukkuu.

Ukkoseen suhtautuminen on lapsuuden ja nuoruuden innostuneesta ukkosjännityksestä vaihtunut epävarmuuteen. Lukijani ehkä muistaa jonkun kokemuksistani. Vaikkapa sen, kun pitkäinen iski nenän edessä rantamökkiin istuessani paatissa sen edustalla n. 300 m päässä. Jos kuulet tarinaa jossakin kerrottavan, niin siinä tulee terveiset meikäläiseltä rikkinäistä puhelinjohtoa pitkin. Olen kertonut sen likipitäen kaikille suomalaisille ja tarina saattaa lähteä kiertämään. Lisäksi joillakin ihmisillä on taipumus kertoa jonkun toisen tarina ikään kuin omanaan! Olenpa minäkin ollut omaa tarinaani kuulemassa. Myötähäpeä oli suuri. Kertoja, nimekäs ja asemansa vuoksi arvostettu ja silläkin hetkellä ihailevien perskärpästen ympäröimä, väritti tarinaa itse keksimillään lisukkeilla. Oli työn takana pitää suunsa ja olla sanomatta, ettei se kyllä ihan noin mennyt!

###

Tuosta tuli mieleen taannoinen tapaus. Eräs omista osakkeistaan ja arvostaan jotenkin epävarma, pitkän uran tehnyt henkilö (ei lääkäri) kertoi minulle täytenä totena, että häntä oli pyydetty hakemaan isohkoa pomovirkaa. Naureskeli sanoneensa, ettei tosiaankaan hae, vaan aikoo kyllä lakisääteisesti eläköityä lähiaikoina hetki kun pystyy. Ihmetteli, että pyydettiin! Totesin ihmetteleväni itsekin! Tosiasiallisesti ajattelin: onpa outoa, hulluksiko ovat firmassa tulleet? Hänhän on vuosien varrella tunnettu hyvinkin ongelmallisena tyyppinä, hankala työyhteisön jäsenenä, mikä on laajasti tiedossa. (Varmuuden vuoksi: ei ole myöskään potilaani, tietenkään. Sanotaanko, että nk. pakollisia tuttavuuksia eräästä yhteydestä, tunnen erittäin hyvin pitkältä ajalta.)

Miten tarina jatkuu? Siten, että sattumalta törmään kyseisen firman keskeiseen rekrytointipuolen vastuuhenkilöön Z, joka kertoo firmassa suunnitelluista muutoksista. Niiden vuoksi uusintavat esimiestasoa ja auki on pomotason paikka, johon toivovat dynaamisia hakijoita. Kysyn (viattomasti aivan): onko hakijoita tai tehtävään soveltuvia henkilöitä jo tiedossa? Ovatko esim. kyselleen sopivilta henkilöiltä halukkuutta, sitä kauttahan dynaamisia henkilöitä voi löytyä? Henkilö Z huokaisee: ”Ei ole. Kun ketään sellaista ei ole tullut mieleen. Onko sinulla?” Sanon, että öhh… no eipä ole…

Mietin itsekseni monta päivää, mikä oli kupletin juoni. En keksi. Ehkä samaa kuin some-maailmassa: itsensä korostamista, nähdyksi ja huomatuksi tulemisen tarpeen tyydyttämistä, kenties suuruuskuvitelmiakin? No, niitähän meillä on jokaisella jossain määrin. Minäkin Suurena Kirjailijana tunnettu henkilö haastateltavana A-studiossa. Mielikuvissani siis 😀 ”Oi katsokaa, sieltä hän tulee! Yleisö puhkeaa raikuviin aplodeihin! Klara Saken – tarinoiden ja soljuvan kerronnan jättiläisnainen, mestari, sanan valtikan hallitsijatar, josta koko Suomi ja oikeastaan myös Eurooppa ja sitä myöten myös Schengen-maat puhuvat!”

…ja mikä on raaka, harmaa totuus. Suuri Kirjailija istuu autiomökissä ja räpyttää kapista konettaan. Alueella ei ole ristin sieluakaan aplodeeraamassa. Ellei sellaisiksi lasketa järven syvänteissä väijyviä pulskia ja leukojaan lonksuttelevia haukia.

###

Sade loppui. Keitän Lidlin pottumuusia, sotken siihen kaksi Blå Band Lohi-pussia, laitan voisilmän (voita vielä löytyy), sammutan hyttyssavut, nakkelen kamppeet kärryyn ja lähden tielle jännittämään puhkeaako takarengas.

Olkoon tuleva viikko Lukijalleni armollinen!

Klara

Hyvä Lukijani,

ethän paljasta olinpaikkaani? Hyvä, niin arvasinkin – ja luotan sinuun. Nyt on nimittäin niin, että minulla on tämän kesän lomasista ensimmäinen pätkä menossa, ruhtinaalliset 9 päivää. Oma vika, tunnustettakoon, mutta tätä pätkää olen ajatellut pitkin talvea karttoja tutkaillessani. Ehkä Lukija muistaa tämän?

Olen tällä hetkellä täällä Autiotupamökillä odottelemassa mille alkaisin. Mukana on vaelluskamppeet, maastopyörä ja kajakki on nykyisin täällä mökillä, kuljetusvermeetkin. Alkuun täällä olivat sekä Talonmies että Rakki, mutta he kaasuttivat eilen kotiin. Tarkoitus oli tästä pikkuhiljaa siirtyä joko polulle tai jollekin vesireitille. Kelit kumminkin on nyt niin tiukat, että aika on kulunut lähinnä tuossa rannassa pulikoidessa. No, yöllä olin reippaampana: värkkäilin erilaisia majoitteita pitkin pihoja muuten vain huvikseni. Tahtoo sanoa: torpassa olin tukehtua. Ulkona on niin juukelisti siivekkäitä verenimijöitä, ettei sielläkään oikein voi ainakaan ilman suojaa olla. Yöllisten taisteluiden tiimoilta nyt onkin vähän silmäluomi raskas.

###

Ehkä Lukijani ihmettelee otsaketta? Ei hätää, kerron mistä se juontaa. Olin nimittäin hieman säätelemässä irtaimistoa piha-alueella, kun puhelimeeni oli soitettu. Soittaja oli pyörittänyt numeroni ajankohdassa 14.50 ja uudelleen ajankohdassa 14.50 ja vielä varmuuden vuoksi 14.53. Lapsikin tietää, että ellei puheluun vastata heti, niin kannattaa tuota pikaa lyödä numero uudelleen tauluun, niin vastaamisen todennäköisyys kasvaa merkittävästi. Jollei silloinkaan vastata, niin muutaman minuutin päästä voi vastaamista pitää jo lähes varmana.

Tarkistin Kuka Soitti-palvelusta, kuka soitti. Kännykkänumero näytti olevan sen yrityksen nimissä, jonka hoivissa Wanha Äiree on. Kävin siellä juuri viikolla häntä morjenstamassa. -Ja nyt tulee se pointti, joka seisoo tässä: en aio soittaa takaisin. Leikin, että olen kaukana erämaissa, niin kuin oikeastaan olenkin, mutta tiehän tänne tulee. Aion siis teeskennellä olevani jossain kaukana vaelluspolulla pitkien matkojen päässä lähimmästä ajoneuvosta. Nimittäin: jos kyse on loppuneista karamelleistä, ehtii asia odottaa. Jos satojen kilometrien päässä puhelimen kautta päivystävä, kyseisen firman palveluksessa kesälomittajana oleva lääketieteen kandidaatti on sanonut, että mummo on vietävä heti päivystykseen, kun yskäisi eilen ja lähihoitaja on siitä kovin huolissaan, niin Herran haltuun, minä en täältä lähde häntä kiikuttamaan minnekään. (Tälläistä on sattunut.) Jos mummo on siirtynyt Tuonilmaisiin hyvin korkeassa iässä, niin ei sekään ole kiireasia. Siis mikä on? Ei mikään, tuon ikäisen kohdalla. Hänellä on voimassa EIE joka tarkoittaa suomeksi: ei elvytetä. Se on juuri oikea päätös inhimillisesti ja rationaalisesti. Olen tämän häneltä kysynyt silloin, kun vielä oli oikeustoimikelpoinen. Hän ei halua elämää turhaan pitkittäviä, epäeettisiä kuoleman venyttämistoimia. (En halua itsekään. Olenkohan muistanut sanoa tyttärelle.)

Piru minussa herää näissä asioissa myöskin, tunnustan heti. Nimittäin minulla on sisaruksia. Ja kuten Lukija nopeasti päättelee: mummo on myös heidän äitinsä. Jospa soittaja siirtyi soittamaan heille.

###

Ukkonen ei tullutkaan. Se on huono juttu, sillä helle on paahtava ja mökissä on sisällä 29 astetta. Katsoin juuri mittaria. Suljin toisen ikkunan, koska sieltä ei tule kuin lisää lämpöä.

Siirryn maalaushommiin, jos saan raatoni ylös.

Virkistäviä kesätuulia, Klara

J.K. Jos tulee hyviä ideoita essee-tyyppisen kirjan aiheiksi, niin tänne vaan!